Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Itsemyötätunto. Olen vasta alkumetreillä, mutta jo hieman ihastunut teokseen. Siinä tuntuu kiteytyvän syy miksi käyn terapiassa ja miksi aikanaan sain masennusdiagnoosin. Itsemyötätunnon puute on iso juttu. Itsemyötätunto on laaja kokonaisuus ja siihen vaikuttaa moni asia. Kirjan alussa käsitellään läheisten ihmisten vaikutusta minuuteen ja se herätti oivalluksia ja tunteita. Wisconsinin yliopistolla tehtiin vuonna 2006 melko radikaali tutkimus, johon osallistui 16 pariskuntaa. Naisille annettiin lieviä sähköiskuja kolmesti ja tilanne muuttui jokaisella kerralla hieman. Vaihtelevassa järjestyksessä nainen oli huoneessa yksin, tuntemattoman ihmisen käsipuolessa ja aviopuolisonsa kanssa. Voitte vain kuvitella mitä aivokuvissa näkyi ja miten naiset kuvailivat tilanteita. Ahdistus ja pelko, eli suojavalmiuskeskukset olivat täydessä huudossa, kun huoneessa oltiin yksin. Tuntematon toi jo lohtua, mutta aviomiehen läsnäololla oli huomattavan rauhoittava vaikutus. Ikään kuin läheisen ihmisen läsnäolo ja kosketus olisi ollut voimakas rauhoittava lääke. Tämä sai minut pohtimaan stressiä ennen nykyistä parisuhdettani ja tilannetta näin puolitoista vuotta myöhemmin. Olen rennompi, rauhallisempi ja tyytyväisempi. Olen pistänyt tämän yleisesti sen piikkiin, että parisuhde vaan tekee hyvää. Mutta tässä taitaa olla syvempiä vaikutuksia, joita en ole edes tajunnut. Olen kirjoittanut ja puhunut usein sinkkuvuosina parisuhteen tarpeestani. Olin yksinäinen, mutta en lähtenyt suhteeseen ennen kuin se tuntui oikealta. Olin onnellinen, mutta en kuitenkaan kokonainen. Oloni oli turvaton ja tunnuin olevan hieman hakoteillä. Parisuhde tuo turvaa ja se taas laskee luontevasti stressitasoja. Läheinen ystäväkin voi tuoda turvaa, mutta minulle se ei koskaan riittänyt. Se ei kuitenkaan kerro epäpätevästä ystävyydestä tai siitä, että ystävältä ei saa seksiä (jonka usein katsotaan sinkuilta uupuvan ja olevan syy parisuhde-hinkuun). Se kertoo siitä, että yksinkertaisesti koen olevani turvassa kun toinen nukkuu yöllä vieressäni. On joku jonka kanssa suunnitella viikon ruokia, joku jonka kanssa suunnitella tulevaa. Joku jonka kanssa haluaa samoja asioita, yhteistä – jaettua elämää. Se turva on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Se on jotain muuta kuin yksin eläminen. Edelleen väitän kuitenkin, että olin tyytyväinen ja onnellinen yksinkin. Lopulta. Kasvoin kokonaiseksi, opin olemaan yksin. Opin sen vähän liiankin hyvin. Pieni osa meissä kuitenkin on aina, joka kaipaa lämmintä katsetta, kosketusta ja yhteyttä, jokapäiväistä arkea. Jotain sellaista, mitä ei voi saada aikaan kuin oman puoliskon kanssa. Parisuhde toi turvan ja rauhan, se antaa tilaa hengittää ja tutustua vielä paremmin itseeni. Jos tämä suhde joskus päättyy, olen jälleen vahvempi ja parempi versio itsestäni. Parisuhteen turvassa kehitän itsemyötätuntoa, ymmärrän laajemmin aivoituksiani ja kokonaiskuvaa. Ronnien kirja alkaa sanoilla ”Perusajatus on yksinkertainen: olemalla ystävällisempi ja myötätuntoisempi itsellesi voit vähentää henkistä kipua ja saada elämääsi lisää iloa ja tyytyväisyyttä.” Sitä kohti.]]>

14

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän. Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti. Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle. Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa. Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme. Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä. Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea. Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa. Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.    ]]>

25

Hiukset, hiukset, hiukset. Niin kauan kuin muistan, olen letittänyt tai pyörittänyt hiuksiani nutturalle yöksi. Jos en kaivannut kiharaa, tupeerasin pitkän tukan tyveä ja kuljin vuosia muhkeassa nutturassa. Iso luustoni ei tajunnut suhteuttaa päätäni siihen ja minun minipää kaipaa isoa tukkaa. Sitä minulla ei tietenkään luonnostaan ole.  Kolme vuotta sitten kaipasin pysyvää muutosta, leikkasin tukan lyhyeksi ja otin permiksen. Tai siis kiharakäsittelyn. Minut naurettiin kumoon, kun soittelin kampaamoihin kysellen ”teettekö permistä?” Kuulemma kasarilla tehtiin. Nyttemmin hän kulkee hienostuneemmalla nimellä, joka ei kanna edellä mainittua vuosikymmenen taakkaa mukanaan. Ensin kihara oli afromaista ja tupeerasin sen liki palloksi. Ei hienoimpia hetkiä elämässäni. Sen jälkeen tukka on alkanut elää omaa elämää ja jopa kampaajat ovat luulleet omaavani luonnonkiharan tupeen. Nämä hetket taas ovat imartelevimpia ikinä.  Kun reilu vuosi sitten kyllästyin karheaan ja höttöiseen kiharaan, aloin käyttää hoitoainetta. Halusin pörröstä silkkisemmän ja pian huomasinkin, että ihan mikä tahansa hoitoaine ei sitä tainnuta. Kampaajani suositteli italialaisen Davinesin Momo-tuotteita. Hän pesi hiukseni niillä ja tukastani tuli mielettömän pehmeä ja tuotteiden tuoksu oli lumoava. En voinut uskoa kampaamossa myytävien tuotteiden tekevän samaa kotona, mutta piruvie, näin kävi! Hiusteni kanssa on nykyään muutama tuote jota en vaihda. Kaapistani täytyy löytyä Davinesin Momo shampoo ja hoitoaine. Niiden lisäksi parhaiten kiharan tuo esiin ja pitää sen hengissä Schwarzkopfin Curl Honey. Toisinaan teen tehohoidon öljyllä ja Davinesin valikoimasta löytyy myös Love – Curl Primer sekä Momon hiuksiin jätettävä hoitoaine. Koska en ole täydellisen kiharan perässä, vaan tavoittelen juurikin luonnonkihara fiilistä, hiukset eivät vaadi kovinkaan paljon laittamista. Märkänä rutistelen kiharan kokoon, aamuisin herätän kiharan sumuttamalla hiuksiin vettä. Olen testaillut viime kuukausina erilaisia hiuskiinteitä, joiden luvataan antavan volyymia ja kiiltoa. Vielä en ole voittajaa löytänyt. Haastavin kihara on siinä vaiheessa, kun tyvi alkaa olla pitkä ja sen suoruus vetää koko paketti lötköksi. Silloin onkin hyvä vetää tukka kiinni ja soittaa seuraavaa aikaa luottokampaajaltani. Käyn kiharakäsittelyssä puolen vuoden välein ja näillä kerroilla kiharretaan tyvi. Latvan siis annetaan olla vanhoissa aineissa, mutta se rullataan toisella rullalla päälle, ettei valunut permisaine vahingossa suorista jo kiharalla olevia hiuksia. Hiuksia on paljon, mutta ainesosa on ohutta. Latva katkeilee helposti, eikä todellakaan ole elävien kirjoissa. Hiukseni eivät kauniisti kasva pitkiksi, vaan latva on yhtä kuivaa lirua. Taistelen kuitenkin joka kertaa kampaajan kanssa siitä, kuinka paljon latvoja leikataan. Pidän siitä, että tukka menee helposti kiinni löysälle nutturalle ja peittää niskani. Toisinaan kuitenkin leikittelen ajatuksella polkkatukasta. Joskos kesällä taas repäisisi ja toisi vaihtelua kuontaloon. Siihen asti lutraan kuitenkin Momoilla ja kosteutan kuivia latvoja niin paljon kuin pystyn.   ]]>

4

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

5

  Läskit on leppoisia – viihdy kropassasi – olet hyvä juuri tuollaisena. The Body Positive Movement, eli kehomyönteisyys on ollut ihmisten huulilla viime aikoina. Etenkin ylipainoisten huulilla. Eikä suotta, laihuus on ollut yhteiskuntamme ihannoinnin kohde vuosikymmeniä. Menimme siinä pahasti yli ja nollakoon mallit edustavat kaikkea muuta kuin normaalia, tervettä kehoa. Kehomyönteisyys antaa kaikille mahdollisuuden olla tyytyväinen omaan kehoonsa, juuri sellaisena kuin se on. Se ei tartu pelkästään läskiin, vaan myös ihon väriin ja seksuaalisuuteen. Tässä movementissa tarkoituksena on oppia rakastamaan itseään, omaa kehoaan. Kaiken kaikkiaan se on erittäin hyvä tavoite. Yhteiskunnallisesti ollaan mielestäni menty hitusen parempaan suuntaan. Somessa, televisiossa ja mainoksissakin näkyy erikokoisia ja näköisiä ihmisiä. Me emme kiinnitä kovinkaan paljon huomiota toisiin, vaan keskitymme itsemme sättimiseen. Löydämme vikoja, joita muut eivät noteeraa ollenkaan ja täten tämä kamppis on hirmuisen tärkeä. On tärkeintä rakastaa itseään ja kroppaansa. Mutta mihin vedetään raja? Movementissa alleviivataan, että laihan kroppa voi olla sairas ja lihavan terve, mutta.. Ylipaino on terveydelle haitallista. Se on fakta, josta ei pääse yli eikä ympäri ja sen vuoksi tämä kampanja on saanut minut pohtimaan, ruvettiinko me juuri ihannoimaan lihavuutta ja onko sekään fiksua? Siihen kampanja tuntui menevän, vaikka tarkoitusperät olivat laajemmat. Minun painoni on ollut nousussa Leevin syntymän jälkeen (viimeiset 12 vuotta), olen jo vuosia ollut lihavampi kuin koskaan. En jojoile, vaan kasvatan massaa. Ikä ei anna enää anteeksi ja pikkuhiljaa vuoden aikana syödyt ylimääräiset kalorit asettuvat leukani alle, kainaloihin ja etenkin vatsalle. En ole tyytyväinen vartalooni, koska siinä on selkeästi siihen kuulumatonta massaa. Olen vankkarakenteinen muija, en ole koskaan ollut ballerina, laihanakin painoin paljon, koska minulla todella on isot luut. Mutta ylimääräiselle massalle ei ole kuin tekosyitä. Tiedän tasan tarkkaan mitkä tekijät painoa nostaa ja miksi se ei laske. Elämässä on hyvä tähdätä hyvään oloon, kokonaisvaltaisesti. Minulla on melko paljon tekemistä sen kanssa. Yhtä aikaa yritän hyväksyä itseni ja toisaalta tiedän, että asioiden on muututtava. Minun tilanteeni on siitä mukava, että muutama kävelylenkki viikossa, säännöllinen syöminen, pieni herkkujen karsiminen ja rauhallinen mieli (vaikein osuus) ovat avainsanat pysyvään muutokseen. Entä jos olet fyysisesti terve ylipainoinen? Minun täytyy myöntää, että en oikein usko kyseiseen konseptiin. Ylipaino rasittaa aina jotenkin kroppaa, vaikka et omistaisi rasvamaksaa, suoliston epätasapainoa, diabetesta.. Kenties jumppaat lihasmassaa ahkerasti vahvistaaksesi itseäsi, mutta silti ylimääräinen paino ei voi olla hyväksi, paitsi vesiliukumäessä ja painissa. Ylipaino ei tee hyvää ihmiselle, kuten ei liika liikunta tai kalorien sekopäinen laskeminen. Liika on liikaa, kaikessa. Tämä kehomyönteisyys onkin erittäin tärkeä kaikille meille. Myös normaalipainoisille, hoikille ja heille, jotka suorittavat liikuntaa ja elämää. Heille, jotka eivät salli lepopäiviä ja rääkkääväät itseään pysyäkseen höyhenen kevyenä. Heille, jotka muokkaavat kehoaan leikkauksin ja näkevät peilikuvan ilmestymän aina negatiivisesti. Uskon, että läskit ovat usein lepposia juurikin siitä syystä, että heillä ei ole tarvetta kontrolloida itseään. He syövät mitä haluavat ja tekevät mitä haluavat, niin minä ainakin teen. Ja usein olenkin julistanut (itselleni lähinnä), että se on ainut oikea tapa elää elämää. Juurikin rakastaa itseään ja tehdä vain asioita joista nauttii, ei miettiä liikunnanpuutetta, pullan kaloreita, karkin syömistä iltaisin. Hautakiveeni voi kirjoittaa ”Kuoli lihavana ja lisäaineiden täyttämänä, mutta onnellisena”. Nyt heillä (meillä) on mahdollisuus myös seistä valintojemme takana helpommin, se vaan ei poista sitä faktaa, että valintamme ovat olleet ja ovat – epäterveellisiä. Oli kyse sitten pullasta, stressistä (kyllä, sekin voi ihan itsessään lihottaa) tai liiallisesta veden juonnista. Painoa voi nostaa moni asia, esimerkiksi mielialalääkkeet. Kyseessä ei useinkaan ole välinpitämättömyys, usein paino hiipii pikkuhiljaa takavasemmalta. Silti toistan, se ei tee siitä terveellistä ja aina löytyy toinen tie. Myönteinen ja hellä kehoasi kohtaan saat olla. Pitääkin olla. Se kannattaa nostaa jalustalle ja sitä pitää arvostaa. Siitä ei kannata ottaa lisää stressiä, mutta se kannattaa pitää mielessä kun teet sitä koskevia päätöksiä. Kun vielä kuuntelisin omia ohjeitani.. Eräs kerran sanoi, että onnellinen rakkaus lihottaa, stressaava rakkaus laihduttaa. Jos siis jotain, niin voin päätellä parisuhteemme olevan kunnossa. Ollaan siis body niin pirun positiivisia, mutta ei unohdeta balanssia.    Millainen on teidän kehonkuva? Seisotteko sata lasissa Body Positiven takana vai saiko se tuumailemaan laillani?  ]]>

46

Kenties nyt, kenties ei koskaan. Oikeaa aikaa ei eron suhteen ole, mutta intuitio kyllä kertoo hetken, jolloin haluaa isoa ja pysyvää muutosta. Mutta kun se fiilis tulee, niin saako erota? Yhteiskunta tuntuu edelleen olevan vahvasti sitä mieltä, että jos on lapsia, niin ei saa lähteä. Tämä nostaa karvat minun selässäni pystyyn. Koska on oikea aika erota? Kysyi Laura, Mamma rimpuilee -podcastin luoja. Minä laitoin kuulokkeet korville ja lähdin parisuhdeneuvojaksi Esko Eerikäisen kanssa. Minä olen ollut jättäjä ja Esko on jätetty, olimme kuitenkin täysin samoilla linjoilla ja podcastista tuli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja hyvä. Analysoimme pitkiä suhteita, suhteita joissa on lapsia, itsekkyyttä ja uusioperheiden toimivuutta. Minun ja lasteni isän suhde kesti yli 11 vuotta ja erosta on tarkalleen viisi vuotta. Tänä päivänä me olemme kavereita, tekemisissä viikoittain ja lapset viettävät puolet ajastaan kummankin luona. Jaamme kaikki lapsia koskevat asiat, mutta emme ole ystäviä sillä asteella, että jakaisimme paljoakaan henkilökohtaisia juttuja toisillemme. Arkiset asiat toki. Meillä molemmilla on uudet puolisot ja homma toimii, on toiminut eron ensimmäisestä päivästä asti. Meille tärkeintä on mennä lapset edellä, mutta ei meillä myöskään ole mitään vanhoja kaunoja kaivertamassa. Kun nyt viisi vuotta myöhemmin katson kuvia meistä, en oikein tiedä mitä tunnen. En oikeastaan mitään. Meillä oli ihanaa ja etenkin suhteen alku oli niin täynnä rakkautta, että oksat pois. Mutta siitä on tolkuttoman kauan. Tunteet viilenee ja muistoille on kiva hymyillä, mutta ne eivät tavallaan herätä edes haikeutta. Meidän matka oli ihana ja koen, että se kesti sen mitä sille oli annettu aikaa. Juuri oikean hetken. Viisi vuotta sitten koin epäonnistuneeni. En halunnut olla samassa suhteessa loppuelämääni, olin siis mokannut. Nyttemmin ajattelen, että ero oli onnistuminen. Uskalsin, olin rohkea ja kuljin juuri oikeaa tietä. Se vaikutti minun lisäkseni kolmeen muuhun ihmiseen, joten päätös ei ollut helppo, mutta se on ollut oikea tai ainakin siitä on tullut kaikille oikea. En ajattele, että meitä ei ollut tarkoitettu yhteen. Meidät oli todellakin tarkoitettu yhteen vuosina 2002-2013. Missään kukaan ei määrittele, että parisuhteen on oltava ihmisen elämän mittainen. Kukaan ei pakota olemaan yhdessä, vaikka on lapsia. Kenenkään ei pitäisi ajatella epäonnistuneensa kun ero tulee. En yhtään ihmettele, että jengi järjestää erojuhlia. Parisuhteen päättyminen on uuden ajanjakson alku, nothing more and nothing less. Hipsi Suplaan ja kuuntele tunnin jaksosta lisää meidän mietteitä.]]>

21

Haluaisitko käyttää luonnonkosmetiikkaa, mutta et tiedä mistä lähtisit liikkeelle? No näistä! Tässä on kaksi lempituotettani, joita ilman en suostu olemaan. Toista käytän yläpäässä ja toista alapäässä. Siis jaloissa. Frantsila on minulle tuttu eteerisistä öljyistä, mutta muita heidän tuotteitaan en ollut kokeillut ennen tätä syksyä. Kotimainen Frantsila julkaisi loppukesästä Garden Trilogyn, josta löytyy seerumi, tuoksu ja de-stress suusuihke.  Olen kokeillut kaikkia, mutta kasvoseerumi muutti totaalisesti kasvojeni kunnon. Pälyilevä couperosa nosti punaa poskille ensimmäistä kertaa jopa hieman ärsyttävästi kesällä. Kun tartuin Anti-pollution seerumiin, punoitus alkoi hävitä. Hän pitää kasvoni kosteina koko yön ja selkeästi ravitsee poskipäitäni ja koko nassua, luonnollisesti. Kun taas sivelin ensimmäistä kertaa Mia Höytön SILKKI-rasvaa jaloilleni sheivauksen jälkeen, ne huutivat hallelujaa! Tuoksu, koostumus ja riittoisuus valloitti sydämeni. Sittemmin Mian brändi siirtyi Globe Hopen alle, mutta onneksi etiketti ja purkit pysyivät lähes samoina. Pelkistetty look toimii ja SILKKI-pullon pumppu on käsittämöttömän toimiva. Aina kun löytää toimivan käyttöjärjestelmän, miettii miksi kaikki eivät toteuta sitä. Syynä varmaankin on laatu, josta kaikki eivät ole valmiita maksamaan. Itse pidän näitä ominaisuuksia tärkeänä osana kokemusta. Hipaus taas sitä luksusta arkeen. Luomua, luonnollista ja erittäin toimivaa. Luonnonkosmetiikassa on se erityinen taika – niitä kun käyttää, tuntee kuinka sivelee kasvoilleen puhdasta tavaraa. Kun käytän muita rasvoja tai meikkejä, en mieti myrkyttäväni itseäni, vaikka niin taidan tehdä. Näiden luomujen kanssa kuitenkin korostuu puhtaus ja jo se tuo hyvä olon. Uskon tämän olevan ensimmäinen askel pysyviin muutoksiin minun kosmetiikan käytössä.]]>

3

Rakas blogi ja etenkin te lukijat. Inspiraationi tuottaa tekstejä teille oli ylimmillään heinäkuussa. Kävitte mielettömän mahtavasti täällä lukemassa höpötyksiäni ja jopa pientä kommentointia oli ilmoilla, wou! Sitten katosin toviksi. Kun palasimme kotiin lomamatkalta, könysimme festivaaleille ja sen jälkeen olen yrittänyt ottaa arkea vastaan.

Kovin monta muuttujaa on matkallamme ollut ja tekemistä aamusta iltaan. Viikonloput ovat täynnä reissuja ja iltojen vapaat tunnit täynnä kotiaskareita. On läksyjä, uusia opettajia ja pää täynnä ajatuksia. Suurta ärsytystä ja stressiä luo myös se, että kotimme ei ole löytänyt uutta omistajaansa.

Tänne kuvaaminen ja tekstien tuottaminen on sitä mitä teen myös työkseni. Kun kalenteri täyttyi ja hypin paikasta toiseen, joskus jopa kamera kädessä, söi se varsin letkeästi intoa tehdä samaa tänne. Koin jopa pientä lamaantumista arkeen paluusta. Oikeastaan viikon ajan olin varma, että kuolen väsymykseen, paniikkiin ja stressiin.

En kuitenkaan kuollut ja kroppani alkaa pikku hiljaa tottumaan tähän sykkeeseen, kuten aamulla heräämiseen ennen yhdeksää. Olen iloinen, että koulut ovat alkaneet ja vireillä on töiden saralla mielettömän ihania juttuja. Jos niistä jonain päivänä vielä saisi rahaa, olisimme pitkällä. Odottelen malttamattomana kuinka työ-syksy starttaa rahatöiden osalta (vielä on pelottavan hiljaista) ja yritän tehdä ohella listoilla roikkuvia työhön liittyviä juttuja, jotka ajattelin tehdä kesällä, mutta ajauduin lomailemaan (hyvä niin).

Haluan kertoa teille Rhodoksen matkasta, hiuksistani (!!), makuuhuoneen tulevasta muutoksesta, ihanista kotimaisista design jutuista, ajatuksistani ja myös kasvattaa blogin sisältöä uudella aluevaltauksella. Olen kaavaillut pientä juttusarjaa mielenkiintoisista tyypeistä syksylle ja en malta odottaa, että pääsen kertomaan siitä enemmän. Ajatuksena on myös uudistaa jälleen blogipohjaa..

Onko teidän loppukesä ja arki ollut sujuvaa kuin tanssi vai pelkoja ja stressiä täynnä? Minä yritän selvitä päivä kerrallaan, oli sitten kyseessä kiire tai lepo. Lepokin kuulkaa stressaa minua. Olkapäälläni nököttää tyyppi nimeltään Huono Omatunto ja se yrittää patistaa minut hommiin, vaikka järkeni sanoo, että on ihan ok levätä.

 

12

Kaksi kovin erilaista kirjaa ja toisaalta näissä on jotain samaa. Toinen on kirjoitettu vuonna 1977 ja toisen kirjan kirjoittaja on syntynyt vuonna 1973. Yhtenäisyys näiden kahden teoksen välillä on vahva kirjoittaja. Määrätietoinen, oman elämänsä kulkija, joka viitoittaa toisia oikealle polulle. Maria Veitola rivien välistä, pehmeästi, kertoen omista kokemuksistaan ja Wayne W. Dyer käskevästi, mutinoita kuuntelematta. 

Oikeasti näillä kirjoilla ei juurikaan ole tekemistä toistensa kanssa, ne vaan sattuivat molemmat jäämään keväällä kesken ja näin lomalla päätin lukea kirjat loppuun. 

Hyväksy itsesi – uskalla elää! käskee elämään tietyllä tavalla. Se viitoittaa vapaaseen elämään, jolloin eletään hetkessä. Kirja on vanha ja sisältää jokseenkin hölmöjä juttuja, mutta suurin osa seitkytluvulla kirjoitetuista fraaseista pitää paikkansa edelleen.

 

Dyer painottaa, että ihminen on vastuussa itsestään, murehtiminen on turhaa ja kaikki on nyt.
Ei huomenna tai eilen.

 

Suurin osa tämän kaltaisista kirjoista sanovat samaa, Dyer tosin vaikuttaa melko pelottavalta mieheltä. Kirjan kansi johtaa harhaan – toivoin lempeitä vinkkejä, toisin kävi. Ehkä se onkin ainut keino saada asioita ihmisten päähän: käskeminen. Hypin jonnin verran ja keskityin niihin palasiin, joissa annettiin vaihtoehtoja nykyiselle. 

Tämä kirja on yksi self-help muiden joukossa, kovin vaativa sellainen, mutta ei sisällä mitään, mitä en olisi aiemmin kuullut. Ehkä tällä kertaa käteen jäi se, että kaikki pitäisi kääntää aina itsensä kautta. Tähän Wayne tarttuu usein ja sen huomaaminen omassa elämässä onkin melko haastavaa. Meillä kun on kovin sisään rakennetut maneerit käyttäytyä tietyissä tilanteissa. Kirja siis antoi paljon ajateltavaa ja jos niistä haluaisi todella saada irti kaiken, täytyisi kirja lukea muutamaankin otteeseen. Käskyjä on niin paljon.

Veitolan kirjaa odotin. Olen kuvannut Marian vuosia sitten ja saanut hänen apuaan eräässä polttari-kujeessa, mutta en tunne naista oikeasti yhtään. Minulla on tasan se käsitys hänestä, mikä meillä kaikilla on, jotka olemme seuranneet hänen uraansa somessa, kolumneissa, telkkarissa ja radiossa. 

Siitä mitä olen nähnyt, voin sanoa, että pidän hänestä. Jos olisimme ystäviä, olisimme varmasti samalla aaltopituudella, ainakin toisinaan.

 

Katson Mariaa ylöspäin, hän on vahva ja viisas nainen, joka ei jää hiljaiseksi.

 

Olen lukenut monet hänen kolumneistaan, jotka kirjasta löytyy ja pidin hirmuisesti siitä, että hän nyt 45-vuotiaana (stalkkeroin iän Wikipediasta) katsoo taaksepäin ja analysoi omia ajatuksiaan. Niin mielenkiintoista! 

Veitola on tietyllä tapaa elämänkerta. Uskon, että tämän kirjan lukevat ne ihmiset, joita Marian elämä ja ajatukset kiinnostavat. Kannustaisin kuitenkin ihmisiä lukemaan kirjan, vaikka Veitola olisi täysin vieras konsepti. Kirjassa on paljon ajatuksia asioista, jotka koskevat meitä kaikkia. 

Kirjan päättää kolumni, joka on julkaistu Trendissä 2016. Se kiteyttää paljon ja on täydellinen lopetus kirjalle. Näistä viimeisistä sanoista voimaantuu (vaikka vihaankin sitä sanaa). Toki kirjan kiitokset heittävät vielä kertaalleen kyyneleet silmiin. 

”Omien kokemusteni perusteella olenkin listannut opit, joita tarvitsee, jos haluaa elää onnellisen elämän ilman suunnitelmia:

Puhu ja kuuntele, kun muut vastaavat. Pidä huoli siitä, että pidät mielesi uteliaana. Älä anna periksi. Tee vain asioita ja vain niiden ihmisten kanssa, jotka koet sydämessäsi oikeiksi. 

Jos haluat lapsia, älä hukkaa aikaasi seurustelemalla ihmisen kanssa, joka ei halua. Opettele olemaan joka tilanteessa läsnä. Opettele kestämään epämukavuutta: minä olen välillä täysin hukassa, mutta kun sekavien hetkien tajuaa menevän aina lopulta ohi, ne eivät enää lamauta. Mikään ei ole pelkästään helppoa ja kivaa, eivät varsinkaan ne asiat, jotka tekevät onnelliseksi. 

Älä siis hukkaa aikaasi miettimällä B-suunnitelmaa. Jos elät oppieni mukaisesti, lupaan, ettet tarvitse sitä.”

Molemmat kirjat herättivät ajatuksia ja sehän on se mihin kirjoilla tähdätään. Nappaa ihmeessä molemmat haltuun.  

1