Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Juon kylläkin teetä, mutta voi pojat ne päivät kun todella saa aikaiseksi, ovat lemppareitani. Oli asia mikä hyvänsä, toimeen tarttuminen on parasta.

Jokaisessa työssä on varmasti hommia, jotka hoidetaan sitten kun on aikaa. Usein sitä aikaa ei kuitenkaan koskaan tule ja tietyt jutut roikkuvat tekemättöminä kuukausia. Kun työskentelee yksin ja vastaa toiminnastaan vain itselleen, on vielä astetta helpompaa siirtää loputtomasti askareita, jotka eivät ole pakollisia. Kenties olet ajatellut siivota komeron viimeiset viisi kuukautta? Ehkä korjata lasten housut, joissa on polvessa reikä? Meillä on lukemattomia tehtäviä, joita voi siirtää. Maailma ei kaadu, mikäli niihin ei tartu ja sen vuoksi ne on helppo pistää sivuun.

Mutta ne vaivaavat taustalla. Ne putkahtavat mieleen tämän tästä ja ärsyttävät. Koska on se päivä, kun käyn kaikki sähköpostit läpi? Useimmat sivuun pistetyt tehtävät olisivat nopeasti hoidettu. Komeron siivoaminen voi viedä päivän tai parikin, mutta hammaslääkärin varaaminen hoituu minuutissa. Sähköpostien läpikäyminen voi viedä minuutista vuorokauteen, riippuen punaisen palluran lukemasta. Toimeen tarttuminen onkin hetki, joka kannattaa hyödyntää huolella.

Kun päättää vetäistä hiukset nutturalle, kannattaa hoitaa yksi vaativa tai useampi pienempi homma. Minä laitan ison vaihteen silmään, kun edessä on kuunvaihde. Silloin kasaantuu ärsyttäviä yrityksen askareita, kuten laskutus, kirjanpito, palkanmaksu. Ne eivät ole kovin motivoivia asioita minun mielestä ja vaativat joka kuukausi tietynlaista asennetta. Kun pääsen niiden kanssa vauhtiin, yleensä huomaan vastaavani odottaviin sähköposteihin ja samalla draivilla teen vähän markkinointia. Kun käyn vaatteeni läpi, tuottaa se usein niin mahtavaa tyydytystä, että hyökkään samalla nutturalla lastenkin vaatteiden kimppuun. Kun päättää vihdoin tarttua toimeen, lakkaa välttelemästä, pääsee usein puskemaan monta juttua yhdellä kertaa.

Joskus ajattelen tarttuvani toimeen seuraavana päivänä. On mahdollisesti kotitoimistopäivä, koko päivä aikaa tehdä to-do-listalla odottavia taskeja. Aamulla herätessä tunnelma on kuitenkin toinen. Väsymys painaa, nuhakin on ilmaantunut ja jotenkin kaikki ärsyttää. Silloin on vaihtoehtona pakottaa itsensä hommiin tai odottaa seuraavaa nutturapäivää. Itsensä pakottaminen voi toimia toisinaan, usein kuitenkin kaikki tuntuu hyvin takkuiselta pakkopullalta. Mikään ei oikein ota sujuakseen ja lopulta aikaa menee paljon kauemmin kuin yleensä. Täten energiset päivät, jolloin intuitio haluaa suorittaa tehtäviä jotka ovat roikkuneet, kannattaa ottaa avosylin vastaan.

Vältteletkö tehtäviä? Hyödynnätkö nutturapäivät?

Oma mieli on kyllä koominen. Välillä to-do-listojen suorittaminen loppuun tuottaa mieletöntä euforiaa. Toisinaan en millään saa viimeistä tehtävää tehtyä, odotan vain, että tehtäviä tulee lisää ja pääsen tekemään niitä sen viimeisen ärsyttävän sijaan. Usein se on juuri joku ”varaa hammaslääkäri”.

6

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

7

Vaikka en ole vielä 70-vuotias, Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski -esityksestä löytyi tarttumapintaa. Elämästä kun ei tiedä, voi sinkkuvuodet iskeä vielä pitkälle eläkeiässä ja sitten, sekä ennen kaikkea sitä ennen, on otettava elämästä kaikki irti.

Vihainen leski on kertomus naisesta, joka on elänyt mitäänsanomattomassa liitossa vuosikymmeniä, hoitanut miestään kotona vuosikaudet ja uurnan nököttäessä pöydällä hän päättää alkaa vihdoin elää omaa elämäänsä. Ensimmäinen puoliaika tarjosi musiikkia ja hyvin paljon mainioita letkautuksia – sai nauraa, mutta sai myös tuntea. Toinen puoliaika meni hieman melkankolisemmissa tunnelmissa. Komedia vaihtui enemmän draamaksi, vaikka sieltäkin löytyi koomisia piirteitä ja mustaa huumoria.

Pääosan Ullista esittävä Riitta Havukainen on oikein osuva roolissaan, vaikkakin päivittelin, voiko 74-vuotias näyttää mukamas noin hyvältä? Fakta Homman malliin lavalla on toki ikisuosikkini Eija Vilpas. Rääväsuista ja elämänmakuista Pikeä esittää Pia Runnakko, joka on hersyvä lisä pakettiin. Unelmien miehenä taivaalla kirjaimellisesti lepattava Kari Kirjosiipi on karismaattinen komistus ja näyttelijä Kari Mattila on roolissa napakymppi. Hänen äänensä lauluissa on myös mahtipontisen sielukas.

Esityksen loppu oli hieman nuiva ja kliseinen, mutta onnellinen. Tarinasta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli ja mikä parasta, se laittoi ajattelemaan nopeasti kuluvia vuosia. Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä.

Totesimme ystäväni kanssa, että tämä iskee aivan hemmetin hyvin meidän vanhempiin, jotka ovat pian eläköitymässä ja omaishoitavat vanhempiaan tai puolisoitaan nyt, tulevina vuosina tai vuosikymmeninä. Näytelmä yhdistää hetkeen tarttumisen ja elämän rajallisuuden, lavasteiden mukavasti tukien kokonaisuutta.

Jälleen lavasteiden eläessä ja näyttelijöiden suorittaessa osuuttaan, tuli ajatelleeksi miten kiehtova teatterin maailma onkaan. Olen esiintynyt tanssin kautta paljonkin, ajatus kutinasta mikä näyttämön takana vallitsee ja yleisön eteen astuessa ruumiissa kihelmöi – nostivat tunteet pintaan. Tämä lava oli täynnä konkareita, silti ensi-illan huuma oli aistittavissa.

Muistetaan elää, eikä oteta kaikkea niin vakavasti. Sen voi aloittaa vaikka Vihaisen lesken parista!

2

Itkin vuolaasti eilen kahteen kertaan Toy Story 4 elokuvan näytöksessä. Ihan hävetti itseänikin, kun valot tulivat päälle ja niiskutin, minkä naurultani ehdin. Leevi näet pyöritti silmiään ja huuteli ”Et oo tosissas!” huomatessaan kyyneleeni.

Olen tunteellinen ihminen. Aina ollut. Itku tulee tosi helposti, mutta niin tulee nauru, viha ja kaikki muutkin tunteet. Voimakkaina ryöppäyksinä ja välillä hallitsemattomasti. Itken ilosta, surusta, vihasta, haikeudesta, ylpeydestä, arvostuksesta, onnistumisesta, epäonnistumisesta. Voi pojat, voin itkeä ihan mistä vain. Mutta on minulla ollut hetkiä, kun olen hävennyt kyyneleitäni ja kolmen vuoden terapiassa en itkenyt kertaakaan. Pystyn pitämään sisälläni, pystyn kovettamaan kuoreni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän onneksi häpeän kyyneleitä ja sitä syvemmin tajuan, että ne ovat hieno piirre minussa.

Kuuntelen parhaillaan kirjaa ”Saat mitä haluat” ja siinä kirjailija mainitsi hänen ukkinsa toppuutelleen hänen kyyneleitään lapsena. Tunteiden tukahduttaminen millään tavalla, ei ole hyväksi ihmiselle. Silti edelleen esimerkiksi pojilta vaaditaan luonteen lujuutta ja tytöt saavat kuraa niskaan liiasta tunteilusta. Meidän kotona tunteita on aikuisten puolesta näytetty aina melko avoimesti, tilanteet yritetään selittää jälkikäteen auki, mikäli tarve vaatii. Edelleen lapset saattavat huolestua itkemisestäni, mutta on erittäin tärkeää, että he altistuvat kyyneleilleni. Se tekee tunteiden näyttämisestä normaalia ja sallittua.

Kannustan poikiani tuntemaan ja näyttämään fiiliksensä. Jankkaamalla, että tunteiden näyttäminen on ok. Syyllistyn kyllä itsekin välillä rauhoittelemaan itkevää lasta huonosti, kannustamalla rahoittumaan ja jopa sanomalla ”Elä itke, ei tarvitse itkeä.” Etenkin, jos muita on paikalla ja toki se on luontaista leijonaemoa, joka yrittää saada pentunsa unohtamaan tilanteen ja pääsevän sen ylitse. Varmasti parasta kuitenkin olisi todeta, että ”Itke vaan, ymmärrän, että sua sattuu ja se itkettää!”

Itku puhdistaa, auttaa käsittelemään tunnekuohun joka sillä hetkellä tulee. Sitä ei ole mitään syytä pitää sisällään. Silti itkulla on iso häpeän ja heikkouden stigma yllään. Itken usein itsekseni ja jos on yleisöä, itkuni on niin hiljaista kuin suinkin. Itku voi olla kaunista, mutta usein ihminen ei ole itkiessään upeimmillaan. Heikkoa kyyneleet ei kuitenkaan ihmisestä tee. Pitäisikin itkeä julkisesti enemmän. Usein on tilanteita, joissa en voi itkua estellä. Vaikka en tohtisi nyyhkyttää, vaikka en tohtisi sotkea meikkiä – kyyneleilläni on usein täysin oma tahto nousta silmiin ja valua sieltä poskille. Ne vain tulevat, kysymättä.

Toisinaan itku tuntuu luovan heikkouden ilmapiirin, siinä ihminen on niin auki. Heikkoutta se ei kuitenkaan missään nimessä ole, se on vahvaa tuntemista ja reagoimista asiaan joka selkeästi koskettaa, on tärkeä, merkittävä. Tuli itku minkä hyvänsä tunteen tuloksena, sen takana kannattaa seistä ylpeänä. Kyyneleet ovat hieno juttu.

10

Koko ajan pitää kehittyä. Sen vuoksi otin tavallaan takapakkia ja päätin lopettaa Instagramin yritystilini (@kaisujouppiphotography). Viimeisin postaus on siellä toukokuulta ja se fakta siivitti päätöstä eteenpäin – en ole inspiroitunut työstämään sitä, se ei palvele minua tai asiakkaitani. Sosiaalinen media on ihana tapa viestiä, mutta se on myös hyvin aikaa vievä ja minun työssäni kuitenkin lopulta melko epäoleellinen. Etenkin jos sitä tekee puolivillaisesti, se ei palvele ketään. Sen vuoksi päätin yhdistää tilit – luoda vahvempaa henkilöbrändiä.

Päätös tuntui kuitenkin paikoitellen vaikealta, koska olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan pitää blogin sekä henkilökohtaisen Instagram-tilin kaukana asiakkaistani. Olen ajatellut, että suorasanaisuus, avoimuus, ronski huumorini karkottavat potentiaalisia asiakkaita – sitä se saattaa toki tehdäkin. Ymmärsin kuitenkin jossain kohti taivalta, että en voi miellyttää kaikkia ja mikäli avoimuus ärsyttää, asiakas ei kuulukaan minulle. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava luottaa, että mulle on asiakkaita, jotka innostuvat tarjotusta paketista. Rinta rinnan kulkevat tästä eteenpäin ajatukset elämästä – arjesta ja työstä.

Yritystilini muotoutui aikoinaan hyvin tylsäksi ja geneeriseksi tiliksi, joka ei kerro minusta mitään. Se ei kertonut edes työtavoistani, tekniikasta, ei mistään. Päädyin luomaan pohjan, joka kertoi julkaisun kohteen ja vuosiluvun. Kuollettavan tylsää – edes valokuvaamisesta kiinnostuneita ei kiinnosta tuollainen. Ajatus portfoliosta oli täysin turha, koska minulla on olemassa verkkosivut ja materiaalit menivät yksyhteen. Tuumasin Instagramin olevan hyvä kanava esitellä työni hedelmiä, mutta verkkosivujen muoto ei toimi sosiaalisessa mediassa. Ei etenkään sen vuoksi, että tilin päivittäminen toteutui harvakseltaan, sen ollessa minulle itselleni niin pirun tylsää.

Teksti olisi tuonut kuvia lähemmäs, rutiinia ei kuitenkaan ollut ja sen luominen tuntui raskaalta. Sen vuoksi alkoi tuntumaan, että yhdistäminen ei välttämättä olisi huono asia. Jouduin kuitenkin vielä puntaroimaan, haluanko tuoda työjuttuja henkilökohtaisen feedini puolelle, kiinnostaako ne siellä ketään? Hetken tuumailtuani tajusin, että miksi en löytäisi kiinnostavia tarinoita myös kuvauksista. Jokaiseen kuvaan liittyy muistoja ja ainakin yksi ajatus. 

Henkilöbrändiä voi luoda usealla eri tavalla. Voi olla kasvoton, voi olla kasvot vailla minuutta, voi olla sydän auki.  Mä haluan uskoa, että mun nykyiset ja potentiaaliset asiakkaat ovat kiinnostuneita koko paketista. Työskentelen ihmisten kanssa ja persoonalla on väliä. Sillä on suuri merkitys kohtaavatko minun ja asiakkaan ajatukset sekä tavat toimia. Jos ne eivät kohtaa, asiakkuus jää yhteen kertaan tai asiakkuutta ei synny. Instagram voi viedä asiakkaita, mutta se voi myös tuoda niitä – ennen kaikkea se voi ylläpitää niitä.

Toinen paljon päässäni pyörivä asia on nimeni vaihtaminen. Olen luonut Kaisu Jouppi -henkilöbrändiä kymmenen vuotta. Nimeni on varmasti joidenkin mielessä, eikä vielä muutama vuosi sitten tullut kuuloonkaan, että voisin vaihtaa sukunimeni. Miten kukaan enää koskaan löytäisi minua, asiakkuudet pitäisi luoda uudelleen ja koko brändi alusta. En vieläkään tiedä kuinka toimisin. Uusi sukunimeni ei olisi nykyistä huonompi, sillä olisi merkitystä minulle ja perheelleni, mutta uskallanko ottaa riskiä? Voinko luottaa, että harvinaisempi etunimeni kantaa hakutuloksissa alkuvaiheessa, voinko luottaa brändini olevan nimeäni isompi? Onko teillä kokemuksia nimen vaihtamisesta, kun pohja henkilöbrändille on luotu? 

Yhtälailla ajatus blogin nimen vaihtamisesta oman nimeni alle on ollut mielessä vuosia. Vahvan paketin luomisessa se voisi olla oikea ratkaisu, mutta viekö se tie minut takaisin alkuun, tyhjän päälle?

Kehitys saattoi tällä kertaa mennä Instagramissa taaksepäin, enemmän kuitenkin näen sen niin, että paketti alkaa löytämään muotonsa. Yrittäjän pitää kokeilla ja nyt kokeillaan tätä. Nimen vaihtamiset pitää pohtia läpikotaisin, niitä ei voi kokeilla – niissä on mahdollisen vaihdon jälkeen pysyttävä.

Instagram, jossa jaan tätä nykyä kaiken: @kaisujouppi

2

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6

En ole kovin aktiivinen ohjattujen harrastusten kuluttaja, koska vapauttani kahlitsee tiettyinä päivinä ja kellonaikoina tapahtuvat aktiviteetit. Jotenkin kummasti olen kuitenkin tähän syksyyn napannut keramiikkakurssin ja flow joogan. Molemmat hoitavat sieluani, toinen tekee ilmeisesti jotain myös lihaksilleni – käteni ja takareiteni ovat olleet syvässä kohmelossa taas pari päivää..

Meidän ryhmän flow jooga on kovin takkuista, flow on tässä vaiheessa melko kaukana ja opettelemme liikkeitä yksi kerrallaan. Olisin halunnut yin joogaan, jossa pitkän venytykset ovat aktin salaisuus, mutta ryhmä oli tänäkin vuonna Järvenpään Opistolla perjantain melko myöhäisessä illassa. Yritin ajatella ”Mikä mahtava tapa aloittaa viikonloppu!” Mutta en kyennyt. Päädyin flow joogaan ja se tulee varmasti olemaan hyvinkin zen, kunhan opimme liikesarjat, ilman ohjaajan ainaista selostusta.

Ohjaajalla on myös hiljaisia hetkiä, alussa ja lopussa keskitymme hengittämiseen ja rentoutumiseen. Mindfulness ajoiltani muistan hyvin elävästi miten mainiota hengittäminen tekee keholle, en kuitenkaan ole tehnyt harjoituksia ohjattujen käyntien jälkeen. Satunnaisesti käytän palleahengitystä mieleni rauhoittamiseen, mutta maanantain flow jooga tunnilla ohjaaja sanoi ohimennen lauseen, joka on soinut toistuvasti päässäni viimeiset 48 tuntia.

”Kun rentoutat kasvojesi lihakset, loput vartalostasi tajuavat vihjeen ja rentoutuvat samalla.” 

Käsittämätöntä. Menin kauttaaltaan veteläksi. Rentoutusharjoituksissa lähes poikkeuksetta vartalon lötköyttäminen aloitetaan varpaista ja edetään täten alhaalta ylös. Vedin toki johtopäätöksen, että jos aloitettaisiin toisinpäin, ei tarvitsisi rentouttaa muuta kuin kasvot ja volá – seesteinen lötköys saavutettu. Ohjaajat olisivat pulassa, rentoutukseen menisi 20 minuutin sijaan minuutti.

Kenties johtopäätökseni on hieman hakoteillä ja täysin faktoihin perustumaton, kasvojen rentouttaminen kuitenkin tuntuu tekevän ihmeitä. Olen tehnyt niin 48 tunnin aikana lukemattomia kertoja ja joka kerta saan kasvoni kiinni jännittyneestä statuksesta – rentouttaminen laittaa veren jälleen kiertämään.

Vartalon rentouttamisessa on se hulluus, että sitä luulee olevansa täysin rento, mutta ei ole. Kun kropan kanssa työskentelee hetken, huomaa jännittävänsä kohtia sieltä täältä. Sen vuoksi on oleellista käsitellä kohta kerrallaan, rauhassa. Pelkkien kasvojen rentoutus on kuin nopea ohituskaista. Kun haluaa pikaista helpotusta, ei kannata ajatella pikkuvarvasta, vaan rullata liukuhihnalla suoraan nirvanaan. Ehdottomasti parempi kuin ei mitään.

Suosittelen kaikille näyttöpäätteen kanssa työskenteleville katsomaan tasaisin väliajoin mahdollisimman pitkälle kaukaisuuteen (silmät lepää silloin). Jatkossa kannustan kaikkia myös laittamaan sen jälkeen hetkeksi silmät kiinni ja vetämään naaman veteläksi.

 

Kuva on mun ottama kuva Gil Rigouletin kuvasta.

2

Lapset koulussa. Kuopuksella kolmas luokka ja täten iltapäiväkerho on historiaa. Väistötilat ovat myös historiaa ja pojilla on uusi upea koulu. Vanha homeinen ala-aste päivittyi parin vuoden aikana uuteen isoon yhtenäiskouluun ja esikoinen pääsi aloittamaan yläasteen samassa rakennuksessa pikkuveljen kanssa. Fasiliteetit ovat kunnossa, minun mielenterveys välttämättä ei.

Syksystä on tulossa varmasti haastava. Yläasteen aloitus ja opiskelu aineopettajien kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa Leeville. Hän tarvitsee tukea ja apua kotona, paljon. Samassa jamassa on Aapo, jonka paras ystävä vaihtoi koulua, lukujärjestykseen tulee englanti ja opettajakin on uusi. Sen lisäksi viime kevään oppimisvaikeudet leijuu pilvenä arkemme yllä. Tukea ja apua vailla hänkin, koulussa ja kotona.

Mutta lapset ovat nyt kuitenkin koulussa ja se palauttaa mun arjen ”normaaliksi”. Pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään töitä. Sen lisäksi tosin tarvitsen vastauksia velloviin kysymyksiin, energiaa ja inspiraatiota tekemiseen. Minun on hyvin vaikeaa elää päivien kanssa, jotka menevät hukkaan. Yleisin syy hukkaan menemiselle on tekemättömyys. Tämän vuoksi tunnelukko-testi huutaa punaisella suorittajan kohdalla, hän minussa on harvoin tyytyväinen. Se on valitettavaa ja suora tie kohti uupumista. Yritän rauhoitella häntä kertaamalla päivän tekeleitä ja vakuuttamalla, että olen lepohetkeni ansainnut. Usein hän on kuitenkin sitä mieltä, että aina voisit tehdä enemmän.

Toisinaan lepään paljon. Tuntuvaksi palkinnoksi saan siitä huonon omantunnon. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että palkinto on oikeasti tarpeellinen, tasapainoittava ja jopa pelastava. Pafoksen seminaarissa ensimmäinen ajatus oli ”Minun pitää karsia”. Sen vuoksi yritän miettiä päivieni kulkua paremmin ja järkevämmin. Arkeni on kuitenkin hyvin kaavoihin kangistunut ja pienetkin muutokset haastavia. Ilman muutoksia kuitenkaan mikään ei muutu.

Olen tehnyt töitä samalla tavalla jo kymmenen vuotta. Viime vuosina olen tuumaillut mikä on tärkeää, merkityksellistä ja miksi teen, mitä teen? Olen yrittänyt laajentaa ja yhdistää voimat toisten tekijöiden kanssa useaan otteeseen. Olen hamunnut muutosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt olen tyytyväinen pieniinkin mikromuutoksiin.

Kesään asti istuin keittiön saarekkeen ääressä tekemässä töitä. Pidin Ylen aamu-tv:tä auki, pystyin käymään kätevästi jääkaapilla ja olin kodin ytimessä. Meillä kuitenkin on minulle työpiste toisessa päässä asuntoa, Pafoksen jälkeen päätin siirtyä sinne. Se vaati hieman ponnistelua.. Yhden kaapin sisältö piti siirtää olohuoneesta työtilaan ja niin, ei muuta. Siirtyminen olikin henkinen haaste. Halusin keskittyä paremmin ja olla käymättä jääkaapilla ajatusten muhimisen aikana. Viihdyn nykyään oikealla työpisteellä erittäin hyvin ja mietin miksi ihmeessä notkuin keittiössä. Saan esimerkiksi jättää kalenterit ja muistiinpanot lojumaan pöydälle, eikä ne notku keittiönpöydän kulmalla iltaisin. Kun istun pöydän ääreen, asenne muuttuu, työ-minä astuu kehään.

Mikromuutoksiin liittyy myös ilmoitusten poistaminen elämästäni. Kirjoitin tästä muutama postaus sitten ”Melkein offline” -jutussa. Työajan rauhoittaminen ja yhteen asiaan keskittyminen on haaste, mutta sitä voi hyvin helpottaa poistamalla esimerkiksi sähköpostin piippaukset ja banneri-ilmoitukset. Mikään ei laskeudu, pompi tai ääntele näytöilläni enää. Tulen tehokkaaksi, puuhastelun sijaan.

Arjessa on haasteita, näkyviä ja henkisiä. Päivät menevät aina liian nopeasti ja ahdistelen asiasta kuin asiasta, vaikka yritän kääntää mieltä positiivisen ajattelun pariin. Yritän ajatella, että kaikki aikanaan ja saan vastauksia kun niitä vähiten odotan. Mieleni on kuitenkin malttamaton ja on vaikeaa keskittyä vain tähän hetkeen. Tämän syksyn teemana kuitenkin on tehdä enemmän, suunnittelun sijaan. Minulla on esimerkiksi lähes joka päivä päässäni suunnitelma lukea enemmän, se ei kuitenkaan toteudu kuin muutaman kerran kuukaudessa. Nyt yritän tehdä asioita tehokkaammin, vähentää jotain ja lisätä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä enemmän. Luulen, että suorittaja minussa on ajatukseen tyytyväinen.

Sitä haluaa tehdä paljon, olla monessa mukana, olla jotain ja kyetä elämään merkityksellistä elämää. Loppujen lopuksi kuitenkaan oikeastaan millään ei ole mitään väliä. On täysin yhdentekevää tuotanko materiaalia someen, verkostoidunko, elänkö kädestä suuhun vai mukavasti. Mikäli en keksi parannuskeinoa syöpään, on elämäni yksi puff muiden elämien joukossa. Se ajatus ei yllättäen enää masenna, vaan enemmänkin rauhoittaa. Voin olla ja tehdä juuri niinkuin ja mitä haluan. Sen vuoksi voin tänään, syksyn ensimmäisenä virallisena työpäivänä; hipsiä keskellä päivää hierontaan, vastata sähköposteihin kerralla tehokkaasti, lukea hetken, maalata toisen ja käsitellä kuvia kolmannen, pestä pyykkiä, siivota kaappeja ja juoda pannutolkulla teetä. Huomenna on syksyn toinen työpäivä, joka on täysin erilainen, täysin omansa ja sen jälkeen tulee kolmas. Päivä kerrallaan, vastaukset tulevat, pettymyksistä selvitään, innostusta vastaanotetaan, suorittaja on toisinaan tyytyväinen ja ahdistuskin toisinaan hiljainen.

Tervetuloa syksy, hetki kerrallaan.

 

10

Kello 22.30 puhelimeni ruudulle iskee ilmoitus ”Screen time will be limited until 7:00 tomorrow.” Suurin osa aplikaatioiden kuvakkeista muuttuvat harmaiksi. Käytettäväksi jää herätyskello. 

Minulla on ollut taipumusta roikkua puhelimen äärellä öisin. Joskus olen liian väsynyt lukemaan, yleensä olen jo lukenut, mutta uni ei tule. Haluaisin nukahtaa, mutta unettomuus häiritsee ja  asioiden pallottelu nostaa mieleen jotain, jonka voi ratkaista puhelimella. Milloin se on muistiinpanon lisääminen, milloin sähköpostin tsekkaus huomista varten, milloin somessa lorviminen. 

Somessa lojuminen meinasi lähteä lapasesta, kun Snapchat tuli kehiin. Aloin tuottamaan videomateriaalia ja niin moni muukin. Mielenkiintoiset ihmiset, ystäväni, snäppäsivät elämästään ja jotkut jopa asiasta. Vaikka jätin seuraamatta Hollywood-tähdet ja tuntemattomat, muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että aikaa kului puhelimen äärellä tolkuttomasti. Facebook-seinän ja instafeedin selaamisen lisäksi tuijotin videoita, joita oli tuntitolkulla. Vaikka videot eivät olisi sisältäneet mitään tähdellistä, kaikki oli katsottava. Pian videoihin käytetty aika alkoi ahdistaa tolkuttomasti. Lopetin kaikkien seuraamisen. Siskoni, puolituttuni ja parhaiden ystävieni. Kaikkien. 

Päätöstä helpotti myös aika ajoin esiintynyt jäätävä FOMO. Lauantaina laitoin Järvenpäässä lapsille iltapalaa, kun muut toverit lipittivät viiniä Helsingissä. Ärsytti. Synnynnäinen luonteenpiirteeni – halu olla kaikessa mukana  – oli koko ajan koetuksella. Toisinaan en jaksanut osallistua, toisinaan ei ollut edes mahdollisuutta. Vuosia on vierähtänyt, Snapchatista on siirrytty Insta Storiesin puolelle, enkä edelleenkään katso kenenkään videoita. Melkein. Poikani Leevin katson aina. Joskus vessassa jonkun muunkin. Päätös ei pidä niinkään FOMO:n vuoksi, vaan ajan ohi lipumisen vuoksi. Sekä keskeytyksen. Tärkeämpiä asioita on aina, mutta minulla on tapa vältellä niitä. En pidä tavasta, haluan rajata välttelyn mahdollisuuksia. 

Tuotan itse materiaalia someen sillä kulmalla, että on mukavaa kun ihmisiä kiinnostaa. Jos ketään ei kiinnostaisi, en todellakaan jaksaisi sitä sinne tuottaa. Sosiaalisella medialla voi vaikuttaa, mutta haluan myös tuottaa kaunista kuvaa ja tarinoita ihmisten viihdyttämiseksi. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista ja lukijasta. Onkin hieman ristiriitaista, että en ole yhdeksään vuoteen lukenut kuin kourallisen blogipostauksia. Uskon, että blogeissa, Storeissa ja koko somessa on paljon ehtaa asiaa, mutta henkilökohtaisesti luen mieluummin kirjaa tai maalaan. Usein kuitenkin tuntuu olevan helpompaa selata puhelinta, kuin sukeltaa tietokirjallisuuden maailmaan. Katkonainen hyppiminen asiasta toiseen on minulle luontevampaa kuin intensiivinen keskittyminen yhteen asiaan. Some avittaa hyppimiseen, jota en halua. Siksi teen tietoisia sulkuja. Olen rajoittanut tietokoneen, puhelimen, internetin, somen käyttöä jo pitkään – hiljentänyt, kauan ennen Snapchattia. 

Puoli vuotta sitten siirsin puhelimen etusivulta Facebook-äpin seuraavalle sivulle. Tapojensa orja katsoi kalenteria, mutta samalla tuli kurkattua automaattisesti Face ja IG. Piruvie ärsytti löytää itsensä somesta 10 min päästä, kuin huomaamatta sinne oli taas unohduttu. Facebook ei ole aikoihin antanut mitään. Olen hiljentynyt siellä itse, se on enää harvoin vuorovaikutuksellista. Silti löysin itseni selaamasta mainoksia ja toivottoman tylsiä päivityksiä. Kuvakkeen siirto toisaalle auttoi irtautumaan harhaisista automaatioista. 

Instagram on minulle valokuvaajana suotuisa kanava. Pidän kuvista, kuvaamisesta ja on mukavaa tuottaa sinne materiaalia. Hyvin pitkään en oikeastaan selannut feediä – rajoitin. Nykyään jaksan rullailla tovin, yritän kuitenkin välttää jumittamista tavan vuoksi. Viihtyminen on toki sallittua, vuorovaikutus parasta.  

Kun haluan tappaa aikaa, viihdyttää itseäni visuaalisesti – menen Pinterestiin. Se on mitä täydellisin paikka pieneen irtiottoon. Se inspiroi. Siellä en myöskään (outoa kyllä) jää jumittamaan, vaan kyllästyn melko nopeasti ja laitan puhelimen kiinni. 

Screen time limited on hieman ärsyttävä, mutta se toimii! Pelit olen poistanut puhelimesta jo kauan sitten. En ole kova pelaamaan, mutta unta etsiessäni pasianssi sopii mainiosti. Jatkuvasti poistan puhelimen äppejä, huomatessani niiden turhuuden tai koukuttavuuden. Huomaan, että puhelimen käyttö ja somessa lojuminen ärsyttää koko ajan enemmän ja tähtään välttämättömyyksiin. Yritän jonottaessa olla nostamatta puhelinta taskusta, yritän katsoa muita ja hymyillä, sen sijaan, että tuijotan puhelinta. Yritän fiilistellä tylsyyttä ja välttää ajan tappamista puhelimella.

Puhelin on osa mun työtä, mutta se on myös liian usein häiriöksi. Viimeisimpänä olen minimoinut ilmoitukset. Sähköpostit eivät tule enää näytölle, eikä pallura ilmaannu meilin saavuttua. Muutaman kerran päivässä muistan, että ”Ai niin! Täytyypä katsoa meilit.” Katastrofeja ei ole vielä ilmaantunut, rauha sieluuni kyllä. 

2