Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

image

Koska nukuin lauantai-sunnuntai välisenä yönä kaksi tuntia, aamulla väsytti. Joo äiti mä tiedän, että jos on uupunut, ei kannattais välttämättä juhlia. Mutta en toisaalta ole siitäkään niin varma. Kotona makaaminenkin väsyttää, hauskanpito (juhlat) piristää sielua. Lapset olivat isällään, mä sain puhelun, että mut haetaan kotipileisiin taksilla 20 minuutin päästä, eihän nyt seikkailuille voi sanoa ei! Tänään silti aamulla haukotutti, eivätkä työt kiinnostaneet.

Sijoitin Aapon päiväkotiin, hän huusi muuten aamulla JES! PÄIVÄKOTIIN! kun herätyskello soi. Eka aamu oli kuitenkin rennompi, halailtiin ja pussailtiin päiväkodissa pidempään kuin yleensä, käytiin yhdessä käsipesulla ja saatoin aamupalapöytään asti. Astelin haikein mielin ulos, tauon jälkeen on aina vähän vaikeaa jättää hänet sinne, vaikka viihtyykin todella hyvin. Suuntasin nokkani Vantaalle. Kuvasin nuorenparin. He olivat lapsia, ala-ikäisiä, mutta olin kateellinen. Se teini-iän rakkaus, jossa itsekin elin täysillä juuri tuon ikäisenä, on kyllä rakkautta sen kreiseimmässä merkityksessä. Se kiintymys on jotain käsittämätöntä. Olin kiltti ja jätin kertomatta, että teinirakkauteni päättyi kahdentoista vuoden jälkeen. En myöskään saarnannut ”Voi kuulkaa, elämä opettaa!”. Fiilistelin vaan ”Äää, en kestä miten söpöjä te ootte!” Sydämeni oli kuitenkin surullinen kun poistuin keikalta. Mulle kanssa!!!

Olin jo autossa aloittanut rakkaushaikeilun. On varmaan taas se aika kuusta, mutta mä palaan vanhoihin juttuihin jatkuvasti. En analysoi, vaan kertaan. Huokailen hyväksyen, mutta mietin kuitenkin voisko asioille vielä jotain. Ne tulee pyrähdyksinä, mutta mielessä ne pyörii ja täyttää sen, heti kun niille on töiltä ja muilta kiireiltä tilaa. Miehet. Miksi ne tekee elämästä niin vaikeeta. Oikeammin: miksi mun pää antaa niiden tehdä elämästäni niin vaikeeta?!

Tiedättekö, hyväksyn ja totean, että ei niitä sit ollu tarkoitettu mutta ne kaivertaa silti mieltä. Entä jos se nyt ilmestyisi ovelle? Mitä tuntisin? Miten toimisin? Juhannusporukan whatsapp-ryhmä on henkireikäni tänäpäivänä. Cessin, Mintun, Peetan ja Pajun kanssa pohdimme ja jaamme. Totesimme juuri hetki sitten, kuinka paljon me naiset käytämme aikaa miesten miettimiseen. Näistä mun vanhoista jutuista kyseiset henkilöt ei varmaan edes muista mua. Haha. Miehille kaikki tuntuu olevan helpompaa. Ne hyväksyy ja unohtaa. Piste.

Mieshuolet mielessä ajelin Helsingin rakennusviraston asiakaspalvelupisteeseen. Jonotin hetken ja lähdin sieltä 400e köyhempänä. Ostin yrityspysäköintilätkän. Olen luovuttanut työhuoneeni avaimet ja ojentanut valtikan seuraavalle päävuokralaiselle, sekä vastaanottanut avaimet Kallion työhuoneelta. Kaikki mitä aktiivisesti tarvitsen työskentelyyn on vielä kotonani, mutta viikon päästä harjoittelijani palaa kesälomilta ja on aika luopua kotitoimistosta. Se ottaa koville. Nytkin teen tässä ohella töitä. Uupumusriskin ollessa ilmoilla on ehkä kuitenkin ihan hyvä luovuttaa kone Kallioon ja lopettaa 16 tunnin työpäivät. Torkkelinmäelle muuttaminen jännittää. Entä jos siitä ei tule mitään? Onneksi olen antanut itselleni luvan palata maitojunalla kotiin jos homma ei toimi.

Lätkä kiinni tuulilasiin, auto parkkiin ja puoteja kiertämään. Töiden puolesta siis. Neljästä puodista yksi oli kiinni, enää on 13 paikkaa kiertämättä, ensi viikon alkuun menessä kaikki pitäis olla paketissa. Tottakai kun olen ilman harjoittelijaa, joudun käppäilemään helteisessä (!) Helsingissä ison repun ja jalustan kanssa ypöyksin. Pyyhin hikikarpaloita naamastani ja olin suuntaamassa autolle kun mietin, että soitanpa Hanna Gullichsenille, jos vaikka olisi kotona. Turhaa kaivoin puhelimen, tulimme jo vastaan toisiamme ja sain käsilaukusta mukaani keittokirjat x2! En mä nyt oikein tätäkään käsitä, että kuvasin Hannalle kirjoja jotka on valmiita. Kaupoissa, kaikkien ostettavana. Absurdia.

Kotiin tullessani löysin postilaatikosta samat kirjat omistuskirjoituksineen. Punastelin niitä ylistyskirjoituksia lukiessani. Ihaninta on kuitenkin löytää nimensä kirjan vikoilta sivuilta, kiitoksista. Kun kirjoitin hetki sitten oman kirjan kiitoksia, se tuntui todella tärkeältä tehtävältä. Se tuntui kutkuttavalta, koska moni ei tiedä niistä etukäteen. Hannan kanssa mä lähdin tekemään kirjaprojekteja pisnes-mielessä, mutta me ollaan nyt oltu puoli vuotta aktiivisesti tekemisissä. Sain projektien kautta ystävän jolle avaudun about kaikesta. Meissä molemmissa on sisällä pelottavan musta huumori ja härskeys. Saa nähdä jatkuuko ystävyytemme kun saadaan kolmas kirja ulos. Ehkä me ei siedetä toisiamme kolmansien  julkkareiden jälkeen. Höhö.

Ennen postilaatikkolöydöstä Hanna spontaanisti kutsui mut lounaalle mukaan, söin taas Hernesaaren rannassa pitsaa. Menkää sinne konttialueelle! Aurinkoisena päivänä siellä on upea fiilis ja miten onkin saatu teollisuusalueen nurkat suljettua pois kokonaan, tuntuu kuin olisi ulkomailla. Ainoastaan kylmä merituuli muistuttaa Suomesta. Konteissa on tosiaan myytävillä jos jonkinmoista settiä ja alueella voi istua Hankosushien ja Chalupien kanssa missä tahtoo. Yhteistä aluetta. Vaihdettiin kuulumiset ja Hannan Joonas-siippakin liittyi seuroihin. Aloin jo pulisemaan seuraavasta projektistani. Mä en opi millään. Taukoa pitkistä prokkiksista? Njääh! Uutta putkeen vaan!

Kotona jatkoin töitä, kirjoitin viisi sivua päiväkirjaa ja mietin mennyttä kesää. Elokuu on mun mielestä vielä kesäkuukausi, mutta se on samalla syksyn alkua. Arki palaa ja mun perinteinen puhdistus-periodi nostelee päätään. Sormet syyhyää kaappeja siivoomaan, kun vaan vielä jaksaisi tarttua siihen projektiin. Menneessä kesässä mietitytti se, että vaikka tämä oli viime kesän supersydänsuruista leppoisampi, olin vähemmän takapihallani kuin yleensä. Johtui varmasti kylmistä ilmoista, mutta palasin ajatuksissani miesasioihin. Miten siistiä olis juoda siitä viinilasillista pihakeinussa ja olla rakastunut. Miksei mulla ole grillivastaavaa? Mietin myös miksi tänä kesänä ei ollut aikaa istua pihalla puolille öin tyttöjen kanssa. Mihin tää kesä meni? Toisaalta on tapahtunut niin paljon, että kaikkea ei edes muista.

Koska olen säälittävämpi kuin yksikään olento maan päällä, aloitin Gossip Girlin alusta. Yllätyin, etten muista siitä kauheasti ja se on jopa viihdyttävää katsottavaa. Silti. Säälittävää. Gilmoren tytöt sallin, mutta Gossip girl on kyllä vähän nolo. Aloitin tämän jo yli kuukausi sitten, joten starttasin juuri kolmannen kauden. Gossip olkoon pahuuteni Coca Cola Zeron kanssa. Lähetän muutaman kuvan ja istahdan sohvalle kurkkimaan Upper East Siden elämää. Lepuutan hetken, huomenna kuvataan tuotekuvia koko päivä!

 

 

13

image

 

Puhuttiin yhden yrittäjäystävän kanssa. Hän oli kesälomalla ja totesi, että oli pakko jäädä kun alkoi unohtelemaan kavereittensa nimiä. Mulla ei ole tätä mahdollisuutta. Se toki on mun valinta ja olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä mä selviän ilman lomia. Enhän kuitenkaan tee täyttä viikkoa töitä ympäri vuoden, vaan välillä on väljääkin. Silloin tietenkin ressataan töiden puutteesta.

Viime heinäkuu oli aivan kuollut joten kirjan viimeistelyksi tämä kuukausi tuntui sopivan oikein hyvin. Vaan tänä vuonna heinäkuu on ollutkin keikkoja täynnä, mikä on aivan loistavaa mutta nyt mä alan olla aika poikki. Uskallan myöntää sen koska olen aivan loppusuoralla kirjan kanssa.

Nyt mä katson netistä ravintolan olevan auki, kävelen ovelle ja ihmettelen kun se onkin kiinni. Sitten tajuan, että nythän on maanantai, eikä tiistai. Kirjoitan sähköposteihin mitä sattuu, koska ajattelen miljoonaa asiaa päällekkäin. Kun kirja oli viime viikolla melkein valmis, tulin välittömästi kipeäksi. Mutta toki vain vähän, että voin tehdä muita töitä. Yrittäjä kun ei sairasta. Tunnen järkyttävän paljon huonoa omaatuntoa siitä, että mulla on töitä, siitä ettei niitä kuitenkaan ole tarpeeksi. Kun vietän lasten kanssa Linnanmäki-päivän se kostautuu seuraavana päivänä kun työt ovat kasaantuneet.

Tunnen huonoa omaatuntoa myös siitä, että en pysty antamaan jokaista minuuttia kirjani tekemiselle tai tälle blogille. Juuri eilen sanoin ystävälleni, että voisin helposti olla kokopäiväinen bloggaaja, meinaa juttuideoita riittäisi, mutta mulla ei vaan riitä aika niiden toteuttamiseen.

Uupumus ei näy mussa väsymyksenä, vaan juurikin stressinä ja sen sivutuotteina. Mulla on niin monta asiaa nyt meneillään, että kaikki langat ei meinaa pysyä käsissä. Mikä on tällaiselle kaikkien asioiden handlaajalle melko raastavaa. Toki työt ja kirja vie paljon aikaa, mutta sitten tässä on samaan syssyyn työhuoneen muutto Kallioon joka vaikuttaa myös kotiini. Joudun tuoda paljon tavaraa vanhalta konttoriltani kotiini ja täten joudun järjestelemään täällä aika paljon uusiksi. Puhumattakaan kirjanpidoista, ystävistä, lapsista, miehistä, lupalapuista ja muista tapahtumista.

Silti kaikki etenee ja hommat hoituvat koska mä teen työni ja muut juoksevat asiat vaikka pää kainalossa.

Tarvitsisin henkilökohtaisen assarin hoitamaan kodissa tapahtuvat muutokset ja hoitamaan lapsia kun ne ovat lomalla ja minä en. Sitten tarvitsisin assarin joka hoitaa blogia puolestani. Että olis kätevää. Antais ohjeet ja ööö.. Eiku ei se toimis. Munhan pitäis kuitenkin suunnitella, kuvata ja kirjoittaa. Höhö. Olen erittäin onnellinen, että mulla on ollut koko kesän remmissä assari töitten kanssa. Me ollaan jo puoltoista kuukautta majailtu meidän olkkarissa, lasten lomien takia. Erittäin toimiva ratkaisu. Paitsi, että se lisäs uupumusta erittäin paljon. Nythän mä mietin klo 21 tohdinko sulkea koneen ja katsoa hetken telkkaria.. Kun olis näitä töitä tässä..

Suunnittelen lomaa syyskuulle. Haluan pois maasta ainakin viideksi päiväksi. Musta alkaa tuntumaan, että mun on pakko päästä pois. Äitini nuivaantui kun kerroin asiasta: minunhan pitäisi lomailla lasteni kanssa. Suivaannuin! Totta hemmetissä mä viettäisin oikein mieluusti kolme viikkoa etelässä lasteni kanssa! Koko kesän! Vaikka edes sen viisi päivää! Mutta ei mulla ole varaa yksin maksaa meitä kolmea rantalomalle! Jo pelkkä Linnanmäki-päivä syö viikon ruokatarpeet suokeli sentään! Mulla on tasan kaksi matkavaihtoehtoa syyskuulle ja ne ovat kaupungit joissa mulla on mahdollisuus majoittua ystävän luona. Täten lomailu Tampereella hotellissa tulisi kalliimmaksi ja nyt vaan on tunne, että se ei ole riittävän kaukana jotta pääsisin eroon hetkeksi tästä oravanpyörästä. Lasten kanssa lomailussa on myös heinäkuussa riskinsä. Töitä ei kuitenkaan ole niin paljon kuin muina kuukausina, joten jos keikka tulee, se on pakko ottaa vastaan, silloin ei voi olla mökkeilemässä Jämsässä. Moni myöskin sanoo, että lapsiloman jälkeen tarvitsee uuden loma itselleen. Koen reissamisen itsekin lasten kanssa, etenkin yksin, melko uuvuttavana. Se on harmillista, mutta jos vahdin uima-altaalla haukkana nelivuotiasta ettei se huku, niin en koe sen olevan rentouttavaa ja stressiä poistavaa toimintaa. Mielummin teen yksittäisiä pistoreissuja lasten kanssa ja vietän energistä arkea kuin maksan itseni kipeäksi viikon etelän reissusta ja palaan väsyneempänä takaisin. Toivon, että jonain päivänä voin viedä lapset etelään viikoksi joka vuosi. Kun olin parisuhteessa pystyin niin tekemäänkin!

Mä tienaan aika kivasti, mä kuitenkin maksan kaiken ja kalliin asunnon itse. Kuten sanoin, valintoja. Jos me muutettais puolet pienempään ja sivummalle, rahaa jäis kuussa enempi. Sitten tulis kuitenkin uusia stressin aiheita. Lapset olis kavereistaan kaukana ja niin edelleen.. Töitä on, mutta niitä sais aina olla enemmän. Koskaan ei tiedä milloin iskee väljä kausi ja pitää ollaa säästössä tuhansia euroja jotta selviää seuraavasta kuusta. Elämä olis rutkasti helpompaa jos olis rikas mies. Anyone?

Hassuinta tässä on se, että mä en vaihtais tätä työtä mihinkään. Mä teen vuorokauden ympäri töitä jotta mä voin seistä tulevan kirjani takana. Mä nautin tästä suunnattomasti. Rakastan yrittämistä (vaan en kohtuuttomia veroja)! Ihminen on kuitenkin rajallinen olento. Olo on hitusen kevyempi kun miettii aurinkoista Portugalia tai Espanjaa syyskuussa. Ensi viikolla alkaa Aapon päiväkoti ja sitten Leevin koulu. Elokuussa kirja on painossa, työt tasaantuvat. Voi olla etten raaski lähteä mihinkään syyskuussa ja tämä lievä uupumukseni laantuu taivaan tuuliin kun pääsee lötköttämään sohvalla pari iltaa. Ajatus pienestä lomasta kuitenkin lämmittää ja auttaa puskemaan nämä viimeiset tän kesän tiukat viikot.

Ihanaa heinäkuun vikaa viikkoa teille murut!

Ps. En jaksa oikolukea tätä. Menen maate mielummin.

31

image image

 

Kuten useimmat naiset, olen kova analysoimaan, ja hyvin helposti alan ylianalysoimaan. Kun lähdin yrittäjäksi en enää pystynyt käsittelemään elämääni analysoiden jokaista käännettä. Oli pakko höllätä ja olenkin aika eri ihminen kuin viisi vuotta sitten.
Siltikin. Mietin eilen kuinka vähän nykyään juttelemme siskoni kanssa asiaa. Mietin mistä se johtuu, että usein vain olemme hiljaa ja nautimme toisen läsnöolosta juoruamatta tuntitolkulla.. Tulin siihen tulokseen, että viimoset pari vuotta olivat sellaista analysointia ja puhumista, että me ei kumpikaan nyt jakseta. Meillä on puhebreikki.

En kuvitellut sen olevan mahdollista, mutta vaikka mulla olisi koko ajan jotain raportoitavaa, mä en jaksa. Koska mä en jaksa analysoida. Kertomukseni menevät tänä kesänä näin ”Olis tosi mielenkiintoista.. Mitäköhän.. Onkohan se kelannut.. Tai en mä oikeestaan tiedä.. Itseasiassa aivan sama.” En pääse edes asiaan kun olen jo tullut tulokseen, etten jaksa edes miettiä koko juttua.

Keväällä päätin, siis ihan oikeasti tosissani päätin, että nyt en jaksa ylianalysoida. Toukokuun lopusta asti olen tapaillut erästä, mutta vain tapaillut. Vapauttavan rentoa. En mieti mitään. En kuvittele elämää eteenpäin. Tapailen ohessa muita jos siltä tuntuu ja soljun päivien läpi eteenpäin tätä elämää just niinkö huvittaa. Läheisyysnarkkina on myös ollut ihmeellistä, että nyt kun siihen olisi liki jokapäiväinen mahdollisuus, en tarvitse sitä. Nautin yksinolosta.

Analysoidessa tulee pidemmän päälle hulluksi koska vastauksia ei yleensä ole tulossa tarjottimella vastaan. Monesti vastauksia pitää odottaa ja usein niihin ei edes saa  vastauksia. Etenen nykyään, etenkin miesten suhteen, hyvin nopeasti pisteeseen jossa en jaksa enää olla yhteyksissä. En edelleenkään jaksa tyrkyttää itseäni, vaan luotan siihen, että tulee suhde joka soljuu eteenpäin molempien yhteisestä kiinnostuksesta. Tsillaan ja oletan, että kun on aika panostaa, huomaan sen ja tartun hommiin.

Nyt mä teen töitä, keskityn kirjani kanssa loppurutistukseen ja nautin tästä kesästä. Tai siis yritän. Alianalysointi ei toki tarkoita sitä, että on vailla surua ja huolia. Analysoimattomuus-päätös auttaa kun on umpikujassa, silloin voi vain tokaista perinteisen ”kaikki järjestyy, joskus, jotenkin..”

Relax, peace and party!

Ja mistäs sitä tietää vaikka mulla olisi tässä jo nyt jotain pysyvää. En tiedä, en jaksa analysoida.

24

image

 

Ajatteletteko te koskaan ketään? Siis sillai.. Hirmu moni varmasti miettii tasa-arvoa, kirjan juonen kulkua, töitä, lasten asioita, huomista. Minä olen omistanut, niin kauan kuin muistan, nukahtamishetken haaveilulle. Miehille.

Ollaan asian ytimessä jos mielikuvissa surraa vieressä nukkuva henkilö. Yhden pitkän suhteen kokeneena ja sen perään lyhyen läpikäyneenä havaitsin, että jossain vaiheessa se haaveilun kohde vaihtuu siitä omasta kullasta johonkin muuhun. Oletan, ettei tulevaisuuden poikaystäväni lue tätä viidentoista vuoden kuluttua ja toisaalta vaikka lukisikin, uskon että hänelläkin on omat kohteensa joista on parempi olla hiljaa.

Fantasiat eivät useinkaan ole sitä itteään (kyllä, näköjään häpeilen käyttää seksi-sanaa julkisessa blogissa vuonna 2015)Itseasiassa ne on sitä todella harvoin! Haaveilen jännitteestä, ensimmäisestä kosketuksesta. Kuvittelen väittelyitä, katseita. Koska mielikuvitukseni on rikas, pääni vaatii yleensä koko tarinan jotta olen tyytyväinen. Jos tarina on hyvä, saatan nukahtaa liki samanlaiseen tarinaan viikon putkeen. En kuitenkaan tarkoita, että nukahtaisin tehden sitä (kyllä, näköjään en uskalla kirjoittaa masturbaatio -sanaakaan). Kuvitelmat ilman mitään sen kummempaa tuovat rauhallisen olon ja nukahdan hyvällä mielellä.

Kohteena yleensä on joku oikeasti tavoiteltavissa oleva ihminen, mutta myös melko absurdit hahmot päätyvät päähäni, jos ei muuta ole tarjolla. Nekin ovat kuitenkin aina sellaisia stooreja jotka voisivat oikeasti tapahtua jos lottovoitto kävisi. Esimerkiksi Incubuksen laulaja Brandon Boyd oli vuosia vakiokamaa alkuyön tunteina. Kun he olivat tulossa Suomeen vuosia sitten keikalle, päässäni eteni iltaisin tarina jossa minä olin kuvaaja-aitiossa ja keikan jälkeen toki törmäisin häneen takahuoneessa (kuvaajat ja bändihän on samassa huoneessa, toki) ja loppu olisi historiaa.

Miehet tekee yleensä just sitä ja ajattelevat sitä itteään tai naisten niitä. On varmasti miehiäkin jotka tarvitsevat enemmän juonikäänteitä ja eivät hamua purkautumista, epäilen kuitenkin että näitä on noin 0,3% kaikista miehistä. Tarinointi on naisten juttu ja olen ylpeä urpoista fantasioistani. Kun ne ovat tavoitettavissa, ne usein jopa toteutuvat. Toteutuneita tarinoita voi toki kerrata päässään mutta kuukauden jälkeen on keksittävä jo uusi fantasia.

Haaveilut eivät mielestäni syö parisuhdetta vaan jopa ruokkivat sitä. Näen, että 10 minuutin kuvitelma puolisosta tai jostain toisesta tekee hyvää mielelle ja himoille. Mielikuvitus on turvallinen maailma kokea ja kokeilla. Kuhan ei uppoudu sinne liiaksi.

Ja älköös luulko, että pääsisin haaveilemaan joka ilta rauhassa. Usein päähäni änkee väkisin ajatukset niistä töistä, lasten asioista ja etenkin siitä huomisesta..

34

DSCF4556 DSCF4574 DSCF4558 DSCF4568

Se on hyvää mutta se on pahasta. Cloetta muisti Leevin 9-vuotis synttäreitä sellaisella kasalla karkkia, että kuvittelin meidän elävän niillä koko vuoden. Yli puolet on kuitenkin tainneet kadota milloin minnekkin ja mietinkin kuinka paljon oikein syömme karkkia?

Liian vähän. Okei, lets go. Jotkut eivät anna karkkia ollenkaan lapsilleen, sokeri on pahasta. En ymmärrä tätä yhtään, karkki on niin hyvää, että elämä ilman karkkia tuntuu turhalta. Jos en olisi makeaan päin, enkä olisi koskaan maistanut karkkia, voisin toki olla aivan eri mieltä. Meillä karkkia kuluu lauantaisin, karkkipäivänä. Joskus haluaisin tehdä niin, että annan lapsien syödä karkkia ihan niin paljon kuin he jaksavat. Ihan vain osoittaakseni heille, että se ei kannata, huono olohan siinä tulee. Oksentaminen ei kuitenkaan ole hauskaa puuhaa lasten kanssa joten itsesuojeluvaistoni kehottaa lauantaisin pitämään taukoja, ojentamaan karkkipussit vasta ruoan jälkeen ja motkottamaan joka välissä, että ei kannata ahmia.

Meillä Leevi on selkeästi perso makealle ja nimenomaan kaikille villeille hullutuksille kuten limatikkarit, kirpeät köntsät, sokerikuorrutetut lakumatot.. Aapo tykkää makeasta mutta häneen uppoaa parhaiten mummin kuivakakut, donitsit ja vanha kunnon keksi. Pojat eivät saa juoda mehuja juurikaan viikolla, limu on isommalle juhlapäivien juttu. Täten en näe karkkipäivässä mitään pahaa, meillä sitä odotetaan mutta siitä ei jauheta. Perjantai-iltana Leevi saattaa mainita innoissaan että huomenna on karkkipäivä! Thats it.

Mutta juhlat. Jos lapsille ei anna karkkia koskaan, voi juhlissa olla hieman haastavaa pitää heidät erossa herkkupöydästä. Meillä taas karkki kuuluu juhlaan. Tämä perinne tulee lapsuudenkodistani, juhlissa on aina ollut paljon herkkuja ja kun olimme serkustemme kanssa pieniä, karkkikulho oli esillä kemuissa aina. Näin myös meillä. Tykkään kaksi kertaa vuodessa valikoida väriteemaan sopivat namit irtokarkkikulhoista ja jaotella ne erilaisiin kippoihin kotona. Lapset eivät juhlissa juurikaan välitä salaateista, kakuista tai piirakoista, he suuntaavat suoraan karkkikipolle. Ja tämä on ihan okei.

Cloetta tuo markkinoille koko ajan uusia karkkeja, hauskinta heidän uutuustoimituksissaan on se, että puolet paketista on purkkatuotteita. Balanassi säilyy, hampaat pysyy paikoillaan. Sehän tämän homman suurin miinuspuoli onkin, reiät. Kuitenkin olen sitä mieltä, että kerran viikossa ja juhlapyhinä, tulevia reikiä ei tarvitse murehtia.

 

Oma karkkifilosofiani on se, että syön jos tekee mieli. Se on toimiva filosofia koska karkkipussini kestää viikon tai kaksi ja yleensä heitän loput koppurat roskiin kolmen viikon päästä pussin avauksesta. En kykene syömään mässyjä paljoa kerralla, niistä tulee huono olo. Saman reaktion huomaan Aapossa. Leevin kanssa taas aion ehdottomasti joku kerta testata ”syö niin paljon kuin jaksat” metodia. Ihan vaan huvikseen. Elämän pieniä iloja tuo sokerihumala ja sen jälkeinen oksennus.

11

Kuvankaappaus 2015-4-21 kello 19.08.41

 

Paperi T julkaisi vihdoin odotetun levynsä. Puolitoista vuotta sitten huokaisin tuskallisen syvään kun joku yritti soittaa suomiräppiä, sitten tapahtui jotain mystistä ja rakastuin tähän genreen täysin. Kun viime vuonna Papru julkaisi ekan sinkun, Sä jätät jäljen, saatoin vähän rakastua Henri Pulkkiseenkin.

Levystä on tehty vaikka mitä analyyseja mutta minä keskityn täällä nyt ihan vain itseeni, kuten aina. Haha. Tänään olin kuunnellut levyn niin monta kertaa, että huomasin voivani pahoin fyysisesti. Vaihdoin hetkeksi letkeään Jorge Ben Joriin ja tajusin kuinka paljon musiikki vaikuttaa minuun, jälleen kerran. Olen peruspositiivari ja varmaan sen takia ihannoin melankoliaa mutta kun voi itse henkisesti huonosti, voi vetää musiikista melankoliaöverit.

Olin sitten onnellisessa parisuhteessa tai sinkkuna, erobiisit ja surumielisyys iskee. Olen myös kova vellomaan, analysoimaan, kokemaan kaiken tunteella, joten tähän levyyn pystyn samaistumaan liiankin hyvin. Joku kirjoitti netissä, että tästä levystä tekee hienon se, että se luo yhteyden kuuntelijaan. Joillain se menee ihon alle ja minulla se menee sinne ja syvälle. Tottakai tähän vaikuttaa kaikki parin vuoden aikana kokemani asiat, mutta kuten jo todettu, jos on joskus eronnut, tältä läpyskältä löytyy paljon upeita kohtia joihin itse kukin voi samaistua.

Aitous, rehellisyys ja haavoittuvaisuus loistavat niin hienosti läpi, ettei voi kuin ihannoida. Herkkä, intensiivinen ja brutaali levy josta löytää joka kuuntelukerralla uuden kerroksen. Olen myös ihan pipareina itse rytmistä ja musiikista. Loistava, tuore kokonaisuus.

Tavallaan haluaisin naida Henri Pulkkisen, tavallaan tiedän ettei siitä tulis yhtään mitään. Etenkin kun Paperille vaimo on kirosana.

Koska jokaisessa kappaleessa on sitä jotain, poimin teille muutamia suosikkiriimejä.

Mainstream-Solo
Sori siit, sori täst, sori tost, jostain syyst nää synninpäästöt tulee usein monikos
Se kuka keksi rakkauden, se keski salettiin myös syövän, kumpikin sisält syövät

Surullisen näköiset naiset
Se talvi oli erilainen ku muut talvet, sä jätit arvet erilaiset ku muut arvet
Kaikki ne ballaadit jotka kosketti sua, sanoin pitäväni mut oikeesti ne oksetti mua

Stevie Nicks
Sul on muhu kaiketi antabusvaikutus, kaikki mitä olin äskö nopeasti haihtu must

& Hendricks
Onnee, kiva kuulla et sulla kaikki on jees, oonkohan mä alamais vai kaikki muut vaa korkeel
Saanks mä kietoutua verhoihin, eiku saanks mä verhoutua valheisiin, eiku
Saanks mä tulla sun luo, nukkua voin lattialla, riittäis mulle just hyvin kato mul aina takki alla

Jumalan peili
Sanoit hyvästi kusipää, mut sentää aina ollu hyvästi kusipää
Miten sä muistat mut, erookse muista, sun liha mun luissa, mun liha suluissa

Tapa
Mut tää on mun tapa rakastaa

Sanat
Mä haluun näyttää sulle paskan kaikki sävyt ja nähä tunnistäksä rinnassas nää samat säryt

Sä jätät jäljen
Sun jälkeen nimetään tauti, jokin vakava mihin kuolee suu auki

Elokuva
Taas niissä juhlissa mis aina väärät bileet, tääl Kalliossa missä tytötki on kivee
Kesäkuussa ei pitäis olla pimeet, sä oot ainut skene mihin enää haluun päästä inee
Sun jalat kohti taivasta, ensivaikutelma kömpelö, jumissa t-paidassa
Sä koitat olla olematta klisee, mut normaalisti munlaiselle et antas ees sun nimee

10

_MG_1220 _MG_1230 _MG_1227 _MG_1218 _MG_1265 _MG_1275 _MG_1278 _MG_1309 _MG_1315 _MG_1394 _MG_1407

No jotta viime viikolla oli muutama soppakirjapressi! Sydäntäni hieman raastoi se fakta, ettei oma kotikokkini Rasmus ole enää kuvioissa ja joutunen täysin yksin kokkailemaan. Nyt on meinaa pakko, sen verran herkullisia keitoksia löytyy näistä kolmesta opuksesta.

Henri Alén ja Annukka Oksanen ovat koonnet kirjan meille kiireisille (eli kaikille) jotka saapuvat markettiin ilman kauppalistaa, kävelevät saman reitin joka kerta ja pyörittävät noin viittä reseptiä arjen kiireessä. Vuoden keittokirja pitää sisällään reseptejä joista suurin osa valmistuu puolessa tunnissa. Pientä piristysruisketta kiireen keskelle! Huippuhöpsö Henkka tiesi kertoa, että ei elämä ole keittiössä yhtä kärrynpyörää joka jeesuksen päivä! Viikonloppuna ehtii perehtyä, kokata lasten kanssa ja hääriä keittiössä tunteja, arkena pitää saada lapsille ruokaa nenän eteen välittömästi ja nämä reseptit auttavat meitä siinä. Kirja myös kannustaa kokkaamaan sesonkien mukaan ja meitä juntteja on helpotettu pienellä koodimerkinnällä reseptin jälkeen, kannattaako lanttua laittaa kesäkuussa, parsaa lokakuussa ja sen sellaista.

Vege! kirjan avasin ja olin heti myyty. Kirja on ihanan paksu ja yhdessäkään reseptissä ei ole käytetty soijarouhetta tai tofua. Vou! Rakastan lihaa, mutta olen hieman laiska kokkaamaan sitä. En ole varma osaanko valmistaa sitä oikein ja en uskalla täten riskeerata. En myöskään koe yksinäni tarvitsevani pihviä, sinkkuateriani koostuvat usein kasviksista ja korkeintaan kanasta. Täten löysin heti kirjan avattuani mielenkiintoista reseptiä reseptin perään. Tätä kirjaa ovat Riikka Sukula ja Alex Nieminen tehneet suurella sydämellä ja hartaudella. Vuosien saatossa hyväksi todetut reseptit ovat nyt yksissä kansissa. Ulkoasu on erittäin miellyttävä ja en malta odottaa, että pääsen tekemään tästä kirjasta sinkkuillallisia. Ainoa miinus kirjassa on se, että haave omasta Piemontelaisesta viinitilasta kuumenee kohtuuttomaksi kun katselee kuvia.

Tallberg on tunnettu villiyrttisekoiluistaan, ja syystä. Tämä opus yhdistää yritit ja suomalaisen designin mikä tekee kirjasta astetta mielenkiintoisemman. Katariina Vuori on kirjoittanut ruokakuvien lomaan tarinan kuvassa olevasta designesineestä ja itse reseptit ovat kirjan lopussa. Laiskalle kokille, kuten minä, villiyrtit kuulostavat asialta johon pitää panostaa. Se vaatii saman työn kuin sienet. Mutta jokainen tunnistaa kantarellin, joten jokainen tunnistaa myös voikukan. Kirjasta voi noukkia reseptejä joiden villiyrtit tunnistaa tai sitten tsekata vinkit joilla ne oksat voi korvata.

Vaikka ruokakirjoista tulee kokattua itse hävettävän vähän, rakastan niitä. Se innostus mikä niistä tulee on uskomaton. Kun vielä rykäisee kauppalistan kokoon ja alkaa kokkaamaan, ollaan jo pitkällä! Joka vuosi löydän aina muutaman uuden vakkarireseptin jota teen silloin tällöin, näistä kirjoista saan aivan varmasti pari heittämällä lisää.

5

DSCF4676

 

Olen parin päivän aikana jutellut monen uuden ja muutaman ”vanhan” ihmisen kanssa. Olen pohtinut paljon elämäntilannettani ja kaikkia viime aikojen tapahtumia joista te rakkaat lukijat olette melko sumussa.

Kun me erottiin lasteni isän kanssa, minulle (ja oletan, että myös hänelle) oli harvinaisen selvää, että elämä pysyy Järvenpäässä. Esikoinen oli juuri saatu haluamaamme kouluun, molempien vanhemmat ja siskoni asuu lähellä. Ystävämme olivat paluumuuttajamoodissa ja en vain nähnyt mitään järkeä muuttaa muualle. Nyttemmin muualla asumisessa on oma kutkutuksensa, mutta se ei ole vaihtoehto. Siinä ei edelleenkään ole mitään järkeä mutta samalla se tekee tilanteeni melko nihkeäksi.

Tajusin siinä jutellessa, että melko useilla ihmisillä on suunnitelmia asua ulkomailla ja matkustaa pitkiä reissuja. Joillekkin Järvenpää, joka on 30 kilometrin päässä Helsingistä, on aivan liian kaukana. Kaukana mistä? Kun on asunut ikänsä Järvenpäässä, ei toki voi ymmärtää sitä Helsinki-hypetystä. Kuljen monta kertaa viikossa kuvauksiin pääkaupunkiin, matka taittuu hetkessä ja junalla se taittuisi vielä nopeammin. Olen mielestäni yhtä lähellä Helsinkiä kuin sen laidalla asuvat. Jos asuisin Helsingissä, minun pitäisi asua ydinkeskustassa jotta siinä olisi jotain itua, minulle.

Olen sidottu tänne lasten ja lasten isän vuoksi. Ala-asteella pelkäsin kuollakseni, että vanhempani eroavat ja joutuisin vaihtamaan koulua. Leevillä on ystävät täällä, minulle ei tulisi mieleenkään repiä häntä koulusta pois tai pitää häntä joka toinen viikko esimerkiksi Helsingissä ilman kavereita. Eksäni kanssa meillä on myös vaihtelevat työajat, täällä on heti 4 isovanhempaa hälytettävissä lastenhoitoon, puhumattakaan siskosta ja ystävistä.

Erään tyypin kanssa tästä tuli keskustelu jossa en nähnyt järkeä. En näe, että jos toisella on mahdollisuus muuttaa, valitsee mielummin kaupungin rakkauden takia. Se kertoo mielestäni kaiken rakkaudesta. Sitä ei ole tarpeeksi. Tässä tapauksessa kyseessä on vielä näinkin minimaalinen matka kuin 30 kilometriä. Koen, että perhettä perustettaessa suunnitellaan tulevaa koko köörille, mielestäni Järvenpää on melko tylsä kaupunki mutta tärkeintä minulle tässä asiassa onkin helppous, järkevyys ja se fakta, että täältä voi liikkua helposti töihin, harrastuksiin ja illanviettoihin pääkaupunkiin. Ja onhan täälläkin vaikka mitä, niiden ihmisten lisäksi. Olen kasvanut täällä hyvän elämän ja ei minulla olisi esimerkiksi varaa ostaa yli sadan neliön rivaria isolla pihalla läheltä Helsingin keskustaa. Majailen täällä meinaa melko hyvillä mestoillakin, reilun kilometrin päässä Järvenpään ydinkeskustasta. Täällä on ehdottomasti myös puolensa, siis niiden tukiverkkojen lisäksi. Elämääkin on vielä jäljellä, nelikymppisenä lapseni ovat isoja ja mikään ei estä asumasta vaikka seuraavaa neljääkymmentä vuotta Indokiinassa.

Voin vierailla Helsingissä vaikka joka päivä, voin matkustaa muihin maihin, mutta kaikki tehdään lasten ehdoilla. Se, että löydän ihmisen joka tajuaa tämän ei ole edes haaste, se tuntuu tällä hetkellä yhtä vaikealta tavoitteelta kuin lottovoitto. Minulla oli melko masentava pääsiäinen näiden havaintojeni kanssa. Välillä sitä ei vaan jaksa uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Asia jolle ei voi tehdä mitään ja joka vaikuttaa moneen asiaan, on toki lievästi ahdistava juttu.

40

DSCF5141 DSCF5149 DSCF5162

 

Sandqvistin reppu on ollut things to buy -listalla jo melko pitkään. Melko pitkään lähinnä sen vuoksi, että en ole repputyttöjä.

Päätin olla. Niin helppoa se on.

Olen miettinyt paljon viime aikoina sitä, että miksi tykkään juuri tietynlaisista tuotteista, miksi sillä on väliä mitä on päällä, miltä koti näyttää, mitä lapset pukevat? Minkä takia tyylini himoaa laatua, simppeliyttä, kauneutta. Olen usein nauranut kun avatessani sisustuslehden tuotesivuston silmäni löytävät sieltä yhden tuotteen ja se on aina kallein. AINA. Välillä tuntuu siltä kuin päälläni leijuisi kirous joka saa minut ihastumaan aina kaikista kalleimpaan asiaan.

Tätä ei voi selittää, mieltymys on mieltymys ja saan siitä hirmu paljon. Kun availen astiakaappejani, kun astun kotiini, kun katselen lapsiani. Kun valitsin autoa, en pystynyt ostamaan Fordia koska sen mittaritaulussa oli sinistä, punaista ja vihreää. Pääni ei kestä. Se on kuin meteliä korvissa. Liikaa värejä, värejä jotka eivät sovi toisiinsa. Muotoja jotka ovat rumia, tuotteita jotka eivät kestä. Laatu, suunnittelu, toimivuus, kauneus. Jokin näiden yhdistelmässä tyydyttää minut.

Elämä olisi varmasti helpompaa jos pystyisi olla välittämättä, minä en pysty. Se ei ole edes harrastus tai pakkomielle. Se vaan on niin. Panostan pintaan, käytän aikaa siihen. Jos en tekisi niin, en olisi koskaan tyytyväinen.

Kotona, etenkin isälläni vallitsi ja vallitsee edelleen ajatus jossa ostetaan kun halvalla saa, mielummin sata halpaa kuin yksi hyvä. Ajattelen täysin päinvastaisesti. Pidän ajatuksesta jossa ostetaan jotain pysyvää. Jotain mitä mietitään pitkään, harkitaan, säästetään ja lopulta hankitaan. Pidän myös haaveilusta. Kun ei ole rahaa, vanhempani tuskailevat mietintöjäni joissa panostan kotimaisten suunnittelijoiden vaatteisiin tai uuteen sohvaan. Mutta isäni ostaa joka päivä jotain turhaa. Minä unelmoin, en ravaa kaupoissa ja kun hankin, olen pohtinut sitä pitkään ja säästänyt siihen ne rahat mitä isäni kuluttaa pitkin vuotta. Hyvin moni asia jää myös lopulta ostamatta.

Olen varma, että loppuiäksi hankkimani sohva, keittiönpöytä, nojatuolit ja matot tulevat vaihtumaan. Mutta kun niihin on laittanut vähän rahaa, panostanut laatuun, ne myös kestävät aikaa paremmin. Täten jälleenmyyntiarvo on isompi kuin hajoavalla romulla ja jos saat vanhan kaupaksi, voit panostaa taas uuteen loppuiän sohvaan.

Mulle nyt sattui aivot jotka pitävät tämmöisestä tyylistä ja tavarasta. Deal with it.

 

Tuo ihana reppu on noukittu samaisesta Petit St Louis puodista kuin Byredoni. Tralalalaa.

17