Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

”Bonks hyvät ystävät, siihen piste.” Saarinen lopetti luennon toisensa jälkeen iloisen kevyesti. 
Istuin kotona, viikon seminaarin jälkeen, ja mietin – mitä juuri tapahtui?

Olin ollut koko viikon yhtä aikaa suuren äärellä, sekä aivan eksyksissä. Lähdin Esa Saarisen Pafos-seminaariin Kyprokselle sadan ihmisen kanssa ajattelemaan ajattelua, koska olin kuullut, että parempi ajattelu tuottaa parempaa elämää. Analysoinnin ja etenkin tiukan ylianalysoinnin suurimpana fanina olin vahvasti sitä mieltä, että seminaari on kuin minulle tehty. En ollut väärässä, mutta ratkaisukeskeisenä ihmisenä, olen näin kuukausi seminaarin jälkeen edelleen täysin hukassa. En vieläkään osaa vastata kysymykseen mitä tapahtui?

Saarinen on seminaarien taika. Olin ensimmäistä kertaa Esan luennolla ja rakastuin oitis. Hänen lavakarisma ja maneerinsa ovat ilahduttavia. Tarinoiden poljento lähti sunnuntaina, saattoi kiteytyä kymmenen minuutin päästä, ehkä tiistaina, osa varmasti vasta vuosien päästä omien ajatuksien kautta. Inhimillinen lämpö, se miten Saarinen näkee kaikessa ja kaikissa hyvää – on vertaansa vailla. Vaikka usein tarinan seitsemännen minuutin aikana en ollut aivan varma mistä puhutaan ja minne ollaan menossa, keskittyminen oli liki sataprosenttista. Viiden päivän luentojen aikana ajattelin katsoa puhelinta kerran tai kaksi, silloinkin tehdäkseni jotain aiheeseen liittyvää. Enkä ollut ainut, koko sali keskittyi täysin. Saarisen lahja pitää otteessa, on yksinkertaisesti mieletön. Hänen inhimillisyytensä, sekä hiljainen liikuttuminen yleisön edessä loi tilaan tunnelman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Tunnelma antoi tilaa ajattelulle.

Viiden päivän aikana istuin salissa useita kertoja kyyneleet poskille valuen. Käsittelimme ihmisyyttä niin upeasti, mielenkiintoisesti ja yllättävin näkökulmin, että kosketus oli taattu. Olen ollut erittäin herkillä näiden asioiden äärellä koko kuluneen kuukauden, oli sitten kyse urapolusta, parisuhteesta, ystävyydestä, minuudesta.. Aiheet ja ajatukset, jotka nousivat seminaarissa pintaan, muistuttavat tasaisin väliajoin olemassaolostaan. Jokin minussa kasvoi ja liikuttui syvästi tästä kokemuksesta, sanallistaminen taas on vaikeampaa – ehkä myöskin epärelevanttia tässä kohtaa polkua.  

Paluupäivänä yritin olla halvaantumatta ajatusten määrästä, jotka pontevasti vaativat muutosta jokaisella elämän osa-alueella. Ensimmäinen kirkas ajatukseni matkalla liittyi karsimiseen ja priorisointiin – kaksi aihetta, jotka voivat helposti koskettaa ihan joka ikistä elämän kulmaa. Suorittajakeskeisenä ihmisenä nostin toki valtavan ahdistuksen rintaan – niin paljon on muutettavaa ja tehtävää. 

Esa kuitenkin muistutti, että mikromuutos riittää. Mikromuutos on jo se, että olet ajatellut jotain, mitä et olisi ajatellut ilman ajattelun ajattelua. Ajattelu on ensimmäinen askel ja toinen askel voi tulla vasta vuosien päästä. ”Aivojen kyky on kuljeskelu. Kykyä voi olla usein haastavaa harjoittaa, koska ympärillä on niin paljon virikkeitä ja ulkoisia ärsykkeitä, jotka hankaloittavat vaeltelua. Aivoille pitää antaa mahdollisuus lepotilaan, jossa ne voivat luoda uusia ajatuksia,” lataa Saarinen. Mikromuutokset syntyvät nopeasti, kun annat ajatusten vaeltaa vailla sääntöjä. Jonain päivänä mikromuutos ottaa seuraavan askeleen ja ehkä jopa muuttuu konkreettiseksi tekemiseksi. 

Matkan jälkeen on muutama mikromuutos konkretisoitunut. Pieniä, mutta toisaalta melko merkityksellisiä muutoksia. Annan tästä itselleni aplodit, koska kiireisen kesäkuun aikana kehooni virittyi tunne, että menetän kaiken reissussa kokemani kiireelle. Odotan äärettömästi päiviä, jolloin minulla on aikaa ajatella – samaan aikaan toki stressaten, että kun se päivä lopulta tulee, olen liian väsynyt ajattelemaan ja kehittämään mikromuutoksia. 

Parempi ajattelu tuottaa siis todistetusti parempaa elämää ja parempi elämä on kasvamista ihmisenä. Kuka olen ja kuka voisin olla?  – teema nousee pintaan elämässäni vahvasti juuri nyt. Miksi teen, kun ketään, toisinaan edes itseäni, ei kiinnosta? Mitä tekisin, kuka olisin? Mihin kykenen? Mistä löydän jälleen intohimon, entä inspiraation? Olenko enää luova?
Uskomukset kiinnostuksista, lahjoista ja osaamattomuudesta – ovat uskomuksia. Olisikin nimenomaan tärkeää hakea ajatuksia, jotka eivät suoraan liity nykytodellisuuteen. Ehkä mä voisinkin kyetä, ehkä mä voisin olla kiinnostunut, ehkä mä sanonkin joo.  

Merkityksen löytäminen etenkin työelämään on parhaillaan suurennuslasin alla. Lähdin Pafokselle avoimin mielin, mutta hakemaan vastauksia. Löydän itsestäni valokuvaajan, joka haluaa enemmän. Haluan pois ennakkoon suunnitellulta polulta. Esa käski meitä nostamaan nenän kartasta, astumaan taaksepäin ja kurkkaamaan ilmiöön ympärillämme. Näen vaihtoehtoja, mutta en vielä tiedä minne päin lähtisin. Yhdistänkö maailmaani enemmän taidetta, viestintää, kirjoittamista? Keskitynkö koskettaviin kuvasarjoihin, vai panostanko yritysmaailmaan? Laajennanko omaa yritystä, perustanko uuden vai lähdenkö opiskelemaan? Voinko tehdä kaikkea vähän, vai keskitynkö yhteen täysillä? Näitä ajatuksia käsitellessäni tykkään turvautua E. Saarisen Muumifilosofian ensimmäiseen kohtaan ”Töpöjaloillakin pääsee” – Voimme rakentaa vahvuuksista, mutta myös heikkouksista. 

Matka avasi, mutta myös laittoi sulkemaan ovia. Haluaisin kirjoittaa auki muistiinpanoistani kaikki oivallukset ja Esan ajatukset 007-filosofiasta akateemikon kirjeeseen ja tango-opetuksista goodjobeihin, mutta se ei ole tarpeen. Ajattelu on käynnistynyt ja sykkii vahvana, kunhan saan aivoille aikaa. Tämä seminaari oli minulle merkityksellinen myös siksi, että kävin viikko sen jälkeen viimeisen kerran psykoterapiassa, jossa olen saanut avata ajatuksiani kolme vuotta. Hämmentävällä tavalla Pafos töytäisi eteenpäin useita terapiassa avoinna olevia ajatuksia, jotka kuin odottivat sitä viimeistä sysäystä. Kypros tarjoili myös mielettömän kattauksen ihan järisyttävän upeita ihmisiä ja kohtaamisia. Luentojen jälkeen usein uima-altaassa pidetyt dialogi-ryhmät nostivat ajatukset uudelle tasolle ja vapaasti heitetyt mietteet tukivat ilmapiiriä. Syntyi yhteisö, jossa titteleillä tai ansioilla ei ollut mitään merkitystä. Olimme ihmisiä ihmisille ja avoimuus oli säkenöivää. Pohdimme, kuinka tämä matka laittaa alulle jotain, mitä ei voi käsittää – saatikka kotona selittää.

Jokaisen pitäisi kokea Pafos, tai Aulangon seminaari, tai edes kuunnella Saarisen luennot Youtubesta tai Spotifysta. Hellään dynamiikkaan & inhimilliseen lämpöön jää koukkuun. Saarinen sanoo sivuillaan Pafoksesta seuraavaa: ”Ihmeellistä, miten paljon ihminen ehtii oivaltaa yhdessä viikossa näennäisesti jo tiedossa olevaa, unohtunutta ja samalla täysin perustavaa. On todellinen paradoksi, että ihmisen täytyy hankkiutua matkojen taakse kuullakseen omat ajatuksensa. Tästä on seminaarissani kysymys, osallistujan omista ajatuksista, siitä sydämensä äänestä, jota arjessa ei kuule.”  Sanoisin tähän, että Bonks hyvät ystävät, siihen piste

En tiedä minne itse päädyn, tai millainen on tulevaisuuteni matka – mutta ajatuksia riittää ja siitä on hyvä lähteä. 

”Lopulta meidän inhimillinen kukoistus on elämän keskeinen pointti. 
Elämä jota ei tutki, ei ole elämisen arvoista.”

Kiitos Esa Saarinen ja koko matkaseurue, oli kunnia. Kiitos rakkaudesta.

2

Maanantaista lähtien yritys toisensa perään on muun muassa Facebookissa vaihtanut profiilikuvansa Pride-henkeen. Kuvien alle kertyy kommentteja, joissa ihmiset kertovat boikotoivansa kyseistä yritystä, koska he antavat tukensa seksuaalivähemmistöille. ”Ei pitäisi sotkea bisnestä ja politiikkaa,” sanoo yksi. ”Hah, tämäkin yritys vaihtoi kuvansa jotta voi myydä enemmän,” nauraa toinen. Kuin olisi oivaltanut isonkin salaliiton. Seuraava sanoo, että lakkaa myymästä kyseisen yrityksen tuotteita, jotta myynti heikkenisi.

Olen niin iloinen, että pride tunkee kaikkialle.

Minulle on aivan sama hyötyykö valtio, isot tai pienet yritykset pridesta rahallisesti. Tärkeintä on seistä tasa-arvon takana. Tärkeintä on ilmaista seisominen juurikin näissä kanavissa, joissa toisinajattelijoita vielä pälyilee. Tärkeintä on kertoa mielipiteensä loud and clear. Kun tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta tukensa antaa yritykset kuten Finnair, Vr, Alko – tuodaan ihan kaikille tiedoksi, että tasa-arvo on tärkeä ja ainoa oikea malli, jota kohti mennä.

Rakastan niitä ihmisiä, jotka jaksavat kommentoida ketjuissa haistattelijoille. Niitä jotka jaksavat muistuttaa boikotoijaa myös lähtemään Facebookista, koska se tukee prideä. Niitä, jotka muistuttavat boikotoimaan myös Alkoa, kun haistattelija kertoo boikotoivansa Kyrö Distilleryn ginejä. Eniten kuitenkin rakastan niitä, jotka jaksavat sivuuttaa negatiiviset kommentit ja antavat omassa kommentissa tukensa yritykselle ja rakkaudelle.

Rakkaus kuuluu aivan kaikille.

Love is Love teema kertoo kaiken mitä pitää tietää. Kenenkään seksuaalisuus ei kuulu sinun arvioitavaksi, se on yksinkertaisesti jokaisen oma asia. Mutta jokaisella pitää olla yhtäläinen oikeus kertoa ja näyttää rakkautta, mikäli niin haluaa. He jotka itkevät, kuinka pridestä on tullut markkinointikikka ja kyynelehtivät hetero-päivän perään – voivat nyyhkyttää komerossa. Heillä ei ole mitään käsitystä mistä tässä viikossa on kyse. Niin paljon on vielä tehtävää ja on käsittämättömän ilahduttavaa nähdä kuinka pride kasvaa joka vuosi ja yhä useammat yritykset lähtevät siihen mukaan. Mitä useampi on mukana, sitä nopeammin muutos tapahtuu. Sitä nopeammin haistattelijat menevät itseensä, vaikenevat ja toivottavasti havahtuvat tähän päivään homehtuneiden mielipiteidensä kanssa.

Älä arvioi, vaan arvosta – kaikkia.
Mikä voi mennä pieleen? Miksi toisten rakkaus on sinulta pois? Mikäli huolehdit mitä tapahtuu, kun homoille annetaan lupa olla heteroiden kanssa samalla viivalla – kenties vaadimme seuraavaksi luvan mennä naimisiin lemmikkieläimemme kanssa? Eräs koomikko vastasikin tähän sinulle sketsissään:

”Im also fine with that, you psycho. Marry a table. Life is hard. Get whatever you can get!” <3

Love is love.

]]>

8

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

]]>

26

Suomen kesä. Se on tarkoittanut mennä vuosina huonoa kesää, usean mielestä. Mutta on meitäkin joille kaamea kesä on lämmin kesä. Löytyykö kohtalotovereita?

Huhtikuun puolella oli päivä, jolloin oli lämmintä. Aurinko paistoi ja mittarissa oli parikymmentä astetta. Kävelimme ulkona ja Kai totesi olevan oikein mukava ilma. Järjellä ajateltuna ja ilmastoidusta autosta katsottuna kyllä, mutta muutoin kehoni on täysin erimieltä. Mulla on aina kuuma ja se on raivostuttavaa. Tuona päivänä mulla oli kuuma ja ensisijaisesti mulla oli kuuma nimenomaan aivoissa.

Kuumuus on riesa, se laittaa hikoilemaan ja naamani helottamaan. Helottamaan siihen tapaan, että mikään meikkivoide ei sitä peitä. Näiden ulkoisten haittojen lisäksi uuvun. Lämpö tuntuu tuskaiselta, tekee oloni hyvin veteläksi, energiatasot laskevat, muisti ei pelaa ja olen kuin maratonin juossut burnout potilas.

En ole fyysisesti elämäni kunnossa, mutta kuuma minulle on tullut aina. Naamani on aina helottanut ja olen aina hikoillut – riesaksi asti. Oli kyseessä sitten liikuntasuoritus tai oleskelu auringossa, olo on ahdistava. Ja ei, en adaptoidu. Vaikka olisin vuoden helteessä, kroppani ei totu. Vaikka olisin harrastanut hikiliikuntaa 4 kertaa viikossa vuosien ajan, kroppani ei totu.

Kun toiset nauttivat lämmöstä, minä haluan paeta ilmastoituun tilaan tai viileään ilmastoon. Asiaa ei helpota se, että en viihdy ollenkaan vähissä vaatteissa. Olen kerrospukeutuja, joka rentoutuu villapaidan ja viltin alla. Kehoa myötäilevä märkä uimapuku tai toppi eivät ole suosikkejani.

Tukala olo on aivan todella hirveää. Se saa minut pakenemaan ja välttelemään esimerkiksi ulkoilua. Tänään olen kironnut meidän hissitöntä kerrostaloa ja portaiden ravaamista milloin koiran, milloin lasten vuoksi. Ravaamisen jälkeen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan mennä mihinkään. Se jos jokin on kamalaa! Limaisena lyllertää ihmisten ilmoilla. Ketään ei varmasti kiinnosta, mutta trust me, kyllä se noteerataan. Viime kesällä Lindoksen kapeilla kaduilla olin niin punainen, että Kaitakin nauratti – ja minä halusin paeta maan alle.

Eniten kuitenkin lämmössä ketuttaa uupuminen. Olen nyt muutaman päivän tuskaillut tätä Suomen lämpöä ja viime yön nukuin tuulettimen kanssa. Kuumalla minun kehoni kykenee tasan ilmastoituun tilaan tai aurinkotuoliin, josta pääsee hyppäämään viileään uima-altaaseen kolmenkymmenen minuutin välein. Koska se ei ole mahdollista, olen väsynyt, kiukkuinen, helkatin hikinen ja punainen. Tämän vuoksi arvostan erittäin paljon Suomen kesää, jolloin ei tarvitsisi sataa ihan koko ajan, mutta lämpötila voisi pysyä 18 korvilla. Anyone with me?

]]>

22

// Kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.

Siinä se.

Olen miettinyt lukemattomia kertoja, että rakennusalan ihmisillä ei ilmeisesti ole tarvetta asiakkaille – eli rahalle. Olen ollut suorastaan äimistynyt, miten hitaasti asiat etenevät ja yksinkertaisiin kysymyksiin on toisinaan mahdotonta saada vastauksia.

Me teemme taloa, jossa saatamme asua hyvinkin pitkään. Kauhistuttaa ajatella, että loppuelämäni – mutta sekin optio on olemassa. Sen lisäksi, että teemme pitkäaikaista kotia, käytämme projektiin aivan raivona rahaa. RAIVONA. Toimiva ja hyvä asiakaspalvelu tuntuu silti olevan liikaa vaadittu.

Pata tässä toki kattilaa soimaa. On minulla itsellänikin välillä viesteihin vastaus venynyt, mutta ei yleensä kuukausilla. Inhimillisiä unohduksiakin tulee, mutta jos asiakas laittaa toisen kerran viestiä, enkä ole neljännenkin viestin jälkeen hiljaa. Tätäkin on ollut ilmoilla.

Se, että töitä on liikaa, eikä raha kelpaa on silti mielestäni typerä syy jättää vastaamatta kokonaan. Niin kiire ei voi olla, että kuittaa ”Emme valitettavasti lähde tekemään tarjousta” asiakkaalleen. Se on hyvää palvelua ja asiakas pääsee asiansa kanssa eteenpäin. Se kuitenkin jättää yrityksestä hyvän kuvan.

Olen itse hyvien tapojen omaamisen lisäksi koulutettu palveluvastaava (kyllä vain, haha!). Suomi on täynnä aivan läpimätää ja kyseenalaista asiakaspalvelua. Sitten ihmetellään kun ei kauppa käy. Olen törmännyt hyvin mielenkiintoisiin tilanteisiin matkatessani työni puolesta Suomessa. Huonoja päiviä on kaikilla, mutta kun sekään ei saisi näkyä asiakaspalvelussa. Saatika sitten jos on elämäntapa-kettuuntunut.

Siippani on vahvasti sitä mieltä, että huonosta palvelusta pitäisi kertoa julkisesti. Se kyllä toimii, täytyy myöntää. Jos et saa vastausta esimerkiksi Gigantin asiakaspalvelusta ja laitat lopulta kysymyksen julkisesti someen (yrityksen tägäten), jo alkaa rattaat liikkumaan! Nerokasta, mutta ei sovi luonteelleni. Saatan jauhaa paskaa selän takana, mutta julkisesti siihen tuleekin jo uusi ulottuvuus.

Toisaalta tuumin – pitäisikö näin tehdä?

Some on täynnä suosituksia ja toisinaan ihmiset kehuvat tuotteita / rahaa vastaan jopa jotain, jonka toimivuudesta eivät tiedä tai eivät itse edes pidä. Positiivisuus on esimerkiksi Instagramin avain. Siitä positiivisuudesta kuitenkin pidän, että näkee kaikessa jonkun hyvän puolen. Valitan privaatisti niin paljon, että julkisesti on parempi olla hiljaa. Toki siinä miettii myös millaista kuvaa itsestään antaa. Jos alan listaamaan huonoa asiakaspalvelua antavia yrityksiä blogissani, se varmasti ajaa enemmän ihmisiä pois, kuin tuo lähelle. Enkä lähtökohtaisesti koskaan ikinä halua suututtaa ketään. Toki kiinnostaa; haluaisitteko te lukea huonoista kokemuksista?

Muutkin tekevät tätä peittelyä. Meille tuli tiimiin aivan mahtavalta vaikuttava vastaavamestari. Emme ole vielä kohdanneet häntä livenä, mutta puhelimessa hän vannotti meidän maanrakennusurakan kilpailuttamisen kohdalla, että ”Yksi yritys Uudeltamaalta on kyllä aivan susi. En nyt mene sanomaan kuka, mutta jos te siihen olette päätymässä, niin sitten kyllä kerron!” Jos on kyseessä talon perusteet, haluaisin kyllä todellakin tietää mikäli yritys on susi. Olen vähän väliä miettinyt mikähän yritys on kyseessä. Mitä jos tulevaisuudessa vaikka ystäväni olisi käyttämässä kyseistä yritystä! On kohtia jolloin huonosta palvelusta ja työstä kannattaa kertoa ja on kanavia ja hetkiä jolloin ne voi jättää omaan arvoonsa. En malta odottaa millaisiin tilanteisiin vielä projektin myötä joudumme..

Toki Suomi on yhtä täynnä meitä fiksuja, hymyileviä asiakaspalvelijoita joiden luokse palaa mieluusti uudelleenkin. Se onkin avainkysymys kun hankimme kumppaneita projektiimme. Aion suositella täällä taloprojektin tiimoilta yrityksiä jotka palvelevat asiakkaitaan hyvin – ellei jopa loistavasti. Onneksi niitäkin on jo pakkaan kertynyt.

PS. Mun tauluilla (kuvassa) on nyt oma myynti-ikkuna nettisivuillani kaisujouppi.com
Lisään sinne tulevaisuudessa valmiita teoksia ja tilaustöistä voi udella suoraan meikältä. Kiitos vielä tuhannesti tätäkin kautta ihmisille, jotka ovat ostaneet tässä parin vuoden aikana mun töitä. <3

]]>

5

Kaupallinen yhteistyö – Slurp

Minä en juo kahvia. Kovin usein olen miettinyt, että miksi en ja kysyin äidiltäni parikymppisenä, että pitäisikö aloittaa. Hän tokaisi salamana, että älä nyt hyvä ihminen aloita varta vasten, jos olet tältä koukulta välttynyt.

Mutta toisaalta koukut on kivoja. Kahvi on nautintoaine, siinä missä viini tai limu. Se on monille hifistelyä, jonka kanssa voi puuhata hakemalla tuoreet pavut, jauhamalla ne omalla myllyllä ja duunata millälie Aeropress hommelilla niin laadukasta kahvia, että se lähentelee jo totaalista euforiaa. Jään tästä paitsi.

Olin 17-vuotiaana opiskeluiden kautta kahvilassa harjoittelussa ja rakastuin kahvin tuoksuun. Se on niin yksinkertaisen huumaava. Olen maistanut kahvia elämässäni, hyvänen aika, varmaan alle 10 kertaa. Siinä missä tuoksu menee aivolohkojeni nautintokeskukseen, maku ei.

Jos joisin kahvia, olisin aivan varmasti se ilmaprässillä läträävä oman myllyn omistava hihhuli, jonka päivä lähtisi käyntiin vasta kun on saanut huumaannuttavan kupposen kuumaa kaffetta. Kokeilisin eri papuja, paahtoja ja keskustelisin kahvista intohimoisesti. Jos joisin kahvia, tilaisin sen Slurpilta.

Slurp tuo tuoreen, loistavan kahvin teidän luppasuiden huulille postitse. Slurpin agendana on tehdä korkealaatuisten pienpaahtimokahvien nauttiminen niin helpoksi kuin mahdollista. Parasta on, että sun ei tarvitse edes huolehtia tilauksesta, Slurp postittaa suosikkikahvisi tuoreena kotiin automaattisesti tasaisin väliajoin. Helsinkiläinen saattaa kulkea kahvipuodin ohi päivittäin, mutta jos tuoretta kahvia jauhava puoti ei ole työmatkasi varrella, Slurp pelastaa. Voin sanoa näin, koska minä juon teetä. Ja kyllä – olen se teestä intohimoisesti puhuva, uusia lajeja testaileva hihhuli, joka huolehtii veden läpötilasta ja jonka päivä lähtee käyntiin vasta kun on saanut kupposen teetä. Ja kyllä – Slurp toimittaa kotiin myös laadukasta, tuoretta teetä.

Järvenpääläisellä teepuoteja ei ole joka nurkalla. Meidän lähikaupat (Citymarket ja Prisma) tarjoilevat kyllä laajat teevalikoimat, mutta kaukana on huippulaatu, tiettyjen merkkien kohdalla tuoreuskin kyseenalainen. Teetoimitusta en tarvitse viikoittain, mutta tilaaminen netistä ja postilaatikkoon toimitus (mahtuvat laatikosta yksittäispakkauksissaan) on niin kätevää, että oksat pois. Meikälle kelpaa toisinaan myös Lipton, mutta piruvie kyllä sen laadun vaan maistaa ja niin maistoi Kaikin.

Kai juo kahvia. Ei juuri koskaan kotona, mutta töissä lipittää kupin tai kaksi päivässä. Kotona meillä ei ole halvinta, mutta ei kalleintakaan kahvia. Kun kysyin Kailta, joisiko hän enemmän kahvia mikäli se olisi laadukkaampaa, vastaus oli selvä: kyllä. Hän huokaili muutamaan otteeseen ensimmäisen Slurpin toimittaman kahvikupposen äärellä. Jälleen kerran – kyllä sen laadun maistaa.

Koska meillä ei juurikaan kuluteta kahvia, meiltä löytyy perinteinen Moccamaster, eikä meiltä todellakaan löydy kahvimyllyä. Okei, meidän vuokrakämpän seinässä on kahvikone, mutta ei me olla jaksettu opetella käyttämään sitä. Siinä ymmärtääkseni on mylly.. Slurpilta täten tilasimme valmiiksi jauhettua kahvia.

Slurpilla on muuten valikoimassa erilaisia kahvin ja teen valmistukseen vaadittuja välineitä. Kuvissa näkyvä Hario on vedenkeitin, ei siis ”pelkkä” liedellä toimiva pannu. Ilo silmälle ja sopii etenkin sinulle, joka haluat hifistellä ja kaataa veden kahvipurujesi päälle tasaisena ohuena norona.

Klikkaa Slurpin sivuille ja nauti. En malta olla fiilistelemättä sitä, että samalla tuet pienpaahtimoita/teepuoteja, jotka oikeasti rakastavat kahvia/teetä ja toimivat reilusti.

Teevalikoiman löydät suoraan täältä!
Alekoodilla ”kaisujouppi” saat -30% jatkuvan tilauksen ensimmäisestä kahvista ja koodilla ”kaisuntee” -5% koko teevalikoimasta. Oppaa!

]]>

3

Tiedättekö sen tunteen, kun touhotatte menemään omassa kuplassanne. Höösäätte ja jokainen teko, hetki ja kontakti tuntuu olevan merkittäviä. Olet vastuussa siitä, että arki pyörii, koti on siisti ja koira on ulkoilutettu. Meileihin vastataan, mietitään kuumeisesti mikä on seuraava uramuuvi ja pidetään yhteyttä ystäviin. Kovin usein sitä menee etenee elämässään niin, kuin olisi maailman napa. Kuin jokaisella eleellä ja asialla olisi merkitystä. Sitten tulee hetki, kun tuijottaa ympärilleen ja tajuaa kuinka pieni onkaan. Yhdentekevä, merkittävä vain muutamalle. Saan tämän tunteen usein kun ajelen Helsingissä autolla. Olen menossa jonnekin, joku odottaa juuri minua. Olo tuntuu merkittävältä. En ajattele asiaa, mutta tiedostan sen. Kenties kyseessä on kuvattavan ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kuvaustilanne koskaan, hänen ainutlaatuinen hetkensä. Hän saattaa muistaa minut vuosienkin päästä. Istun autossa ja ajan Kurvin läpi, katselen ihmisiä ja sisäistän tilanteen. Ratikkapysäkillä on ihmisiä, rinnallani, edessä ja takana autoissa on ihmisiä. Ratikassa on ihmisiä, busseissa on ihmisiä. Taloissa ympärillä on ihmisiä. Ihmisiä kävelee, seisoo, istuu. Ihmisiä on kaikkialla. Mitättömyys iskee. Maapallolla on miljardeja ihmisiä ja ohitan tuhansia ihmisiä työmatkallani. Jokaisella on oma elämä. Tämä ajatus on K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N. Kurvin kohdalla tuumailen aina, että tässä minä menen, joku saattaa huomata ikkunan läpi, katseet saattavat kohdata, mutta minulla ole mitään tietoa siitä kuka hän on, saatika mihin hän on matkalla. Saatan ohittaa saman ihmisen tietämättäni kerran viikossa, en koskaan tai kerran vuodessa – hämmentävää. Saatan ohittaa tänään ihmisen ja tavata hänet juhlissa kuuden vuoden päästä. Mieleeni palaa piirrustus, jossa on ihmisiä kävelemässä eri suuntiin ja alle kirjoitettu: ”on ihme, että koskaan edes kohtaamme”. Tällä viikolla saavuin Helsingin yliopistolle kuvauksiin. En ollut koskaan käynyt Think Cornerissa ja kuvattavaa odotellessa jumahdin taas pienuuden ajatteluun. Seurasin opiskelijoita, joita meni ja tuli. Moni seurasi tekemisiäni, kenties mietti omiaan tai uhrasi pari sekuntia tuumien mitä juuri minä oli tekemässä. He uurastivat, tutkivat ja analysoivat tietokoneidensa äärellä, kenties tekevät elämällään suuria. Suurin osa varmasti ainakin ajattelee tekevänsä suuria, muuttavan maailmaa – edes hieman. Yliopiston kahvilan läpi kulkiessa mietin kuinka moni siellä on käynyt, kuinka usein he siellä käyvät ja juuri tänään minä olin siellä ensimmäistä kertaa. Mietin sattumaa ja sitä miten pienestä kaikki on kiinni. Mietin miksi olin juuri siellä nyt ja missä voisin olla, jos en olisi saanut tai vastaanottanut tätä kuvauskeikkaa. Maailma kuitenkin on todistetusti pieni. Kuvasin juuri tietämättäni Sipoon hoivakodeissa ystäväni isoisän ja sattumalta kuvattavakseni tuli korkeassa asemassa oleva ystäväni veli, josta oli puhuttu useaan otteeseen. Mutta minä olen vielä pienempi tässä maailmassa. Se tunne helpottaa oloa, kun koen, että pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa. Mutta se myös ahdistaa – koska miksi edes yrittää. Loppujen lopuksi olemme (muutamia sankareita ja neroja lukuunottamatta) melko turhia hiukkasia alati muuttuvassa maailmassa. Sitten päähäni putkahtaa seuraavissa liikennevaloissa ajatus iltapäivän aikataulusta, kuvattava saapuu ja keskittyminen jää meidän kahden välille, enkä huomaa ohikulkijoita. Unohdan pienuuden. Olen syntynyt tänne, juuri tiettyyn aikaan, juuri tiettynä vuotena. Olen tässä hetkessä ja tilanteessa nyt, oli se merkityksellistä tai ei. Olen jo nyt kohdannut elämäni aikana niin monta ihmistä, että en muista heitä kaikkia. Tulen kohtaamaan uusia ja tulen ohittamaan kymmeniä tuhansia. Juuri minun elämässä on merkitystä minulle ja ehkä muutamalle muulle. Suurin osa tuijottaa omaa napaa ja elää omassa kuplassaan, eikä suotta. Ei tätä suuruutta ja omaa pienuutta pysty käsittämään, eikä kukaan voi olla varma miksi juuri minä tai sinä ollaan täällä tai Kurvissa tiistaina klo 9.38. On parempi ajatella, että kaikilla meillä hiukkasilla on joku merkitys. Ennen kaikkea pienillä asioilla, hetkillä, teoilla ja sanoilla on merkitystä. Niillä voi olla koko elämän kokoinen merkitys jollekin toiselle. ]]> 15

 Hetki sitten somessa keskusteltiin siitä, että vaikuttajat eivät uskalla sanoa omia mielipiteitään ja  heidän todettiin pelkäävän massan reaktiota. Mutta onko kaikkien vaikuttajien tehtävä mielipiteitään selväksi? Onko kaikkien pakko olla sanansaattajia? Onko pakko herättää huomiota mielipiteillään?  Entä jos miettii mitä muut ajattelevat, vaikka ei haluaisi? Entä jos ei ole täysin varma omista mielipiteistään? Entä jos ei jaksa yksin kantaa myrskyjä, joita mielipiteet voivat aiheuttaa? Jirka Väätäinen on taitava taiteilija. Niin taitava, että hänen Instagram-tililleen on löytänyt yli kaksisataatuhatta seuraajaa. Taide ei kuitenkaan ole se, mitä Jirka haluaa tuoda jatkuvasti esille ja hän pohtii paljonkin sitä mitä seuraajat häneltä kaipaavat.  ”Mietin aivan liikaa kelpaanko mä? Kun laitan someen omaa ideaali minää ja pistää sen jälkeen merkille, että luvut elää – se tuntuu kovin henkilökohtaiselta.” Jirkan feedi ei ole enää niin instant kuin aikoinaan: sisältöä mietitään ja kokonaisuutta suunnitellaan, se on yksi osa Jirkan työtä. Väistämättä ihminen tuntee piston lihassaan, jos hänen työnsä ei kelpaa. Kun välineenä ovat omat kasvot, keho ja aatteet, pisto menee vieläkin syvemmälle.        Väätäisellä on tarve tuoda itseään esille, on aina ollut. Hän myöntää kaipaavansa hyväksyntää sekä huomiota. Lapsena hän brändäsi itsensä hahmoksi joka huomataan ja ratsasti erilaisuudella. ”Olen luontaisesti varuillani ja epävarma, silti halusin olla esillä. Pikku hiljaa kasvatin varmuutta ja uskalsin olla oma itseni.” Jirka kertoo. Kun hän lähti Kuopiosta taidekouluun Englantiin, hän vapautui askeleen lisää. ”Siellä opiskelijat pukeutuivat paljon minua oudommin ja todella olivat omia itsejään. Pystyin ilmaisemaan itseäni vapaammin, mutta täysin sinut en  vielä tuolloin ollut.”  Nykyään Väätäinen on tasannut tilit itsensä kanssa, mutta ristiriitainen puoli on edelleen aistittavissa. Hän haluaa herättää huomiota, mutta ei halua tehdä itsestään numeroa. Hän tavallaan haaveilee istuvansa muottiin jota normaaliksi kutsutaan, koska se näyttäytyy helpompana kuin erilainen. Hän haluaa luoda ihania mielikuvia, jopa täydellisiä ja sitten seuraajat kommentoivat narsistiksi.   Jirka ymmärtää hyvin, että kaikkia ei voi miellyttää, mutta ottaa sisällön tuottamisesta paljon paineita. ”Videoiden kautta ihmiset ovat tehneet vahvoja tulkintoja minusta. Olen lukenut olevani kusipää ja ylimielinen. On hämmentävää, kun ei itse ymmärrä miten voi ärsyttää toisia niin paljon.” Hän miettii mitä sanoo, miten, miltä näyttää, kiinnostaako tämä ketään ja kannattaako tätä julkaista – kuitenkin tähdäten rentoon ulostuloon.       Ennen kuin Jirka oli edes liittynyt Instagramiin, hän loi opiskeluaikanaan Real Life Disney -hahmoja ja päivitteli niitä muiden töiden lomassa blogiinsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli luvassa. Vuonna 2012 ihmiset bongasivat hahmot verkosta ja kommentteja alkoi sadella – minuutin välein. Jirka pyöritti blogia ja Facebook-sivujaan, vastaili haastatteluihin ja työtarjouksia alkoi sadella. Kun muutama vuosi myöhemmin Väätäinen oli puuhastellut Disneyn mies-hahmojen parissa ja julkaisi sarjan Instagramin puolella – suosio oli taattu. Jirkan taide on mahdollistanut vaikuttajana toimimisen ja tuonut kivan lisän freelancer-graafikon elämään. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut tarkoitus luoda vaikuttajan uraa taiteella. Hän on henkilöbrändi, joka on taiteen lisäksi myös jotain ihan muuta. Edelleen Disney-kuvat keräävät mielettömät määrät tykkäyksiä ja ihmiset palaavat kuvien ääreen useasti. ”Yritän kuitenkin olla ajattelematta seuraajia, joita kiinnostaa pelkkä taide, se kun ei koskaan ollut se juttu. Koen toki painetta sen tuottamisesta, koska sen kautta ihmiset löysivät minut.”  Väätäinen kuitenkin yrittää antaa virran viedä. Hän ei ole viemässä uraansa tiettyyn suuntaan, vaikkakin tekee koko ajan päätöksiä mitä jakaa ja mitä ei. ”Haluan tehdä mahdollisimman hyvin sen mitä virta minulle tuo. Teen asioita jotka minua kiinnostavat ja täten virta viekin juuri oikealta tuntuvaan suuntaan.”  Jirka haluaa myös antaa jatkuvasti arvoa ystävällisyydelle. Hän keskustelee päivittäin kymmenien seuraajien kanssa. ”Olen innoissani ja kiitollinen, kun ihmiset ovat kiinnostuneita. Haluan antaa huomiota takaisin – toisille kivan sanominen tuottaa pelkästään hyvää.” Jirka lataa. Tätä empatia-lähettilästä on vaikea kuvailla sanoilla kusipää, ylimielinen tai narsisti.  Jirka Väätäinen on aina ollut kiinnostunut vaatteista ja piirtämisestä. Hänellä on upea visuaalinen lahja, joka toimii sekä muodin, että taiteen parissa. Sen pitää riittää meille – ja se riittää.  Sen lisäksi Jirka kuitenkin vaikuttaa maailmaan paljonkin. Hän uskaltaa sanoa kun sattuu, kertoo avoimesti haavoittuvuudesta ja on puhunut mielenterveyteen liittyvistä asioista. Hän tekee tietoisen valinnan ja ei alleviivaa seksuaalista suuntautumistaan. ”Erilaisuus on rikkaus, mutta toivoisin, ettei homouden tarvitsisi olla vahvasti eriyttävä leima, joka taas korostaa epätasa-arvoisuutta.” Vaikka Jirka ei korosta jatkuvasti homouttaan feedissään, hän antaa useinkin yksityisviesteissä vertaistukea seuraajilleen.  Vaikuttajia on useanlaisia. Kaikille ei ole tärkeää alleviivata omia ajatuksiaan ja vaikuttaa maailmaan, vaikka se olisi kuinka tarpeen ja positiivista. Jotkut haluavat vaikuttaa kevyesti ja viihdyttää, tuoda iloa ja välttää konflikteja.      ]]> 3

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi. Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen. Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta. Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani. Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not. Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen. Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia. Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia. Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.  

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä. Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli. Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä. Sun käsien ympäröimänä.

  Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini. Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:  

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi. Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen. Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin. Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua,  surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi, jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta. Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman. Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella. – Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote. – Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras. – Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä. – Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito. – Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän, kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista. Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli. – Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa. – Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa. – Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina, jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona, jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja, nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

  Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa. Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:  

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen. Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle, niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

  Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen. Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.) Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!]]> 18