Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Viime perjantaina noustiin huipulle, tai ainakin hieman ylöspäin yrittäjyydessä. Puhuja toisensa jälkeen hyppäsi lavalle, tahti oli tiivis ja puhujilla niin paljon mielenkiintoista asiaa, että lähes poikkeuksetta tuntui, jotta esitykset menivät liian nopeasti. Katja Pasanen puhui tunnetiloista, siitä kuinka paljon meillä on vaikutusvaltaa tunteisiimme ja kuinka paljon ne vaikuttavat meidän tekemisiin. Hän lohkaisi ”fake it ´till you make it!” Kehoitti miettimään omia tavoitteita joka ikinen päivä ja esteiden tullessa kulkemaan vain toista reittiä. Urheiluvalmentajana hän kehoitti tekemään toistoja, pienissä erissä. Jos lähetät joka päivä yhden meilin, se on vuodessa aika monta meiliä. Roberto Bolomey puhui epäonnistumisesta. Meidän pitäisi iloita niistä hetkistä, jolloin menee päin peppua. Pitää kysyä itseltään mitä jos? Pitää yrittää edetä, ilman yrittämistä epäonnistut varmasti tavalla, josta ei voi edes iloita. Roberto kannusti ajattelemaan laatikon ulkopuolella, älä hylkää mitään ajatusta heti kättelyssä vaan kysy itseltäsi: mitä ajatuksen toteuttaminen vaatii? Juha Pihkakoski  kannusti ottamaan riskejä digimarkkinoinnissa. Meidän pitäisi olla rohkeita ja ravistella, mutta myös olla valmiita kantamaan vastuu ja ymmärtää jos tulee vastareaktioita. Tässä minulla on paljonkin kehitysaskeleita opittavana. Digimarkkinoinnissa olisi myös tärkeää ottaa mukaan yritykseen ne kanavat joista on hyötyä ja joita ehtii päivittää. Jos yrityksellä on kaikki mahdolliset tilit Pinterestiä myöten, mutta kukaan ei koskaan päivitä niitä, ne ovat kaikki täysin turhia. Ota siis mukaan vain ne mitä tarvitset. Digimarkkinointia ei myöskään lähdetä tekemään yhdeltä istumalta, se pitää suunnitella huolella ja pitkällä tähtäimellä. Ulla Vilkmanin kanssa sukellettin etätyöhön ja etenkin etäjohtamisen maailmaan. Robotit vie osan töistä, joten Ulla pointtasi, että tärkeimpiä taitoja tulevaisuudessa on muun muassa sosiaaliset taidot, kriittinen ajattelu, kyky soveltaa tietoa uusissa yhteyksissä sekä oppimiskyky ja halu. Etätyö on fiksua ja tulevaisuutta vahvasti. Etätyössä on kuitenkin omat haasteensa, luottamus työnantajan ja -tekijän välillä pitää olla vahva. Se on vastuuta ja vapautta samassa paketissa. Jaana Villanen on arvo-kouluttaja ja hän kutsui paneelin keskustelemaan kanssaan näistä paljon puhutuista arvoista. Nousi esille, että monet yritykset listaavat vähän eri sanoin samat arvot tiskiin, eikä työntekijät edes tiedä yrityksen arvopohjaa. Pitäisi kysyä MIKSI tehdään niin kuin tehdään ja rakentaa arvot siltä pohjalta. Arvoja pitää noudattaa, kaikkien siivoojaa myöten. Pitäisi miettiä MITEN meidän firma käyttäytyy. Pitäisi olla itsensä, siis työntekijöiden näköiset arvot. Arvojen pitäisi tulla esiin tekemisen kautta joka päivä. Petri Varis (entinen ammattijääkiekkoilija) puhui unelmista. Hän käski puhumaan itsellesi kauniisti ja uskomaan unelmiin, niistä kun saa voimia. Petri sanoi yhden lauseen, joka osui ja upposi – pelotkin käyvät usein toteen. Pessimistinä tietysti aloin huolestua todella. Kun odotan kaiken menevän huonosti, kun pelkään kaiken menevän huonosti, se ei tee hyvää yhtään millään asteella. Semmonen savotta. Yrittäjäseminaarista tuli inspiraatiota niin paljon, että pää löi tyhjää kun ajelin kotiin. Sen vuoksi olikin tärkeää, että kynä sauhusi ja muistikirja täyttyi. Kun noihin viisauksiin ja ohjeisiin palaa uudelleen ja uudelleen, tulee niitä toistoja ja niistä tulee lopulta tapa. Koulutukset ja tällaiset seminaarit ovat aina pieni potku ylöspäin, kohti huippua. Näitä seminaareja on ympäri Suomen ja ensi vuonna varmasti uudelleen Helsingin seudulla. Siihen asti yritän tuoda näitä ohjeita käytäntöön. Ainiin, arvatkaa mitä tuossa ensimmäisessä kuvassa tapahtuu! Me avattiin Nasdaq Helsingin pörssikauppa! Aika kreisi kokemus, sitä hurrauksen määrää. HUIPULLE YRITYSEMINAARI    ]]>

3

Perheloma. Siinä vasta konsepti. 

Heinäkuun alussa Kai antoi minulle melko upean syntymä- ja vuosipäivälahjan. Hän halusi viedä meidät kaikki neljä viikoksi rantalomalle. Olimme haaveilleet reissusta koko alkuvuoden, mutta kun poikien Italian reissussa kesäkuussa oli hitusen viileää ja Aapo ei ollut uinut koko viikkona, oli hirmuinen hinku tarjota heille viikko hellettä ja kasapäin uima-altaita. 

Pyörimme tuskaisina Tjäreborgin sivuilla. Kovin moni oli ostanut matkansa hyvissä ajoin ja koska meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa lähtöpäivälle, aloimme olla epätoivoisia. Vaihtoehtoja oli jokunen, mutta olimme sekä kovin avoimin mielin, että ahtain mielin liikenteessä. Jotkut fasiliteetit olivat aivan sama ja jotkut hyvin tärkeitä.

Tingimme hieman sijainnista ja suunnistimme elokuun alussa kohti Kreikan Rodosta. Meitä odotti Sunwing Kallithea Beach -lomakylä kauppoineen, buffineen, rantoineen ja kera kuuden uima-altaan. Odotukset olivat kovat, odotukset täyttyivät ja jopa ylittyivät.

Me rakastamme uusia kohteita ja kulttuureita. Nyt me majoituimme keskelle ei mitään, omaan maailmaan, joka oli täynnä kaltaisiamme – Pohjoismaista tulleita perheitä. Kallithean alue oli valtava, sesonki oli käynnissä, joten hotellissa oli paljon vieraita. Silti tilaa tuntui aina olevan ja meininki oli rento. Toki lapset kiljuivat ja vanhemmat huusivat, mutta mitäpä muuta sitä tuollaiselta kohteelta voi odottaa. 

Kun osaa sulkea korvat ja uppoutua kirjaan (näin voi tehdä, kun lapset ovat isompia), toisinaan heittäytyä liukumäkeen ja sukeltaa snorkkelit kasvoilla mereen, rantaloma perheille suunnatussa lomakylässä on paratiisi. 

Me hymyilimme. Nautimme siitä, että meillä oli seitsemän aamupalaa, viisi lounasta ja viisi illallista valmiiksi laitettuna. Lomakeskusten All Inclusive -buffat ovat ainakin isoissa hotelleissa something else näinä päivinä. Olen kuullut kauhutarinoita, kuinka joka päivä pöytään kannetaan samat ruoat, vaan ei Kallitheassa. Viimeistään lounaalla saimme lukea ravintolan standista millainen buffet illalla tarjoillaan. Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Buffa oli valtava ja se oli sitä aamulla, päivällä ja illalla. Kun oppi tietämään missä on mitäkin, pystyi sukkuloimaan suht kevyesti ihmispaljoudessa.  

Meri oli ihan vieressä. Aapo uskaltautui mereen hienosti ja pääsi sekunnissa yli viime kesän traumasta, jolloin joku poltti rakkulan varpaaseen Kroatiassa heti hänen astuessaan veteen. Hankimme snorkkeleita kaikille ja sukeltelimme meren pohjaa ja kaloja kurkkimaan. Keräsimme kauniita kiviä ja koska Kallithean ranta on poukama, meri oli tyyni ja saatoimme lillua siellä tuntikausia. Vesi oli kirkasta ja lämmintä, joskin kovin suolaista. Se kellutti ja nosti pintaan, kun sukelsi syvälle, saattoi antaa veden nostaa sinut pintaan vaivatta. 

Uima-altaista meille muodostui heti suosikit ja kangistuimme tapoihin varsin nopeasti. Ensimmäisen päivän aikana testasimme kaikki ja loppuviikon valtasimme rantatuolit aina samasta kulmasta ja polskimme samoissa altaissa. Hotelli oli mielettömän siisti ja tyyli oli freesi. Meidän huoneessa oli hyvin varusteltu keittiö ja kävimmekin muutaman kerran lähellä olevissa supermarketeissa ostamassa juomia ja herkkuja huoneeseen. Meillä oli oma patio ja vaikka katselimme hieman kateellisina huoneita omilla uima-altailla, olimme varsin tyytyväisiä huoneeseemme.

Vaikka olimme perhelomalla, olimme todella rentoutuneita palattuamme kotiin. Se johtui fasiliteeteista. Luin lomalla kolme kirjaa, minulla ei ollut tietokonetta mukana, me emme joutuneet miettimään ruokailuja tai siirtymisiä, koska olimme monta päivää vain hotellin alueella, jossa kaikki oli meille laitettu valmiiksi. Piti vain päättää monelta haluaa ruokaa. Jos on varaa matkustaa monta kertaa vuodessa, veisin lapset kerran vuodessa tuollaiselle lomalle. He nauttivat niin vietävästi. Alue tuli tutuksi, he uskalsivat liikkua siellä itsekseen ja Leevi surffasi skeitillä pitkin hotellia. Hän vierailu usein yksin hotellin Mini-Marketissa ja lähti ruokailusta aina edeltä huoneeseen, usein Aapo mukanaan. Aapon rohkeus veden kanssa ja uimataidot kehittyivät jättiaskelein. 

Reissasimme myös saarella hieman. Kävimme kahtena iltana Rodoksen keskustassa taxilla. Se maksoi 8e suunta (2e per peppu), keskusta oli noin neljän kilometrin päässä. Vanha kaupunki on kaunis ja jos olisi ollut hieman viileämpi, olisi uuden kaupungin puolikin kiinnostanut. Tätini ja enoni käyvät joka vuosi Rodoksella, koska siellä tuulee. Siellä todella tuuli, +38 astetta ei tuntunut välillä miltään ja täten altailla viihtyikin todella hyvin. Ahtaissa kaupungeissa päivisin kuitenkin on melko kuuma, sinne ei tuulen vire yletä. 

Yhtenä päivänä vuokrasimme auton ja kun olimme saaneet ilmiriidan siitä, kuka sitä autoa oikein ajaa, päädyimme lopulta ajamaan molemmat ja vielä oikein innoissamme. Saarella ajaminen oli todella vaivatonta ja mukavaa. Kruisailimme ensin eteläiseen kärkeen ja Prasonisi tarjoili meille erittäin tuulisen rannan, jonka aaltoihin etenkin Leevi rakastui. Sieltä ajoimme kohti Lindosta ja kyljessä sijaitsevaa St. Paul´s Bayta. Sen rantatuoleille ja maisemalle olisi pitänyt varata koko päivä – sykähdyttävän kaunis lokaatio. Valkoinen Lindos oli kuuma kuin kekäle vielä illallakin, mutta reippaasti käppäilimme kujia ja nautimme siellä illallista. Auto kannatti ehdottomasti vuokrata. Saimme hieman seikkailua lomakyläidyllin keskelle. 

Rodos oli ihana! Kreikka on usein ihana. Saimme sitä mitä lähdimme hakemaan ja tuumailimme (harvinaista kyllä) jopa menevämme tuonne joskus uudelleen. Kenties toiselle puolelle saarta, kenties vuokraisimme auton pidemmäksi aikaa. Kenties etsisimme upeita poukamia ja joisimme taas muutaman pullon Mythosta. 

Ensi viikolla otan haltuun Tjäreborgin Instagramin ja jaan sinne otoksia ja vinkkejä reissusta. Klikkaa tili (@tjareborg) haltuun ja pääse matkaamme vielä sitä kautta.

1

Rakastan viiniä. Erityisesti valko-, vihreää- ja kuohuviiniä, Proseccoa, shampanjaa! Mitä mineraalisempaa ja mitä enemmän kuplia, sitä parempi. Kuten kaikki tietää, viinin makuun vaikuttaa moni asia. Läpötilan ja hapen lisäksi suuri merkitys on lasilla. Suurempi kuin uskottekaan.

Join lemppariani, Casal Garcian Vinho Verdeä uusista Zalton laseistani, eikä vihreä viinini ole koskaan maistunut niin hyvältä. Lasin reunus on niin ohut, että se vie viinin juomisen nextille levelille. Tuo keveyttä, arvokkuutta ja maun ihan uudella tavalla suuhun. Zalto on kädessä kuin ilmaa. Olen omistanut vuosia samantyyppiset Iittalan Essence viinilasit, niissä malli on kohdillaan, mutta lasi paksua. Se voi vaikuttaa herkältä ja kevyeltä, mutta kun kohtaat Zalton, tajuat kuinka suuri ero on.

Olin pitkään haaveillut hemmetin hyvistä viinilaseista. Olin päätymässä Riedelin valikoimaan, mutta toverini (juoma-alan asiantuntija) vinkkasi, että Zaltossa vara parempi.

 

Kauniimmat lasit ja väite, että Zalto pesee Riedelin 6-0, sai minut valitsemaan nämä, vielä hetki sitten tuntemattomat, käsinpuhalletut upeudet viinieni maljoiksi.

 

Tilannetta ei toki haitannut se, että Zalto on melko tuntematon brändi suomalaisille. Minähän tykkään löytää uutta ja poiketa valtavirrasta, joten Zalto tuntui siitäkin syystä juuri minulta.

Zalto on Itävaltalainen yritys, joka tuottaa kuutta erilaista viinilasia. On muutamaa lasia punaviineille, makea-, valko-, kuohu- ja yleisviinilasi (jotka minulta nyt löytyy shampanjalasien lisäksi). Valikoimasta löytyy myös likööri-, olut- ja vesilasia, karahveja ja dekantereita unohtamatta.

Zalto tulee ehdottomasti olemaan brändi, jonka tuotoksia kerään käyttööni jatkossakin. Tämä on ehdottomasti sitä kuuluisaa arjen luksusta. Ainut miinus tässä hommassa on, että kun on kertaalleen tottunut maailman parhaisiin (todistetusti, voittanut kilpailuja) laseihin, kuinka olla ilman? Täytyykö niitä kantaa mukana mökille ja illanistujaisiin? Haha, ehkä niin hulluksi en ole ryhtymässä, mutta kyllä nuo lasit sen verran makuelämystä muuttavat, että varmasti tulee tilanteita, jolloin kaipaan heitä. Syvästi.

Arvon viikonlopun aikana Instagramin puolella kaksi Burgundy viinilasia, joten ole valppaana! 

Zalton laseja voit tilata omaan kotiisi piristämään arkea ja juhlaa. // ZALTO

5

Kaksi kovin erilaista kirjaa ja toisaalta näissä on jotain samaa. Toinen on kirjoitettu vuonna 1977 ja toisen kirjan kirjoittaja on syntynyt vuonna 1973. Yhtenäisyys näiden kahden teoksen välillä on vahva kirjoittaja. Määrätietoinen, oman elämänsä kulkija, joka viitoittaa toisia oikealle polulle. Maria Veitola rivien välistä, pehmeästi, kertoen omista kokemuksistaan ja Wayne W. Dyer käskevästi, mutinoita kuuntelematta. 

Oikeasti näillä kirjoilla ei juurikaan ole tekemistä toistensa kanssa, ne vaan sattuivat molemmat jäämään keväällä kesken ja näin lomalla päätin lukea kirjat loppuun. 

Hyväksy itsesi – uskalla elää! käskee elämään tietyllä tavalla. Se viitoittaa vapaaseen elämään, jolloin eletään hetkessä. Kirja on vanha ja sisältää jokseenkin hölmöjä juttuja, mutta suurin osa seitkytluvulla kirjoitetuista fraaseista pitää paikkansa edelleen.

 

Dyer painottaa, että ihminen on vastuussa itsestään, murehtiminen on turhaa ja kaikki on nyt.
Ei huomenna tai eilen.

 

Suurin osa tämän kaltaisista kirjoista sanovat samaa, Dyer tosin vaikuttaa melko pelottavalta mieheltä. Kirjan kansi johtaa harhaan – toivoin lempeitä vinkkejä, toisin kävi. Ehkä se onkin ainut keino saada asioita ihmisten päähän: käskeminen. Hypin jonnin verran ja keskityin niihin palasiin, joissa annettiin vaihtoehtoja nykyiselle. 

Tämä kirja on yksi self-help muiden joukossa, kovin vaativa sellainen, mutta ei sisällä mitään, mitä en olisi aiemmin kuullut. Ehkä tällä kertaa käteen jäi se, että kaikki pitäisi kääntää aina itsensä kautta. Tähän Wayne tarttuu usein ja sen huomaaminen omassa elämässä onkin melko haastavaa. Meillä kun on kovin sisään rakennetut maneerit käyttäytyä tietyissä tilanteissa. Kirja siis antoi paljon ajateltavaa ja jos niistä haluaisi todella saada irti kaiken, täytyisi kirja lukea muutamaankin otteeseen. Käskyjä on niin paljon.

Veitolan kirjaa odotin. Olen kuvannut Marian vuosia sitten ja saanut hänen apuaan eräässä polttari-kujeessa, mutta en tunne naista oikeasti yhtään. Minulla on tasan se käsitys hänestä, mikä meillä kaikilla on, jotka olemme seuranneet hänen uraansa somessa, kolumneissa, telkkarissa ja radiossa. 

Siitä mitä olen nähnyt, voin sanoa, että pidän hänestä. Jos olisimme ystäviä, olisimme varmasti samalla aaltopituudella, ainakin toisinaan.

 

Katson Mariaa ylöspäin, hän on vahva ja viisas nainen, joka ei jää hiljaiseksi.

 

Olen lukenut monet hänen kolumneistaan, jotka kirjasta löytyy ja pidin hirmuisesti siitä, että hän nyt 45-vuotiaana (stalkkeroin iän Wikipediasta) katsoo taaksepäin ja analysoi omia ajatuksiaan. Niin mielenkiintoista! 

Veitola on tietyllä tapaa elämänkerta. Uskon, että tämän kirjan lukevat ne ihmiset, joita Marian elämä ja ajatukset kiinnostavat. Kannustaisin kuitenkin ihmisiä lukemaan kirjan, vaikka Veitola olisi täysin vieras konsepti. Kirjassa on paljon ajatuksia asioista, jotka koskevat meitä kaikkia. 

Kirjan päättää kolumni, joka on julkaistu Trendissä 2016. Se kiteyttää paljon ja on täydellinen lopetus kirjalle. Näistä viimeisistä sanoista voimaantuu (vaikka vihaankin sitä sanaa). Toki kirjan kiitokset heittävät vielä kertaalleen kyyneleet silmiin. 

”Omien kokemusteni perusteella olenkin listannut opit, joita tarvitsee, jos haluaa elää onnellisen elämän ilman suunnitelmia:

Puhu ja kuuntele, kun muut vastaavat. Pidä huoli siitä, että pidät mielesi uteliaana. Älä anna periksi. Tee vain asioita ja vain niiden ihmisten kanssa, jotka koet sydämessäsi oikeiksi. 

Jos haluat lapsia, älä hukkaa aikaasi seurustelemalla ihmisen kanssa, joka ei halua. Opettele olemaan joka tilanteessa läsnä. Opettele kestämään epämukavuutta: minä olen välillä täysin hukassa, mutta kun sekavien hetkien tajuaa menevän aina lopulta ohi, ne eivät enää lamauta. Mikään ei ole pelkästään helppoa ja kivaa, eivät varsinkaan ne asiat, jotka tekevät onnelliseksi. 

Älä siis hukkaa aikaasi miettimällä B-suunnitelmaa. Jos elät oppieni mukaisesti, lupaan, ettet tarvitse sitä.”

Molemmat kirjat herättivät ajatuksia ja sehän on se mihin kirjoilla tähdätään. Nappaa ihmeessä molemmat haltuun.  

1

Toisinaan kolumneissa tartutaan aiheisiin, jotka puhuttelevat ja osuvat oman mielenkiinnon skaalaan. Kolumnithan ovat kuin mielipidekirjoituksia, joiden kanssa voi olla samaa tai erimieltä. Aikaa sitten Reetta Räty (tuo toimittaja jota ihailen!) kirjoitti ajatuksia herättävän kolumnin Imageen, mielen horjumisesta.

”Tunnemme ensiavun ruumiillisiin vaivoihin ja osaamme arvailla, mistä ne ovat peräisin. Mutta kun oma tai läheisen mieli horjahtelee, olemme aivan avuttomia. Aikuiset suomalaiset eivät tiedä, millaista ensiapua tarvitsee pää, joka oireilee.”

Aihe osui ja upposi, olenhan kolmatta vuotta kuntoutusterapiaa aloitteleva kolmekymppinen, joka masentui kasatessaan sisälleen liikaa ajatuksia ja ahdistavia aiheita. Olen puhunut täällä ja tienpäällä asiasta kovinkin avoimesti, enkä itse ole törmännyt suuriin ennakkoluuloihin (paitsi oman pään sisällä). Olen saanut kannustusta ja kuullut useasti olevani rohkea. Muistelen, että kirjoitin syvistä tuntemuksista ja suruista jo ennen masennusdiagnoosia, mutta vasta kun tunsin olevani taas oma itseni, jaoin ”selviytymistarinan”. Juuri kuten Räty sanoo – puhuin kun olin jo parantumassa.

 

Herutin selviytymistä, herutin sitä että en ollut enää heikko.
Enkä ole koskaan avoimesti kertonut, miksi masennuin.

 

”Petetyn sydän särkee hyvin konkreettisesti. Jännitys tuntuu vatsakipuna. Kun luet järkyttävän viestin, elämä pakenee jaloista, silmissä sumenee, suu kuivuu, koko vartalo reagoi täysillä, vaikka kukaan ei koske sinua eikä sisällesi ole tunkeutunut bakteeri vaan kauhea tieto.”  

Minä tajusin ajoissa hakea apua, en mennyt työkyvyttömäksi ja selvisin arjesta. Näin onnekas ei kuitenkaan moni ole. Taustalla voi myös olla pysyvää mielen sairautta, kuten skitsofreniaa tai bipolaarisyytta. Aiheista pitää puhua enemmän, mutta itse sairaalle se on vaikeaa. Mieleltään kipeän on vaikeaa hakea apua ja vaikeaa myöntää olevansa sairas. Se koetaan totta tosiaan heikkoutena. Niin minäkin koin. Vahva ei sairastu ja minun oli kovin vaikeaa myöntää olevani heikko. Kuka nyt haluaa myöntää läheisilleen, pomolle tai edes lääkärille, että ei jaksa. On täysin normaalia levätä kotona, jos on kurkku kipeä tai käsi murtunut. Mutta kun elämässä tapahtuu henkisesti traumaattinen kokemus tai aivokemiat eivät toimi odotetusti, pitäisi elää ja jaksaa kuten normaalisti.

”Mielenterveysongelmat niputetaan usein yhteen, ja sitten yritetään puhua yhtä aikaa burnoutista, jatkuvien keskenmenojen laukaisemasta masennuksesta ja nuorten itsemurhista. Ei ihme, että kokonaiskuva vaikuttaa skitsolta: kauhistellaan ongelmien yleisyyttä, demonisoidaan lääkehoitoa ja samaan hengenvetoon hoetaan, että mielenterveysongelmat ovat kuin mielen flunssa tai psyykkeen lonkkavika, ihan kuulkaa normaaleja asioita.”

Niin. Mielestäni aivokemioiden aiheuttamia ongelmia ymmärretään ja sitten taas ei ymmärretä. Kun itse nousin tsempparina takaisin ruotuun, sain tukea, jopa arvostusta. On kuitenkin ihan eri asia tukea ja ymmärtää 16-vuotiasta nuorta tai pitkäaikaisesti sairasta kipukroonikkoa. Mielenterveysongelmia on niin paljon, kuin on mielenterveyden kanssa kamppailevia ihmisiä. Jokaisella on oma taakkansa ja omat tuntemuksensa. Näitä ei mitenkään voi, eikä saa, niputtaa yhteen laatikkoon. Työtä näiden päävaivojen kanssa on paljonkin edessä. Jokainen kuitenkin voi tehdä osansa. Ymmärtää, tiputtaa ennakkoluulot hittoon, tukea ja kannustaa hakemaan apua. Mielenterveysongelmat eivät ole merkki heikkoudesta, ne ovat sairaus muiden sairauksien rinnalla. Toisinaan vaivaan auttaa puhuminen, toisinaan vaaditaan pitkä kuntoutus ja mielialalääkket. Yksilöllistä, kuten allergiat.

”Nykyään länsimaissakin saattaa kuulla idän suuren viisauden: mieli ja ruumis eivät ole yhteydessä, vaan yhtä.”

Miksi sitten masennuin?
Mieli on mystinen kapistus. Minun masennuksen laukaisi suuri sydänsuru, mutta taustalla oli paljon muutakin. Yksinkertaisesti valuin kuoppaan, josta en päässyt enää ylös. Huono itsetunto, yksinäisyys ja omat vaativat persoonani piirteet pitivät huolen, että pysyin alhaalla. Vertailin itseäni muihin ja koin epäonnistuvani kaikessa. Sulkeuduin omaan kuoreeni ja huomasin, että en tunne oikeastaan onnea vaan vitutusta. Kaikki vitutti. Sosisaalisten tilanteiden pelot voimistuivat ja aloin kieltäytymään tapahtumista asuntoni ulkopuolella. En puhunut, en kertonut kuulumisia. Itku oli herkässä koko ajan ja rintani päällä asui iso kivi. Kun masennus alkoi tuntua fyysisesti, terapeuttini tarttui asiaan. Sen jälkeen alkoi parantuminen. Sain mielen omat antibiootit ja vaikka niistä voi olla montaakin mieltä, ne auttoivat minua ja yhtäkkiä pystyin käymään taas kaupassa.

”Kroppaan pakkautuu kaikki, mitä meille tapahtuu – ja siitä seuraa, että jossain vaiheessa jokainen on päästään sekaisin.”

27

Löysin kolmannesta kaupasta tänään YHDEN minikokoisen tuulettimen ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Helle on saanut ihmiset kauppoihin ja tunnetusti olin taas myöhässä. Toukokuun helteiden aikaan katselin tuulettimia ja mietin, joskos sijoittaisi muutamaan. Skippasin ja tässä sitä ollaan, kiukkuisina ja hikisinä. Viime yö meni sohvalla, kun lämpö on noussut yläkerran makuuhuoneisiin.

On käsittämättömän kuuma. Kain sukujuhlissa lauantaina skoolasimme hiki valuen kesälle 2018, jolloin ilmastonmuutos on vielä kiva asia. Olin skoolauksen aikana eri mieltä, tämä lämpötila ei sovi kehoillemme, eikä asuntoihimme. Myös kissa on irtisanonut itsensä ja makaa vain kylmällä vessan lattialla. Jos taloni olisi valmis, huudattaisin täysillä ilmalämpöpumpun ilmastointi-toimintoa ja nököttäisin pitkät housut jalassa sisätiloissa. Ai, että! Siinä vasta (hemmetin epäekologinen) haave! Onneksi kesä on kerran vuodessa ja helteetkin olleet suht harvassa.

Aurinko vie kaiken energian minusta. Kuumuus vie kaikki voimat ja mahdolliset voimavarat. Aivoni sumenevat, vaikka makaisin paikallani ja joisin vettä 15 minuutin välein. Helteellä olen todella mukavuusalueeni ulkopuolella. Kroppani ei adaptoidu. Se hikoilee, vaikka en tee elettäkään. Kasvot punoittavat ja ahdistaa.

Mikäli saan olla aloillani, merituulen- ja veden vilvoittaessa, selviydyn. Viikonloppu Emäsalon rannoilla oli upea. Juhlimme Kain suvun kera Z. Topeliuksen 200-vuotis juhlaa ja 120-vuotista Meriniemen aluetta. Ruoan tarjoili Porvoolainen Bistro Sinne ja tutustuin muutamaan uuteen tyyppiin, mikä on aina parasta. Sunnuntaina otimme kaiken irti ”hellivästä” helteesta, pulahdimme sinilevää uhmaten Itämereen ja katselimme ohi lipuvia veneitä.

Olen valtaisan onnellinen siitä, että en ole hukkunut töihin (tai Itämereen) viime päivinä. Pieni breikki on tullut tarpeeseen ja olen selkeästi lomaa vailla. Loppuviikosta palaamme jälleen mökin maisemiin, helle hellii ilmeisesti silloinkin. Uikkarit kassiin ja kesää rakastavat palaset aivoissa asemiin!

Löytyykö teistä vain hellettä rakastavia ihmisiä, jotka kiroavat meidät muutamat, jotka valittavat kun kerrankin on kuuma? :D

 


 

Joutsenkuvat ovat Kain ottamat, minun käsittelemät.

3

Olen jännittäjä. Napsin beetasalpaajia kuin popcornia ennen tilaisuutta, jossa minulta odotetaan selkeitä ja asiasisällöllisesti rikkaita lauseita. Mietin tarkasti uskallanko osallistua tilaisuuteen, jossa huomio keskittyy minuun. Onneksi yleensä menen kohti pelkoa, tilaisuudet kuitenkin kasvattavat ja kuten kaikki tietävät: lieventävät esiintymispelkoa. Ennen esiintymistä suunnittelen sanottavani hyvin etukäteen, mutta fyysistä jännitystä ei kuitenkaan voi välttää.

 

Kädet hikoavat, syke nousee ja poskille nousee puna, jota ei edes parhain Joe Blasco peitä.

 

Hyvä meikkivoide (levitettävä myös rintaan jos on avonainen paita, koska punaiset läiskät valloittavat myös kaulan) tuo varmuutta ja helpottaa tilannetta. Se poistaa punoituksen ja lääkkeet lieventävät muita fyysisiä oireita. Sanon ”lääkkeet”, koska mielialalääke on vähentänyt huomattavasti sosiaalisten tilanteiden ahdistusta. Niin paljon, että usein en nappaa beetasalpaajaa. Hurraa lääkkeet, jotka muuntavat aivotoimintaamme!

 

 

Olen puhelias, avoin ja toisinaan suorasanainenkin. Paniikki iskee, kun minun pitää seisoa sanojeni takana, tuntemattomien edessä. Ystävien kanssa, pienellä porukalla voin vaikuttaa jopa uskaliaalta ja reteeltä. Instagram storiesiin jauhan elämästäni tämän tästä.

Viime vuosina olen analysoinut ja tarkastellut paljon minäkuvaani, löytänyt aivojen sopukoista vahvan pessimismin ja valtaisan itsekriittisyyden. Vaikka en haluaisi, ensimmäinen reaktio on hävettävän usein mitä joku muu minusta ajattelee? Vahvana muijana lopulta olen aina sitä mieltä, että aivan sama mikä joku muu minusta ajattelee. Ensimmäinen reaktio on kuitenkin aina voimakas ja aiheuttaa muun muassa jännittämistä. Pientä paniikkia.

Koska olen mennyt pelkoa kohti, olen varmempi. Uskon hitusen itseeni ja luotan, että tiedän mistä puhun. Muutama kuukausi sitten Valtarin Hanne oli tulossa studiolleni nauhoittamaan Unelmaduunarit podcastia. Aioimme keskustella pro bono töistäni, eli töistä jotka teen sydämellä, enkä saa niistä palkkaa.

 

En valmistautunut mitenkään, koska kyllähän minä tiedän mitä minä olen tehnyt, miksi ja minkä vuoksi teen niitä jatkossakin. En ottanut beetasalpaajaa, Hannehan on kaverini. Vastaanotin hänet teekuppi kädessä, pöhöttyneenä kuluneesta päivästä.

 

Hanne asetti mikrofonin eteeni ja esitti ensimmäisen kysymyksen. Loppua kohti puna nousi poskilleni, jännitys purkautui ja yhtä aikaa panikoin.

Keskityin haastattelun aikana useaan asiaan, yrittäen kontrolloida kaikkea, etenkin ajatuksia jotka harhailivat. Kun podcast kajahti eetteriin pari päivää sitten, minulla ei ollut mitään muistikuvia jorinoistani. Tuumasin, että en kuuntele sitä. En pysty. Mitä jos olen höpöttänyt joutavia? Mitä jos olen sanonut jotain totaalisen typerää? Mitä jos änkytän? Mitä jos en ole yhtään hauska? Mitä jos kuulostan tärkeilevältä idiootilta? Entä jos ääneni on järkyttävä? Mitä ihmiset ajattelevatkaan minusta?!

 

Eilen illalla tajusin, että haluan vastauksia ja kuuntelin podcastin.

 

Kuulostin hyvältä. Kuulostin siltä, että tiesin mistä puhuin. Näemmä olin löytänyt vastaukset kysymyksiin, jotka tulivat puskista. Ensimmäisten lauseiden aikana pitelin käsiäni kasvoillani ja toistelin ”en voi kuunnella tätä, en voi kuunnella tätä.” Mutta pian hymyilytti. Sitten itketti.

Puhuimme Tyhjä Syli -kirjastani, josta yllä olevat kuvat ovat. Kirjani käsittelee kohtukuolemaa ja jälleen kerran aihe tuli iholle. Jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miksi nämä pro bono projektit ovat tärkeitä. Jälleen kerran tuli muistutus siitä, että minun pitää kertoa näistä projekteista, vaikka minua jännittäisi ja paniikki yrittäisi ottaa valtaa.

 

Minun pitää tehdä se muiden vuoksi. Minun pitää uskaltaa, jotta muut saavat äänensä kuuluviin. 

 

Pääset kuuntelemaan podcastin tästä alta tai osoitteesta https://aca.st/855748
Suosittelen lämmöllä kuuntelemaan aiemmatkin jaksot, sieltä löytyy niin paljon mielenkiintoista materiaalia työstä, unelmista ja tulevaisuudesta. Hae podcast-apista Unelmaduunarit!

 

7

Mindfulness tuli puheeksi terapiassa muutama vuosi sitten. Tein pari harjoitetta ja tunsin itseni dilleksi. En kyennyt keskittymään, ajatukset harhailivat ja koin epäonnistuvani. En vain kykene tähän, oli ajatukseni.

 

Ei ole minun juttuni.

 

Muutaman vuoden aikana, useat ovat nostaneet hengittelyn puheeksi ja erilaiset aplikaatiot ovat keränneet aktiivisia ja vähemmän aktiivisia käyttäjiä miljoonittain. Kaikki haluavat hengittää keskittyneesti. Niin minäkin, mutta en osaa.

Hipsin muutama viikko sitten järvenpääläisen Sini-Maria Tuomivaaran kurssille. Siellä tutustuttiin muutamalla kerralla mindfulnessiin, tehtiin harjoituksia ja analysoitiin niitä. Se oli mielenkiintoista. Sain heti kuulla, että mielen harhailu on ok. En ole epäonnistunut, eikä tässä etsitä täydellistä suoritusta.

 

Ensimmäisen harjoituksen lopussa nukahdin. Rentoutus oli maksimaalinen ja olin väsynyt. Se ei toki ole harjoitusten tarkoitus, mutta en välittänyt.

 

Kurssin tarkoituksena oli testata, voisiko mindfulnessin maailma kiinnostaa enemmänkin, pidemmän kurssin verran. Olin kurssin jälkeen rentoutunut ja hyväntuulinen. Sini-Marian ääni ja läsnäolo rauhoittaa jo itsessään ja hänen positiivisuutensa tarttuu. Ei ole vääriä vastauksia, eikä vääriä tunteita tai tuntemuksia. Miten mieletön harrastus! Josta voisi tulla elämäntapa. Tai ainakin osa sitä.  

Mindfulnessissa on tosiaan tarkoitus keskittyä kehon tuntemuksiin. Pysähtyä hetkeen. Tyhjätä päätä. Ottaa hetki aikaa sille, että miettii miltä tuntuu, kun hengitys virtaa sisään ja lämpimänä ulos sieraimista. Tätä voi tehdä aplikaatioilla itsekseen ja minullakin on puhelimessa Head Space, sekä Calm äpit. Itse kuitenkin nimenomaan tarvitsen laajempaa ohjausta. Haluan keskustella ja käsitellä aiheita siinä heti, muiden kanssa. En vain pääni sisällä.

Sini-Maria myös puhui harjoitusten lisäksi. Hän käsitteli stressiä ja puheenvuoron aikana sain muutamankin oivalluksen. Oletteko esimerkiksi ajatelleet, että stressi on täysin luontainen tila. Kun meitä uhkaa karhu tai deadline, reagoimme. Olen useasti ollut paniikissa, kun muistini on huonontunut. Sini-Maria huomautti, että kun päällä on stressaava tilanne, ei siinä pysty keskittymään päivän ruokaan tai lapsen harrastuksiin. Jos karhu kävelee vastaan, mielesi on tyhjä muista asioista. Muistin huonontuminen stressaavassa elämäntilanteessa on siis täysin luontevaa.

 

Fulnessissa asioita käsitellään armollisesti. Pidän siitä. En ole ääripäiden ystävä ja toisaalta taas rankaisen itseäni helposti. Mindfulness on siis juuri sitä mitä mieleni tarvitsee.

 

Tule messiin ensi syksynä samalle kurssille mun kanssa. Sini-Maria järjestää lokakuun lopusta alkaen Järvenpäässä kahdeksan viikon intensiivikurssin mindfulnessiin ja stressinhallintaan. Siihen kuuluu myös yksi päiväretriitti. Klikkaa lisätietoja Avartuvan sivuilta (30.5 asti alennettu hinta!) ja hyppää hengittämisen maailmaan.

Meidän johdantokurssin lopuksi Sini-Maria luki liikuttavan tekstin, jossa 85-vuotias Nadine Stair on pohtinut elämäänsä sen toisessa päässä ja minun on pakko jakaa se kanssanne.

 

Jos voisin elää elämäni uudelleen

Seuraavalla kerralla haluaisin tehdä enemmän virheitä.

Rentoutuisin, venyttelisin. Olisin hupsumpi kuin olen ollut tällä matkalla.  En ottaisi niin monia asioita vakavasti. Ottaisin enemmän riskejä. Kiipeäisin useammille vuorille ja uisin useammissa joissa. Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja. Joutuisin ehkä enemmän vaikeuksiin, mutta vähemmän kuviteltuihin sellaisiin.

Katsos, olen yksi niitä ihmisiä, jotka elävät järkevästi tunnista toiseen, päivästä toiseen. Oi, on minulla ollut hetkeni ja jos minun pitäisi tehdä kaikki uudestaan, minulla olisi enemmän niitä. Itse asiassa, pyrkisin siihen, että minulla ei olisi mitään muita kuin hetkiä. Hetki toisensa jälkeen, sen sijaan että eläisin joka päivä niin monia vuosia etukäteen.  Olen ollut yksi niistä, jotka eivät koskaan poistu kotoa ilman kuumemittaria, kuumavesipulloa, sadetakkia ja sateenvarjoa. Jos voisin elää kaiken uudelleen, matkustaisin kevyemmin.

Jos voisin elää uudelleen, kulkisin paljasjaloin aikaisemmin keväällä ja myöhemmin syksyllä. Menisin useammin tanssimaan. Pyörisin karusellissa. Poimisin enemmän päivänkakkaroita.

 

Yritetään elää hetkessä.

9

Mummoni kuolemasta tulee huomenna kaksi vuotta. Hän oli viimeinen elossa ollut isovanhempani ja kuolema herätti paljon ajatuksia hänen sairastuessaan. Lähinnä orvoksi tulemisesta. Jos kaikki kuolevat vanhuuteen, vanhempani ovat seuraavaksi vuorossa. Ai miten piristävä ajatus.

En aio nyt käsitellä sitä, miltä vanhemmistani tuntuu elämä, sen rajallisuus tai miltä tuntuu olla mahdollisesti seuraavana vuorossa? Miltä tuntuu kun on vähemmän jäljellä kuin takana? Ai hyvänen aika, niin järkyttävän ahdistava ajatus. En todellakaan ole sujut kuoleman kanssa. Ymmärrän sen olevan osa elämää, musta se vaan on tosi paska osa sitä. Jos saisin valita, eläisin 30-vuotiaana ikuisesti. Se on hyvä ikä. On suht sinut itsensä kanssa, mutta ei ole juurikaan kremppaa kropassa ja jaksaa painaa.

Lauantaina juhlimme isäni kuusikymppisiä. Tämä toi jälleen mieleen kuoleman. Nalkutin pojille kotona, että ”NYT TEETTE KYLLÄ KORTIT, UKKI AINA TEITÄ PASSAA JA EI VOIDA TIETÄÄ, JOSKO SEITSEMÄNKYMPPISIÄ ENÄÄ TULEE!!” Vanhempani ovat tuntuneet nuorilta aina. Nyt kuitenkin sukulaisista, joiden kanssa olen juhlinut kaikenmaailman synttärit, nimpparit, valmistujaiset ja kissanristiäset syntymästäni asti, jäävät eläkkeelle yksi toisensa perään. Eläke tarkoittaa kuolemaa. Tietenkin. Siitä ei ole enää paluuta. Mihinkään.

Kun kuvasin Lesket -kuvasarjaani, erään puoliso oli kuollut juuri kun eläke alkoi. He olivat suunnitelleet eläkevuosilleen kaikkea ihanaa, vuosiksi eteenpäin. Vaan kuolema päätti korjata. Älkää siis turhaan suunnitelko eläkevuosianne! Turha oikeastaan suunnitella mitään koskaan, kuolema voi tulla sekunnin päästä.

Kyynelehdin lauantaina huppelissa muutamankin kerran, kun mietin kulunutta iltaa. Katselin läheisiä sukulaisiani ja  ensimmäistä kertaa näin elämän salakavalan kulumisen. Muistan 3v-synttärini valokuvista, miltä ihmiset näyttivät juuri valmistuneen omakotitalomme pihalla. Kolme vuosikymmentä myöhemmin istuimme liki samalla porukalla, samalla pihalla, mutta isäni oli yhtäkkiä kuusikymmentä ja minäkin hieman vanhempi. Kaikista ahdistavinta oli tajuta, että myös muut ihmiset ovat vanhentuneet. Kaikki siis kuolevat.

Kuolema ja elämän rajallisuus laittavat toimimaan. Mikäli olet tällainen kuin minä, tiedät että se ajaa eteenpäin ja halu toteuttaa unelmiaan on aikamoinen. Se kuitenkin myös tuo paineita. Jos et käytä jokaista valveilla olo sekuntia hyödyksi, olet about epäonnistunut elämässä totaalisesti. Nykyään en pysty tekemään oikein mitään, millä ei ole jotain tarkoitusta. Kaikelle toki voisi keksiä tarkoituksen, mutta en esimerkiksi lue lepoa siihen kastiin tällä hetkellä. Luette ehkä rivien välistä burn outin ensiaskeleet. Ettekä ole väärässä. Tämän vuoksi istun terapiassa kerran viikossa.

Olen järisyttävän huolissani vanhemmistani ja jokainen flunssa säikyttää, vaikka he ovat olleet (ONNEKSI) perusterveitä. Yhtäaikaa toki vakuutan, että laitan heidät välittömästi hoitokotiin, että minulla ei ole aikaa hoivata, jos Alzheimer iskee! Lähimmäisenrakkaus on mahtavaa. Puolustukseksi voin sanoa, että haluan itse mennä hoitokotiin mieluummin, kuin olla poikieni vaivoina.

Fakta kuitenkin on, että kohta he ovat eläkkeellä ja jäljellä olevat vuodet eivät ole itsestään selvyyksiä. Tilanne ajaa minut tekemään paljon oman elämäni eteen, mutta se ajaa myös lähemmäksi heitä. Haluan olla lähellä ja liki, istua iltaa yhdessä ilman suurempaa syytä ja pitää siskoni kanssa tiiviisti yhtä. Muun muassa sen vuoksi me rakennamme kotimme lähes kiinni vanhempieni taloon.

Täytynee kuitenkin muistaa kutsua kylään myös ystäviä. Että kun nuo tuosta kuolee, niin on muitakin rakkaita elämässä.

Onnea iskä! Korttiin kirjoitin ”Viivythän kanssamme vielä ainakin pari vuosikymmentä!”

(Teksti on kirjoitettu tavallaan mustalla huumorilla.)

 

17