Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mindfulness tuli puheeksi terapiassa muutama vuosi sitten. Tein pari harjoitetta ja tunsin itseni dilleksi. En kyennyt keskittymään, ajatukset harhailivat ja koin epäonnistuvani. En vain kykene tähän, oli ajatukseni.

 

Ei ole minun juttuni.

 

Muutaman vuoden aikana, useat ovat nostaneet hengittelyn puheeksi ja erilaiset aplikaatiot ovat keränneet aktiivisia ja vähemmän aktiivisia käyttäjiä miljoonittain. Kaikki haluavat hengittää keskittyneesti. Niin minäkin, mutta en osaa.

Hipsin muutama viikko sitten järvenpääläisen Sini-Maria Tuomivaaran kurssille. Siellä tutustuttiin muutamalla kerralla mindfulnessiin, tehtiin harjoituksia ja analysoitiin niitä. Se oli mielenkiintoista. Sain heti kuulla, että mielen harhailu on ok. En ole epäonnistunut, eikä tässä etsitä täydellistä suoritusta.

 

Ensimmäisen harjoituksen lopussa nukahdin. Rentoutus oli maksimaalinen ja olin väsynyt. Se ei toki ole harjoitusten tarkoitus, mutta en välittänyt.

 

Kurssin tarkoituksena oli testata, voisiko mindfulnessin maailma kiinnostaa enemmänkin, pidemmän kurssin verran. Olin kurssin jälkeen rentoutunut ja hyväntuulinen. Sini-Marian ääni ja läsnäolo rauhoittaa jo itsessään ja hänen positiivisuutensa tarttuu. Ei ole vääriä vastauksia, eikä vääriä tunteita tai tuntemuksia. Miten mieletön harrastus! Josta voisi tulla elämäntapa. Tai ainakin osa sitä.  

Mindfulnessissa on tosiaan tarkoitus keskittyä kehon tuntemuksiin. Pysähtyä hetkeen. Tyhjätä päätä. Ottaa hetki aikaa sille, että miettii miltä tuntuu, kun hengitys virtaa sisään ja lämpimänä ulos sieraimista. Tätä voi tehdä aplikaatioilla itsekseen ja minullakin on puhelimessa Head Space, sekä Calm äpit. Itse kuitenkin nimenomaan tarvitsen laajempaa ohjausta. Haluan keskustella ja käsitellä aiheita siinä heti, muiden kanssa. En vain pääni sisällä.

Sini-Maria myös puhui harjoitusten lisäksi. Hän käsitteli stressiä ja puheenvuoron aikana sain muutamankin oivalluksen. Oletteko esimerkiksi ajatelleet, että stressi on täysin luontainen tila. Kun meitä uhkaa karhu tai deadline, reagoimme. Olen useasti ollut paniikissa, kun muistini on huonontunut. Sini-Maria huomautti, että kun päällä on stressaava tilanne, ei siinä pysty keskittymään päivän ruokaan tai lapsen harrastuksiin. Jos karhu kävelee vastaan, mielesi on tyhjä muista asioista. Muistin huonontuminen stressaavassa elämäntilanteessa on siis täysin luontevaa.

 

Fulnessissa asioita käsitellään armollisesti. Pidän siitä. En ole ääripäiden ystävä ja toisaalta taas rankaisen itseäni helposti. Mindfulness on siis juuri sitä mitä mieleni tarvitsee.

 

Tule messiin ensi syksynä samalle kurssille mun kanssa. Sini-Maria järjestää lokakuun lopusta alkaen Järvenpäässä kahdeksan viikon intensiivikurssin mindfulnessiin ja stressinhallintaan. Siihen kuuluu myös yksi päiväretriitti. Klikkaa lisätietoja Avartuvan sivuilta (30.5 asti alennettu hinta!) ja hyppää hengittämisen maailmaan.

Meidän johdantokurssin lopuksi Sini-Maria luki liikuttavan tekstin, jossa 85-vuotias Nadine Stair on pohtinut elämäänsä sen toisessa päässä ja minun on pakko jakaa se kanssanne.

 

Jos voisin elää elämäni uudelleen

Seuraavalla kerralla haluaisin tehdä enemmän virheitä.

Rentoutuisin, venyttelisin. Olisin hupsumpi kuin olen ollut tällä matkalla.  En ottaisi niin monia asioita vakavasti. Ottaisin enemmän riskejä. Kiipeäisin useammille vuorille ja uisin useammissa joissa. Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja. Joutuisin ehkä enemmän vaikeuksiin, mutta vähemmän kuviteltuihin sellaisiin.

Katsos, olen yksi niitä ihmisiä, jotka elävät järkevästi tunnista toiseen, päivästä toiseen. Oi, on minulla ollut hetkeni ja jos minun pitäisi tehdä kaikki uudestaan, minulla olisi enemmän niitä. Itse asiassa, pyrkisin siihen, että minulla ei olisi mitään muita kuin hetkiä. Hetki toisensa jälkeen, sen sijaan että eläisin joka päivä niin monia vuosia etukäteen.  Olen ollut yksi niistä, jotka eivät koskaan poistu kotoa ilman kuumemittaria, kuumavesipulloa, sadetakkia ja sateenvarjoa. Jos voisin elää kaiken uudelleen, matkustaisin kevyemmin.

Jos voisin elää uudelleen, kulkisin paljasjaloin aikaisemmin keväällä ja myöhemmin syksyllä. Menisin useammin tanssimaan. Pyörisin karusellissa. Poimisin enemmän päivänkakkaroita.

 

Yritetään elää hetkessä.

9

Mummoni kuolemasta tulee huomenna kaksi vuotta. Hän oli viimeinen elossa ollut isovanhempani ja kuolema herätti paljon ajatuksia hänen sairastuessaan. Lähinnä orvoksi tulemisesta. Jos kaikki kuolevat vanhuuteen, vanhempani ovat seuraavaksi vuorossa. Ai miten piristävä ajatus.

En aio nyt käsitellä sitä, miltä vanhemmistani tuntuu elämä, sen rajallisuus tai miltä tuntuu olla mahdollisesti seuraavana vuorossa? Miltä tuntuu kun on vähemmän jäljellä kuin takana? Ai hyvänen aika, niin järkyttävän ahdistava ajatus. En todellakaan ole sujut kuoleman kanssa. Ymmärrän sen olevan osa elämää, musta se vaan on tosi paska osa sitä. Jos saisin valita, eläisin 30-vuotiaana ikuisesti. Se on hyvä ikä. On suht sinut itsensä kanssa, mutta ei ole juurikaan kremppaa kropassa ja jaksaa painaa.

Lauantaina juhlimme isäni kuusikymppisiä. Tämä toi jälleen mieleen kuoleman. Nalkutin pojille kotona, että ”NYT TEETTE KYLLÄ KORTIT, UKKI AINA TEITÄ PASSAA JA EI VOIDA TIETÄÄ, JOSKO SEITSEMÄNKYMPPISIÄ ENÄÄ TULEE!!” Vanhempani ovat tuntuneet nuorilta aina. Nyt kuitenkin sukulaisista, joiden kanssa olen juhlinut kaikenmaailman synttärit, nimpparit, valmistujaiset ja kissanristiäset syntymästäni asti, jäävät eläkkeelle yksi toisensa perään. Eläke tarkoittaa kuolemaa. Tietenkin. Siitä ei ole enää paluuta. Mihinkään.

Kun kuvasin Lesket -kuvasarjaani, erään puoliso oli kuollut juuri kun eläke alkoi. He olivat suunnitelleet eläkevuosilleen kaikkea ihanaa, vuosiksi eteenpäin. Vaan kuolema päätti korjata. Älkää siis turhaan suunnitelko eläkevuosianne! Turha oikeastaan suunnitella mitään koskaan, kuolema voi tulla sekunnin päästä.

Kyynelehdin lauantaina huppelissa muutamankin kerran, kun mietin kulunutta iltaa. Katselin läheisiä sukulaisiani ja  ensimmäistä kertaa näin elämän salakavalan kulumisen. Muistan 3v-synttärini valokuvista, miltä ihmiset näyttivät juuri valmistuneen omakotitalomme pihalla. Kolme vuosikymmentä myöhemmin istuimme liki samalla porukalla, samalla pihalla, mutta isäni oli yhtäkkiä kuusikymmentä ja minäkin hieman vanhempi. Kaikista ahdistavinta oli tajuta, että myös muut ihmiset ovat vanhentuneet. Kaikki siis kuolevat.

Kuolema ja elämän rajallisuus laittavat toimimaan. Mikäli olet tällainen kuin minä, tiedät että se ajaa eteenpäin ja halu toteuttaa unelmiaan on aikamoinen. Se kuitenkin myös tuo paineita. Jos et käytä jokaista valveilla olo sekuntia hyödyksi, olet about epäonnistunut elämässä totaalisesti. Nykyään en pysty tekemään oikein mitään, millä ei ole jotain tarkoitusta. Kaikelle toki voisi keksiä tarkoituksen, mutta en esimerkiksi lue lepoa siihen kastiin tällä hetkellä. Luette ehkä rivien välistä burn outin ensiaskeleet. Ettekä ole väärässä. Tämän vuoksi istun terapiassa kerran viikossa.

Olen järisyttävän huolissani vanhemmistani ja jokainen flunssa säikyttää, vaikka he ovat olleet (ONNEKSI) perusterveitä. Yhtäaikaa toki vakuutan, että laitan heidät välittömästi hoitokotiin, että minulla ei ole aikaa hoivata, jos Alzheimer iskee! Lähimmäisenrakkaus on mahtavaa. Puolustukseksi voin sanoa, että haluan itse mennä hoitokotiin mieluummin, kuin olla poikieni vaivoina.

Fakta kuitenkin on, että kohta he ovat eläkkeellä ja jäljellä olevat vuodet eivät ole itsestään selvyyksiä. Tilanne ajaa minut tekemään paljon oman elämäni eteen, mutta se ajaa myös lähemmäksi heitä. Haluan olla lähellä ja liki, istua iltaa yhdessä ilman suurempaa syytä ja pitää siskoni kanssa tiiviisti yhtä. Muun muassa sen vuoksi me rakennamme kotimme lähes kiinni vanhempieni taloon.

Täytynee kuitenkin muistaa kutsua kylään myös ystäviä. Että kun nuo tuosta kuolee, niin on muitakin rakkaita elämässä.

Onnea iskä! Korttiin kirjoitin ”Viivythän kanssamme vielä ainakin pari vuosikymmentä!”

(Teksti on kirjoitettu tavallaan mustalla huumorilla.)

 

17

Tein itseni kanssa diilin joskus viime vuonna: saan käydä kerran kuussa hieronnassa, jos käyn puolen tunnin kävelyillä pari kertaa viikossa. Kävin hieronnassa kolme kertaa, kävelemässä ehkä neljä. En yksinkertaisesti voinut mennä hierojalle, olin rikkonut lupauksen ja elin jumiutuneen selkäni kanssa kuukausia ilman hoitoa.

Kävely ja ylipäänsä urheilu on ollut olematonta elämässäni viimeisen vuosikymmenen. Luulitteko, että tilanne on paha? Lisätään soppaan vielä se, että en todellakaan koskaan venyttele. Kannan viisi kiloa painavaa kameraa käsissäni, 20 kiloa painavaa reppua selässäni, istun tietokoneella ja auton ratissa. Olkani vetäytyvät eteenpäin ja päätäni särkee. Osteopaatti sanoi viime vuonna selkäni olevan kuin perunapeltoa.

Minun oli pitänyt varata aika hierojalle jo useamman kuukauden ajan, alkuviikosta sain vihdoin aikaiseksi. Arkeen vähän luksusta! Olen ansainnut tämän! Makasin torstaiaamuna kuvassa olevassa tuolissa ensin vatsallani ja sitten selälläni. Muutaman kerran jäin kiinni siitä, että tunsin kovaa kipua, enkä kertonut siitä hierojalle. Kyllähän ne sen näkee: kroppa jännittyy ja pahimmassa tapauksessa alkaa vetäytyä kauemmas hierojan otteesta. Yritin kestää. Yhtäkkiä en ansaitsekaan arkeeni luksusta: en liiku, en venyttele. Ansaitsen kivun.

Kaikkea ei kuitenkaan onneksi laiteta laiskuuden piikkiin. Minä reagoin kropallani. Kun stressaan; saan itseni usein kiinni siitä, että jännitän hartioitani. Toisinaan jännitän vain leukaluitani ja sen takia olen väittänyt hammaslääkärissä, että minulla on ainakin kymmenen reikää suussa! Ei ollut yhtään ja hammaslääkäri taitavasti kysyi heti ”onko sinulla stressiä?” Paikansimme leuan alueen jäykkyyden ja totesimme minun jännittävän leukaluitani unissanikin.

Näiden syiden varjolla mielestäni hieronnassa on tärkeää käydä. Päänsärky helpotti heti, vaikka olo on paikka paikoin kuin mukiloituneella. Käyn Järvenpäässä toverini Maritan ja hänen siskonsa Kehonhuoltopiste Fix Me:ssä. Heillä klassinenkin hieronta on kaukana hellästä koskettelusta. He spottaavat kuin röntgenkatseella kireät paikat ja mukiloivat niitä vähän enemmän. Fix Me:n henkilökunta on myös pari kertaa naksauttanut yliliikkuvat selkänikamani paikoilleen. Tällä kertaa hoitoa sai myös olkavarret ja rintalihakset. Mikä tunne, kun ranteissa alkaa kiertää veri, mahtavaa! Rintalihakset olivat niin jumissa, että itku meinasi tulla.

Varaan seuraavan ajan kuukauden päähän. Laiskakin ansaitsee rennot (okei, rennommat) lihakset.

 

4

Päämäärätöntä, vai kohti selkeitä päämääriä ja unelmia. Niin tai näin: onko sillä mitään väliä?

Useat kysymykset ovat jälleen kummitelleet mielessäni..

Miten kulutan aikaani ja miksi elän läpi tiistaita jälleen samalla kaavalla? Mitä ihmettä teen tällä elämälläni, entä minkä vuoksi? Mihin olen menossa? Kenen kanssa? Miksi? Onko missään mitään järkeä? Elänkö?

Viime perjantaina minua väsytti. Hyppäsin studiolta autoon, ajoin Prismaan ja ostin 170 eurolla raaka-aineita. Olin kotona puoli kahdeksan illalla ja aloin leipomaan. Esikoiseni täytti viikolla 12 vuotta ja lauantaina meille tuli sukulaisia juhlimaan. Siivosimme ja valmistelimme lauantaina vielä kuusi tuntia ennen juhlia.

Sunnuntaina minua väsytti. Ilma oli kuitenkin upea ja päätimme lähteä käymään mökillä. Sitä ennen maalasin yläkerrassa kaksi tuntia, koska halusin ja se oli ainut väli jolloin ehdin. Mökillä nautimme juhlien jämiä ja yritin siinä ohella tehdä töitä. Mökkiretki kesti kuusi tuntia, mutta minusta tuntui, että koko reissuun meni maksimissaan kaksi tuntia. Aika loppuu kesken. Joka päivä.

Olen miettinyt viime aikoina paljon asioiden priorisointia. Mitkä asiat menevät muiden edelle ja mistä syystä? Miten erotella vapaa-aika ja työ, kun ne usein kulkevat käsi kädessä? Miksi teen jatkuvasti hyväntekeväisyyttä, vaikka tarvitsen työtä josta maksetaa? Miksi omat ”rahattomat” projektit tuntuvat tärkeämmiltä kuin oman yrityksen kasvu? Miksi minun pitää päättää ja ottaa vastuu ihan kaikesta?

Toisinaan on hirmuinen kiire, mutta silti tuntuu, että tarvitsen töitä lisää. Teenkö täten liikaa vääränlaisia töitä? Olen viime aikoina todennut, että tietyllä tavalla kyllä. Se huolestuttaa ja lisää stressiä. Toisaalta asioiden oivaltaminen on aina iso plussa! Usein se kuitenkin luo tilanteen, jolloin pitää tehdä muutoksia. Jos oivaltaa jotain joka viikko, on lopulta isojen muutoksien äärellä ja ne vaativat ekstra-voimavaroja ja sitä aikaa.

Nyt on meneillään suoraan sanottuna paljon. Hamuan silti enemmän. Tarkoituksena on jonain päivänä palkata yritykseeni työntekijöitä. Koen, että sen vuoksi on tehtävä paljon töitä. Perkeleesti. Unelmat ja suunnitelmat eivät ole kirkkaina, eikä niiden tarvitsekaan olla. Ne toteutuvat, muuttuvat ja häviävät matkan varrella. Oli sitten kyse urasta tai arjesta.

Minua kuitenkin ahdistaa hieman juuri tällaiset tiistait jotka kulkevat samaa rataa. Haluan enemmän spontaaniutta ja samaan aikaan tolkkua toimintaan. Toisinaan on kova tarve tuntea elävänsä. Mennä jotain kohti. Saada tarkoitus ja merkitys. Enkä edes uskalla ajatella, että tämä kaikki olisi turhaa! Entä jos kaikki kaatuu? Entä jos sairastun vakavasti? Kuolenko ahdistukseen, kun elin tiistait toisinaan niin tasapaksusti? Miksi ihmisten elämä on usein tylsää ja tasapaksua? Onko järkeä leipoa jos väsyttää? Pitääkö siivota jos on sotkuista? Millainen muisto minusta jää lapsille jos teen töitä illatkin?

Mitä tehdä, kun rakastaa yksinkertaista arkea yhtä paljon kuin tapahtumarikasta elämää?

Sekava kirjoitus, mutta sekava on mielenikin tänä tasapaksuna, mutta vauhdikkaana tiistaina. Tämä oli oksennus johon saa kyllä tarttua. Tarkoitus kuitenkin on jäsennellä tästä selvempiä osioita jatkossa!

PS! Muistakaa osallistua Suomen Blogimedian lukijakyselyyn! Tärkeää infoa meille!

10

Lähdin matkaan hieman epäileväisin mielin. Olen matkannut perheeni kanssa Aasiassa useita kertoja, lähinnä Thaimaassa mutta Indonesia oli tuntematonta maaperää. Bali on jo muutamia vuosia ollut kaikkien huulilla. Sinne on noussut trendikkäitä ravintoloita kuin sieniä sateella, puolet porukasta hamuavat surffaamaan ja loput joogaretriitille. En kuulu surffareihin, enkä hyvinvoiviin hippeihin, mutta ravintolat kiinnostivat. Sekä totaalinen rantaloma. Se suomalaisen kerran vuodessa must have.

Kun Qatar alkoi lentää Suomesta, lippujen hinnat laskivat. Kun turistit valloittivat Balin, 12 000 hotellien ja villojen välille muodostui kilpailua, etenkin off-seasonilla. Kun saimme lennot reilulla viidellä sadalla ja sviitin isosta hotellista omalla uima-altaalla 65e/yö, Bali valikoitui kohteeksi.

 

 

 

Epäilyt todistautuivat oikeiksi, eikä Balista tule vakituista kohdetta matkakalenteriini, se ei tosin meinaa mitään. Vain muutama kohde on tähän mennessä vienyt sydämeni täysin. Niin kovaa, että kohteeseen voisi tehdä matkan jos toisenkin. Bali ei ollut pettymys, mutta ei se myöskään ollut upea paratiisi. Hienompiakin paikkoja on. Myönnettäköön tosin, että pysyimme visusti Canggun ja Seminyakin kylissä. Uluwatut ja Ubudit skippasimme, ne olisivat toki saattaneet tuoda lisää pisteitä Balille. Mutta päätimme matkailla kuten monet keski-ikäiset; turvallisesti yhdessä lokaatiossa.

Bali tarjoili ihania ruokaelämyksiä, kauniita auringonlaskuja, iloisia ihmisiä ja totaalisen irtioton arjesta. Off-season on myös lempiaikani matkustaa. Rauhallista, hotellissa palvelu pelaa, eikä rantatuoleista tarvitse tapella.

 

 

 

Jos ei pelkää kosteaa kuumuutta, eikä skoottereita, kohde on mitä mainioin lapsiperheelle. Me matkasimme tällä kertaa kaksin Kain kanssa, mutta haluaisin tarjota lapsilleni lähitulevaisuudessa matkan Aasiaan. Kulttuuri ja ilmasto ovat niin erilaisia. Ihmiset, tuoksut, kaikki! Haluan ojentaa lapsilleni Aasia-kokemuksen kultaisella tarjottimella, kuten se minullekin ojennettiin. Aasia-matkailu avarsi lapsena ja nuorena maailmaani valtaisasti. Etelä-Euroopan rantalomat ovat kaukana viidakon vehreydestä jossa jumalille kannetaan päivittäin ruokaa ja suitsuke tuoksuu.

 

 

Balin upeat villat ja trendikäs meininki houkuttaa, mutta ainakin Canggu oli vielä melko epäkäytännöllinen ja keskeneräinen alue. Me vuokrasimme skootterin päiväksi ja siihen se jäikin. Kai oli ajanut pari kertaa aiemmin, minä en kertaakaan ja Bali ei ole paikka jossa ajamista kannattaa harjoitella. Meidän läheltä piti tilanteet saivat varovaiseksi ja Kain stressaantuneeksi. Liikenne on vasemmanpuoleinen ja risteykset sekavia ilman liikennevaloja. Jokainen menee kun uskaltaa. Siirryimme kävelemään ja taksin asiakkaiksi (suht edullisia, käytä Blue Bird yhtiötä ja vaadi mittari päälle kun hyppäät kyytiin). Välimatkat ovat pitkiä, jalkakäytäviä ei ole läheskään kaikkialla ja aurinkoiseen aikaan kävely on tuskaista. En voi tarpeeksi korostaa kuinka kuuma siellä on. Haha. Olin tammikuussa Kambodzassa, eikä se ollut mitään Baliin verrattuna.

Koska liikkuminen oli rajallista, päädyimme köllimään paljon hotellin altaalla. Oma allas oli melko turha. Siinä tuli pulahdettua muutamana iltana ja kahtena päivänä. Vastoin odotuksiani viihdyimme paremmin hotellin isolla altaalla kuin omassamme. Lapset olisivat rakastaneet omaa allasta! Elin käsityksessä, että minäkin olisin. Tulipahan nyt koettua, että se on liikaa jos hotellilta löytyy isot altaat, joissa vesi jopa viilensi hieman. Meidän noin 4m x 2,5m altaan vesi oli auringon lämmittämä, vaikka vettä lisättiin joka päivä. Oma allas toi pientä luksusta iltoihin, mutta seuraavalla kerralla maksan mieluummin ekstraa merinäköalasta, jos lapset eivät ole messissä. Nyt sviitin kylpyammekin jäi korkkaamatta!

 

 

 

Altaalla pötköttely kirjojen kanssa toi kaivattua breikkiä elämään. Surffareista tuttu Intian valtameri nostatti melko isoja aaltoja, mutta punaisista lipuista huolimatta pulahdimme muutamana päivänä aaltojen uomiin. Joku voisi kysyä miksi menen rantalomalle kun silmäni eivät kestä tippaakaan merivettä ja hikoilen sekä punoitan kuin sika.. Vartaloni ei yksinkertaisesti adaptoidu nopeasti kuumuuteen, ei ehkä koskaan. Aurinko on kuitenkin ystäväni jos allas on vieressä ja drinkki kädessä. Merivesi taas on mielettömän ihana aaltoineen, kunhan se ei kaappaa minua syövereihinsä kokonaan.

En siis himoitse snorklailun perään ja pelkään mereneläviä meressä ja lautasellani, aaltojen voima ja meren äärettömyys kuitenkin kiehtoo. Intian valtameri oli yhtä lämmintä kuin uima-altaamme vesi. Isot aallot eivät ole ideaali lapsiperheen lomalle, mutta Balin ympäriltä löytyy kyllä rantoja joihin tuulet eivät osu niin kovaa. Aasiassa parasta onkin meriveden lämpö. Vaikka se laittaakin hälytyskellot soimaan ilmaston lämpenemisen suhteen, mutta mikäs minä tässä Aasian matkaajana olen mitään mukisemaan.

 

 

 

Mites sitten se trendikäs Bali? Se näkyy hinnoissa. Syöminen on edelleen edullista, hemmetin hyvän aterian voi saada kolmella eurolla. Paikallinen olut (Bintang) on rannoilla muutaman euron pintaan, mutta ravintoloissa juomien hinnat olivat toisinaan jopa Suomen hinnoissa. Alkoholia verotetaan Indonesiassa rutkasti, drinkit olivat usein 5-8 euroa. Nautin itse paljon erilaisia smoothieita ja mehuja joiden hinnat pyörivät kolmen euron paikkeilla. Mehut olivat usein ihania, mutta kannattaa huikata tilatessa ”no sugar”, sitä tai siirappia kun tuppaavat lisäämään mehuihin aivan turhaan.

Ravintoloita on paljon, mutta ne ovat ympäri kylää. Vedimme taksilla tai vaelsimme kävellen syömään lähinnä iltaisin, joten valitettavasti ruokakuvat uupuvat. Mainittakoon pari kokeilemisen arvoista mestaa: One Eyed Jack on Nomun perustajan japanilainen ravintola. Hinnat kalliimpia, mutta makuelämykset sen arvoisia. Jackiä vastapäätä on kotikutoisempi Ngon Ngon, jonka vietnamilainen keittiö valloitti meidät, hinnat laittoman edulliset. Italialainen Baracca oli tupaten täynnä, tunnelma lämmin ja miljöö mieletön. Sieltä sai jopa viiniä! Vegaaninen Peloton Supershop oli Balin parhainta antia. Söin hampurilaisen joka oli törkyhyvää ja bataattiranskalaiset aiolilla to die for.

 

 

  Canggu ja Seminyak ovat täynnä surffareille sopivia puoteja kuten Quicksilver ja Volcom, hinnat samat kuin Suomessa. Bali ei ole shoppailun paratiisi, paljon on erilaista puotia, mutta hinnat ovat todella korkeita. Yllättivät vallan. Kopiotuotteita on myynnissä jonkun verran, mutta laatu on hyvin köykäistä ja turisteilta yritetään kiskoa törkyisiä hintoja! Tinkiminen on aivan must. Kopiotuotteiden ostaminen on kyseenalaista, mutta toisaalta niin on aitojen Adidasten paitojen hinnatkin.. Jokainen shoppailkoon omantuntonsa mukaan.

Seminyak on siis näistä kahdesta pitäjästä isompi, jalkakäytävät löytyvät ja kauppoja vieri vieressä. Myös ruokakauppoja. Alunperin me halusimme rauhallisempaan ympäristöön, koska kuvittelimme ajavamme reissun läpi skootterilla. Jos haluaa Balille, mutta ei halua skootterin selkään, suosittelen majoittumaan isompaan pitäjään. Hotellilta tai Villalta löytynee kuitenkin oma ja rentouttava rauha, joutumatta kuitenkaan olemaan eristyksissä. Cangun puolella kävelimme yleensä rantaa pitkin seuraavalle kadulle. Cangussa kadun lähtevät rannasta ja kulkevat suoraan isommille teille. Matkaa on kuitenkin kilometri tolkulla.

 

Ihanin piirre Balissa onkin kilometrejä pitkä ranta joka kerää ihmiset yhteen iltaisin. Surffarit odottavat meressä viimeistä aaltoa ja heidän, sekä auringon viimeistä näytöstä seuraavat sadat turistit ja paikalliset. Tunnelma on rento, iloinen ja kaunis. Jokainen auringonlasku on erilainen, värien ilottelu on mieletön. Huikka Bintangia, rennosti säkkituolissa, hiekat varpaissa ja annetaan päivän vaihtua toiseen. Aina hieman haikein, mutta odottavaisin mielin.

Loma tosiaan on ihmisen parasta aikaa, rantaloma henkinen investointi. Seuraavaksi listalla on Berliini ja ystävä-matka mahdollisesti Vilnaan. Matkailu avartaa ja Balikin sen teki.

11

Luin vihdoin loppuun Jen Sinceron You Are a Badass kirjan. Minulla oli suuria odotuksia ja oikein odotin päsätä lukemaan kirjan, mutta lukukokemus tyssäsi nopeasti. Lomamatka oli vihdoin paikka jolloin sain itsestäni revittyä irti hieman badassia ja tykitin kirjan loppuun.

Kirjailija on itse ahminut kaikki self-helpit ja patistaakin omat lukijansa tarttumaan suoraan tuumasta toimeen. Mutta minä en ollut valmis, enkä taida vieläkään olla. Lamaannuin täysin kun luin heti alkumetreillä, että jos et muuta tyyliin kaikkea, et voi onnistua.

Elämässäni on muutamia kohtia joita siis haluaisin muuttaa, mutta taistelen edelleen niitä vastaan. Sepittelen latteuksia kuten ”itsekurini on olematon” tai ”väsyttää liikaa, aika ei riitä”. Olen vahvasti juurtunut toimintatapoihini, enkä jaksaisi nähdä kovinkaan paljon vaivaa, jotta saisin muutettua niitä. Tässä vaiheessa Jen sanoisi, että en siis ole tosissani. No en olekaan. Olen vaiheessa jossa itse ahmin self-helppejä, imen niistä vaikutteita mutta en aktiivisesti toteuta muutoksia. Uskottelen itselleni, että joku päivä vielä laitan haisemaan.

Sincero kirjoittaa alkuenergiasta ja siitä, että jos uskoo vahvasti, luo ylleen positiivista energiaa, saa haluamansa. Olen tästä osittain samaa mieltä, mutta negatiivinen puoleni ei. Se lannistuu ja velloo edelleen vahvasti pessimistisyydessä. Olen epäonnistuja, kukaan ei rakasta minua, eikä minusta koskaan tule mitään. Mutta kuten voitte viimeisestä kuvasta lukea, Jeniä ei kiinnosta kuinka luuserina itseäni pidän.

Vaikka Badass sisälsi paljon shaigonia uskosta ja alkuenergioista, siinä oli myös paljon hyvää. Paljon potkua persuksille. Se kannustaa, se käskee joka luvussa rakastamaan itseään ja jälleen vahvistui ajatus siitä, että on tehtävä sitä mistä pitää. Kaikki muu on turhaa. Täten olen askeleen lähempänä siivoojan ja kuvankäsittelijän palkkaamista.

Asioiden pitää muuttua, haluan sitä.

Jos haluat alkaa elää elämää, jota et ole vielä koskaan elänyt, sinun täytyy ryhtyä tekemään asioita, joita et ole vielä koskaan tehnyt.

Nuo sanat kummittelevat mielessäni. Ja kuten terapia, uskon että self-helpit toimivat. Minä en ole vielä täysin tosissani, mutta kun kirjassa käskettiin kolmannentoista kerran rakastaa itseäsi, aloin jo hitusen uskomaan siihen. Aion kuitenkin edetä pienin askelin. Ehkä luen kirjan uudelleen vuoden päästä.

 

11

Oksikodoni, Lyrica, Triptyl, CRPS, TOS… Osaan jo liiankin sujuvasti keskustella lääkkeistä ja syndroomista, tarkentaa oikeassa kohdassa ”Tämä oli opioidi?” Kun kuvattava toteaa eläneensä ajanjaksoja jolloin suihkukin on sattunut, omat arvot asettuvat taas uomiinsa.

Olen kuvannut viime vuodesta alkaen kipukroonikoita ja nyt sohvallani on istunut heistä yhdeksän. Projekti on vielä kesken, tarkoituksena kuvata loput vapaaehtoiset kesään mennessä. Tämä pro bono projektini on sarjassaan neljäs. Tämä on myös ensimmäinen, jossa teksti tulee olemaan todella suuressa osassa. Kirja kohtukuolemista oli valokuvakirja jossa jaettiin myös kokemuksia, mutta kipukroonikot avaavat koko elämänsä. Kuvan rinnalle tulee koko kipupolku.

Krooninen kipu on vaikea tutkittava, siitä on vaikea puhua ja kivun kanssa jatkuvasti pelaavat ihmiset ovatkin parhaita näyttelijöitä. Kun kipu on jatkuvaa, kipukohtaukset yllättävät useita kertoja viikossa ja pahimmillaan vievät kävelykyvyn, on näyteltävä pirteää.

Minun kameran edessä vapaaehtoiset eivät näyttele. Tämä on surullisin kuvasarjani tähän mennessä. Nuorten masennukseen saa apua, lesket löytävät uuden rakkauden ja kohtukuoleman kokevat naiset käsittelevät surunsa, kenties saavat vielä uuden vauvan. Krooninen kipu ei katoa. Koskaan.

Kuvattavat saattavat kulkea läpi haastattelun hyvällä fiiliksellä, useat säästyvät kyyneliltä. Mutta kameran linssin kautta näkyy tuska, suru, väsymys ja kipu.

Kuten muidenkin kuvasarjojeni, koen tämän aiheen tärkeäksi. Kroonisesta kivusta pitää puhua. Lääkäreiden suhtautumisesta, Kipupolista ja byrokratiasta pitää puhua. Totuus on kuitenkin se, että juuri sinä voit sairastua hermosärkyyn ja silloin sinä varmasti haluat, että sinua uskotaan, ymmärretään ja saat apua.

Kuvasarjani kulkee kohti julkisuutta ja julkaisua. Toivon sen saavan aikanaan huomiota jonka se ansaitsee.

 

21

Maanantai-iltana soi ovikello Järvenpääläisessä rivitalossa. Ovesta sisään pujahti pahvilaatikko, jonka uumenista löytyi seuraavalla neljälle päivälle, neljälle henkilölle raaka-aineet ja reseptit. Eli juuri meidän perheelle! Kissanruokaa ei kylläkään ollut mukana.. Hehe.

Hymyilin leveästi kun ruoat oli siirretty jääkaappiin. Minun tarvitsisi vain avata pirtsakan keltainen reseptivihko, joka oli kuin minikokoinen söpö keittokirja, kaivaa raaka-aineet esille ja laittaa kokaten ohjeen mukaan. Normaali prosessi, mutta minulle raskainta on monipuolisten ja erilaisten aterioiden suunnittelu, sekä kaupassa käynti. Koska olen huono suunnittelemaan aterioita, kauppaan joutuu menemään useasti ja nälkäisenä.

Ateriat olivat helppoja valmistaa. Kain mukaan. Hän kokkasi 3 ateriaa neljästä… Menu koostui melko perinteisistä raaka-aineista, mutta siellä oli juuri niitä kaivattuja tvistejä: Lohen päälle inkivääriä, kanalle Dijon-sinappia, lihapulliin fetaa. Kasviksia oli jokaisella aterialla riittävästi, muun muassa lihapullasubin väliin laitettiin aimo annos kaalia. Jäimme kuitenkin kaipaamaan kasvisruokaa ja tuumailimme miten laatikon hinta sitten koostuisi.. Ruokaboksilta tiedettiin kertoa, että tällainen on suunnitteilla. Nyt neljän aterian boksi neljälle kustantaa 89e, kolme ateriaa 74e.

Meidän laatikko oli koottu hieman huolimattomasti, yksi paketti patonkeja uupui, samoin perunamuusi. Meiltä kuitenkin löytyi kaapista perunoita ja subeja söi vain kaksi ihmistä, joten homma meni justiin nappiin. Ruokaboksin kanssa onkin huomioitava omat varastot. Kun maanantaina vastaanottaa paketin, kannattaa vihkosta tarkistaa mitä pitää löytyä omasta kaapista. Tiistaina ehtii täten tehdä vielä ne hankinnat. Yleensä mennään suolalla, pippurilla ja öljyllä. Mutta tällä viikolla sieltä löytyi hunajaa, valkoviinietikkaa, yrttisekoitusta… Meillä on kaapissa aina maitoa ja kananmunia, mutta kaikilla varmasti ei ole. Ruokaboksin sivuilta löytyy lista oman jääkaapin perusvarastosta.

Toisaalta taas joitain raaka-aineita oli enemmän kuin kylliksi, esimerkiksi riisiä. Pieniruokaisten ja ronkeleiden lasten kanssa myös annokset neljälle olivat reilut, Kai sai mahan liiankin täyteen ja minä lounasta seuraavalle päivälle.

Ruokaboksi helpotti meidän viikkoa ja reseptit toivat arkeen kaivattua luksusta. Tulemme varmasti palaamaan palvelun pariin uudelleen. Ruokaboksin sivuilta löytyy parin viikon edestä reseptejä (myös edeltävien viikkojen) ja jos tykkää käydä kaupassa, sieltähän voi käydä nappaamassa vain reseptit. Itse mieluusti maksan hyvästä palvelusta ja mikä mielettömintä: tyhjän laatikon voi lahjoittaa kuskille kiertoon, nerokasta!

RUOKABOKSI.FI

7

Jumalan terve!
Tämän kirjan kanssa sukellettiin syvään päätyyn ilman uimataitoa. Lestadiolaisuus, usko ylipäänsä on minusta melko mielenkiintoinen aihe. En kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18v), eikä lapsiamme ole kastettu. En usko Jumalaan. Mutta vielä vähemmän uskon hämmentäviin, uskon velvoittamiin sääntöihin, joita esimerkiksi lestadiolaisilla on.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo Viljan ja Aleksin tarinan. Se on runomainen, koskettava, herättelevä. Se satuttaa, ihmetyttää, itkettää ja pakahduttaa. Vilja ja Aleksin rakkaus on kaunis. Uskonto meinaa pilata sen.

Minun epäuskoisuuteni ei poista uteliaisuutta ja halua oppia lisää. Halua ymmärtää. Kirjassa kyseenalaistetaan, avataan lestadiolaisuutta. Kritisoidaan, mutta tuodaan esille myös sen hyviä puolia.

 

Aivopesua? Minun mielestäni kyllä. Yllä mainittu Kaisla on nelivuotias. Vilja, Kaislan äiti kasvattaa lapsiaan hienosti. Hän tuo esiin inhimillisyyttä ja sitä, että kaikki eivät ajattele samoin kuin he. Tämä perhe ajattelee useista asioista niin kuin minä. Minä vain en sekoita uskoa soppaan, vaan ajattelen maalaisjärjellä.

Minun elämääni kuuluu toisten ihmisten kunnioitus, hyvät käytöstavat, arvostus, oikein toimiminen. Toki jokaisella on syntinsä kannettavana, mutta tähtään hyvään ja oikeaan. En tarvitse Jumalaa ohjeistamaan tai antamaan anteeksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että parhaimmillaan uskominen ja usko voi olla hyvä asia. En ymmärrä miten se voi toimia, mutta selkeästi on tarinoita joissa sen todistetaan toimivan. Jos siitä saa turvaa, lohdutusta ja apua, se on hyvä asia. Lestadiolaisuudessa on kuitenkin omat kommervenkkinsä, mitä kyseenalaistan suuresti.

 

Usko ja tässä tarinassa nimenomaan ehkäisyn kieltäminen ajaa epätoivoon ja kohti kuolemaa. Kuolema ja taivaan valtakunnan iänikuinen rauha houkuttelevat enemmän kuin jatkuva lisääntyminen.

Se tekee minut erittäin surulliseksi. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja jotka ovat olleet tai ovat edelleen lestadiolaisia. Voin todeta heidän olevan normaaleja, ihania, hyviä ihmisiä. Mutta usko onkin asia josta emme yleensä keskustele. Kirjassa tuodaan esille myös sitä, että uskovaisten on hyvin vaikea puhua uskostaan ja kulttuuristaan epäuskovaisten kanssa. Vaietaan. Toivoisin ettei näin olisi. Sen vuoksi luin kirjankin. Haluan ymmärtää vielä enemmän.

Nämä alla olevat lauseet jäivät mieleeni. Jos on onnea, kuten Viljalla ja Aleksilla, rakastua palavasti. Sitä pitää vaalia. Ja rakkaus, pitkä liitto, ei tosiaan ole häpeän paikka. Nykyään lestadiolaispiireissä erotaan käsittääkseni melko paljonkin, mutta siellä myös kestetään alamäkiä varmasti paremmin. Avioliitto ja parisuhde ovat asia jonka eteen taistellaan. Siitä on hyvä meidän epäuskovaistenkin ottaa mallia.

 

 

Hieno kirja. Suosittelen epäuskovaisille avartamaan maailmaa. Vaikka rivien välissä joutuu tuohtumaan useita kertoja. Uskovaisille kirjasta löytynee vertaistukea ja varmasti käsittämättömän paljon enemmän tunteita kuin meille muille.

Onneksi on rajat rikkova rakkaus.
Jumalan rauhaa.

18