Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaupallinen yhteistyö / Pihka


Olenko jo kertonut teille, kuinka rakastan suomalaista designia ja laadukasta käsityötä? Olen, monen monta kertaa. Sitä ei vaan voi olla toistelematta ja hehkuttamatta. Suomeen mahtuu niin monta upeaa taituria, upeaa brändiä ja Pihka Collection on yksi niistä.

Köpikseen lähti olalle mukaan tuliterä Pihkan Vilja-nahkalaukku ja sen sisään Salme-lompakko. Yhdistelmä toimi erinomaisesti niin lentokoneessa, pyörän korissa kuin olalla. Itseasiassa minua huvitti kovin, kun laukku oli kuin mittatilauksella tehty vuokrapyöräni koriin.

Pihkan tuotteissa fiilistelen ajatonta tyyliä, virtaviivaista muotoilua ja laadukkaita materiaaleja. Vilja on kooltaan juuri sopiva ihmiselle, joka kantaa mukanaan pussukkaa, kameraa, kalenteria, muistikirjaa, päiväkirjaa, isoa lompakkoa, aurinkolasikoteloa and so on.

Kestävyys on myös valttikortti kun valitsen käytettäviä asusteita. Omistan Pihkan käsilaukun; Ison Armin ja se on 1,5 vuoden käytön jälkeen prameassa kunnossa. Edelleen myös yhtä trendikäs.

Jos asuisin Tampereella, olisin ehdottomasti jo osallistunut Pihkan kursseille, joilla voi itse valmistaa milloin mitäkin. Haaveissa siintää omistaa Pihkan valmistamat kengät.

Haaveiden lisäksi Pihka haluaa tarjota Muutaman hetken lukijoille -20% heidän valikoimastaan (ei koske lahjakortteja, eikä kursseja). Koodilla MUUTAMAHETKI alennus astuu voimaan ja shoppailla voitte ainakin toukokuun loppuun asti. Arvon myös Instagramin puolella Salme-lompakon, joten stay tuned.

]]>

2

Yksi valokuva ja mieleen tulvii muistoja, joita on taidokkaasti yrittänyt tukahduttaa. Olen maininnut täällä useasti siitä, kuinka koen kehollisesti erilaisia tilanteita. Siinä missä ahdistava, kenties yllättävä tilanne nostaa punan kasvoilleni – sisuskaluni reagoivat piilossakin. Kun terapiassa tartuimme tapaani ihastua salamana, löysin itseni selittämästä, kuinka en voi tilanteelle mitään. Ennen kuin olen ehtinyt tietoisesti ajatella asiaa, kroppani reagoi. En voi estää kehoni tuntemuksia, koska en ehdi estää niitä. Toki voin hetken kuluttua yrittää rauhoittaa niitä järjellä. Näin tein kun muutama päivä sitten näin valokuvia menneestä. Sitä ennen ehdin kuitenkin kokea räjähtävän reaktion kehossani, sitä kautta ajatuksissani ja se pysäytti elämäni hetkellisesti. Kun piiloon sullotut tunteet ja ajatukset nousevat varoittamatta pintaan, nykyhetki tuntuu kaukaiselta. Nykyhetki, elämä sellaisena kuin se on, niiden valintojen kanssa joita on viime vuodet tehnyt – tuntuu liki absurdilta. Kehon tunteita on oikeastaan aika helppo selittää. Kurkku tuntuu kutistuvan, on vaikea hengittää ja tuntuu kuin joku kuristaisi kevyesti. Kurkkuun ilmestyy myös mötikkä, jota kutsun kiveksi – se hankaloittaa nielemistä. Vatsaani lentää perhosia, lepattava tunne leijuu alavartalossa. Suoli voi mennä sekaisin, mutta ennen kaikkea vatsassa tuntuu kuplivan. Ihastuessa tunne on järkyttävän voimakas. Niin voimakas, että menetän ruokahaluni totaalisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se taas tuntuu kyljissä. Kylkiluut haluaisivat laajentua hengityksen tahdissa, mutta tuntevat painetta kevyen hengittelyn vuoksi. Rinnan päällä makaa paino. Se osallistuu tiiminä muiden kanssa tekemään hengityksestä hankalaa. Kädet saattavat hiota, kaulalleni ilmaantuu laikkuja. Kun nämä tunteet iskevät yhtä aikaa sekunnissa päälle, on järjellä ajattelu kaukana. Tuntemukset sekoittavat mielen ja aiheuttavat mahdollisesti itkua. Joissain tilanteissa toki päinvastoin hullaantumista ja mieletöntä hyvänolon tunnetta, mutta se on sellaista sekopäistä, maanista jopa. Keholla on muisti ja olen jykevästi sitä mieltä, että meidän olisi terapiassa pitänyt keskittyä kehomuistojeni korjaamiseen ja kehoni reaktioiden käsittelyyn. Sanon olisi pitänyt, koska kolmen vuoden kuntoutusterapiani lähenee loppuaan. Jotain kuitenkin terapiasta on jäänyt käteen ja se on juurikin järkeily noissa tilanteissa. Äkillinen kaipuu menneeseen loi paniikin nykytilanteeseen. Missä olen, millainen olen ja millainen olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ihmisten kaipuu, pienten lasten kaipuu. Mitä jos? Entä jos? Miksi? Kun keho reagoi, pää täyttyy ajatuksista ja kysymyksistä, jotka liittyvät silloiseen tilanteeseen – mutta vievät myös pohjan kaikelta siltä missä nyt tukevasti seison. Rauhoitin tilannetta järjellä, mutta se oli eittämättä jättänyt jälleen jälkensä. Fyysinen reaktio jatkui kehossa yli vuorokauden, vaikka on mahdotonta saada vastauksia, tai kutistaa lapsensa jälleen pieniksi. Järjellä kuitenkin pystyin sivuuttamaan muistoja mielestäni. Olen käsitellyt asioita, mutta kun ne eivät poistuneet mielestäni, survoin ne piiloon. En yksinkertaisesti voinut käsitellä asioita yhtään sen enempää ja olen edelleen samaa mieltä. Asiat on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista, keho vain ei tunnu unohtavan. En voinut katsoa valokuvia tuolta ajalta yhtään enempää ja koin lopettamisen hienona kasvuna. En halua velloa menneissä ja koska keho ei unohda – on parasta pysyä ajatusten kanssa erosta tietyistä muistoista ja tunkea ne takaisin sieltä mistä esiin ponnahtivat. Kehollinen reaktio on usein melkoinen riesa. Positiivista siinä on se, että voi tuntea todella elävänsä, joka solulla. Reaktiot eivät tietenkään nouse pintaan vain, kun eteeni tulee muisto menneisyydestä. Kamppailen reaktioiden kanssa jatkuvasti. Muiden kommentit voivat triggeröidä (negatiiviset tuhat kertaa helpommin kuin positiiviset), mutta usein omat ajatukset riittävät. Kun koen epäonnistuneeni, kun koen onnistuneeni.. Kun ajattelen mitä muut ajattelevat teoistani tai minusta. Kun vain itse ajattelen itseäni. Minä, minä, minä. Mutta se onkin minun kehoni ja minun reaktiot, joita yritän ymmärtää ja hallita. Kaikkien kehot toki reagoivat pitkin päivää, eikä reaktioita usein edes huomaa. En minäkään, onneksi. Toki myös reagoin muiden asioille – hyvässä ja pahassa. Olen hieman liiankin hyvä asettumaan toisen saappaisiin. Lopulta kehon reaktioita saa rauhoitettua niinkin yksinkertaisella ajatuksella kuin; ne ovat vain ajatuksia.]]> 9

Tovi sitten tuumin miten mielialalääkkeiden lopettaminen lopulta tulee sujumaan. Viimeeksi kirjoitin, että pelkään olla ilman lääkettä. Tovi myöhemmin säpsähdin liikenteessä kun auton ratissa muistin, että en ole syönyt lääkettä viikkoihin. Lopettaminen meni oiretta. En kärsinyt fyysisiä sivuvaikutuksia, en tuntenut kehossa mitään muutoksia. Mielialakin on pysynyt suht korkealla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, olen paljon tunteva ihminen ja olen nyt lääkkeiden lopettamisen jälkeen kohdannut jälleen isoja tunteita. Jotkut ovat kovin ärsyttäviä. Minulle on varsin ok itkeä ilosta, surusta, onnesta ja myötätunnosta. Itken hyvänen aika asiasta kuin asiasta, enkä ole ihan varma olenko ollut aina näin herkkä. Todennäköisesti. Reagoin kuukautisiin voimakkaammin. Olen varmaan reagoinut aina näin, mutta nyt olen laittanut asian oikein huolella merkille. Yhden viikon vihaan kaikkea ja kaikkia. Toisen viikon puhun koko ajan ja hupsuttelen. Kaksi viikkoa kuukaudesta taas menee suht normaalisti. Hormonit toimivat myös lääkkeiden kanssa, mutta lopettamisen jälkeen ne kuplivat täydellä teholla. Sitten tullaan siihen, joka on todella ärsyttävä piirre minussa. Menetän hermoni. Pinnani on millimetrin mittainen, kiroan pienimmistäkin asioista ja tunnen maailman kaatuvan päälleni. Tilanteet jatkuvat vuorokauden tai menevät puolessa tunnissa ohitse. Joten kyse on reagoinnista vaikeisiin asioihin, ärsyttäviin asioihin. En aisti tässä masennusta, vaan tapani kohdata maailma; pessimistin silmin. Ai, että mä tulen kuolemaan nuorena – eikös ne positiivarit täällä hengaile pal pidempään.. Hahah. Kireät hermot on kirjoitettu temperamenttiini, kiitos iskä. Mutta niiden kanssa voi myös pelata. Jankuttamalla, että negatiiviset vibat ovat vain tunteita, sekä lepäämällä. Pinnani kiristyy usein, kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni. Minun varmasti pitäisi olla ihminen, joka ei halua lapsia. Oman ajan tarve on suuri. Noh, lapset on tehty ja ei auta kuin kiukuspäissä selittää tilanne kerrallaan auki lapsille. Hermot ovat usein kireällä myös, koska olen väsynyt. Toitotan olevani elämäntapaväsynyt. Olen elänyt yrittäjän elämää kohta 10 vuotta ja kieltämättä se on jättänyt jäljet. Kun on kiire, on stressi. Kun on vähän töitä, on stressi ja liki toimeton. Paradoksaalista tämä on siksi, että rakastan yrittäjänä olemista. Uskon myös, että neljä vuotta yksin lasten kanssa (vaikka he olivatkin vain 50% ajastaan minulla) teki tehtävänsä väsymyksen saralla. Elämästä tekee mukavaa se, että väsymys kasaantuu, mutta varastoon ei voi nukkua. Jos voittaisin sata miljoonaa (eikä yhtään vähempää!) lotossa, sulkisin puhelimen ja nukkuisin. Epäilen, että nukkuisin varmaan kolmisen kuukautta. Sen jälkeen ostaisin talon Italiasta. Terapiasta viisautuneena voin kuitenkin vakuuttaa itselleni, että en tarvitse lottovoittoa. Elelen nyt vitamiinien voimin ja kannattelen upeasti itseäni. Itkeskelen uutisille, tv-sarjoille, eilen itkin kun Kai nukkui sylissäni ja tunsin vain niin suurta onnellisuutta siitä hetkestä. Seuraavassa hetkessä voin raivota kun Simo kakkaa lattialle, lapsi on unohtanut koekirjat kouluun tai Kai tuo kaupasta väärää ketsuppia. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin suht tasapainoinen, hymyilevä nainen, joka tekee kaikkensa, että töitä riittää, arki toimii ja aikaa jää kaikelle kivalle. Omasta ajasta puheenollen; tämän jutun kuvana on mun vielä hieman keskeneräinen toisinto Klimtin Suudelmasta. Olen kuluttanut tämän kevään perjantait maalauskurssilla Kaapelilla ja taulu on yksi tehtävistä. Vaikka olen tuntenut suurta luomisen tuskaa, kurssi on ollut eittämättä parasta hetkeen. Olen oppinut omasta tekemisestä ja tajunnut kuinka nopeasti maalaamisessa voi kehittyä. Ehkä voin kehittyä myös ihmisenä ja jonain päivänä olla hieman vähemmän pinna kireällä..]]> 18

Tiedättekö sen tunteen, kun touhotatte menemään omassa kuplassanne. Höösäätte ja jokainen teko, hetki ja kontakti tuntuu olevan merkittäviä. Olet vastuussa siitä, että arki pyörii, koti on siisti ja koira on ulkoilutettu. Meileihin vastataan, mietitään kuumeisesti mikä on seuraava uramuuvi ja pidetään yhteyttä ystäviin. Kovin usein sitä menee etenee elämässään niin, kuin olisi maailman napa. Kuin jokaisella eleellä ja asialla olisi merkitystä. Sitten tulee hetki, kun tuijottaa ympärilleen ja tajuaa kuinka pieni onkaan. Yhdentekevä, merkittävä vain muutamalle. Saan tämän tunteen usein kun ajelen Helsingissä autolla. Olen menossa jonnekin, joku odottaa juuri minua. Olo tuntuu merkittävältä. En ajattele asiaa, mutta tiedostan sen. Kenties kyseessä on kuvattavan ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen kuvaustilanne koskaan, hänen ainutlaatuinen hetkensä. Hän saattaa muistaa minut vuosienkin päästä. Istun autossa ja ajan Kurvin läpi, katselen ihmisiä ja sisäistän tilanteen. Ratikkapysäkillä on ihmisiä, rinnallani, edessä ja takana autoissa on ihmisiä. Ratikassa on ihmisiä, busseissa on ihmisiä. Taloissa ympärillä on ihmisiä. Ihmisiä kävelee, seisoo, istuu. Ihmisiä on kaikkialla. Mitättömyys iskee. Maapallolla on miljardeja ihmisiä ja ohitan tuhansia ihmisiä työmatkallani. Jokaisella on oma elämä. Tämä ajatus on K Ä S I T T Ä M Ä T Ö N. Kurvin kohdalla tuumailen aina, että tässä minä menen, joku saattaa huomata ikkunan läpi, katseet saattavat kohdata, mutta minulla ole mitään tietoa siitä kuka hän on, saatika mihin hän on matkalla. Saatan ohittaa saman ihmisen tietämättäni kerran viikossa, en koskaan tai kerran vuodessa – hämmentävää. Saatan ohittaa tänään ihmisen ja tavata hänet juhlissa kuuden vuoden päästä. Mieleeni palaa piirrustus, jossa on ihmisiä kävelemässä eri suuntiin ja alle kirjoitettu: ”on ihme, että koskaan edes kohtaamme”. Tällä viikolla saavuin Helsingin yliopistolle kuvauksiin. En ollut koskaan käynyt Think Cornerissa ja kuvattavaa odotellessa jumahdin taas pienuuden ajatteluun. Seurasin opiskelijoita, joita meni ja tuli. Moni seurasi tekemisiäni, kenties mietti omiaan tai uhrasi pari sekuntia tuumien mitä juuri minä oli tekemässä. He uurastivat, tutkivat ja analysoivat tietokoneidensa äärellä, kenties tekevät elämällään suuria. Suurin osa varmasti ainakin ajattelee tekevänsä suuria, muuttavan maailmaa – edes hieman. Yliopiston kahvilan läpi kulkiessa mietin kuinka moni siellä on käynyt, kuinka usein he siellä käyvät ja juuri tänään minä olin siellä ensimmäistä kertaa. Mietin sattumaa ja sitä miten pienestä kaikki on kiinni. Mietin miksi olin juuri siellä nyt ja missä voisin olla, jos en olisi saanut tai vastaanottanut tätä kuvauskeikkaa. Maailma kuitenkin on todistetusti pieni. Kuvasin juuri tietämättäni Sipoon hoivakodeissa ystäväni isoisän ja sattumalta kuvattavakseni tuli korkeassa asemassa oleva ystäväni veli, josta oli puhuttu useaan otteeseen. Mutta minä olen vielä pienempi tässä maailmassa. Se tunne helpottaa oloa, kun koen, että pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa. Mutta se myös ahdistaa – koska miksi edes yrittää. Loppujen lopuksi olemme (muutamia sankareita ja neroja lukuunottamatta) melko turhia hiukkasia alati muuttuvassa maailmassa. Sitten päähäni putkahtaa seuraavissa liikennevaloissa ajatus iltapäivän aikataulusta, kuvattava saapuu ja keskittyminen jää meidän kahden välille, enkä huomaa ohikulkijoita. Unohdan pienuuden. Olen syntynyt tänne, juuri tiettyyn aikaan, juuri tiettynä vuotena. Olen tässä hetkessä ja tilanteessa nyt, oli se merkityksellistä tai ei. Olen jo nyt kohdannut elämäni aikana niin monta ihmistä, että en muista heitä kaikkia. Tulen kohtaamaan uusia ja tulen ohittamaan kymmeniä tuhansia. Juuri minun elämässä on merkitystä minulle ja ehkä muutamalle muulle. Suurin osa tuijottaa omaa napaa ja elää omassa kuplassaan, eikä suotta. Ei tätä suuruutta ja omaa pienuutta pysty käsittämään, eikä kukaan voi olla varma miksi juuri minä tai sinä ollaan täällä tai Kurvissa tiistaina klo 9.38. On parempi ajatella, että kaikilla meillä hiukkasilla on joku merkitys. Ennen kaikkea pienillä asioilla, hetkillä, teoilla ja sanoilla on merkitystä. Niillä voi olla koko elämän kokoinen merkitys jollekin toiselle. ]]> 15

Viime marraskuussa tuumailin useita kertoja, että pitäisikö mun kirjoittaa puhe mun kummitädille, joka oli täyttämässä viisikymmentä vuotta. Juhlaviikolla ajatus kävi mielessä muutaman kerran, mutta edellisenä iltana puhe oikein ryöpsähti ulos minusta. Kirjoitin sen päiväkirjaani spontaanisti ja yön hautomisen jälkeen tartuin läppäriin aamulla ja kirjoitin hänet puhtaaksi. Meillä oli muuttorumba kesken, joten tulostin oli toisessa osoitteessa. Lähetin puheen sähköpostilla juuri ennen juhlia äidilleni ja mainitsin hänelle, sekä Kaille, että kirjoitin sen, mutta ne välttämättä aio lukea sitä ääneen. Olen jumalattoman kova jännittämään. Jännitän esiintymisessä kaikkea ja voisin hyvin päästä sinuiksi kaiken muun kanssa, mutta käteni hikoavat ja naamani punoittaa. Jännitys on hyvin fyysistä ja ahdistava kokemus. Olen aina kuitenkin halunnut esiintyä – ollen täysin varma esityksen kulusta. Niinpä aikoinaan kun kävimme tanssitunnilla esityksen kuvioita läpi tunnin viikossa, minä kannoin kotona valkoisen mankkani autotalliin ja laitoin kirjastosta lainatun, esityksessä olevan kappaleen soimaan – monta, monta, monta kertaa viikossa. Treenasin niin paljon, että osasin jokaisen nyanssin täydellisesti seuraavalla tunnilla. Tästä syystä minut laitettiin usein eteen ja keskelle – ja paineet kasvoivat entisestään. Mutta nautin siitä, koska tiesin osaavani. Suoriuduin keskinkertaisesti yläasteen esityksistä, ensimmäisen ammattikoulun aikaan onnistuin keplottelemaan opinnäytetyöni aiheeksi joulun, joten en voinut suorittaa näyttöä koulussa opettajien valvovien silmien alla. Kuvasin jouluun liittyvät valmistelut kotonani videolle ja suoritin näyttöni riman alta menemällä. Arvosanaksi tuli kuitenkin kiitettävä, joten so not. Ensimmäinen tiukka paikka esiintymisessä osui toiseen amikseen, niitä olikin kaksi liki peräkkäin. Ensin tarvoin läpi työharjoittelupaikan esittelyn muille luokille ja sen jälkeen esittelin täydelle auditoriolle opinnäytetyöni. Molempiin käytin samaa metodia: suunnitelin esityksen kulun, kirjoitin selkeät muistilaput jotka johdattivat minut läpi esityksen ja harjoittelin esittämistä ääneen. Olen saanut esiintymisistäni aina hyvää palautetta. Esiinnyn kiinnostavasti ja selkeästi, ääneni on myös hyvin kuuluva tarvittaessa. Sisällytän esityksiin mielenkiintoisen draaman kaaren ja yritän naurattaa, itkettää ja herättää ajatuksia. Nyttemmin minun ei tarvitse harjoitella esiintymisiä. Turvanani ovat kokemus ja betasalpaajat. Verenpainetta laskeva lääke poistaa fyysiset jännityksen tilat ja pystyn keskittymään oleelliseen. Salpaajat eivät kuitenkaan poista jännityksen henkistä puolta ja yleensä en muista tiukoista paikoista paljoakaan. Mutta sillä ei ole väliä – etenkään jos olen naurattanut, itkettänyt ja herättänyt ajatuksia. Niin minä tartuin mikrofoniin ja astelin harjoittelematta kertaakaan sadan vieraan eteen. Meinasin itse liikuttua, mutta pidin paketin kasassa onnistuneesti. Tiesin, että se on hyvä puhe ja niin se olikin. Sukelsin sylikummini puheessa suoraan syvään päätyyn, nousten sieltä kuitenkin nopeasti takaisin juhlatunnelmaan.  

Olet mun sylikummi ja mun ensimmäinen muisto susta onkin sylistä. Se on pelottava ja ahdistava, mutta kuitenkin turvallinen.

Kun olin vähän alle 3-vuotias, mun pikkusisko kuoli. Siitä hetkestä muistan sinut ja meidän välisen yhteyden.

Muistan ambulanssin, sun kiharat hiukset, sun itkun ja hädän.

Mutta mä muistan hyvin myös sen, että olin turvassa – sun sylissä. Sun käsien ympäröimänä.

  Ylitin jännityksen, pelkoni ja sain puhuttua puheen joka minusta kumpusi. Samoin tein tiesin, että tämä oli edessä pian uudestaan. Nyt vuorossani oli 60-vuotta täyttävä äitini. Purin autossa nauhoittamani ideat tekstiksi, jäsentelin ja mietin mistä kaikesta haluan puhua. Voi pojat äidille kirjoittaminen oli miljoona kertaa vaikeampaa, hän on kuitenkin äitini. Viimeisenä iltana sain kuitenkin valtaisan kuuden sivun paketin kasaan. Oli aika puhua äidille kasvatuksesta, luonteesta, muistoista, elämästä, vaikeuksista ja rakkaudesta. Tässä muutama pala puheesta:  

On kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen – juuret ja siivet. 

Kasvatitte meidät empaattisiksi, muita kunnioittaviksi, tasa-arvoisiksi ja vahvoiksi ihmisiksi. Annoitte luvan olla omia itsejämme, kunhan teimme sen oikeudenmukaisesti ja vastuumme kantaen. Kuitenkin – jos me mokasimme, te autoitte. 

_____________

Sinulta olen perinyt myös vahvan naisen mallin. Sellaisen naisen, joka on tasa-arvoinen feministi ja vastuussa omasta elämästään. 

_____________

Olet joutunut kokemaan elämässä mittaamatonta surua,  surua jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Mutta kahlasit sen läpi ja käänsit surun voimavaraksi, jopa autoit muita ihmisiä sun kokemuksen kautta. Uskon, että suuri suru on tehnyt susta vieläkin vahvemman. Rautaisen naisen, jota ei pienet murheet hätkäytä.

_____________

Olen oppinut sulta paljon, vaikkakin alussa mainitsin, että vanhempia ei yleensä kuunnella. – Tiedän, että leivonnaiset onnistuvat vain aidolla voilla ja että sokeri on luonnon tuote. – Pikku hiljaa ymmärrän, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla edes hyvä, saatika paras. – Opin, että ihmiset surevat eri tavalla ja sen, että tunteellisuus on geeneissä. – Kuulin, että lapselle riittää rasvaton maito. – Opin arvostamaan naisia joka kerta hitusen enemmän, kun paasasit vahvoista naispuolisista esikuvista. Sen vuoksi tunsin valtaisaa surua kun prinsessa Diana kuoli. – Yritin kovasti oppia neulomaan, mutta onnistuin vain vanullisen päiväpeiton tekemisessä ja jos tarvitsen lapasia – olen oppinut että niihin tarvitsee 100 grammaa lankaa. – Tajusin, että riiteleminen kuuluu elämään ja puhdistaa ilmaa. – Olen oppinut, että jokainen saa elää itsensä näköisen elämän.

Olen varma, että jatkat elämäni loppuun asti mun mentorina, jonka kommenteista voin oppia tai olla oppimatta. 

Tulet olemaan apuna, tukena, ystävänä ja ikuisena tv-kriitikkona, jonka kanssa voi katsoa Vain elämää -jakson parhaita paloja, nauraa Downton Abbeylle ja liikuttua Gilmoren tyttöjen äärellä.

  Puhe oli piece of cake. Sen jälkeen minun piti soittaa ja laulaa. Puheeni päättyi unelmien tavoitteluun ja lopulta kevennykseen:  

Toisaalta tähän loppuun on hyvä kunnioittaa sun syntymäpäivä-viikolla edesmennyttä mäkikotkaa:

Elämä on kuitenkin vaan laiffii. 

Siksi mä uskallan nyt tarttua joululahjaksi saamaani ukuleleen. Tiedän, että jos tämä menee ihan penkin alle, niin äiti sanoo silti ”Hyvin meni. Eteenpäin!”

  Olin treenannut monta kertaa, kuitenkaan kertaakaan esitys ei ollut mennyt putkeen täydellisesti. En välittänyt, vaan päätin ylittää itseni. Halusin esiintyä, koska musiikki on minulle erittäin tärkeä ilmaisumuoto. Olin lukemattomia kertoja purskahtanut itkuun harjoitellessani ja ajatellessani äitiäni. Se oli prosessi, jonka päätös oli itsensä ylittäminen. Tartuin ukuleleen, tein yleisölle toki hyvin selväksi, että olen täysi rookie ja hengitin syvään. Esitys oli riittävän hyvä ja kappaleesta muodostui ikuinen muisto, jonka yhdistän äitiini elämäni loppuun asti. (Kappale on Jonna Tervomaan Minä Toivon ja nyt itken täällä miettien, että soitan sen uudelleen hänen hautajaisissa (joskus sadan vuoden päästä!). Laulu päättyy sanoihin: Minä toivon huomisen tulevan, toivon soihtujen korkeina palavan, toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa. Oh lord, yritän täällä kerätä itseäni. Tuloksetta.) Joka tapauksessa – olen ylittänyt itseni, mutta se ei ole puheissa, eikä esiintymisessä tärkeintä. Tärkeintä on sanoa tärkeät asiat ja ajatukset. Tärkeintä on muistaa tärkeitä ihmisiä ja koen, että puheet tekevät juhlan. Olitpa kuinka kyyninen tai ujo tahansa, uskon, että ihminen haluaa kuulla rakkailtaan mitä he ajattelevat ja miten he näkevät hänet – suurena päivänään. Tulen varmasti puhumaan ja laulamaan siskoni ja ystävieni häissä, hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Se ei enää ole itsensä ylittämistä, mutta keksin varmasti uusia asioita, joissa voin taas ylittää riman ja taputtaa itseäni selkään. Jotain hienoa siinä tunteessa on. Tulee semmoinen elämisen meininki koko kehoon!]]> 18

Reilut kaksi vuotta sitten kymmenen milligrammaa Escitalopramia nosti minut suosta, jonne olin jumiutunut. Olin itkuinen, alati uupunut, hermostunut, ahdistunut ja näin kaiken negatiivisten lasien läpi. Tiesin koko ajan, että se en ollut minä. Jotain oli pielessä, mutta ajattelin sen menevän ohi itsestään – vaan se ei mennyt. En nähnyt oikein missään mitään positiivista ja kun alkoi tuntua siltä, että oli kova työ selvitä tavallisesta arjesta, terapeuttini puuttui asiaan. Keskivaikea masennus on tänä päivänä varmasti monen sairaskertomuksessa. Niin minunkin – ja se on hienoa. Se, että se paikannettiin hyvissä ajoin. Se, että olin jo avun piirissä. Se, että nyt pystyin hyväksymään sen, ettei henkinen ja fyysinen paha olo ollut normaalia. Siihen asti olin ollut mielestäni ihminen joka ei masennu. Koska näen aina asian positiiviset puolet. Koska näen aina hyvää ihmisissä, koska olen hemmetin empaattinen. Vaan enpä tajunnut, että samaan aikaan koin suurta surua, olin käsittämättömän vaativa itselleni, tein yksin rankoista aiheista kertovia projekteja ja olin läpikäynyt isoja elämänmuutoksia. Aloin väsyä. Huomaamattani aloin muuttua ja painua alas. En puhunut, en jakanut. Ajattelin olevani huono, paska ihminen jota kukaan ei halua, eikä kukaan kaipaa. Haukuin itseäni päiväkirjaan, kirjoitin kaikki epäonnistumiset ja soimasin huonouttani. Vasta vuosia jälkeenpäin tajusin, että syötin itselleni pahaa oloa uskottelemalla näin päiväkirjan sivuille. Siihen asti olin ollut ihminen, joka ei koskaan tulisi syömään masennuslääkkeitä. Syitä oli kaksi: en halunnut sivuvaikutuksia (kuten sairaalloinen lihominen), enkä ymmärtänyt kuinka niistä lopulta päästään eroon. Olin ennen lääkkeiden aloitusta käynyt terapiassa puolisen vuotta ja luotin lääkäriini. Hän vakuutti, että kenenkään ei tarvitse lihota lääkkeen vuoksi – sitten vaihdetaan lääkettä. Hän vakuutti, että 10mg määrällä sivuvaikutukset tuskin olisivat suuria ja jos olisivat – sitten vaihdetaan lääkettä. Lopuksi hän selitti miten lääkkeestä pääsee eroon. Olen parhaillaan syönyt puolikasta annosta kolmen viikon ajan. Muuton jälkeen rutiinit muuttuivat hieman ja unohtelin joulukuun läpi lääkettä alvariinsa, joten tavallaan olen ollut puolikkaalla annoksella jo viitisen viikkoa. Mielialalääkkeestä pääsee eroon porrastetusti. Vähennetään siis määrää pikkuhiljaa, omaan tahtiin. Olen syönyt lääkettä vasta kaksi vuotta. Kyllä, se on vähän aikaa. Olen myös syönyt todella pientä annosta. Joten luopumisen ei pitäisi olla kovin haastavaa. Koko prosessi on kuitenkin haastava juurikin henkisesti, minimaalinen pahoinvointi sivuvaikutuksena ei ole mitään. Tuo pieni määrä lääkettä nosti minut sieltä suosta. En saanut sivuvaikutuksia (sitä pikkuista pahoinvointia lukuunottamatta) ja neljän viikon jälkeen aloin olla oma itseni – eli normaali. Lääke kavensi ahdistusta valtavasti, poisti itkuisuuden, mutta olen kuitenkin saanut olla tunteva ihminen. Liikutun, nauran, panikoin. Nyt siis pelkään samaa kuin alussa.. Tiedän, että lääkkeestä pääsee eroon, mutta mitä se vie mukanaan? Terapia on ollut koko tämän ajan viikoittainen apuni ja olen oppinut itsestäni paljon. Koen kaiken kuitenkin kovin fyysisesti. Ihastumiset, pelot, jännitykset, surut.. Ahdistus tuntuu fyysisesti palana kurkussa ja kivenä rinnan päällä. Vaikka olen työstänyt asioita ja hengitellyt mindfulnessissa – en ole aivan varman pystynkö olemaan ilman lääkettä. Miksi sitten olen keskellä prosessia, jonka päätepysäkkinä on lääkkeettömyys? Koska aika tuntuu oikealta. Jokin osa uskoo siihen, mitä minulle aluksi sanottiin. Lääke nostaa sinut syvyyksistä, aivot alkavat taas pitämään normaalia normaalina ja lopulta huijaus toimii niin hyvin, että lääkettä ei enää tarvita. Olen voinut pitkään todella hyvin. Uskon, että pärjään ilman lääkettä. Kun nyt tunnen ahdistusta, jännitystä ja itku tulee helpommin. Minun on muistettava, että isoilla tunteilla reagoiminen on osa minua – on aina ollut. Olen tunteellinen ihminen. Isot reaktiot eivät tarkoita sitä, että en huomenna selviä arjesta. Masennus ja tunteellisuus ovat kaksi eri asiaa. Aivan varmasti lääkkeetön elämää tulee olemaan tunteiden vuoristorataa, mutta se on minua. Se on se ihan oikea normaali, kun tunneskaalojen kärkiä ei ole Escitalopram hionut. Pelkään hirmuisesti luopua lääkkeestä, koska ne toimivat juuri niin kuin pitää. Olen myös pitänyt tästä hieman suppeammasta tunneskaalasta, elämä on ollut jokseenkin helpompaa. Mutta on aika kokeilla seisoa taas omilla jaloilla, kaikkine tunteineen. Keskivaikea masennus on vähän kuin pyörtyminen. Kun olet kerran pyörtynyt pää kolisten lattialle, osaat seuraavalla kerralla mennä heti alas istumaan, kun päässä alkaa huipata. Olen kerran jumiutunut alavireeseen masennukseni kanssa ja kokenut kuinka lääkkeistä oli apua juuri minulle. Uskon, että tulevaisuudessa kuuntelen itseäni herkemmin ja tunnistan mahdolliset oireet aiemmin. Mikäli jumiudun suohon, en pelkää hakea apua ajoissa.   Ps. Vaativuus on piirre persoonassani, josta en tule koskaan pääsemään lopullisesti eroon. Maalasin kuvassa olevan taulun olohuoneeseen ja häpeän sitä. Jos se olisi jonkun toisen, oikean taidemaalarin tekemä – ihastelisin sitä eittämättä. Mutta se on minun raapustus, eikä se ole koskaan täydellinen. Se kuitenkin saa jäädä tuohon, ainakin hetkeksi. Kiitos terapian ja lukuisien kirjojen, jotka jankuttavat uskomaan itseensä.]]> 29

Kerron heti alkuun faktan, jotta sinun ei tarvitse pähkäillä tätä enää – kyllä, se sattuu. Toisinaan ihminen muuttaa mieltään. Joskus se muuttaa sitä tosi usein ja etenkin kun on hieman tuuliajolla. Olen ottanut ensimmäisen tatuointini 2012 ja sen jälkeen uusia silloin tällöin, mutta jotakin tapahtui muutama vuosi sitten ja homma lähti vähän lapasesta. Kaduttaako? Toki. Mutta se on elämää. Olin ymmärtänyt, että tatuoinnin poisto laserilla on tuhansien ja tuhansien eurojen homma. En siis selvittänyt asiaa, vaan päätin, että peitän pienen mustan kolmion kädestäni jollain muulla kuvalla. Ihan kuulkaa ärsytti se, että kolmiosta oli tullut hipstereiden ”merkki” (kukaan ei toki enää edes muista moista) ja se ketutti minua vietävästi. Häpesin sitä 5 cm kokoista kolmiota. Peittämisestä ei kuitenkaan tullut mitään ja noh, pidemmittä puheitta – minulla oli pian kädessäni kaksi isoa mustaa peittokuvaa. Musta sydän ja musta salama. Arvatkaa häpesinkö kättäni sen jälkeen enemmän vai vähemmän kuin aiemmin? Jep. Kunpa olisin selvittänyt laserointia aiemmin.     Plastic Surgery Centerin Ida otti minut vastaan, analysoi käteni, iski hinnan tiskiin ja varasimme ensimmäisen ajan.  Ilmaista tämä toilailu ei toki ole, mutta ei tässä miljonäärikään tarvitse olla. Sanotaanko näin, että häpeällä on jokaisen kohdalla hintalappu ja minä haluan enemmän kuin mitään korjata käteni ”tilanteen”. On mahdotonta tietää kuinka monta laserointia kuva tarvitsee, minun tapauksessani takana on nyt neljä kertaa. Kovin moni on kysynyt hintaa ja prosessista Insta Storiesin puolella, joten tuumasin kertoa teille omasta kokemuksestani. Hinta muodostuu alueen koosta ja käyntikerroista. Joten jokaisen on itse selvitettävä suuntaa antava hinta laserointia suorittavalta yritykseltä. Minun alueeni on haastava, koska se on täyttä mustaa (eikä esim iso kuva, mutta ohutta viivaa) ja käteni takaosassa on useita peittokertoja. Mustetta on tungettu käteeni sen verran paljon, että siinä menee luonnollisesti aikansa ennen kuin se lähtee sieltä liikkeelle. Lasersäde siis räjäyttää ihokerros kerrallaan muste-palluran pienemmäksi, jonka jälkeen muste kulkee aineenvaihdunnan mukana pois. Poiston tehokkuus on siis kiinni aineenvaihdunnasta ja parantumisesta. Alueeni ei ole mahdottoman iso, mutta muste on tiheässä – parantuminen ei täten ole helpoimmasta päästä.     Klinikalla laitetaan käteen puudute-rasva, jonka annetaan vaikuttaa 30-40 minuuttia. Minä en kovin helposti puudu, joten neljännellä kerralla ostin apteekista Emla-puudutetta, jonka sivelin tuntia ennen klinikalle saapumista käteeni. Se teki toimenpiteestä hitusen mukavampaa. Vaikutusajan jälkeen puudute pyyhitään pois ja aletaan hommiin. Plastic Surgery Centerillä on Helsingissä kaksi toimipistettä (+ pisteet Turussa ja Tampereella) ja olen aivan myyty toimenpiteen suorittajan, Idan, asiantuntemuksesta ja huolenpidosta. Ensimmäisellä kerralla istuin sivuttain penkissä, koska laser-kone oli toisella puolella. Sitä on hieman raskasta siirrellä, joten olin kiltti ja tuumailin, että kyllä mää selviän. Minulle tulee kuitenkin helposti huono olo ja matalan verenpaineen ja -sokerin vuoksi taju lähtee helposti. Sain päähäni solarium-tyyppiset mustat goggelssit – en nähnyt mitä tapahtuu ja haistoin palaneen ihon, joten huono olo oli taattu. Ida toi minulle herkullista mehua, pääsin makoilemaan selälleni, veri palasi päähän ja pyörryttävä olo poistui. Sain myös mustien lasien tilalle hoitajan toiset lasit, jotta näin kaiken, oranssina kylläkin. Ensimmäisen kerran jälkeen olen syönyt ennen laserointia, menen suoraan makuulle ja keskityn hengittämiseen. Mustia goggelsseja minulle ei ole tarjottu ensimmäisen kerran jälkeen. Kuvan poistaminen on arkaa puuhaa myös siksi, että alueeseen kuuluu kyynärpää. Kolmannella kerralla tajusin pyytää, että aloitetaan siitä, jolloin pahin on heti alussa ohi.     Laser tosiaan polttaa ihoa ja tekee siitä popparia (kuvissa näkyvä vaalea pinta). Poppari laskee nopeasti ja iho turpoaa hieman. Punoitusta on havaittavissa nopeasti, verenvuotoa ei oikeastaan ollenkaan. Joskus on pieni tippa jostain ohuesta kohdasta tullut. Kipu on jokaisesta ihmisestä itsestä kiinni ja minä koen operaation melko kivuliaaksi. Ilman puudutetta suoritus olisi kohdallani mahdoton. Helpottavaa tästä kuitenkin tekee se, että prosessi on kovin nopea! Minun mustat isot sydämet ja salamat on laseroitu kymmenessä minuutissa. Kun taas itse tatuointi on vienyt muutaman tunnin. Alueeseen puhalletaan myös kylmää ilmaa koko prosessin ajan ja sekin helpottaa kipua. Kipu on myöskin siedettävää, koska lopputulos (hamassa tulevaisuudessa) on mieluisa. Olen myös jo nyt miettinyt, poistaisinko vielä muutaman pienen kuvan nyt operoitavan alueen vierestä näiden sessioiden jälkeen.. Joten ei se täysin tuskaa voi olla. Laseroinnin jälkeen alueelle levitetään kilo Bepanthenia ja se suojataan kotimatkaa varten. Käteni turpoaa ja jatkaa turpoamista viikon ajan. Ensimmäinen kerta oli pahin, jopa rystyseni katosivat. Se on tehnyt kreisejä vesikelloja ja iskut sattuvat siihen kovin. Se kuitenkin paranee about tasan viikossa. Every time. Sen ajan sitä pitää huuhdella vedellä ja rasvailla. Sitten tuleekin Kaita raivostuttava vaihe. Laseroitu iho kuoriutuu. Eli sohvan ja sängyn vieressä on kasa mustia iho-hiutaleita, kun revin kuivunutta ihoa palasina irti. Nams! Niin koukuttavaa puuhaa! Pitää kuitenkin muistaa, että ihon pitää parantua kunnolla, muuten voi tulla arpia. Operaatio toistetaan kolmen kuukauden välein. Odottaminen on tuskaa. Käsi paranee niin nopeasti, että ei riitä ymmärrystä kolmen kuukauden odottamiselle, mutta siihen lienee syynsä. Minun käteni on neljän kerran jälkeen jopa edennyt, eli alueella on havaittavissa haalistumista. Ensimmäisen kahden kerran jälkeen muutosta tuskin huomasi. Nyt käteni on ruma kuin rutto, mutta jotain sentään tapahtuu ja kyynärpää alkaa olla jo mukavan vaalea (siellä on ohuin kerros mustetta). Prosessi on kuitenkin vielä täysin kesken. Elättelin toiveita kuudesta poistokerrasta, se ei kuitenkaan taida mitenkään riittää. Projekti kestää sen mitä kestää. Olenko lopettanut tatuointien ottamisen? Ehen. Otin juuri lokakuussa kolme lisää. Mihinkäs sitä koira karvoistaan.. Nykyään mukamas mietin vähän pidempään mitä teen. Olen varmasti tatuointi/laserointi kierteessä lopun elämääni ja ihmettelen eläkkeellä missä kaikki rahani ovat. Semmosta tää on. Hulluus.  


  Jos omat valinnat kaduttavat, kannattaa kysellä Idaa PSC:ltä. Ihanin tyyppi, joka osaa hommansa ja tekee kokemuksesta miellyttävää kysymällä minuutin välein ”Kaikki okei?” <3 PLASTIC SURGERY CENTER]]> 15

Hän tuskaisena minua häpeää, töksäyttelee asioita ennen kuin on ehtinyt ajatella ja jos kaikki ei mene kuten hän on ajatellut, hän töksäyttelee ajattelun jälkeenkin. Hän on suorasanainen poika, joka on paljon muutakin. Eilen hän kuitenkin sanoi minulle (varmasti itse sitä tajuamatta) jotain todella kaunista. Pötköttelimme sängyssä ja revimme laseroidusta tatuoinnistani kuivuneita ihon paloja (kyllä, häntä kiehtoo kaikki ruvet ja outoudet). Hän ajautuu viereeni aina kun Aapo on mennyt nukkumaan. Hän täyttää maaliskuussa kolmetoista, on niin teiniä, niin teiniä, mutta iltaisin mamman kainalo ja rapsutus on parasta maailmassa. Leevi: ”Sä oot kyl aivan erilainen äiti kuin muiden äidit..” Kaisu: ”Niin.. Mä tiedän. Oon tämmönen luova hullu!” L: ”Mut se on just hyvä!” K: ”Niin se onkin ja se johtuu varmaan osittain siitä, että sain sut melko nuorena.” Jäin miettimään tätä keskustelua. Se tuli uniini ja muistui tänään taas mieleeni. En tiedä miksi selittelin hulluuttani nuorena äidiksi tulemisella.. Aloin turhaan etsiä syitä ja perustella luonnettani, sekä tapaani olla lasten kanssa. Olen erilainen ja ylpeä siitä. Olen aina halunnut olla valtavirrasta poikkeava ja varmaankin siksi, että se on minulle luontevaa. Hupsuttelen aivan hirmusti, laulaa hoilotan kotona joka päivä, piereskelen päin naamaa räkättäen, painin, teen sekopäisiä pyllyn sheikkaus -tanssiesityksiä, maalaan tissi-tauluja, kiroilen hitosti, viljelen mustaa huumoria, jahtaan, kaappaan, pyöritän, kieputan, suukotan puhki, kerron kuinka paljon rakastan, röyhtäilen ruokapöydässä, kuljen alasti ja kerron selkeästi rehellisiä vastauksia kysymyksiin ”Miksi sulta tulee verta pimpistä?” ”Mitä tarkoittaa motherfucker?” ”Mitä porno on?” (Okei, jotkut vastaukset eivät aina ole nuoremman korville.) Meillä puhutaan asioista suoraan ja oikeilla termeillä. Oksennan jos joku ei pysty sanomaan PENIS tai MENKAT lapselleen. Täällä kuitenkin asuu myös erittäin jämpti, rajoja asettava aikuinen. Lapset tiedostavat, että en röyhtäile juhlaillallisella, enkä kiroile töissä. Olen leikkimielinen ja hieman hullu mutsi kotona, mutta käytöstapojen perään penään kun ollaan julkisesti liikenteessä. Toki hulluus on geeneissä, joten ulkomaailmassa lapsiltakaan ei voi huippusuoritusta odottaa. Ja onhan heillä tämä minun mallini, toki se on myönnettävä. Minun mallini on kuitenkin sitä muutakin. Yritän tehdä selväksi lapsilleni minun arvot, jotka ovat myös meidän perheen arvoja. En peräänkuuluta matematiikan arvosanoja, vaan arvostan sosiaalisia taitoja, tilannetajua, huumoria ja yrittämistä. Jos teet parhaasi, tuloksella ei ole väliä. Painotan, että kaikille täytyy olla kiltti. Me kunnioitamme toisia olemalla mieluummin puoli tuntia etuajassa, kuin minuutinkin myöhässä. Me olemme kaikki tasa-arvoisia. KAIKKI. Kehun, tsemppaan, kerron olevani ylpeä. Kun itken, kerron miksi. Kun olen huonolla tuulella, selitän että ihmisillä on huonoja päiviä ja moni asia on vaikuttanut mielialaani tänään. Kun raivostun, selitän heti rauhoituttuani miksi ja pyydän anteeksi. Arvostan rehellisyyttä ja luottamusta. Annan lapsilleni yhtä aikaa paljon vastuuta ja lellin heidät piloille. Handlaan arjen, työn ja meillä jää aikaa halimiseen. Meillä ei harrasteta juurikaan, vaan meillä nähdään ystäviä, leikitään ja ollaan vain kotona, rauhassa. Minulle tärkeintä on tuoda lapsille elämään taloudellista turvaa, mutta myös kertoa, että raha ei kasva puissa ja sanoa hyvin usein asioille ei. Opettaa kuluttamista, kierrättämistä, politiikkaa, maailman menoa. Haluan olla äiti jonka luo voi aina tulla ja kertoa mitä sydämellä on. Haluan olla äiti, joka rohkeasti sanoo, että ei tiedä läheskään kaikkea. Haluan olla äiti, joka tekee kuperkeikkoja trampalla ja nauraa täysiä elokuvissa. Olenkin näitä kaikkia. Olen monenlaista ja ennen kaikkea hyvällä tavalla hullu. Haluankin opettaa, että mikä vain on mahdollista, myös virheet. Siitä päästäänkin viimeiseen käskyyn – Anteeksianto, se on hyvä pitää mielessä läpi elämän.]]> 46

Asetun sohvalle makaamaan keskellä päivää, kiedon itseni vilttiin ja kun alan hengittämään oikein syvään, huomaan kuinka jännittynyt olen ja kuinka pinnallisesti olen hengittänyt koko aamupäivän. Ilman mitään syytä.  Viiden viikon aikana olen ”harrastanut” mindfulnessia, valitettavan usein kylläkin vain muutaman kerran viikossa. Joka keskiviikko saan kuitenkin uutta pontta meditaation maailman, kun meidän ryhmä kokoontuu pariksi tunniksi ohjatulle kurssille ja keskitymme stressiin, sen käsittelyyn ja tietoiseen läsnäoloon. 

Kuulostaako hitusen hihhulilta? Sitä mieltä minäkin olin, kunnes jokainen self-help kirja alkoi ohjata mindfulnessin pariin ja terapeuttini latasi tutkimustuloksia tiskiin. Viimeinen sysäys oli, kun koin itse meditaation voiman. 

Eikä nyt puhuta hurahtamisesta, tai siitä hihhuloinnista. Nyt puhutaan siitä, että ajattelun voimalla voit saada itsesi paljon parempaan olotilaan. Mielikuvaharjoittelulla saa ihmeitä aikaan ja tietoisella läsnäololla pääsee lähemmäksi ikivanhaa letkautusta – elä hetkessä. Maatessani siinä sohvalla – olin hieman järkyttynyt. Aamu oli ollut tavallinen, stressitön ja rauhallinen. Olin mielestäni rento ja olo oli kepeä, kunnes asetuin makuulle ja siirsin huomioni hengitykseen. Hengittäminen, joka on meille melko tuttu juttu, voi tehdä tepposet ja tyrehtyä melko pieneksi. Muutama hengitys syvään ja huomasin kuinka jumissa koko kehoni oli ja huomasin välittömästi, kuinka hyvää syvään hengittäminen minulle teki. Lihasjumeja ja pinnallista hengitystä on varmasti kaikilla, mutta miksi ne on hyvä huomioida ja miksi niistä kannattaa pyrkiä eroon?

Mindfulness on siitä mielenkiintoista, että siinä ei yritetä mitään. Jos tunnet ahdistusta, siinä koitetaan kohdata se tunne ja tuumaillaan miltä se tuntuu. Siinä ei koiteta rentoutua, mutta eittämättä siinä usein niin tapahtuu. Siinä sallitaan kokemukset juuri sellaisena, kuin ne ovat siinä hetkessä ja päästetään irti arvostelusta. 

Kurssilla on ollut sääntönä antaa jokaisen puhua oma kokemuksensa ilman muiden kommentteja. Me emme saa yrittää ohjeistaa toisiamme, emmekä kommentoi ”Juu, joo, ihan sama! Mustakin tuntuu tuolta, Joo, juuri näin!” Se on ollut melko vaikeaa, mutta rauha tuo kokemusten käsittelyyn aivan omanlaisen tunnelman. Ohjaajan syventävät kysymykset ajavat kohti oivalluksia, jotka jokainen löytää itse, eikä muiden sanelemana. Kurssin tunnelma on liki harras, se aika on vain meitä varten ja sen kokeminen on ollut mieletöntä. Kiteytettynä itse mindfulnesissa mielestäni yritetään päästä eroon autopilotista, automaattisesta ohjauksesta. Edes harjoitteen ajaksi. Siinä kehitetään joustavuutta toimia harkiten elämän eri tilanteissa sen sijaan, että reagoitaisiin automaattisesti.  Koska koen kehossani helposti selkeitä tuntemuksia – ahdistus tuntuu kivenä rinnalla, jännittäminen vatsanpohjassa ja jännityksenä hartioissa – on ollut erittäin helppoa päästä kehomeditaatiossa sisälle harjoitukseen. Mieleni seikkailee sadassa asiassa yhtä aikaa, mutta harjoitteita tehdessä, koen tuntemukset niin voimakkaina, että yleensä mieleni tyhjenee melko hyvin ja pystyn keskittymään siihen hetkeen täysillä. Tunnen kehoni sisällä ilmavirtaukset ja pystyn loistokkaan mielikuvitukseni ansiosta kuvittelemaan helposti kuinka hengitän tilaa kipeään lihakseen tai ahdistavaan möykkyyn sisälläni. Vastapainona ihanien asioiden ajattelu nostaa punan kasvoille, hymyn huulille ja valtaisan hyvän olon tunteen vatsaani.  Vaikka olen tehnyt hyvin laiskasti kotiharjoitteita, olen käyttänyt jo nyt muutamassa tiukassa tilanteessa hengitystä apunani. Tein kolmen askeleen hengähdystauon laivan vessassa, kun minua ahdisti vietävästi, enkä löytänyt sille selkeää syytä.  Muutaman kerran olen tyhjentänyt nukkumaan mennessä pääni keskittymällä hengittämiseen. 

En aio valehdella – pitkät meditaatiot ovat kuollettavan tylsiä ja olen nukahtanut useita kertoja niitä tehdessä, mutta kun oivaltaa kuinka hyvää harjoitteet tekevät, tylsyys alkaa kaikota ja hyvästä olosta tulee määränpää. Kun tajuaa miten stressi muodostuu ja miksi se lähtee muodostumaan, on helpompaa työskennellä sen kanssa. 

Se onkin yksi tärkeimmistä oivalluksista ja tämä kurssi tulee seuraamaan minua läpi elämän.  Huomenna osallistun elämäni ensimmäiseen seitsemän tunnin retriittiin, jossa tehdään hiljaisuudessa (mutta ohjaten) erilaisia meditaatioita. Jännittää ihan vietävästi, mutta yritän kohdata päivän avoimin mielin ja nauttia kokemuksesta. Vaikka tässä ei pyritä mihinkään, koen olevani koko ajan hieman parempi – oivallan mistä tässä todella on kyse. Olen melko varma, että huominen ei tule olemaan minun viimeinen hiljaisuuden retriitti.   Onko teillä kokemuksia meditaatiosta? Pääsettekö harjoitteisiin hyvin mukaan vai onko se tuottanut hankaluuksia?   
  Mikäli et ole kokeillut meditoimista koskaan, kolmen askeleen hengähdystauko on hyvä startti.
  1. Istu tai makoile vakaasti (silmät kiinni on aika kiva!) ja mieti mitä tuntemuksia kehossasi on, mitä se viestii. Keskity hetki tähän, minuutista muutamaan.
  2. Tuo huomio hengittämiseen. Tunne se nenässä, kurkussa, rinnassa tai esimerkiksi vatsassa. Voit vaikka laskea vetoja. Viitisentoista sisäänhengitystä on esimerkiksi oiva määrä.
  3. Laajenna huomio takaisin kehoosi ja tuntemuksiin vielä hetkeksi ja sitten vaan snap out of it. Eli päätä harjoite omaan tahtiin.
Tässä ei ole oikeaa tai väärää, mutta tuo on erittäin tehokas ja hyvä harjoite, josta saa hieman makua siihen mistä tässä hetkessä elämisessä oikein on kyse. Mikäli mindfulness kiinnostaa, suosittelen kursseja. Niistä saa irti valtavasti ja niissä on ryhmän tuki ja paine. Itse olen tepastellut Sini-Maria Tuomivaaran Avartuvan kursseille, joista löytyy lisäinfoa osoitteesta AVARTUVA.COM]]> 6