Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Odotin joululomaa niin kovasti. Koko joulukuun vedin läpi ajatellen, että kohta olen lomalla. Kaksi viikkoa putkeen kotosalla, kirjoja, maalaamista, ajatusten nollausta, kaappien siivoamista. Ei sähköposteja, ei töiden tai raksan ajattelua. Sitten loma tuli ja lähti ärsyttävän aktiivisesti käyntiin.

Olin kuvitellut päiviin enemmän tunteja, kuin niitä oikeasti oli. Se mitä todella olin vailla, olisi ollut erakkona kotona päivästä toiseen. Kai olisi voinut olla kotona, lapsetkin, mutta kukaan ei olisi saanut vaatia minulta mitään. Olisin halunnut uppoutua omaan maailmaan, omilla säännöillä viikoksi, mieluusti kahdeksi.

Joulun aika meni siellä ja täällä, joulupöytään piti kokata, lapset piti pitää kylläisinä ja vieraita piti kohdata. Piti, mutta myös halusin. Joulu on parasta aikaa ja haluaisin sen joka vuosi jatkuvan viikkoja. Silti juuri tänä vuonna kaipasin tohinan lisäksi aivan hirmuisesti yksin hengittämistä.

Tällä lomalla on ollut muutama päivä, jolloin olen saanut olla omissa oloissani. Kun lomailin kolme vuotta sitten yksin Kreikassa, omistin viikon meren tuijottamiselle, lukemiselle ja uimiselle. Se oli mahtavinta ikinä – mutta viikko oli aivan liian lyhyt aika, olisin voinut imeä autuutta itseeni heittämällä toisen viikon heti perään. Huomenna palaan arkeen ja mietin mielessäni; koska on seuraavan kerran mahdollisuus viettää päivä itseni kanssa? Olen eittämättä suurella kädellä introvertti. En kaipaa metsän keskelle olemaan yksin, kuten sanottu, seuraa voi olla. Kunhan he antavat minun olla suurimman osan päivästä.

Joulun jälkeinen viikko meni katkonaisesti aktiviteettien parissa. Pahin erhe oli juhlia uutta vuotta railakkaasti aamuviiteen, krapula kesti kolme päivää ja etenkin 1.tammikuuta meni täysin ohi nukkuen. Koska lomapäivät alkoivat käydä vähiin, tunsin suurta ärsytystä hukkaan heitetyn päivän vuoksi. Etenkin, kun epävakaa olo jatkui vielä pari päivää sen jälkeen.

En ole maalannut sekuntiakaan, en kovin aktiivisesti siivonnut kaappeja. Välillä mietin, olisinko edes ansainnut toivomaani lomaa? Saanko haluta sellaista? Pojat ovat kuitenkin niin isoja, eivät tarvitse tiukkaa läsnäoloa, viihtyvät myös omissa oloissaan. Sen lisäksi he ovat puolet ajasta isällään ja Kaikin osaa tehdä asioita itsekseen, joten miksipä ei! Ehkä se nyt ei ole kovin vakavaa toivoa näin vanhempana ja parisuhteessa, että saisi olla lomalla kotona yökkäreissä ja lukea kirjoja – viikon putkeen.

Jäikö tästä lomasta jotain käteen? Vaikka se ei juuri nyt tunnu siltä ja huominen arki kauhistuttaa, käteen jäi paljonkin ja huomaan sen varmasti kuluvan kuukauden aikana käytännössä. Nähkääs, en katsonut sähköposteja, en tehnyt töitä, en tuhlannut kovinkaan paljoa ajatuksia raksalle. Sain nollattua juuri niistä asioista, jotka ovat eniten viime aikoina stressanneet. Se tuntuu alkavassa arjessa aivan varmasti ja täten voin myöntää, että loma oli onnistunut. Näiden lisäksi olen lukenut satunnaisesti, kuunnellut äänikirjoja, nollannut ystäväni tv-draaman kanssa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa melko paljon ja oivaltanut asioita. Olen viettänyt aikaa muksujen ja etenkin Kain kanssa. Olen tehnyt juuri sitä mitä ajattelin, määrä oli vaan vähäisempi ja lomaan mahtui paljon sellaista, mitä en ajatellut. Tietty yllätyksellisyys ei tietysti ole all bad.

Tuntuu hieman oudolta ladata kameran akut, pakata reppu ja suunnata aamusta kuvauksiin. Kuten jokaisen loman jälkeen, paluu arkeen tuntuu usein yhtä aikaa jännittävältä ja hieman ahdistavalta. Rakasta töitä, rakastan vapaa-aikaa ja tiedän – pian arki on taas täysin normaalia ja loma on osittain salaa tehnyt tehtävänsä.

Ja juu. Tällä lomalla minua kosittiin. Se tapahtumasarja taitaa jo nostaa loman onnistuneeksi. Hahah!

6

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.

Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..

Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että ”Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.

Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.

Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.

Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.

Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.

10

Oletko huolehtija? Huolehditko useimmiten kaikesta muusta paitsi tästä kuluvasta hetkestä? Tervetuloa kerhoon!

Olen työstänyt murehtimista monta vuotta ja tällä hetkellä olen melko pitkällä menneisyyden haamujen kanssa.  En lähtökohtaisesti ajattele menneitä, asiat ovat tapahtuneet niinkuin ne ovat tapahtuneet. Niitä ei voi muuttaa, niihin ei voi vaikuttaa. Ne kuitenkin pitää käsitellä ja hyväksyä, pitää pystyä elämään niiden kanssa. Pitää antaa anteeksi itselleen, muille tai seistä valintojensa takana. Täten menneisyyden murheet saattavat vaatia tekoja nykyhetkessä, mutta kun ajatukset on käsitelty ja teot on tehty, pitää tehdä sovinto menneiden asioiden ja tapahtumien kanssa. Taakkana niitä ei missään nimessä pidä elämässä mukana kantaa. Kuten sanottu, mikään määrä syyllisyyttä ei muuta jo tapahtunutta.

Tulevaisuudesta ahdistuminen taas on lempilapseni. Voisin kulkea elämäni läpi stressaten miten asiat tulevat menemään. Olen hyvin tietoinen siitä, että en voi tietää. Tietoinen siitä, että pitäisi hengittää ja olla tässä hetkessä – kiitollinen juuri näistä minuuteista, arkisista asioista, perusturvasta, terveydestä, rakkaudesta. Kaikesta mitä juuri nyt on. Olenkin. Hyvin kiitollinen. Mutta huominen tulee ja en yhtään tiedä millaisena. Sen vuoksi mielestäni on täysin aiheellista ja luontevaa käyttää osa päivästä miettien miten mikäkin asia tulee menemään.

Toki elääkseen elämäänsä, tulevaisuus tarvitsee hieman suunnittelua. On hyväksi organisoida, on myös hyväksi haaveilla ja suunnitella pienempiäkin juttuja mielessään. Sitten pitää kuitenkin elää sen faktan kanssa, että kaikki ei aina mene niin kuin on ajatellut. Tulevaisuudesta murehtiminen on kuitenkin ihan oma juttunsa. Se tarkoittaa asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja joita pelkää etukäteen. Se on nippu ajatuksia jotka ovat useimmiten pessimistisiä ja kuormittavat mieltä ja kehoa aivan turhaan.

Mikään määrä ahdistusta ei tule sanelemaan kuinka tulevaisuus tulee menemään.

Pessimistiset ajatukset tulevaisuudesta voivat lopulta helpottaa iskua, mutta ”pessimisti ei pety” on bullshittiä. Pessimisti pääsee sanomaan ”Mä arvasin, mähän sanoin!” Mutta pettymys on silti olemassa. Joskus ahdistumisen käyminen toteen on aivan yhtä syvä pettymys, kuin heillä jotka eivät ole käyttäneet sekuntiakaan asian murehtimiseen. Väitän, että pessimisti haluaisi olla väärässä ja syvällä sisällään toivoo, että asiat menevät hyvin. Iskun helpottaminen voi olla toki hyvä asia, mutta etukäteen käytetyn murehtimisen määrän kanssa tilit eivät varmasti mene tasan. Parasta olisi olla ahdistumatta tulevasta.

Kun saan itseni kiinni ikävistä ajatuksista ja turhasta stressistä, yritän vaihtaa mieleni suuntaa. Loistava tekniikka palautua tähän hetkeen on syvään hengittäminen. Kerään mieleeni ajatuksia asioista, jotka on hyvin. Joskus se auttaa, joskus ei.

 

7

Lempipuuhaani on hautautua sänkyyn. Jos saan viettää sunnuntain kokonaan sängyssä, tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta osa minusta nauttii valtavasti. Sänky on kuitenkin paikka, jossa usein ahdistun. Luontaisesti näet minua unettaa aamuisin ja iltasin unen saaminen voi olla haastavaa.

Miten teillä nukutaan?

Toisinaan normaali arki tuntuu raskaalta, kun keho haluaisi valvoa nukkumisen sijaan ja taas aamulla nukkua heräämisen sijaan. Kun soppaan lisää sen, että kehoni tarvitsee paljon unta ollakseen tyytyväinen ja virkeä – ketutus on toisinaan korkealla.

Kai nukahtaa salamana. Aikaisin. Hän on hyvin ärtynyt jos nuohoan vieressä, tökin silmiä (koska miksipä ei?) ja pussailen poskia. Lempeä ihminen on heittämällä vihaisimmillaan, kun hänen unta häiritään. Aamulla Kai vuorostaan tökkii ja suukottelee minua ja olisin valmis listimään hänet hengiltä. Meidän perheessä on siis aamuvirkku ja aamutorkku. Olen ulkoiluttanut koiran aamulla alle kymmenen kertaa tämän ensimmäisen vuoden aikana. Iltaisin taas olen ollut useasti raivona, kun Kai nukahtaa kesken keskustelun ja jättää minut valvomaan yksin. Kuinka paljon voi ihmistä syödä toisen tyytyväinen tuhina, kun itse miettii mitä elämällään tekisi.

Kun Kai nukkuu sikeästi 95% öistään, minun uneni voivat sekoilla laidasta laitaan. Joskus nukahdan yhdeltä, herään neljältä, valvon seitsemään ja nukun pari tuntia lisää. Kun mieleni on täynnä pohdittavaa – ei ole ollenkaan tavatonta, että herään täysin virkeänä viideltä ja aloitan päivän askareet. Ainoa ongelma tässä yhtälössä on se, että viimeistään kolmelta iltapäivällä, olen kuolemanväsynyt. Yritän pitää kiinni rytmistä ja unen määrästä, mutta toisinaan kroppani on sekaisin kuin viallinen seinäkello (eli todella sekaisin). Nukahtamiseen voi mennä 10 minuuttia tai kolme tuntia. Unet saattavat olla sikeät läpi yön tai saatan herätä tikkana 03.08, pyöriä tunnin, nousta ylös ja nukahtaa kuudelta sohvalle. Go figure.

Unettomuus on kamalaa ja olen lääkinnyt itseäni (Imovanella tai vahvalla melatoniinilla), jos unettomia öitä on muutama putkeen. En pidä lääkkeiden ottamisesta, mutta vielä vähemmän pidän muumiosta joka yrittää saada elämästä kiinni unettomien öiden jälkeen. Lähtökohtaisesti kuitenkin yritän tehdä toimintoja, jotka avittavat nukahtamista.

  • Meillä on viileä sisäilma. Olemme kerrostalossa, mutta lämpötila vastaa sähkölämmitteistä omakotitaloa talvella – patterit kiinni ja varaavalla takalla 18 asteeseen. Ekologinen ratkaisu, mutta myös miellyttävä. Emme kukaan koe tarvetta hillua boksereissa kotona, villasukat ja viileään vuoteeseen pujahtaminen on enemmän meidän juttu. Viileä huoneilma on erinomainen tapa nukkua paremmin.
  • Puhtaat, raikkaat lakanat. Minulla on lapsena todettu pölyallergia ja huomaan heti jos lakanat ovat pesua vailla. Nukun huonosti, jos hengitän tunkkaista pölyä ja täten vaihdamme lakanat parin viikon välein. Ei sen useammin, mutta kolmas viikko olisi jo liikaa.
  • Pidän huolen, ettei puhelin häiritse minua klo 22 jälkeen ja että puhelimen valon väri hiipii keltaiseksi yhdeksältä. Olen jo aikaa sitten poistanut pasianssin ja Woody-palikkapelin, jotta en jumittaisi yöllä niiden kanssa, tappaakseni aikaa. Yritän olla nostamatta puhelinta käteen, jos uni ei tule. Toisinaan en onnistu tässä ja kirjoitan muistiinpanoja, tarkistan asian netistä ja selaan Pinterestiä.
  • Luen kirjoja. Aina en jaksa, mutta juuri silloin yritän pakottaa itseni lukemaan edes sivun, mieluummin kuin nostan puhelimen käteeni. Kirjat toimivat hyvin unilääkkeenä, mutta toisinaan käsissä on niin hyvä opus, ettei sitä tohdi mitenkään laskea käsistään. Täysin aukotonta kirjojen lukeminen ei siis ole.
  • Olen myös toisinaan laittanut korvilleni kuulokkeet ja kuunnellut äänikirjoja. Se saa keskittymisen pois pään ajatuksista, uni tulee ja aamulla huomaa, että on kuunnellut unissaan viisi tuntia äänikirjaa. Olen monesti lähtenyt 47%:sta ja aamulla kirja on ollut kuunneltuna sata prosenttisesti. Heh.
  • Lopetin reilu vuosi sitten kokonaan kofeiinia sisältävän teen juomisen iltakuuden jälkeen ja pakotin itseni nauttimaan rooiboksesta. Se on tuottanut tulosta valtavasti. Olin uskotellut vuosia itselleni, ettei teen kofeiini minua valvota, mutta kun vältin tummaa ja vihreää teetä, väsyin pari tuntia aiemmin.
  • Lämpö unettaa ja joskus yritän tähdätä saunomisen tai kuuman suihkun niin, että voin mennä siitä suoraan vuoteeseen.
  • Mikäli yöllä pyörin yli tunnin, nousen nykyään ylös ja kirjoitan päiväkirjaa. Kun saan pään tyhjäksi, lämpimän kaakaon vatsaani, luen hetken ja uni tulee yleensä heti.

 

Löytyykö sinulta lisää vinkkejä unettomuuteen? Jaa ihmeessä ja nukutaan kaikki jatkossa paremmin. <3

 

10

 

November comes and November goes,
With the last red berries, 
And the first white snows.
With night coming early,
And dawn coming late,
Ice in the bucket, 
Frost by the gate.
The fires burn,
The kettle sings.
And earth sinks to rest
Until next spring. 

 

Marraskuu on liki kaikki menneet vuodet ollut yksi nopeimmin ohi menevistä ja turhimmista kuukausista. Vuonna 1998 tuli aivan hemmetisti lunta, silloin marraskuu oli mahtavin ikinä. Lunta oli niin käsittämättömän paljon, että kykenimme tekemään pihan täyteen lumilinnoja ja vanhempien kolaamat vuoret kasvoivat järisyttäviin mittasuhteisiin. Olen kaivannut sitä talvea siitä asti. Marraskuun loppu taas on lapsuudessani ollut minulle juhlan aikaa, koska nimipäiväni ovat 25.11. ja äidilläni oli tapana kutsua suku koolle ja pistää pöytä koreaksi. Sain lahjoja ja herkkuja – marraskuu oli heti astetta parempi ja järkeenkäyvempi.

Nyttemmin marraskuulle tupataan kehittämään viikonloppuihin aktiviteetteja, jotta emme kaikki vaipuisi masennukseen sysimustien päivien vuoksi. Tänä vuonna marraskuu jää mieleen tapahtumarikkaimpana ikinä. Mikäli etenemme suunnitelmien mukaan, tontilla tapahtuu paljon. Arki tulee olemaan hektistä viikonloppujen lisäksi, suunnitelmia pitää lyödä lukkoon ja päätöksiä siivittää kynttilän valo. Vuoden synkin aika onkin vuoden reippainta – tulevaisuuteen vahvasti katsovaa, pysähtymisestä ei tietoakaan.

Vaikka elämäni marraskuut ovat olleet melko tasaisia – rakastan marraskuuta. Kun pohjoisessa asuvat ihmiset keskittyvät vihaamaan vuoden pimeimpiä kuukausia, minä laitan villasukat jalkaan, kynttilät päälle, asetun peiton alle ja nautin elämästä. Loka-, marras,- ja joulukuu ovat suosikkejani. Rakastan sitä rauhaa ja toimettomuutta, mitä nämä kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että pohjoisen väestä suurin osa kuitenkin nauttii salaa näistä marraskuun synkistä hetkistä. Tavallaan kaikki elävät normaalia arkea, mutta kuitenkin jokainen hämmästelee pimeässä päivällisen jälkeen ”Onko kello vasta puoli kuusi?!” – ja asettuu sohvalle rentoutumaan, nauttien siitä, että kello on vasta puoli kuusi ja on vielä koko ilta aikaa vain olla.

Myönnän, että kun sumu ja sade on kestänyt viikon, jopa minä kaipaan aurinkoa. Parasta olisikin, että päivisin loppuvuodesta olisi kirpsakan raikasta ja valoisaa. Kyllähän toki pimeässä komerossa 24/7 alkaa lopulta ottaa kunnon päälle ja energiat pysyvät alhaalla, teki mitä hyvänsä. Mutta marraskuu tekee varmasti parhaansa. Myös me joudumme tämän vuoden marraskuussa ylittämään itsemme, emmekä pääse nauttimaan tuttuun tapaan jouten olosta, kuin esimerkiksi viime marraskuussa.

Tänään, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, paistoi aurinko. Se laski mailleen ajallaan, eli melko ajoissa. Sen jälkeen saimmekin nauttia taas kynttilän tuomasta valosta ja rauhaisasta tunnelmasta. Me keräämme voimia ensi kevääseen, ihan kuin luontokin. Miten valloittava ajatus. <3

8

Amerikkalaiset juhlivat epäonnistumisia. On erojuhlia ja mikäli et ole tehnyt konkurssia, et voi menestyä. Minä en ole vielä tehnyt konkurssia, mutta liki rahattomana on oltu yrittäjän taipaleella useita kertoja. Ensimmäisenä kesänä eron jälkeen jouduin lainaamaan äidiltäni 3000e, että selvisin. Asuinkustannukset olivat yksin asuessani järkyttävän suuret, mutta tiukoilla olisin ollut ilman kallista kotiakin. Onneksi apu oli lähellä ja vielä koroton.

Usein kuulen epäonnistumisen kolkuttavan ovella. Kun sähköpostia ei saavu, kun puhelin on hiljainen, alan panikoimaan. Lähes samoin tein ajattelen, että kukaan ei halua tehdä kanssani töitä enää koskaan, yritykseni on tullut tiensä päähän ja on aika painaa leuka rintaan. Kun hiljaiset viikot jatkuvat, on aivan selvää, että työt voivat kuin voivatkin loppua seinään. Kerrasta. Kenties jossain on uutisoitu kuinka huono ja kelvoton olen, eikä kukaan enää aio koskaan käyttää minua kuvaajana.

Silloin täytyy tehdä hetken aikaa jotain epämiellyttävää – kuunnella järkeä. 
Vaikka kukaan asiakkaistani ei palaisi, minulla on olemassa lukemattomia potentiaalisia asiakkaita Suomi täynnä ja asiakkaita löytyy näköjään myös ulkomailta. Vaikka kompuroin, se ei tarkoita epäonnistumista.

Kun teet töitä omilla kasvoilla, epäonnistumisen pelko tuntuu suuremmalta. Mikäli myisin toisen yrityksen valmistamia sipsejä ja saippuaa, verkkokauppani kaatuisi – epäonnistuminen ei tuntuisi varmastikaan niin henkilökohtaiselta. Voisin helposti ajatella, että ei ollut sopiva aika, tuotteissa oli ehkä jotain vikaa, en osannut markkinoida tarpeeksi hyvin. Kun myy omaa visuaalisuutta, omaa näkemystä, omia ajatuksia, omia toimintatapoja – kurkkua kuristaa kovaa, kun kalenteri tyhjenee.

Kompurointi aiheuttaa putkinäköä ja negatiivista ajattelua, ei löydä energiaa puskea eteenpäin. Miksi suotta, sitä saattaa kysyä itseltään; tämähän on kuoleva yritys. Jossain kohdassa kuvioihin iskee taistelutahto, ymmärtää että kompurointi kuuluu elämään ja tässä ollaan vielä hyvin kaukana epäonnistumisesta. Usko omaan työhön palaa, usko omiin taitoihin, usko kehittymiseen. Usko siihen, että kuivakausi saadaan käännettyä kohti täyttä kalenteria. Epäonnistumisen pelko laittaa tulta perskannikoiden alle.

Ihmiset ottavat epäonnistumiset eri tavalla, kenties yrittäminen on aina ollut minulle näyttämisen paikka. Äitini mainitsi useaan kertaan koulutaipaleeni loppupuolella, että entä jos kuitenkin hakisin palkkatöitä. Tiesin yrittämisen olevan minulle oikea tie ja tiedän edelleen, että tämä on minulle paras tapa tehdä töitä, ei se silti helpoin ole. Uskon itseeni ja on aina kovin raskasta, kun sitä uskoa horjutetaan. Olen toiminut yrittäjän kohta kymmenen vuotta ja vaikka toteaisin bisneksien kuolleen, en saisi kokea epäonnistuneeni. Kokisin niin ihan varmasti, mutta ajan myötä varmasti hahmottaisin, että menestyin. En epäonnistunut, vaan kaikkea aikansa.

Kompurointi tällä hetkellä johtuu useasta asiasta. Olen hakenut yritykseni uutta suuntaa jo tovin ja väsymyskin on ollut läsnä. Kyllästymistä nykyisiin toimintatapoihin ja pettymys siitä, ettei työtulva ole tasaista kaikista näistä työvuosista huolimatta. Voimien keräämistä itsensä markkinoimiseen kuukaudesta toiseen, ajatusten kirkastamista. Väsymyksen vuoksi tyhjästä kalenterista myös nauttii – ehtii ajatella ja ehtii tehdä asioita jotka ovat roikkuneet to do -listoilla ikuisuuksia. Tyhjästä kalenterista nauttiminen ei kuitenkaan tuo lisää töitä ja täten se aiheuttaa lisää kompurointia. Viritteillä on kuitenkin koko ajan asioita ja vie aikaa kuunnella itseään niin, että ajatuksistaan saa selviä vastauksia. Myös kokeileminen taittuu usein kompuroinniksi. Olen hienosti sulkenut pois viime vuosina asioita joita en ainakaan halua tehdä. Etenemistä, mutta ei suoranaista menestystä.

Vaikka kalenteri on välillä tyhjempi, ei sovi luovuttaa. Täytyy luottaa kompuroinnin tuottavan tulosta, tehdä töitä hitokseen ja odottaa maltilla.

15

Koko ajan pitää kehittyä. Sen vuoksi otin tavallaan takapakkia ja päätin lopettaa Instagramin yritystilini (@kaisujouppiphotography). Viimeisin postaus on siellä toukokuulta ja se fakta siivitti päätöstä eteenpäin – en ole inspiroitunut työstämään sitä, se ei palvele minua tai asiakkaitani. Sosiaalinen media on ihana tapa viestiä, mutta se on myös hyvin aikaa vievä ja minun työssäni kuitenkin lopulta melko epäoleellinen. Etenkin jos sitä tekee puolivillaisesti, se ei palvele ketään. Sen vuoksi päätin yhdistää tilit – luoda vahvempaa henkilöbrändiä.

Päätös tuntui kuitenkin paikoitellen vaikealta, koska olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan pitää blogin sekä henkilökohtaisen Instagram-tilin kaukana asiakkaistani. Olen ajatellut, että suorasanaisuus, avoimuus, ronski huumorini karkottavat potentiaalisia asiakkaita – sitä se saattaa toki tehdäkin. Ymmärsin kuitenkin jossain kohti taivalta, että en voi miellyttää kaikkia ja mikäli avoimuus ärsyttää, asiakas ei kuulukaan minulle. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava luottaa, että mulle on asiakkaita, jotka innostuvat tarjotusta paketista. Rinta rinnan kulkevat tästä eteenpäin ajatukset elämästä – arjesta ja työstä.

Yritystilini muotoutui aikoinaan hyvin tylsäksi ja geneeriseksi tiliksi, joka ei kerro minusta mitään. Se ei kertonut edes työtavoistani, tekniikasta, ei mistään. Päädyin luomaan pohjan, joka kertoi julkaisun kohteen ja vuosiluvun. Kuollettavan tylsää – edes valokuvaamisesta kiinnostuneita ei kiinnosta tuollainen. Ajatus portfoliosta oli täysin turha, koska minulla on olemassa verkkosivut ja materiaalit menivät yksyhteen. Tuumasin Instagramin olevan hyvä kanava esitellä työni hedelmiä, mutta verkkosivujen muoto ei toimi sosiaalisessa mediassa. Ei etenkään sen vuoksi, että tilin päivittäminen toteutui harvakseltaan, sen ollessa minulle itselleni niin pirun tylsää.

Teksti olisi tuonut kuvia lähemmäs, rutiinia ei kuitenkaan ollut ja sen luominen tuntui raskaalta. Sen vuoksi alkoi tuntumaan, että yhdistäminen ei välttämättä olisi huono asia. Jouduin kuitenkin vielä puntaroimaan, haluanko tuoda työjuttuja henkilökohtaisen feedini puolelle, kiinnostaako ne siellä ketään? Hetken tuumailtuani tajusin, että miksi en löytäisi kiinnostavia tarinoita myös kuvauksista. Jokaiseen kuvaan liittyy muistoja ja ainakin yksi ajatus. 

Henkilöbrändiä voi luoda usealla eri tavalla. Voi olla kasvoton, voi olla kasvot vailla minuutta, voi olla sydän auki.  Mä haluan uskoa, että mun nykyiset ja potentiaaliset asiakkaat ovat kiinnostuneita koko paketista. Työskentelen ihmisten kanssa ja persoonalla on väliä. Sillä on suuri merkitys kohtaavatko minun ja asiakkaan ajatukset sekä tavat toimia. Jos ne eivät kohtaa, asiakkuus jää yhteen kertaan tai asiakkuutta ei synny. Instagram voi viedä asiakkaita, mutta se voi myös tuoda niitä – ennen kaikkea se voi ylläpitää niitä.

Toinen paljon päässäni pyörivä asia on nimeni vaihtaminen. Olen luonut Kaisu Jouppi -henkilöbrändiä kymmenen vuotta. Nimeni on varmasti joidenkin mielessä, eikä vielä muutama vuosi sitten tullut kuuloonkaan, että voisin vaihtaa sukunimeni. Miten kukaan enää koskaan löytäisi minua, asiakkuudet pitäisi luoda uudelleen ja koko brändi alusta. En vieläkään tiedä kuinka toimisin. Uusi sukunimeni ei olisi nykyistä huonompi, sillä olisi merkitystä minulle ja perheelleni, mutta uskallanko ottaa riskiä? Voinko luottaa, että harvinaisempi etunimeni kantaa hakutuloksissa alkuvaiheessa, voinko luottaa brändini olevan nimeäni isompi? Onko teillä kokemuksia nimen vaihtamisesta, kun pohja henkilöbrändille on luotu? 

Yhtälailla ajatus blogin nimen vaihtamisesta oman nimeni alle on ollut mielessä vuosia. Vahvan paketin luomisessa se voisi olla oikea ratkaisu, mutta viekö se tie minut takaisin alkuun, tyhjän päälle?

Kehitys saattoi tällä kertaa mennä Instagramissa taaksepäin, enemmän kuitenkin näen sen niin, että paketti alkaa löytämään muotonsa. Yrittäjän pitää kokeilla ja nyt kokeillaan tätä. Nimen vaihtamiset pitää pohtia läpikotaisin, niitä ei voi kokeilla – niissä on mahdollisen vaihdon jälkeen pysyttävä.

Instagram, jossa jaan tätä nykyä kaiken: @kaisujouppi

2

En ole kovin aktiivinen ohjattujen harrastusten kuluttaja, koska vapauttani kahlitsee tiettyinä päivinä ja kellonaikoina tapahtuvat aktiviteetit. Jotenkin kummasti olen kuitenkin tähän syksyyn napannut keramiikkakurssin ja flow joogan. Molemmat hoitavat sieluani, toinen tekee ilmeisesti jotain myös lihaksilleni – käteni ja takareiteni ovat olleet syvässä kohmelossa taas pari päivää..

Meidän ryhmän flow jooga on kovin takkuista, flow on tässä vaiheessa melko kaukana ja opettelemme liikkeitä yksi kerrallaan. Olisin halunnut yin joogaan, jossa pitkän venytykset ovat aktin salaisuus, mutta ryhmä oli tänäkin vuonna Järvenpään Opistolla perjantain melko myöhäisessä illassa. Yritin ajatella ”Mikä mahtava tapa aloittaa viikonloppu!” Mutta en kyennyt. Päädyin flow joogaan ja se tulee varmasti olemaan hyvinkin zen, kunhan opimme liikesarjat, ilman ohjaajan ainaista selostusta.

Ohjaajalla on myös hiljaisia hetkiä, alussa ja lopussa keskitymme hengittämiseen ja rentoutumiseen. Mindfulness ajoiltani muistan hyvin elävästi miten mainiota hengittäminen tekee keholle, en kuitenkaan ole tehnyt harjoituksia ohjattujen käyntien jälkeen. Satunnaisesti käytän palleahengitystä mieleni rauhoittamiseen, mutta maanantain flow jooga tunnilla ohjaaja sanoi ohimennen lauseen, joka on soinut toistuvasti päässäni viimeiset 48 tuntia.

”Kun rentoutat kasvojesi lihakset, loput vartalostasi tajuavat vihjeen ja rentoutuvat samalla.” 

Käsittämätöntä. Menin kauttaaltaan veteläksi. Rentoutusharjoituksissa lähes poikkeuksetta vartalon lötköyttäminen aloitetaan varpaista ja edetään täten alhaalta ylös. Vedin toki johtopäätöksen, että jos aloitettaisiin toisinpäin, ei tarvitsisi rentouttaa muuta kuin kasvot ja volá – seesteinen lötköys saavutettu. Ohjaajat olisivat pulassa, rentoutukseen menisi 20 minuutin sijaan minuutti.

Kenties johtopäätökseni on hieman hakoteillä ja täysin faktoihin perustumaton, kasvojen rentouttaminen kuitenkin tuntuu tekevän ihmeitä. Olen tehnyt niin 48 tunnin aikana lukemattomia kertoja ja joka kerta saan kasvoni kiinni jännittyneestä statuksesta – rentouttaminen laittaa veren jälleen kiertämään.

Vartalon rentouttamisessa on se hulluus, että sitä luulee olevansa täysin rento, mutta ei ole. Kun kropan kanssa työskentelee hetken, huomaa jännittävänsä kohtia sieltä täältä. Sen vuoksi on oleellista käsitellä kohta kerrallaan, rauhassa. Pelkkien kasvojen rentoutus on kuin nopea ohituskaista. Kun haluaa pikaista helpotusta, ei kannata ajatella pikkuvarvasta, vaan rullata liukuhihnalla suoraan nirvanaan. Ehdottomasti parempi kuin ei mitään.

Suosittelen kaikille näyttöpäätteen kanssa työskenteleville katsomaan tasaisin väliajoin mahdollisimman pitkälle kaukaisuuteen (silmät lepää silloin). Jatkossa kannustan kaikkia myös laittamaan sen jälkeen hetkeksi silmät kiinni ja vetämään naaman veteläksi.

 

Kuva on mun ottama kuva Gil Rigouletin kuvasta.

2