Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vuosia olen kerännyt Pinterestissä omaan kansioon ajatuksia, suurin osa voimauttavia (älkää oksentako vielä) ja osa full-on statement -quotseja. Lainauksia suurilta ajattelijoilta, tekijöiltä tai muuten vain osuvia letkautuksia. Koska algoritmit ovat tehokkaita, usein tuntuu kuin Pinterest lukisi ajatuksiani ja tiettyyn mielentilaan tulee kovinkin osuvia tekstejä, jotka laittavat jopa itkemään. Olen aina ajatellut, että sanoilla on isosti vaikutusta ja minun kainalooni on jopa tatuoitu yksi teksti, joka on aikoinaan osunut silmään nimenomaan Pinterestissä.

Nyt minulla on kansio täynnä ajatuksia, jotka herättävät tunteita suunta ja toiseen. Syntyi ajatus kirjoittaa ajatuksista teille. Ei ajatella ajattelua (ellei lainattu teksti sinne vie), vaan tuumaillaan sanojen voimaa ja sitä mitä ne meissä herättävät. Keskustelu on aina mahtavaa, joten kommentointi etenkin tähän juttusarjaan on enemmän kuin suotavaa, jopa toivottua.

Ensimmäinen teksti istuu tuossa yläpuolella. Sen sisältö on suuri ja sitä mitä tässä kaivataan – ajatuksia herättävä. Let’s mennään!

Suomalaisille on hyvin tyypillistä elää masentavien sanontojen mukaan, kuten ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön” tai ”Ken kuusen kurkottaa, katajaan kapsahtaa”. Elä pienesti, älä herätä huomiota. Älä kannusta, äläkä helvetissä ainakaan kehu ketään. Muutamia vuosia sitten somessa ja mediassa nousi esille kampanjoita, joissa kannustettiin kehumaan kerran päivässä ja se varmasti järkytti monia. Mutta sen ei pitäisi.

Olen hyvin vahvasti sisäsyntyinen pessimisti, joka ei luota mihinkään eikä kehenkään. Muina uomakipittäjinä keskittynyt omaan tieheni ja muiden onni on tietenkin minulta pois. Istuin kuitenkin terapiassa kolme vuotta, jossa ehdittiin pureutua myös näihin asioihin, jotka koin haasteena. Olen edelleen kateellinen pessimisti, mutta haluan myös toisille hyvää. Olen kylläkin aina halunnut, se on ollut vain vaikeampaa kuin nykyään. Viime aikoina olen ihmisiä kohdatessa kehunut, yrittänyt muistaa luoda suustani ulos positiivisia asioita neutraalin lötinän ohella. Se ei ole helppoa, kun sitä ei ole aiemmin juurikaan harjoittanut, mutta lopulta kuitenkin melko luontevaa.

Muutaman mukavan sanan sanominen toiselle voi muuttaa koko ihmisen. Mikäli vastaanottaja ei kuule niitä juuri koskaan, sanat jäävät loppuiäksi mieleen ja saattavat vaikuttaa jopa tulevaisuuden tuuliin. Yhden ihmisen usko sinuun voi olla käänteentekevä. Jos toisella on mieli todella matalalla; ”kaikki menee varmasti hyvin” on jo paljon sanottu. Kannustaminen menee suomalaisille kehuista ja on tyhjää parempi. Kuuntelu on tärkeää, kannustaminen merkittävää.

Ihmisille on aina ollut tärkeää tehdä omat vanhemmat ylpeiksi ja mikäli ylentäviä sanoja ei koskaan kuulu, mieleen jää tyhjiö  ja se voi vaikuttaa hyvin vahvasti minuuteen. Isäni on leppoisa mies, mutta omasta lapsuudestani jäin kaipaamaan enemmän fiilistelyä, kun saavuin tanssikisoista pokaali kädessäni. Innostunut ”HEI VAU, ihan mieletön juttu!” tuntuisi edelleen hyvältä, kun saavutan jotain elämässäni. Kun lapsi on tehnyt ison työn ja menestynyt, kehut tekevät hyvän vanhemman. Tiedän, että hän itse aktiivisena urheilijana oli lapsuudessani ihan varmasti minusta kovinkin ylpeä, mutta sanoja olisi voinut tulla enemmän. Sanatonta polkua on helppo kulkea, mutta lapsi ei mene kehuista pilalle. Mikäli kehut hänen uusinta piirrustusta joka päivä, ei ole vaaraa ylpistyä liiaksi. Kasvaa vain terve ihminen, joka on tehnyt äitinsä ylpeäksi ja kenties lahjakas taiteilija, koska kehut kannustivat treenaamaan. Tärkeää on kehua onnistumisista, mutta myös yrittämisestä. Lapsien kehuminen on tämän päivän juttu ja sieltä voikin olla helppo ammentaa kauniita ajatuksia myös kanssasisarille. Kenties, et kehu kuinka hienon kakan ystäväsi teki pottaan (toivottavasti pönttöön) – mutta ajatus kehumisesta voi pysyä helpommin mielessä ja tuntua luontevammalta. 

Kehuja kykenen antamaan kevyesti tuntemattomille (esimerkiksi kuvaustilanteessa) tai tovereille, joiden kanssa ystävyys on vuosimallia 2017 (tai nuorempi). Koen toisinaan hyvin haastavaa kehua ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni aina, mutta joiden kanssa kehujen jakaminen ei ole arkipäivää. Lähipiirini saakin kuulla kehuja vielä harvakseltaan, olisihan se aivan överiä kehua avopuolisoa joka päivä tai äidin hiuksia alvariinsa. Tärkeää kuitenkin olisi tehdä se; sanoa kannustavia asioita joka päivä – kehasta menemään. Määrällisesti eniten kehuja saa kuopukseni Aapo, joka tekee kehumisesta hemmetin helppoa. Hän ei haasta, on kiltein lapsi päällä maan (ainakin vielä) ja näyttää rakkauttaan minulle joka välissä. Niin – ehkä tässä on hyvä pitää mielessä vastavuoroisuus. Kehun saaminen tuntuu hyvälle ja mikäli niitä uskaltaa jakaa, niitä varmasti myös vastaanottaa itse enemmän.

Kehuissa kuitenkin tärkeintä on pyyteettömyys ja se, että ei odota niitä takaisin. Jos menet kehumaan ihmistä, jolle kehut eivät ole arkipäivää – saattaa hän jopa häkeltyä. Jollain tavalla se vasta onkin mahtavaa, siitä todella tietää, että kehu osui ja upposi. Päivän hyvä työ tehty ja voi vähän kehua itseään, kuinka on astetta parempi ihminen. Niitä meistä kyllä tuleekin, parempia ihmisiä – antajasta ja saajasta. Ennen kaikkea kauniiden sanojen voima nostattaa sanojen kuulijaa ja sen vuoksi niitä annetaan. Nostetaan toisiamme, kun olemme itse siinä välillä melko kehnoja.

Oletko sinä saanut kehuja, jotka muistat iäti?

Olen ihan varma, että mietit koko lukemisen ajan, mikä se teksti kainalossani on. Vielä se ei nolota kovinkaan paljon, joten tässä se tulee: Seek What Sets Your Soul On Fire. Sitä mä tietyllä tavalla Pinterestin teksteistäkin etsin – ajatuksia jotka laittavat alulle jotain minussa.

6

En ole kovin aktiivinen ohjattujen harrastusten kuluttaja, koska vapauttani kahlitsee tiettyinä päivinä ja kellonaikoina tapahtuvat aktiviteetit. Jotenkin kummasti olen kuitenkin tähän syksyyn napannut keramiikkakurssin ja flow joogan. Molemmat hoitavat sieluani, toinen tekee ilmeisesti jotain myös lihaksilleni – käteni ja takareiteni ovat olleet syvässä kohmelossa taas pari päivää..

Meidän ryhmän flow jooga on kovin takkuista, flow on tässä vaiheessa melko kaukana ja opettelemme liikkeitä yksi kerrallaan. Olisin halunnut yin joogaan, jossa pitkän venytykset ovat aktin salaisuus, mutta ryhmä oli tänäkin vuonna Järvenpään Opistolla perjantain melko myöhäisessä illassa. Yritin ajatella ”Mikä mahtava tapa aloittaa viikonloppu!” Mutta en kyennyt. Päädyin flow joogaan ja se tulee varmasti olemaan hyvinkin zen, kunhan opimme liikesarjat, ilman ohjaajan ainaista selostusta.

Ohjaajalla on myös hiljaisia hetkiä, alussa ja lopussa keskitymme hengittämiseen ja rentoutumiseen. Mindfulness ajoiltani muistan hyvin elävästi miten mainiota hengittäminen tekee keholle, en kuitenkaan ole tehnyt harjoituksia ohjattujen käyntien jälkeen. Satunnaisesti käytän palleahengitystä mieleni rauhoittamiseen, mutta maanantain flow jooga tunnilla ohjaaja sanoi ohimennen lauseen, joka on soinut toistuvasti päässäni viimeiset 48 tuntia.

”Kun rentoutat kasvojesi lihakset, loput vartalostasi tajuavat vihjeen ja rentoutuvat samalla.” 

Käsittämätöntä. Menin kauttaaltaan veteläksi. Rentoutusharjoituksissa lähes poikkeuksetta vartalon lötköyttäminen aloitetaan varpaista ja edetään täten alhaalta ylös. Vedin toki johtopäätöksen, että jos aloitettaisiin toisinpäin, ei tarvitsisi rentouttaa muuta kuin kasvot ja volá – seesteinen lötköys saavutettu. Ohjaajat olisivat pulassa, rentoutukseen menisi 20 minuutin sijaan minuutti.

Kenties johtopäätökseni on hieman hakoteillä ja täysin faktoihin perustumaton, kasvojen rentouttaminen kuitenkin tuntuu tekevän ihmeitä. Olen tehnyt niin 48 tunnin aikana lukemattomia kertoja ja joka kerta saan kasvoni kiinni jännittyneestä statuksesta – rentouttaminen laittaa veren jälleen kiertämään.

Vartalon rentouttamisessa on se hulluus, että sitä luulee olevansa täysin rento, mutta ei ole. Kun kropan kanssa työskentelee hetken, huomaa jännittävänsä kohtia sieltä täältä. Sen vuoksi on oleellista käsitellä kohta kerrallaan, rauhassa. Pelkkien kasvojen rentoutus on kuin nopea ohituskaista. Kun haluaa pikaista helpotusta, ei kannata ajatella pikkuvarvasta, vaan rullata liukuhihnalla suoraan nirvanaan. Ehdottomasti parempi kuin ei mitään.

Suosittelen kaikille näyttöpäätteen kanssa työskenteleville katsomaan tasaisin väliajoin mahdollisimman pitkälle kaukaisuuteen (silmät lepää silloin). Jatkossa kannustan kaikkia myös laittamaan sen jälkeen hetkeksi silmät kiinni ja vetämään naaman veteläksi.

 

Kuva on mun ottama kuva Gil Rigouletin kuvasta.

2

Lapset koulussa. Kuopuksella kolmas luokka ja täten iltapäiväkerho on historiaa. Väistötilat ovat myös historiaa ja pojilla on uusi upea koulu. Vanha homeinen ala-aste päivittyi parin vuoden aikana uuteen isoon yhtenäiskouluun ja esikoinen pääsi aloittamaan yläasteen samassa rakennuksessa pikkuveljen kanssa. Fasiliteetit ovat kunnossa, minun mielenterveys välttämättä ei.

Syksystä on tulossa varmasti haastava. Yläasteen aloitus ja opiskelu aineopettajien kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa Leeville. Hän tarvitsee tukea ja apua kotona, paljon. Samassa jamassa on Aapo, jonka paras ystävä vaihtoi koulua, lukujärjestykseen tulee englanti ja opettajakin on uusi. Sen lisäksi viime kevään oppimisvaikeudet leijuu pilvenä arkemme yllä. Tukea ja apua vailla hänkin, koulussa ja kotona.

Mutta lapset ovat nyt kuitenkin koulussa ja se palauttaa mun arjen ”normaaliksi”. Pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään töitä. Sen lisäksi tosin tarvitsen vastauksia velloviin kysymyksiin, energiaa ja inspiraatiota tekemiseen. Minun on hyvin vaikeaa elää päivien kanssa, jotka menevät hukkaan. Yleisin syy hukkaan menemiselle on tekemättömyys. Tämän vuoksi tunnelukko-testi huutaa punaisella suorittajan kohdalla, hän minussa on harvoin tyytyväinen. Se on valitettavaa ja suora tie kohti uupumista. Yritän rauhoitella häntä kertaamalla päivän tekeleitä ja vakuuttamalla, että olen lepohetkeni ansainnut. Usein hän on kuitenkin sitä mieltä, että aina voisit tehdä enemmän.

Toisinaan lepään paljon. Tuntuvaksi palkinnoksi saan siitä huonon omantunnon. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että palkinto on oikeasti tarpeellinen, tasapainoittava ja jopa pelastava. Pafoksen seminaarissa ensimmäinen ajatus oli ”Minun pitää karsia”. Sen vuoksi yritän miettiä päivieni kulkua paremmin ja järkevämmin. Arkeni on kuitenkin hyvin kaavoihin kangistunut ja pienetkin muutokset haastavia. Ilman muutoksia kuitenkaan mikään ei muutu.

Olen tehnyt töitä samalla tavalla jo kymmenen vuotta. Viime vuosina olen tuumaillut mikä on tärkeää, merkityksellistä ja miksi teen, mitä teen? Olen yrittänyt laajentaa ja yhdistää voimat toisten tekijöiden kanssa useaan otteeseen. Olen hamunnut muutosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt olen tyytyväinen pieniinkin mikromuutoksiin.

Kesään asti istuin keittiön saarekkeen ääressä tekemässä töitä. Pidin Ylen aamu-tv:tä auki, pystyin käymään kätevästi jääkaapilla ja olin kodin ytimessä. Meillä kuitenkin on minulle työpiste toisessa päässä asuntoa, Pafoksen jälkeen päätin siirtyä sinne. Se vaati hieman ponnistelua.. Yhden kaapin sisältö piti siirtää olohuoneesta työtilaan ja niin, ei muuta. Siirtyminen olikin henkinen haaste. Halusin keskittyä paremmin ja olla käymättä jääkaapilla ajatusten muhimisen aikana. Viihdyn nykyään oikealla työpisteellä erittäin hyvin ja mietin miksi ihmeessä notkuin keittiössä. Saan esimerkiksi jättää kalenterit ja muistiinpanot lojumaan pöydälle, eikä ne notku keittiönpöydän kulmalla iltaisin. Kun istun pöydän ääreen, asenne muuttuu, työ-minä astuu kehään.

Mikromuutoksiin liittyy myös ilmoitusten poistaminen elämästäni. Kirjoitin tästä muutama postaus sitten ”Melkein offline” -jutussa. Työajan rauhoittaminen ja yhteen asiaan keskittyminen on haaste, mutta sitä voi hyvin helpottaa poistamalla esimerkiksi sähköpostin piippaukset ja banneri-ilmoitukset. Mikään ei laskeudu, pompi tai ääntele näytöilläni enää. Tulen tehokkaaksi, puuhastelun sijaan.

Arjessa on haasteita, näkyviä ja henkisiä. Päivät menevät aina liian nopeasti ja ahdistelen asiasta kuin asiasta, vaikka yritän kääntää mieltä positiivisen ajattelun pariin. Yritän ajatella, että kaikki aikanaan ja saan vastauksia kun niitä vähiten odotan. Mieleni on kuitenkin malttamaton ja on vaikeaa keskittyä vain tähän hetkeen. Tämän syksyn teemana kuitenkin on tehdä enemmän, suunnittelun sijaan. Minulla on esimerkiksi lähes joka päivä päässäni suunnitelma lukea enemmän, se ei kuitenkaan toteudu kuin muutaman kerran kuukaudessa. Nyt yritän tehdä asioita tehokkaammin, vähentää jotain ja lisätä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä enemmän. Luulen, että suorittaja minussa on ajatukseen tyytyväinen.

Sitä haluaa tehdä paljon, olla monessa mukana, olla jotain ja kyetä elämään merkityksellistä elämää. Loppujen lopuksi kuitenkaan oikeastaan millään ei ole mitään väliä. On täysin yhdentekevää tuotanko materiaalia someen, verkostoidunko, elänkö kädestä suuhun vai mukavasti. Mikäli en keksi parannuskeinoa syöpään, on elämäni yksi puff muiden elämien joukossa. Se ajatus ei yllättäen enää masenna, vaan enemmänkin rauhoittaa. Voin olla ja tehdä juuri niinkuin ja mitä haluan. Sen vuoksi voin tänään, syksyn ensimmäisenä virallisena työpäivänä; hipsiä keskellä päivää hierontaan, vastata sähköposteihin kerralla tehokkaasti, lukea hetken, maalata toisen ja käsitellä kuvia kolmannen, pestä pyykkiä, siivota kaappeja ja juoda pannutolkulla teetä. Huomenna on syksyn toinen työpäivä, joka on täysin erilainen, täysin omansa ja sen jälkeen tulee kolmas. Päivä kerrallaan, vastaukset tulevat, pettymyksistä selvitään, innostusta vastaanotetaan, suorittaja on toisinaan tyytyväinen ja ahdistuskin toisinaan hiljainen.

Tervetuloa syksy, hetki kerrallaan.

 

10

Kello 22.30 puhelimeni ruudulle iskee ilmoitus ”Screen time will be limited until 7:00 tomorrow.” Suurin osa aplikaatioiden kuvakkeista muuttuvat harmaiksi. Käytettäväksi jää herätyskello. 

Minulla on ollut taipumusta roikkua puhelimen äärellä öisin. Joskus olen liian väsynyt lukemaan, yleensä olen jo lukenut, mutta uni ei tule. Haluaisin nukahtaa, mutta unettomuus häiritsee ja  asioiden pallottelu nostaa mieleen jotain, jonka voi ratkaista puhelimella. Milloin se on muistiinpanon lisääminen, milloin sähköpostin tsekkaus huomista varten, milloin somessa lorviminen. 

Somessa lojuminen meinasi lähteä lapasesta, kun Snapchat tuli kehiin. Aloin tuottamaan videomateriaalia ja niin moni muukin. Mielenkiintoiset ihmiset, ystäväni, snäppäsivät elämästään ja jotkut jopa asiasta. Vaikka jätin seuraamatta Hollywood-tähdet ja tuntemattomat, muutaman kuukauden jälkeen huomasin, että aikaa kului puhelimen äärellä tolkuttomasti. Facebook-seinän ja instafeedin selaamisen lisäksi tuijotin videoita, joita oli tuntitolkulla. Vaikka videot eivät olisi sisältäneet mitään tähdellistä, kaikki oli katsottava. Pian videoihin käytetty aika alkoi ahdistaa tolkuttomasti. Lopetin kaikkien seuraamisen. Siskoni, puolituttuni ja parhaiden ystävieni. Kaikkien. 

Päätöstä helpotti myös aika ajoin esiintynyt jäätävä FOMO. Lauantaina laitoin Järvenpäässä lapsille iltapalaa, kun muut toverit lipittivät viiniä Helsingissä. Ärsytti. Synnynnäinen luonteenpiirteeni – halu olla kaikessa mukana  – oli koko ajan koetuksella. Toisinaan en jaksanut osallistua, toisinaan ei ollut edes mahdollisuutta. Vuosia on vierähtänyt, Snapchatista on siirrytty Insta Storiesin puolelle, enkä edelleenkään katso kenenkään videoita. Melkein. Poikani Leevin katson aina. Joskus vessassa jonkun muunkin. Päätös ei pidä niinkään FOMO:n vuoksi, vaan ajan ohi lipumisen vuoksi. Sekä keskeytyksen. Tärkeämpiä asioita on aina, mutta minulla on tapa vältellä niitä. En pidä tavasta, haluan rajata välttelyn mahdollisuuksia. 

Tuotan itse materiaalia someen sillä kulmalla, että on mukavaa kun ihmisiä kiinnostaa. Jos ketään ei kiinnostaisi, en todellakaan jaksaisi sitä sinne tuottaa. Sosiaalisella medialla voi vaikuttaa, mutta haluan myös tuottaa kaunista kuvaa ja tarinoita ihmisten viihdyttämiseksi. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista ja lukijasta. Onkin hieman ristiriitaista, että en ole yhdeksään vuoteen lukenut kuin kourallisen blogipostauksia. Uskon, että blogeissa, Storeissa ja koko somessa on paljon ehtaa asiaa, mutta henkilökohtaisesti luen mieluummin kirjaa tai maalaan. Usein kuitenkin tuntuu olevan helpompaa selata puhelinta, kuin sukeltaa tietokirjallisuuden maailmaan. Katkonainen hyppiminen asiasta toiseen on minulle luontevampaa kuin intensiivinen keskittyminen yhteen asiaan. Some avittaa hyppimiseen, jota en halua. Siksi teen tietoisia sulkuja. Olen rajoittanut tietokoneen, puhelimen, internetin, somen käyttöä jo pitkään – hiljentänyt, kauan ennen Snapchattia. 

Puoli vuotta sitten siirsin puhelimen etusivulta Facebook-äpin seuraavalle sivulle. Tapojensa orja katsoi kalenteria, mutta samalla tuli kurkattua automaattisesti Face ja IG. Piruvie ärsytti löytää itsensä somesta 10 min päästä, kuin huomaamatta sinne oli taas unohduttu. Facebook ei ole aikoihin antanut mitään. Olen hiljentynyt siellä itse, se on enää harvoin vuorovaikutuksellista. Silti löysin itseni selaamasta mainoksia ja toivottoman tylsiä päivityksiä. Kuvakkeen siirto toisaalle auttoi irtautumaan harhaisista automaatioista. 

Instagram on minulle valokuvaajana suotuisa kanava. Pidän kuvista, kuvaamisesta ja on mukavaa tuottaa sinne materiaalia. Hyvin pitkään en oikeastaan selannut feediä – rajoitin. Nykyään jaksan rullailla tovin, yritän kuitenkin välttää jumittamista tavan vuoksi. Viihtyminen on toki sallittua, vuorovaikutus parasta.  

Kun haluan tappaa aikaa, viihdyttää itseäni visuaalisesti – menen Pinterestiin. Se on mitä täydellisin paikka pieneen irtiottoon. Se inspiroi. Siellä en myöskään (outoa kyllä) jää jumittamaan, vaan kyllästyn melko nopeasti ja laitan puhelimen kiinni. 

Screen time limited on hieman ärsyttävä, mutta se toimii! Pelit olen poistanut puhelimesta jo kauan sitten. En ole kova pelaamaan, mutta unta etsiessäni pasianssi sopii mainiosti. Jatkuvasti poistan puhelimen äppejä, huomatessani niiden turhuuden tai koukuttavuuden. Huomaan, että puhelimen käyttö ja somessa lojuminen ärsyttää koko ajan enemmän ja tähtään välttämättömyyksiin. Yritän jonottaessa olla nostamatta puhelinta taskusta, yritän katsoa muita ja hymyillä, sen sijaan, että tuijotan puhelinta. Yritän fiilistellä tylsyyttä ja välttää ajan tappamista puhelimella.

Puhelin on osa mun työtä, mutta se on myös liian usein häiriöksi. Viimeisimpänä olen minimoinut ilmoitukset. Sähköpostit eivät tule enää näytölle, eikä pallura ilmaannu meilin saavuttua. Muutaman kerran päivässä muistan, että ”Ai niin! Täytyypä katsoa meilit.” Katastrofeja ei ole vielä ilmaantunut, rauha sieluuni kyllä. 

2

”Bonks hyvät ystävät, siihen piste.” Saarinen lopetti luennon toisensa jälkeen iloisen kevyesti. 
Istuin kotona, viikon seminaarin jälkeen, ja mietin – mitä juuri tapahtui?

Olin ollut koko viikon yhtä aikaa suuren äärellä, sekä aivan eksyksissä. Lähdin Esa Saarisen Pafos-seminaariin Kyprokselle sadan ihmisen kanssa ajattelemaan ajattelua, koska olin kuullut, että parempi ajattelu tuottaa parempaa elämää. Analysoinnin ja etenkin tiukan ylianalysoinnin suurimpana fanina olin vahvasti sitä mieltä, että seminaari on kuin minulle tehty. En ollut väärässä, mutta ratkaisukeskeisenä ihmisenä, olen näin kuukausi seminaarin jälkeen edelleen täysin hukassa. En vieläkään osaa vastata kysymykseen mitä tapahtui?

Saarinen on seminaarien taika. Olin ensimmäistä kertaa Esan luennolla ja rakastuin oitis. Hänen lavakarisma ja maneerinsa ovat ilahduttavia. Tarinoiden poljento lähti sunnuntaina, saattoi kiteytyä kymmenen minuutin päästä, ehkä tiistaina, osa varmasti vasta vuosien päästä omien ajatuksien kautta. Inhimillinen lämpö, se miten Saarinen näkee kaikessa ja kaikissa hyvää – on vertaansa vailla. Vaikka usein tarinan seitsemännen minuutin aikana en ollut aivan varma mistä puhutaan ja minne ollaan menossa, keskittyminen oli liki sataprosenttista. Viiden päivän luentojen aikana ajattelin katsoa puhelinta kerran tai kaksi, silloinkin tehdäkseni jotain aiheeseen liittyvää. Enkä ollut ainut, koko sali keskittyi täysin. Saarisen lahja pitää otteessa, on yksinkertaisesti mieletön. Hänen inhimillisyytensä, sekä hiljainen liikuttuminen yleisön edessä loi tilaan tunnelman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Tunnelma antoi tilaa ajattelulle.

Viiden päivän aikana istuin salissa useita kertoja kyyneleet poskille valuen. Käsittelimme ihmisyyttä niin upeasti, mielenkiintoisesti ja yllättävin näkökulmin, että kosketus oli taattu. Olen ollut erittäin herkillä näiden asioiden äärellä koko kuluneen kuukauden, oli sitten kyse urapolusta, parisuhteesta, ystävyydestä, minuudesta.. Aiheet ja ajatukset, jotka nousivat seminaarissa pintaan, muistuttavat tasaisin väliajoin olemassaolostaan. Jokin minussa kasvoi ja liikuttui syvästi tästä kokemuksesta, sanallistaminen taas on vaikeampaa – ehkä myöskin epärelevanttia tässä kohtaa polkua.  

Paluupäivänä yritin olla halvaantumatta ajatusten määrästä, jotka pontevasti vaativat muutosta jokaisella elämän osa-alueella. Ensimmäinen kirkas ajatukseni matkalla liittyi karsimiseen ja priorisointiin – kaksi aihetta, jotka voivat helposti koskettaa ihan joka ikistä elämän kulmaa. Suorittajakeskeisenä ihmisenä nostin toki valtavan ahdistuksen rintaan – niin paljon on muutettavaa ja tehtävää. 

Esa kuitenkin muistutti, että mikromuutos riittää. Mikromuutos on jo se, että olet ajatellut jotain, mitä et olisi ajatellut ilman ajattelun ajattelua. Ajattelu on ensimmäinen askel ja toinen askel voi tulla vasta vuosien päästä. ”Aivojen kyky on kuljeskelu. Kykyä voi olla usein haastavaa harjoittaa, koska ympärillä on niin paljon virikkeitä ja ulkoisia ärsykkeitä, jotka hankaloittavat vaeltelua. Aivoille pitää antaa mahdollisuus lepotilaan, jossa ne voivat luoda uusia ajatuksia,” lataa Saarinen. Mikromuutokset syntyvät nopeasti, kun annat ajatusten vaeltaa vailla sääntöjä. Jonain päivänä mikromuutos ottaa seuraavan askeleen ja ehkä jopa muuttuu konkreettiseksi tekemiseksi. 

Matkan jälkeen on muutama mikromuutos konkretisoitunut. Pieniä, mutta toisaalta melko merkityksellisiä muutoksia. Annan tästä itselleni aplodit, koska kiireisen kesäkuun aikana kehooni virittyi tunne, että menetän kaiken reissussa kokemani kiireelle. Odotan äärettömästi päiviä, jolloin minulla on aikaa ajatella – samaan aikaan toki stressaten, että kun se päivä lopulta tulee, olen liian väsynyt ajattelemaan ja kehittämään mikromuutoksia. 

Parempi ajattelu tuottaa siis todistetusti parempaa elämää ja parempi elämä on kasvamista ihmisenä. Kuka olen ja kuka voisin olla?  – teema nousee pintaan elämässäni vahvasti juuri nyt. Miksi teen, kun ketään, toisinaan edes itseäni, ei kiinnosta? Mitä tekisin, kuka olisin? Mihin kykenen? Mistä löydän jälleen intohimon, entä inspiraation? Olenko enää luova?
Uskomukset kiinnostuksista, lahjoista ja osaamattomuudesta – ovat uskomuksia. Olisikin nimenomaan tärkeää hakea ajatuksia, jotka eivät suoraan liity nykytodellisuuteen. Ehkä mä voisinkin kyetä, ehkä mä voisin olla kiinnostunut, ehkä mä sanonkin joo.  

Merkityksen löytäminen etenkin työelämään on parhaillaan suurennuslasin alla. Lähdin Pafokselle avoimin mielin, mutta hakemaan vastauksia. Löydän itsestäni valokuvaajan, joka haluaa enemmän. Haluan pois ennakkoon suunnitellulta polulta. Esa käski meitä nostamaan nenän kartasta, astumaan taaksepäin ja kurkkaamaan ilmiöön ympärillämme. Näen vaihtoehtoja, mutta en vielä tiedä minne päin lähtisin. Yhdistänkö maailmaani enemmän taidetta, viestintää, kirjoittamista? Keskitynkö koskettaviin kuvasarjoihin, vai panostanko yritysmaailmaan? Laajennanko omaa yritystä, perustanko uuden vai lähdenkö opiskelemaan? Voinko tehdä kaikkea vähän, vai keskitynkö yhteen täysillä? Näitä ajatuksia käsitellessäni tykkään turvautua E. Saarisen Muumifilosofian ensimmäiseen kohtaan ”Töpöjaloillakin pääsee” – Voimme rakentaa vahvuuksista, mutta myös heikkouksista. 

Matka avasi, mutta myös laittoi sulkemaan ovia. Haluaisin kirjoittaa auki muistiinpanoistani kaikki oivallukset ja Esan ajatukset 007-filosofiasta akateemikon kirjeeseen ja tango-opetuksista goodjobeihin, mutta se ei ole tarpeen. Ajattelu on käynnistynyt ja sykkii vahvana, kunhan saan aivoille aikaa. Tämä seminaari oli minulle merkityksellinen myös siksi, että kävin viikko sen jälkeen viimeisen kerran psykoterapiassa, jossa olen saanut avata ajatuksiani kolme vuotta. Hämmentävällä tavalla Pafos töytäisi eteenpäin useita terapiassa avoinna olevia ajatuksia, jotka kuin odottivat sitä viimeistä sysäystä. Kypros tarjoili myös mielettömän kattauksen ihan järisyttävän upeita ihmisiä ja kohtaamisia. Luentojen jälkeen usein uima-altaassa pidetyt dialogi-ryhmät nostivat ajatukset uudelle tasolle ja vapaasti heitetyt mietteet tukivat ilmapiiriä. Syntyi yhteisö, jossa titteleillä tai ansioilla ei ollut mitään merkitystä. Olimme ihmisiä ihmisille ja avoimuus oli säkenöivää. Pohdimme, kuinka tämä matka laittaa alulle jotain, mitä ei voi käsittää – saatikka kotona selittää.

Jokaisen pitäisi kokea Pafos, tai Aulangon seminaari, tai edes kuunnella Saarisen luennot Youtubesta tai Spotifysta. Hellään dynamiikkaan & inhimilliseen lämpöön jää koukkuun. Saarinen sanoo sivuillaan Pafoksesta seuraavaa: ”Ihmeellistä, miten paljon ihminen ehtii oivaltaa yhdessä viikossa näennäisesti jo tiedossa olevaa, unohtunutta ja samalla täysin perustavaa. On todellinen paradoksi, että ihmisen täytyy hankkiutua matkojen taakse kuullakseen omat ajatuksensa. Tästä on seminaarissani kysymys, osallistujan omista ajatuksista, siitä sydämensä äänestä, jota arjessa ei kuule.”  Sanoisin tähän, että Bonks hyvät ystävät, siihen piste

En tiedä minne itse päädyn, tai millainen on tulevaisuuteni matka – mutta ajatuksia riittää ja siitä on hyvä lähteä. 

”Lopulta meidän inhimillinen kukoistus on elämän keskeinen pointti. 
Elämä jota ei tutki, ei ole elämisen arvoista.”

Kiitos Esa Saarinen ja koko matkaseurue, oli kunnia. Kiitos rakkaudesta.

2

Maanantaista lähtien yritys toisensa perään on muun muassa Facebookissa vaihtanut profiilikuvansa Pride-henkeen. Kuvien alle kertyy kommentteja, joissa ihmiset kertovat boikotoivansa kyseistä yritystä, koska he antavat tukensa seksuaalivähemmistöille. ”Ei pitäisi sotkea bisnestä ja politiikkaa,” sanoo yksi. ”Hah, tämäkin yritys vaihtoi kuvansa jotta voi myydä enemmän,” nauraa toinen. Kuin olisi oivaltanut isonkin salaliiton. Seuraava sanoo, että lakkaa myymästä kyseisen yrityksen tuotteita, jotta myynti heikkenisi.

Olen niin iloinen, että pride tunkee kaikkialle.

Minulle on aivan sama hyötyykö valtio, isot tai pienet yritykset pridesta rahallisesti. Tärkeintä on seistä tasa-arvon takana. Tärkeintä on ilmaista seisominen juurikin näissä kanavissa, joissa toisinajattelijoita vielä pälyilee. Tärkeintä on kertoa mielipiteensä loud and clear. Kun tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta tukensa antaa yritykset kuten Finnair, Vr, Alko – tuodaan ihan kaikille tiedoksi, että tasa-arvo on tärkeä ja ainoa oikea malli, jota kohti mennä.

Rakastan niitä ihmisiä, jotka jaksavat kommentoida ketjuissa haistattelijoille. Niitä jotka jaksavat muistuttaa boikotoijaa myös lähtemään Facebookista, koska se tukee prideä. Niitä, jotka muistuttavat boikotoimaan myös Alkoa, kun haistattelija kertoo boikotoivansa Kyrö Distilleryn ginejä. Eniten kuitenkin rakastan niitä, jotka jaksavat sivuuttaa negatiiviset kommentit ja antavat omassa kommentissa tukensa yritykselle ja rakkaudelle.

Rakkaus kuuluu aivan kaikille.

Love is Love teema kertoo kaiken mitä pitää tietää. Kenenkään seksuaalisuus ei kuulu sinun arvioitavaksi, se on yksinkertaisesti jokaisen oma asia. Mutta jokaisella pitää olla yhtäläinen oikeus kertoa ja näyttää rakkautta, mikäli niin haluaa. He jotka itkevät, kuinka pridestä on tullut markkinointikikka ja kyynelehtivät hetero-päivän perään – voivat nyyhkyttää komerossa. Heillä ei ole mitään käsitystä mistä tässä viikossa on kyse. Niin paljon on vielä tehtävää ja on käsittämättömän ilahduttavaa nähdä kuinka pride kasvaa joka vuosi ja yhä useammat yritykset lähtevät siihen mukaan. Mitä useampi on mukana, sitä nopeammin muutos tapahtuu. Sitä nopeammin haistattelijat menevät itseensä, vaikenevat ja toivottavasti havahtuvat tähän päivään homehtuneiden mielipiteidensä kanssa.

Älä arvioi, vaan arvosta – kaikkia.
Mikä voi mennä pieleen? Miksi toisten rakkaus on sinulta pois? Mikäli huolehdit mitä tapahtuu, kun homoille annetaan lupa olla heteroiden kanssa samalla viivalla – kenties vaadimme seuraavaksi luvan mennä naimisiin lemmikkieläimemme kanssa? Eräs koomikko vastasikin tähän sinulle sketsissään:

”Im also fine with that, you psycho. Marry a table. Life is hard. Get whatever you can get!” <3

Love is love.

]]>

8

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

]]>

27

Suomen kesä. Se on tarkoittanut mennä vuosina huonoa kesää, usean mielestä. Mutta on meitäkin joille kaamea kesä on lämmin kesä. Löytyykö kohtalotovereita?

Huhtikuun puolella oli päivä, jolloin oli lämmintä. Aurinko paistoi ja mittarissa oli parikymmentä astetta. Kävelimme ulkona ja Kai totesi olevan oikein mukava ilma. Järjellä ajateltuna ja ilmastoidusta autosta katsottuna kyllä, mutta muutoin kehoni on täysin erimieltä. Mulla on aina kuuma ja se on raivostuttavaa. Tuona päivänä mulla oli kuuma ja ensisijaisesti mulla oli kuuma nimenomaan aivoissa.

Kuumuus on riesa, se laittaa hikoilemaan ja naamani helottamaan. Helottamaan siihen tapaan, että mikään meikkivoide ei sitä peitä. Näiden ulkoisten haittojen lisäksi uuvun. Lämpö tuntuu tuskaiselta, tekee oloni hyvin veteläksi, energiatasot laskevat, muisti ei pelaa ja olen kuin maratonin juossut burnout potilas.

En ole fyysisesti elämäni kunnossa, mutta kuuma minulle on tullut aina. Naamani on aina helottanut ja olen aina hikoillut – riesaksi asti. Oli kyseessä sitten liikuntasuoritus tai oleskelu auringossa, olo on ahdistava. Ja ei, en adaptoidu. Vaikka olisin vuoden helteessä, kroppani ei totu. Vaikka olisin harrastanut hikiliikuntaa 4 kertaa viikossa vuosien ajan, kroppani ei totu.

Kun toiset nauttivat lämmöstä, minä haluan paeta ilmastoituun tilaan tai viileään ilmastoon. Asiaa ei helpota se, että en viihdy ollenkaan vähissä vaatteissa. Olen kerrospukeutuja, joka rentoutuu villapaidan ja viltin alla. Kehoa myötäilevä märkä uimapuku tai toppi eivät ole suosikkejani.

Tukala olo on aivan todella hirveää. Se saa minut pakenemaan ja välttelemään esimerkiksi ulkoilua. Tänään olen kironnut meidän hissitöntä kerrostaloa ja portaiden ravaamista milloin koiran, milloin lasten vuoksi. Ravaamisen jälkeen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan mennä mihinkään. Se jos jokin on kamalaa! Limaisena lyllertää ihmisten ilmoilla. Ketään ei varmasti kiinnosta, mutta trust me, kyllä se noteerataan. Viime kesällä Lindoksen kapeilla kaduilla olin niin punainen, että Kaitakin nauratti – ja minä halusin paeta maan alle.

Eniten kuitenkin lämmössä ketuttaa uupuminen. Olen nyt muutaman päivän tuskaillut tätä Suomen lämpöä ja viime yön nukuin tuulettimen kanssa. Kuumalla minun kehoni kykenee tasan ilmastoituun tilaan tai aurinkotuoliin, josta pääsee hyppäämään viileään uima-altaaseen kolmenkymmenen minuutin välein. Koska se ei ole mahdollista, olen väsynyt, kiukkuinen, helkatin hikinen ja punainen. Tämän vuoksi arvostan erittäin paljon Suomen kesää, jolloin ei tarvitsisi sataa ihan koko ajan, mutta lämpötila voisi pysyä 18 korvilla. Anyone with me?

]]>

22

// Kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.

Siinä se.

Olen miettinyt lukemattomia kertoja, että rakennusalan ihmisillä ei ilmeisesti ole tarvetta asiakkaille – eli rahalle. Olen ollut suorastaan äimistynyt, miten hitaasti asiat etenevät ja yksinkertaisiin kysymyksiin on toisinaan mahdotonta saada vastauksia.

Me teemme taloa, jossa saatamme asua hyvinkin pitkään. Kauhistuttaa ajatella, että loppuelämäni – mutta sekin optio on olemassa. Sen lisäksi, että teemme pitkäaikaista kotia, käytämme projektiin aivan raivona rahaa. RAIVONA. Toimiva ja hyvä asiakaspalvelu tuntuu silti olevan liikaa vaadittu.

Pata tässä toki kattilaa soimaa. On minulla itsellänikin välillä viesteihin vastaus venynyt, mutta ei yleensä kuukausilla. Inhimillisiä unohduksiakin tulee, mutta jos asiakas laittaa toisen kerran viestiä, enkä ole neljännenkin viestin jälkeen hiljaa. Tätäkin on ollut ilmoilla.

Se, että töitä on liikaa, eikä raha kelpaa on silti mielestäni typerä syy jättää vastaamatta kokonaan. Niin kiire ei voi olla, että kuittaa ”Emme valitettavasti lähde tekemään tarjousta” asiakkaalleen. Se on hyvää palvelua ja asiakas pääsee asiansa kanssa eteenpäin. Se kuitenkin jättää yrityksestä hyvän kuvan.

Olen itse hyvien tapojen omaamisen lisäksi koulutettu palveluvastaava (kyllä vain, haha!). Suomi on täynnä aivan läpimätää ja kyseenalaista asiakaspalvelua. Sitten ihmetellään kun ei kauppa käy. Olen törmännyt hyvin mielenkiintoisiin tilanteisiin matkatessani työni puolesta Suomessa. Huonoja päiviä on kaikilla, mutta kun sekään ei saisi näkyä asiakaspalvelussa. Saatika sitten jos on elämäntapa-kettuuntunut.

Siippani on vahvasti sitä mieltä, että huonosta palvelusta pitäisi kertoa julkisesti. Se kyllä toimii, täytyy myöntää. Jos et saa vastausta esimerkiksi Gigantin asiakaspalvelusta ja laitat lopulta kysymyksen julkisesti someen (yrityksen tägäten), jo alkaa rattaat liikkumaan! Nerokasta, mutta ei sovi luonteelleni. Saatan jauhaa paskaa selän takana, mutta julkisesti siihen tuleekin jo uusi ulottuvuus.

Toisaalta tuumin – pitäisikö näin tehdä?

Some on täynnä suosituksia ja toisinaan ihmiset kehuvat tuotteita / rahaa vastaan jopa jotain, jonka toimivuudesta eivät tiedä tai eivät itse edes pidä. Positiivisuus on esimerkiksi Instagramin avain. Siitä positiivisuudesta kuitenkin pidän, että näkee kaikessa jonkun hyvän puolen. Valitan privaatisti niin paljon, että julkisesti on parempi olla hiljaa. Toki siinä miettii myös millaista kuvaa itsestään antaa. Jos alan listaamaan huonoa asiakaspalvelua antavia yrityksiä blogissani, se varmasti ajaa enemmän ihmisiä pois, kuin tuo lähelle. Enkä lähtökohtaisesti koskaan ikinä halua suututtaa ketään. Toki kiinnostaa; haluaisitteko te lukea huonoista kokemuksista?

Muutkin tekevät tätä peittelyä. Meille tuli tiimiin aivan mahtavalta vaikuttava vastaavamestari. Emme ole vielä kohdanneet häntä livenä, mutta puhelimessa hän vannotti meidän maanrakennusurakan kilpailuttamisen kohdalla, että ”Yksi yritys Uudeltamaalta on kyllä aivan susi. En nyt mene sanomaan kuka, mutta jos te siihen olette päätymässä, niin sitten kyllä kerron!” Jos on kyseessä talon perusteet, haluaisin kyllä todellakin tietää mikäli yritys on susi. Olen vähän väliä miettinyt mikähän yritys on kyseessä. Mitä jos tulevaisuudessa vaikka ystäväni olisi käyttämässä kyseistä yritystä! On kohtia jolloin huonosta palvelusta ja työstä kannattaa kertoa ja on kanavia ja hetkiä jolloin ne voi jättää omaan arvoonsa. En malta odottaa millaisiin tilanteisiin vielä projektin myötä joudumme..

Toki Suomi on yhtä täynnä meitä fiksuja, hymyileviä asiakaspalvelijoita joiden luokse palaa mieluusti uudelleenkin. Se onkin avainkysymys kun hankimme kumppaneita projektiimme. Aion suositella täällä taloprojektin tiimoilta yrityksiä jotka palvelevat asiakkaitaan hyvin – ellei jopa loistavasti. Onneksi niitäkin on jo pakkaan kertynyt.

PS. Mun tauluilla (kuvassa) on nyt oma myynti-ikkuna nettisivuillani kaisujouppi.com
Lisään sinne tulevaisuudessa valmiita teoksia ja tilaustöistä voi udella suoraan meikältä. Kiitos vielä tuhannesti tätäkin kautta ihmisille, jotka ovat ostaneet tässä parin vuoden aikana mun töitä. <3

]]>

5