Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Kain innostus laittaa hymyilemään joka kerta, kun ajattelen sitä. Minulla on kerrassaan vireä mielikuvitus ja pystyin hahmottamaan kotimme jo silloin, kun emme olleet saaneet ensimmäistäkään piirrosta. Näin tilat mielessäni ja pystyin hyvin kuvittelemaan rakennusprosessin kulun – vaikka en ole eläessäni rakennuttanut mitään. Kaita ahdisti byrokratia, hän ei hahmottanut suustani tulevia suunnitelmia ja vaikka hän alussa lähinnä oli hengessä mukana, hän sai toisinaan hetkellisiä hermoromahduksia koko prosessista.

Nyt hän on elementissään. Kun tontilla alkoi tapahtua, hän on ottanut pallon haltuun maanrakennuksen ja perustusten osalta kokonaan itselleen. Hän etsii tietoa, haluaa käydä tontilla sateella ja pilkkopimeässä katsomassa etenemistä. Hän kertoo minulle mikä mikäkin putki on ja jos hän ei tiedä, hän selvittää. Kun prosessin alussa minä olin urakoitsijoiden kontakti, on Kai nyt luonut aivan oman suhteen meidän vastaavaan työnjohtajaan. Hymyilen salaa aina, kun hän mainitsee ”Soittelinkin asiasta jo Tommin kanssa”. <3

Viimeeksi tänään, kun kiertelimme tontilla taskulamppujen voimalla, hipsin Kain kainaloon ja kerroin kuinka onnellinen olen, että hän on onnellinen. Vaikka paljasjalkainen stadilaiseni ei koskaan pitänyt Järvenpäähän muuttoa ongelmana ja hänen mielestä sukutiluksille rakentamisessa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia – olen ollut tuntosarvet valppaina. Tärkeintä on, että olemme molemmat koko sydämellä mukana ja haluamme tehdä tämän yhdessä. Talon rakentaminen ei ollut Kain haave ennen minun kohtaamista ja on ollut varsin valloittavaa nähdä kuinka koko projektista on kasvanut hänelle sydämen asia.

Meidän yhteistyö talon kanssa onkin tällä hetkellä huipussaan. Kai handlaa rakennusteknisiä osioita ja meikä on keskittynyt sähkösuunnitelmiin, laattoihin, maaleihin, kiinteisiin kalusteisiin, valaisimiin. Olen onnistunut nappaamaan osion, joka kiinnostaa minua eniten – miltä kaikki tulee näyttämään! Kai on ollut maailman helpoin kumppani näiden suunnitelmien kanssa, hän luottaa visiooni ja on ollut tyytyväinen kaikkiin suunnitelmiini. Minä puolestani annan hänen ravata tontilla, tarkistaa asioita uudelleen ja uudelleen, sekä tutkia iltaisin lvi-suunnitelmia.

Riidoitta ei toki tällaista projektia vedetä läpi. Välillä väsymys painaa samalla kun pitäisi vielä lähettää rakennusvalvontaan viestiä tai täyttää pientalon päiväkirjaa (pakollinen). Toisinaan pinna kiristyy kun toinen ei ymmärrä tai näe kokonaisuutta. Huomenna tontilla muotteihin tehdään valu ja kivijalka on pian valmis. Olemme alussa, mutta suunnitelmat ovat pitkällä. Luotan täysin siihen, että tämä projekti viedään hymyssä suin maaliin, yhdessä. Iso syy siihen on se, että meillä on intohimot suunnattu eri asioihin. Kokonaisuus on molemmille tärkeä, mutta kumpikin saa hoitaa projektista niitä osioita jotka tuntuvat luontevilta.

Suurin syy kuitenkin on se, että me odotamme aivan hirmuisesti uutta kotiamme. Itse talo muodostuu varmasti tärkeäksi home baseksi, mutta me odotamme etenkin omaa pihaa ja sitä, että asetumme sukutontille. Se, että pääsen vanhempieni, siskoni perheen, sekä enon ja tätini viereen, tuntuu erityisen lämpimältä. Ihaninta on, että Kai odottaa sitä myös.

10

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

5

En ole kovin aktiivinen vanhempi lasteni koulutoiminnassa, se on heidän alueensa ja läksyjen vääntäminen kotona yhdessä joka arki-ilta riittäköön minun osaltani. Kaikki ylimääräinen tuntuu usein turhalta, etenkin kun nykyään saat koko ajan puhelimeesi dataa miten mikäkin tunti koulussa on mennyt. Oppilaista pidetään niin hyvää huolta, että kaikenlaiset vanhempainillat maistuvat taskulämpimiltä voikkuleiviltä. Sen kummemmin en ole ajatellut asiaa – tavallaan ajauduin siihen tilaan, kun aikoinaan jo Leevin päiväkodin tapahtumissa tunsin nuoren ikäni vuoksi valtaisaa ulkopuolisuutta. En kuulunut joukkoon, en uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja koin saavani paheksuvia katseita, jotka antoivat ymmärtää, että ole sinä teiniäiti hiljaa. Syntyi tapa olla osallistumatta.

Sain kuopukseni esikoistani liki 5 vuotta myöhemmin ja en ole enää selkeästi muita vanhempia nuorempi. Aapo on myös melko erilainen kuin isoveljensä ja hän on kokenut kolmannelle siirtymisessä paljon muutoksia. Uuden valtavan koulun lisäksi hänen kaksi (ainutta) ystäväänsä vaihtoivat paikkakuntaa ja sen myötä koulua. Aapo tarvitsee paljon enemmän ohjausta, kannustusta ja sitä kautta myös minun osallistumistani. Kun minua tarvitaan, olen paikalla.

Niin on bonuspappakin. Olen hyvin liikuttunut toisinaan siitä, kuinka Kai on kiinnostunut poikien jokapäiväisistä asioista. Hän on henki ja elämä etenkin yläasteelaisen läksyjen kanssa ja jos aamulla sataa hänen ollessa etänä, auto starttaa varmasti. Hän kyselee, lavertelee jos Leevi on lähtenyt pyörällä ilman kypärää ja hän haluaa olla kartalla kaikista käänteistä. Hän myös lohduttaa minua, kun kannan toisinaan valtavasti huolta ja murhetta poikien asioista.

Kun lapseton Kai asteli elämäämme, pojat menivät ekalle ja viidennelle. Voisi kuvitella, että ei helppo paikka kellekään. Mitä sitä kieltämään, haasteita on ollut, eikä kukaan odottanut muuta. Rajat on pakko hakea uudelleen, kun neljän yksin-äidin-kanssa vuoden jälkeen mukaan astelee toinen ja vielä kokematon vanhempi. Oli tutustuttava samalla kun elää lapsiperhearjen ytimessä. Oli oltava varovainen, mutta auktoriteetin omaava. Lapset saivat olla aivan kuin ovat, mutta aivan varmasti he ovat samalla tavalla hakeneet paikkaansa vieraan ihmisen kanssa.

Pojat ovat meillä puolet ajastaan, joten periaatteessa Kai ja lapset ovat tunteneet vasta reilun vuoden. Jokaisen oma paikka on pikkuhiljaa löytynyt ja arki on jouhevaa. Minä olen edelleen vetovastuussa kaikista lasten asioista heidän isänsä kanssa, sekä kotona pyörivistä asioista kuten, että ruokaa on, kouluun mennään ja läksyt on tehty – mikäli olen kotona. Vastuu siirtyy kysymättä Kaille, jos minulla on menoa. Toki edelleen esimerkiksi työmatkojen aikaan tähtäämme siihen, että lapset ovat isällään, mutta Kaista se ei ole kiinni. Jos apua (tai lähinnä läsnäoloa) tarvitaan, hän on paikalla.

Olen onnekas. Kai haluaa ja kykenee työstämään tunteitaan ja ajatuksiaan, mikäli tarve – lapset eivät. He ovat juuri niin kuin ovat ja onneksemme he rakastavat Kaita. Eivät pidä, vaan palvovat. Rajoja haetaan edelleen, läheisyyden määrää, osallistumista, ymmärrystä – mutta kun he koulusta kotiutuvat, ensimmäisenä kysytään monelta Kai tulee kotiin?

Hetken mietin, onko sopivaa viedä bonuspappa vanhempainiltaan. Kai lähti mukaan tueksi ja yllättäen uskon sen syventäneen jälleen kontaktia lapsiin. Tsekkasimme näet uuden yhtenäiskoulun tilat ja jotenkin koulun näkeminen sisältä toi häntä lähemmäs poikien jokapäiväistä elämää. Kai ei muutama vuosi sitten varmasti ajatellut osallistuvansa ensimmäisenä vanhempainiltanaan suoraan kolmosluokkalaisen sellaiseen, mutta aika reippaasti hän esittäytyi kun opettajat halusivat tietää keiden vanhempia on paikalla.

14

Meillä riidellään. Riitelemme toisinaan oikein, jolloin on ongelma joka puretaan ja päädytään ratkaisuun tai kompromissiin. Sitten on riitoja joissa tulee loukattua, sanottua asioita joita ei tarkoita ja mennään kiukkuisina nukkumaan. Kun tunteet ryöpsähtävät vahvasti molemmilla, riidoilta ei voi välttyä – eikä pidäkään.

Kiitin Kaita hetki sitten siitä, että hän osaa riidellä. Kun lähtee parisuhteeseen 30+ vuotiaana, on jo jonkin verran elämää takana. Ei kauheasti, mutta juuri ja juuri sen verran, että omat ajatukset parisuhteesta ovat selkeämpiä ja jos voi sanoa tavoitteet kirkkaampia kuin nuorempana. Parisuhteita on koluttu läpi ja meillä molemmilla oli selkeä tavoite kun lähdettiin suhteeseen – puhutaan kaikesta.

Meillä nostetaan kissa pöydälle toisinaan monta kertaa viikossa, toisinaan paljon harvemmin. Puhuminen asioista aiheuttaa riidan vieläkin harvemmin. Mutta jos emme puhuisi mitä tunnemme ja ajattelemme milloin mistäkin, asiat alkavat salakavalasti patoutua ja juuri sitä tilannetta yritämme välttää.

Alussa oli kaksi hyvin eri tavalla riitelevää ihmistä. Minä purskahtelin ja Kai meni itseensä. Nykyään ääni saattaa kohota molemmilla paljonkin, sokeudumme itse asialle ja vain omalla väittämällä on väliä. Toista ei kuunnella ja perustellut argumentit saattavat olla typeriä. Alussa Kai halusi sopia kaiken heti ja riitelimme siitä, että minä tarvitsen aikaa ajatusteni kokoamiseen ja rauhoittumiseen omassa poterossani. Nukkuminen yön yli sai asian pienenemään, kun taas Kain oli liki mahdotonta nukkua mikäli riita oli päällä. Olemme oppineet miten toinen riitelee ja olemme muovanneet omaa riitelyämme. Asiat eivät saa jäädä roikkumaan. Mikäli sama asia ärsyttää edelleen kuukauden päästä, se nostetaan takaisin pöydälle.

Toisinaan riitely on raskasta ja sen tuoksinnassa nousee ajatuksia pintaan parisuhteen tilanteesta. Kyseenalaistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suhde olisi päättymässä tai jompi kumpi olisi täysin tyytymätön. Meillä kyseenalaistaminen haastaa ajattelemaan suhdetta ja parantaa sitä. Toki elämässä voidaan tulla siihen pisteeseen, että riidat on riidelty ja on aika luovuttaa. Joskus homma ei toimi ja ihmiset väsyvät riitelyyn. On kuitenkin mielestäni täysin erilaista riidellä luovuttaneena kuin siitä kulmasta, että haluaa kehittää suhdetta.

Riitely puhdistaa ilmaa, mutta onneksi usein keskustelukin riittää. Meillä ei kuitenkaan laiteta päätä pensaaseen, kun toinen haastaa pieneen tappeluun. Silloin otetaan haaste vastaan ja annetaan samalla mitalla takaisin. Toisinaan olen hyvin ylpeä riitamme kulusta. Kun toisen tuntee koko ajan paremmin, on helpompi saada riita päätökseen niin, että tuloksia saadaan aikaan ja voidaan suukotella sovinnoksi.

Koen vahvasti, että riitojen takana on meillä ajatus paremmasta parisuhteesta. Aiemmassa suhteessa minä kasvoin henkisesti ja toinen ei. Nyt on kova halu pitää toinen kelkassa mukana. Kun kehittää itseään, on kehitettävä parisuhdetta. On myös kehitettävä riitelyä. Kenties joskus voin olla ylpeä suurimmasta osasta riitoja. Nyt lapasesta lähtee vielä kovin moni ja viimeeksi tänään huusin turhautumista viattomalle osapuolelle. Hävetti jälkikäteen. Tärkeintä onkin mennä itseensä kun on törppö, pyytää anteeksi ja kertoa, että kylpee häpeässä.

Oli tilanne tai aihe mikä hyvänsä, ainoastaan puhumalla toista pystyy käsittämään, ymmärtämään ja voidaan päätyä lopputulokseen jossa molemmat tulevat kuulluksi ja molemmat pystyvät olemaan tyytyväisiä. Joskus se vaatii järeämpää argumentointia ja pientä mököttämistä, että asian tärkeys menee perille. Hiljaa oleminen on kuitenkin eittämättä väärä vaihtoehto.

Miten teillä riidellään?

7

Shaimooouu, Shimoliitto, Simpukkaaa, Simpulla, Simpulito, Simokka, Simpsukka, Vajukki, Dille, Toope, Topi, Murunen, Nakki, Pulla, Makkara, Patukka. Simolla riittää nimiä.

Simolla riittää myös energiaa, tyhmyyttä ja suloisuutta. Kenties viidennen kuukauden kohdalla aloin olla epätoivoinen. Kai sai muistuttaa alvariinsa, että Simo on vielä pentu. Oli turhauttavaa, kun hän pissasi jatkuvasti sisälle ja kiusasi kissaa, totteli kun hänelle sopi ja puri leikkiessään käsiämme. En olisi jaksanut odottaa enää kuukauttakaan hänen kasvamista. Veimme hänen orastavan miehuuden heti kuuden kuukauden jälkeen ja olin hitusen pettynyt, kun hän ei masentunut ja rauhoittunut operaation jälkeen. Sama meno jatkui.

Herra on nyt yhdeksän kuukauden iässä ja jos jotain, niin hän on läheisriippuvainen. Hyvällä tavalla. Hän on lullutettava vauva, joka seuraa, tulee viereen ja haluaa olla liki. Hän viihtyy päivät yksin nukkuen (ja kissaa kiusaten), mutta kyllä hänellä meinaa kauniisti sanottuna pylly revetä, kun ovi avautuu ja joku saapuu kotiin. Jos häntä ei huomioi, meteli on kova. Yksinkertaisesti hän hyppii, näykkii takin reunaa (plus sormia) ja haukahtelee käsittämättömän huomionhakuisesti, kunnes hänet kaapataan syliin tai vähintään rapsutetaan viisi minuuttia.

Melko usein kysyn Kailta, voisimmeko saada jotain erityisavustusta, kun meillä on täysin vajukki koiruli. Nyttemmin Simo näyttää jopa oppineen jotain. Perustemput (istu, tassu, toinen, maahan) ovat menneet rutiinilla alusta asti ja JÄTÄ! toimii nykyään useissa tilanteissa. Sillä saa usein hänen huomionsa, viimeistään kun korottaa ääntä. Hän on myös selkeästi kiintynyt ihmisiin ja lähtökohtaisesti tulee aina, kun kutsutaan ja vihelletään. Olen kuitenkin täysin varma, että jos toisessa suunnassa on jotain mielenkiintoisempaa, kuten ruokaa, viheltelyt ei kovin paljon hetkauta.

Lenkit ovat olleet alusta asti tuskaisia. Hän on nuuskuttelija. Simo on syönyt jänisten kakkaa tänä kesänä koko elämänsä edestä ja jos minä haluan oikeasti lenkille, joudun pitämään narun hyvin lyhyenä ja piskin asfaltin puolella. Simo on niitä koiria, joiden kanssa voi käydä seisoskelemassa korttelin ympäri. Minä taas olen niitä ihmisiä jolla ei riitä maltti sellaiseen hommaan ollenkaan. Perässä vedettävä versio, joka kyllä jaksaa jolkottaa pitkiäkin matkoja, mikäli vauhtiin pääsee.

Joku kysyi toimiiko koira terapiana. Ehdottomasti, kun hän nukkuu vieressäni. Sitten on hetkiä jolloin minä tarvitsisin maksullista terapiaa ja vastauksen siihen kenen idea tämä oli? Simosta on valtavasti iloa ja jonkin verran stressiä. Vaikka tiesin mitä koira, etenkin pentukoira vaatii, yllätti sitovuus kuitenkin. Nyt kun sisäsiisteys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ovat huolet hieman hälvenneet. Voin lähteä yhdeksältä töihin ja tietää, että Kain tekemä aamulenkitys riittää iltapäivään asti. Joka välissä ei tarvitse pissattaa ja se helpottaa hommaa huomattavasti. Vahinkoja vielä tulee ja se on ymmärrettävää. Etenkin kun se usein johtuu siitä, että lenkitysten väli on vain ollut liian pitkä.

Simpuli on rakastava peto, joka on edelleen pentu ja treenaamme olemista ja kulkemista tämän tästä. Itsepäinen juntti hän tulee varmasti olemaan aina, mutta jokaisessa meissä on haastavia luonteenpiirteitä. Me toivoimme lemmikkiä, joka pitää meistä ja sellaisen me saimme. Suorastaan palvontaa.

7

Lapsena kesä tuntui pitkältä elämänvaiheelta. Vanhemmiten kesät alkoivat kulkemaan aivan liian nopeasti. Niin tänäkin vuonna. Kesä oli täynnä menoa ja meininkiä, kun aloin miettimään mitä oikein teimme – en meinannut muistaa.  Asiaa ei auta se, että olen ottanut jälleen kerran erittäin vähän kuvia. Vietimme heinäkuussa 10 päivää Pohjois-Norjassa ja se on ainut retki, jolloin todella olen hillunut kamera kädessä. Kirjoitan teille pian Norjan matkasta ihan oman postauksen, paneutuen omalla autolla matkustamiseen, yöjunaan, koiran kanssa reissaamiseen ja itse Norjaan.

Kuvien ottamattomuus on varmasti minun aivojeni keino nollata töistä jossa, noh, otan kuvia. Kameran kantamattomuus on vapauttavaa, mutta samalla toivoisin tallentavani lasten kasvua ja elämän hetkiä enemmän. Ehkä ensi kesänä.

Kesäkuussa tein töitä ahkerasti, kevät oli mukavan kiireinen ja kykenin yrittäjänä jäämään heinäkuun puolessa välissä hyvillä mielin lomalle. Itse asiassa pidin melkein koko heinäkuun putiikkia kiinni. Mieli oli hyvä, mutta toki samalla hyvin tietoinen siitä, että paras lomamuoto olisi ollut 5 viikkoa vaakatasossa. Olin melko väsynyt ja 3 viikon loman jälkeen, josta useampi päivä meni seikkaillessa – edelleen aika väsynyt. Lomasta jäi silti käteen muutakin kuin känsä. Tiedän myös sen, että olen levännyt ja ladannut akkuja. Kuluneella viikolla kävin heittämässä kaksi pientä keikkaa ja orastava innostus tulevaa syksyä kohtaan hiipi rintaan. Niin paljon on meneillään – hyvä tästä tulee.

Pojat viettivät aikaa kesäkuussa pääosin isällään, koska hänellä oli loma. Heinäkuussa oli vahdinvaihto ja rullasinkin heti ensimmäisenä päivänä porukan Lintsille. Se oli kyllä ehdottomasti kesän hauskin päivä, etenkin siksi, että minulla oli myös kaveri mukana ja kävimme läpi monen monta täysin päätöntä laitetta huutaen kurkkumme kipeiksi. Siellä todella tunsi elävänsä.

Olemme istuneet iltaa ystävillä, tutustuneet uusiin ja toimineet isäntinä useille illanistujaisille meidän kotona. Se onkin ollut parasta, koti. Olen siivonnut kaappeja (koska kirppis pian!) ja tuumaillut mitä haluan uuteen kotiin roudata. Uusi koti odottaa edelleen lupia, asia etenee raastavan hitaasti. Lomalla menikin monta hetkeä Lupapisteellä ja kontaktoiden suunnittelijoita. Kesällä vietin myös paljon aikaa tuulettimen edessä, Netflixin ja Areenan viihdyttäessä. Luin kirjoja, riitelin Kain kanssa, teimme hemmetin paljon hyvää ruokaa. Ennen kaikkea haaveilimme omasta mökistä ja tulevan talon pihasta.

Kesän tärkein retki oli Saarisen Esan Pafos -seminaari, jonka vaikutus oli mojova. Kirjoitin siitä jutun blogiin aiemmin ja sen työstäminen on edelleen kesken. Henkinen hyvinvointi on ollut osana elämää jo tovin ja aina kun oivallan asioita elämästä tai itsestäni, olo on kuin voittajalla.

Syksyä kohti mennään uusilla harrastuksilla, maanantaisin Flow joogaa, keskiviikkoisin keramiikkaa. Sen lisäksi pääsemme vielä muutamaksi päiväksi ihan kahdestaan Pariisiin ja syksyyn on varattu teatteria, ystäväporukan tapaamisia ja viinikurssia.  Näitä ennen on kuitenkin vielä tämä elokuu, viimeinen kesäkuukausi. Flow, synttärit, hotelliyö ja ennen kaikkea töitä. <3

3

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

]]>

26

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

37

Hän on juuri niin dille kuin toivoimme. Jotkut ovat kutsuneet fiksuksi pennuksi ja on siinä sitäkin. Käskyt tuntuvat menevän jakeluun, paitsi silloin kun on hepuli päällä. Sen nyt taas tietää jokainen, että ylikierroksilla käyvään hahmoon on turha yrittää ottaa kontaktia. Silloin Simo otetaan kainaloon ja rutistetaan lempeästi rauhalliseksi. Toisinaan ei ole mitään syytä keskeyttää hepulia ja toisinaan hän taas saattaa kielto-käskyihin jopa reagoida. Tällä hetkellä hän on rakastettava riiviö, joka puree melko paljon – mutta harvemmin onneksi kiellettyjä asioita. Paitsi toki sormiamme, ne maistuvat – niin ja kissa. Umpan kanssa meininki on suht sujuvaa, mitä nyt leikkiessä Simo niin kovin mielellään menee hampaat edellä ja sitä Unto ei arvosta. Melko hienosti Unto yrittää näyttää Simolle kaapin paikkaa ja selkeästi myös nauttii leikkimisestä ja seurailee paljon Simon touhuja. Untolla on kotona monta paikkaa, joihin hän pääsee piiloon, mutta hän on tyytynyt samaan vanhaan nukkumapaikkaan: meidän sänkyyn. Aluksi hän oli kehräämättä, mutta nykyään sekin taas luonnistuu. Simo on ollut meillä tänään kuukauden. Hän on ollut tähän asti yksin vain muutamia tunteja, joten meillä on kokonaan vielä edessä työpäivän mittaiset setit, jolloin voimme törmätä tuhoihin! Täytyy vain toivoa, että Umppa pitää hänet ojennuksessa. Tämä kuukausi on mennyt melkoisen nopeasti. Tuntuu edelleen vahvasti siltä, että vauva on talossa. Hän on sitonut meidän kovin kokonaisvaltaisesti kotiin ja itseensä. Jollei Kai olisi ottanut vähintään yhtä paljon vastuuta kuin minä; olisin hyvin ahdistunut. Tuota palleroa ei oikein voi ottaa vielä mukaan, sisäsiisteys kun ei ole täysin varma nakki. Eikä sitä viitsi kovin pitkäksi aikaa jättää yksin, samasta syystä. Toinen on siis melkein koko ajan ollut kotona. Olemme kovilla pakkasillakin menneet reippaasti ulos parin tunnin välein. Simo oppi todella nopeasti pissaamaan ulos ja kakkonenkin tulee nykyään lähes poikkeuksetta pelkästään ulos. Olemme aika hyvin oppineet tuntemaan Simon aineenvaihduntaa ja luonnetta. Hän rakastaa ihmisiä. Olemme kovin otettuja siitä, että hän on hyvin läheisriippuvainen ja nukkuu jaloissa etäpäivät läpensä. Hän sipsuttaa vessaan perässäsi ja pusuttelee valtaisasti. Toisaalta taas hän tuntuu rakastavan ihmistä kuin ihmistä ja ulkoillessa pysähtyy kun ihmisiä tulee vastaan ja lähtisi välittömästi laukkaamaan jokaisen perään. Mutta meillä on remmi ja täten me sen voimin päätämme, että me olemme ne joihin hänen nyt vaan täytyy rakkaus kohdistaa. Haha. Pusukoneeksikin kutsuttu pentu on aktiivinen ja melko herkkäuninen. Ensimmäisten kaaos-öiden jälkeen hän kuitenkin alkoi nukkumaan hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä. Toisinaan hän herään yöllä ja itkee meidän viereen, mutta pienellä silityksellä asettuu takaisin omaan petiin. Simon ”hoitaminen” on vielä hieman hakusessa. Viime perjantaina tapasimme kasvattajan ja hän asetti pennun pöytää vasten ja nyppi korvakäytävän karvat. Oli hyvä muistutukseksi nähdä (ja kuulla) kasvattajan otteet. Tiedän, että eläinten kanssa ohjat on vain otettava, mutta se tuntuu uuden tyypin kanssa aina jännittävältä. Olimme muun muassa leikanneet herkku-nappuloiden voimin kynnet yksi kerrallaan ja kasvattaja tyrmäsi tämän heti. Lähdimme tapaamisesta hieman itsevarmempina. Nyt olen pitänyt kaveria visusti aloillaan kun esimerkiksi harjaan häntä. Hyvin nopeasti hän on alkanut tottua hoitamiseen. Aiemmin sain harjattua sekunnin ja sitten hänellä olikin jo harja suussa. Vielä hyvin epämääräisesti olen saksinut turkkia, vain jotta näemme silmät. En oikeasti tiedä mitä trimmaamisesta tulee, mutta ei kai se auta kuin tarttua sorviin ja ekan kerran jälkeen on jo viisaampi. Alvariinsa tuijotan Simoa ja kysyn Kailta, että mikä toi on? Miksi meillä on tuollainen täällä? On se niin hullua, että viime kesästä asti odoteltiin ja nyt hän on täällä. Karvainen hömelö, josta tulee varmasti huippu tyyppi. Eikä tässä ole edes koirasta aina kyse, vaan kokonaisuudesta. Leevi pelaa etäyhteydellä serkkunsa kanssa ja puhuvat kaiuttimien kautta. Pari päivää sitten siskoni huusi sieltä taustalta ”Terkkuja teille kaikille muille: Kaisu, Kai, Aapo, Umppa ja Simo!” Olen mystisesti ensin onnistunut nappaamaan miehen ja nyt meillä on yhdessä hankittu vauva. Koira. Say what! Parhaillaan hän nukkuu keittiön lattialla, kun Kai tekee ruokaa. Tätä me taidettiin haluta – tyyppiä joka on seurana ja innoissaan meistä.  ]]> 5