Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Kolme vuotta yhdessä ja hikinen selfie.

Meidän vuosipäivä on hieman häilyvä. Viestittelimme huhtikuussa, tapasimme kesäkuun lopussa, pari päivää siitä päätimme keskittyä toisiimme ja muutama kuukausi siitä päätimme, että startti taipaleelle oli 30.kesäkuuta. Viime viikolla Kai muisti sen olevan 1. heinäkuuta, joten nyt on kippistelty siel ja tääl pitkin viikkoa.

Kuluneen vuoden aikana on huudettu ehkä keskimääräistä enemmän, mutta mielestämme suhteellisen vähän siihen nähden, että rakennettiin talo. Kun mietin kulunutta vuotta, ei mieleeni oikeastaan tule muuta, kuin taloprojekti. Jos oikein pinnistän, muistan etäisesti joulukuisen kosinnan.

Aivan, menimme kihloihin. Odottelin kosintaa jo syksyllä kun olimme Pariisissa, joten täytenä yllätyksenä sekopäisen hermostunut kosinta ei tullut, mutta toisaalta taas aivan puskista. Se oli arkisen ihana hetki joulun alla ja se tuntui tärkeältä. Etenkin siksi, että useiden miesrintamalla koettujen pettymysten jälkeen todella tuntui, että tämä ihminen haluaa olla tässä. Kaikki aiemmat lupaukset ja sanat tuntuivat vielä syvemmiltä. Kihlat eivät ole vaikuttaneet arkeemme muutoin. Jos kuitenkin hetken mietin elettä, jonka Kai joulukuussa teki – läikähtää sisällä ja se on oleellisinta.

Kolmantena yhteisenä vuotena ollaan oltu enemmän yhdessä, kuin koskaan aiemmin. Kiitos koronan ja talon. Ei siis ihme, että huutoakin on ollut astetta enemmän. Olemme tänä vuonna olleet useina hetkinä melko stressaantuneita ja surukin on vieraillut. Toisiin on pystytty tukeutumaan iloissa ja suruissa, joten pelkästään jo sen myötä summaisin, että parisuhde on toimiva edelleen välillämme.

Uusperherintamalla tapahtui yksi muutos: lapset alkoivat omatoimisesti kutsua Kaita papaksi. Se on varsin hassua ja mielestäni aikamoinen ele lapsilta, vaikka he tuskin sitä itse tiedostavat. Kai on suomenruotsalainen ja epäilen, että Leevin ruotsin opiskelu toi tämän termin heidän suuhunsa. Pintansa taas piti Kain ja Leevin kinastelu, jota on niin raskasta seurata, mutta ilmeisesti heidän juttunsa. Jänkkäilystä huolimatta Kain asenne lapsiin on edelleen ihailtava. En ole kuullut ikinä ajatustakaan siitä, että lapset voisivat olla enemmän isällään tai muualla hoidossa ja on itsestäänselvyys, että voin lähteä töihin tai asioille hänen silloin ollessa vastuussa muksujen huolehtimisesta. Perhe on tiivis, vaikka toki nautimme myös kahdenkeskisestä ajasta – kukapa ei!

Neljäs yhteinen vuosi starttasi uudessa kodissa ja mielenkiinnon lisäksi hieman pelokkaana odottelen mitä se meille tuo. Toivottavasti tietysti enemmän iloa, vähemmän huolia.

17

Huiman nopean startin jälkeen olemme sopeutuneet rakennusalalta tuttuihin viivästyksiin ja siihen, että sää vaikuttaa vielä tässä vaiheessa asioihin. Toisessa kupissa taas painaa yllättävän nopeat etenemiset ja ihan vaan se loistava fiilis, kun jotain on raksalla tapahtunut. Oli se sitten niinkin suuri asia kuin ikkunat tai hieman huomaamattomampi, kuten autokatoksen alapohjan laudat.

Eilen kattoomme poltettiin huopaa ja kun kattoikkunat isketään paikoilleen, meillä on vesitiivis talo. Olemme reilun viikon ajan ihastelleet ikkunoitamme. Puntaroimme viimeiseen hetkeen asti sisäpuolelle tulevien karmien väriä. Lopulta päädyimme kahteen. Korkeassa tilassa, jossa on olohuone ja keittiö, tuli mustat karmit, samoin käytävälle, meidän yläkerran makuuhuoneeseen ja saunaan. Pikkumakkareihin ja yläkerran vessaan tuli valkoiset. Olemme erittäin tyytyväisiä. Ajattelin ensin, että kaikki pitää olla samaa, mutta miksi ihmeessä? Pienet makuuhuoneet ovat noh, pieniä ja niissä musta olisi tuntunut liian hyökkäävältä. Näissä huoneissa ikkunaseinät ollaan todennäköisesti maalaamassa valkoisella peittoon, joten karmit häviävät lopulta kauniisti seinään. Korkeassa tilassa taas valkoiset olisivat tuntuneet pliisuilta, kenties riidelleet suht vaalean seinäpinnan kanssa ja nämä mustat tuntuvat erittäin tyylikkäiltä. Ulkopuolen mustat karmit taas olivat tiedossa alusta asti. Olemme saaneet nähdä myös meidän mustat ovet paikoillaan ja tuntuu, että paketti toimii melko mukavasti.

Paketin puuttuva palanen ovat kattoikkunat. Niiden sisäpuolen karmit ovat valkoiset, emmekä ole vielä nähneet ikkunoita paikoillaan. Olen jo miettinyt, että olisiko niiden pitänyt olla sittenkin mustat – ikkunat kun näkyvät yllättävän hyvin alakerrasta. Ikkunoita on kuitenkin rinnakkain kolme ja uskon, että valkoiset karmit häviävät tilaan paremmin ja valon tullessa ylhäältä, vaaleat ovat varmasti ihan nappi valinta. Makuuhuoneen katossa on parhaillaan pressua, joten odotamme aivan fileissä millaisen tunnelman valo sieltä lopulta tuo. Meidän kodin isojen tilojen valo tulee pääosin pohjoisesta. Valoa ja sen kulkua on mietitty paljon – on silti aivan eri asia lopulta nähdä miten se mistäkin ikkunasta tilaan siivilöityy. Pohjoisen valon olemme jo todenneet erittäin kauniiksi ja tunnelma on isossa tilassa ihana, ainakin näin valon puolesta.

Clt-materiaalin vuoksi yläkerrassa on jo sähköjä vedetty ja lamppujen aukot tehty. Ensi viikolla päästään ilmeisesti lattialämmityksen ja muidenkin sähköhommien pariin. Odotamme malttamattomina ulkoverhoilua ja sitä, että tämä päheä Paroc-villatalo saa taas uuden ilmeen. Myös musta huopakattomme tulee valmiiksi näillä näppäimillä.

Niin jännittävää ja ihme kyllä – olen rakastunut tuohon siippaan tämän projektin myötä vielä enemmän. Kai on erittäin kartalla kaikesta ja niin motivoitunut projektista, että jään kakkoseksi heittämällä. On ihastuttavaa, että hän on niin innoissaan. Toki tässä on jatkuva stressi päällä liikkuvien osien myötä, mutta tiimityö tuntuu meillä edelleen toimivan ainakin näin organisoinnissa. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun keväällä joudumme itse pensselin varteen. Ydinsota tai jotain.

7

Odotin joululomaa niin kovasti. Koko joulukuun vedin läpi ajatellen, että kohta olen lomalla. Kaksi viikkoa putkeen kotosalla, kirjoja, maalaamista, ajatusten nollausta, kaappien siivoamista. Ei sähköposteja, ei töiden tai raksan ajattelua. Sitten loma tuli ja lähti ärsyttävän aktiivisesti käyntiin.

Olin kuvitellut päiviin enemmän tunteja, kuin niitä oikeasti oli. Se mitä todella olin vailla, olisi ollut erakkona kotona päivästä toiseen. Kai olisi voinut olla kotona, lapsetkin, mutta kukaan ei olisi saanut vaatia minulta mitään. Olisin halunnut uppoutua omaan maailmaan, omilla säännöillä viikoksi, mieluusti kahdeksi.

Joulun aika meni siellä ja täällä, joulupöytään piti kokata, lapset piti pitää kylläisinä ja vieraita piti kohdata. Piti, mutta myös halusin. Joulu on parasta aikaa ja haluaisin sen joka vuosi jatkuvan viikkoja. Silti juuri tänä vuonna kaipasin tohinan lisäksi aivan hirmuisesti yksin hengittämistä.

Tällä lomalla on ollut muutama päivä, jolloin olen saanut olla omissa oloissani. Kun lomailin kolme vuotta sitten yksin Kreikassa, omistin viikon meren tuijottamiselle, lukemiselle ja uimiselle. Se oli mahtavinta ikinä – mutta viikko oli aivan liian lyhyt aika, olisin voinut imeä autuutta itseeni heittämällä toisen viikon heti perään. Huomenna palaan arkeen ja mietin mielessäni; koska on seuraavan kerran mahdollisuus viettää päivä itseni kanssa? Olen eittämättä suurella kädellä introvertti. En kaipaa metsän keskelle olemaan yksin, kuten sanottu, seuraa voi olla. Kunhan he antavat minun olla suurimman osan päivästä.

Joulun jälkeinen viikko meni katkonaisesti aktiviteettien parissa. Pahin erhe oli juhlia uutta vuotta railakkaasti aamuviiteen, krapula kesti kolme päivää ja etenkin 1.tammikuuta meni täysin ohi nukkuen. Koska lomapäivät alkoivat käydä vähiin, tunsin suurta ärsytystä hukkaan heitetyn päivän vuoksi. Etenkin, kun epävakaa olo jatkui vielä pari päivää sen jälkeen.

En ole maalannut sekuntiakaan, en kovin aktiivisesti siivonnut kaappeja. Välillä mietin, olisinko edes ansainnut toivomaani lomaa? Saanko haluta sellaista? Pojat ovat kuitenkin niin isoja, eivät tarvitse tiukkaa läsnäoloa, viihtyvät myös omissa oloissaan. Sen lisäksi he ovat puolet ajasta isällään ja Kaikin osaa tehdä asioita itsekseen, joten miksipä ei! Ehkä se nyt ei ole kovin vakavaa toivoa näin vanhempana ja parisuhteessa, että saisi olla lomalla kotona yökkäreissä ja lukea kirjoja – viikon putkeen.

Jäikö tästä lomasta jotain käteen? Vaikka se ei juuri nyt tunnu siltä ja huominen arki kauhistuttaa, käteen jäi paljonkin ja huomaan sen varmasti kuluvan kuukauden aikana käytännössä. Nähkääs, en katsonut sähköposteja, en tehnyt töitä, en tuhlannut kovinkaan paljoa ajatuksia raksalle. Sain nollattua juuri niistä asioista, jotka ovat eniten viime aikoina stressanneet. Se tuntuu alkavassa arjessa aivan varmasti ja täten voin myöntää, että loma oli onnistunut. Näiden lisäksi olen lukenut satunnaisesti, kuunnellut äänikirjoja, nollannut ystäväni tv-draaman kanssa. Olen kirjoittanut päiväkirjaa melko paljon ja oivaltanut asioita. Olen viettänyt aikaa muksujen ja etenkin Kain kanssa. Olen tehnyt juuri sitä mitä ajattelin, määrä oli vaan vähäisempi ja lomaan mahtui paljon sellaista, mitä en ajatellut. Tietty yllätyksellisyys ei tietysti ole all bad.

Tuntuu hieman oudolta ladata kameran akut, pakata reppu ja suunnata aamusta kuvauksiin. Kuten jokaisen loman jälkeen, paluu arkeen tuntuu usein yhtä aikaa jännittävältä ja hieman ahdistavalta. Rakasta töitä, rakastan vapaa-aikaa ja tiedän – pian arki on taas täysin normaalia ja loma on osittain salaa tehnyt tehtävänsä.

Ja juu. Tällä lomalla minua kosittiin. Se tapahtumasarja taitaa jo nostaa loman onnistuneeksi. Hahah!

7

Mietin hetken, että keskitynkö menneeseen vai tulevaan. Päädyin palastelemaan vähän molempia..

Vuosi 2019 päättyy tänään (epätodellista jotenkin!) ja samalla vuosikymmen vaihtuu (vielä kreisimpää!). Tämä vuosikymmen on ollut elämäni tapahtumarikkain. Hahah, oikein laittaa naurattamaan kun miettii mitä kaikkea on vuosien aikana tapahtunut. Myös vähän itkettämään. Olen muuttunut hirmuisesti ja läpikäynyt todella paljon. Ennen kaikkea olen oppinut, elämästä ja itsestäni.

Psykologien mukaan 35-vuotiaana ihmisen identiteetti ja persoonallisuus ovat saavuttaneet määränpäänsä. Mielemme on muovautunut ja olemme omaksuneet sarjan käyttäytymismalleja, asenteita, uskomuksia, tunnetason reaktioita, tapoja, taitoja, muistoja ja ehdollistuneita reaktioita ja käsityksiä (Joe Dispenza – Luo itsesi uudelleen.) Täytän ensi vuonna 35-vuotta  ja näen nyt oikein hyvin, miten paljon identiteettini on viimeisen vuosikymmenen aikana muovautunut. Tavallaan paketti on siis nyt kasassa, ellei sitä ehdoin tahdoin halua jumpata – ja minä tietenkin haluan! En tule koskaan valmiiksi ja se elämässä onkin hienoa, muutos.

Tämä kulunut vuosi on ollut myös hyvin tapahtumarikas. Olen matkustanut Tanskaan, Puolaan, Kyprokseen, Norjaan, Ranskaan ja Portugaliin, vaikka en mielestäni käynyt missään. Jokainen matka kuitenkin antoi jotain, osa merkittävästi. Minulle on erittäin tärkeää ottaa etäisyyttä arkeen ja on hienoa, että pääsen toisinaan tekemään myös töitä ulkomailla. Se tarkoittaa irrottautumista parisuhteesta ja lapsista ja ne kokemukset laittavat aina hienoja ajatusmyllyjä liikkeelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörivä isoin unelma on oma mökki. Jotta olisi mahdollista vaikka tiistaina mennä mökille ajattelemaan, kirjoittamaan, ottamaan etäisyyttä ja tulla torstaina kotiin.

Ajattelulle ja etenkin ajattelun ajattelulle haluaisin jo tulevana vuonna lohkaista aikaa kalenteristani enemmän. Jouluaattona aloitin VIHDOIN usean vuoden pohtimisen jälkeen Julia Cameronin morning pagesit, eli aamusivut. Olen nyt jokainen aamu heti ensimmäiseksi kirjoittanut kolme sivua ajatuksen virtaa ja jo toisena aamuna siitä muodostui todella tärkeä rituaali. Kirjoitan paljon päiväkirjaa, mutta tämä on ihan eri homma! Olen edelleen hyvin hämilläni, miten ikinä tulen jaksamaan tätä rituaalia arkiaamuisin, mutta aion yrittää.

Arjen keskellä, hieman salaa, lapset ovat kasvaneet. Leevi selvästi teiniksi ja Aapo itsenäisemmäksi. Meidän uusperhe on hioutunut taas enemmän yhteen. Saumatonta homma ei ole, mutta suurimmat kynnyskysymykset on taputeltu ja arki soljuu perheen kesken mukavasti. Olemme asuneet vanhassa tehtaassa jo yli vuoden ja vietimme täällä toisen joulumme. Kuluneen vuoden olen puntaroinut paljon mitä tulee uuteen kotiin ja mistä haluan vielä eroon ennen muuttoa. Erittäin mielenkiintoinen prosessi, tuntuu suurelta puhdistautumiselta. Olemme tutustuneet uusiin ihmisiin ja juhlia on järjestetty aina kun on ollut pieninkin syy – mahtavinta!

Saimme pitkän puuhailun jälkeen rakennusluvat ja tontilla alkoi loppuvuodesta vihdoin tapahtua. Olemme nauraneet paljon, mutta myös hermoilleet, stressanneet ja surukin on ollut läsnä. Balanssi on siis pysynyt. Balanssi, jonka joskus toivoisi olevan isosti epätasapainossa ja tuovan pelkästään hyvää. Mutta elämä ei mene niin. Loppuvuoden kruunasi kosinta, joka palautti taas ajatukset siihen mikä on tärkeintä – rakkaus, ihmiset ympärillä.

Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, tavannut kuvausten myötä läjän mielenkiintoisia tyyppejä, päässyt kuvaamaan viinitilan sadonkorjuuta, maalannut tauluja ja nyt ne tuovat iloa tuntemattomien kodeissa. Olen ollut tymäkässä kriisissä työminän kanssa ja vielä joulukuussa ehdin saada asian kanssa rauhan ja jopa vastauksia.

Olen pohtinut sukunimen vaihtamista ja päättänyt, että en ole enää ”vain” valokuvaaja. Yritykseni tekee paljon muutakin. Ensi vuonna aion rohkeasti kertoa kaikille vastaantuleville, että olen myös kirjoittaja ja taiteilijakin jopa! Olen myynyt pari juttua ja minulta on tilattu toimeksiantoja joissa tuotan kuvien lisäksi tekstin. Olen niin innoissani, että voisin räjähtää. Uskaltaminen on mahtava juttu!

Ensi vuodesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Sen tekee jo pelkästään se, että tammikuun aikana meillä on tontilla seinät, ehkä ikkunatkin. Seuraavat kuusi kuukautta mielessä tulee olemaan joka päivä raksa ja suurin osa energiasta valuu sinne. Se on kuitenkin hyvä kohde valuttaa energioitaan, uudesta kodista on tullut meille tärkeä jo nyt ja odotamme aivan täpinöissämme, että pääsemme näkemään suunnitelmien muuttuvan todeksi. Talo on ollut minun unelmani jo yli vuosikymmenen ajan ja on kerrassaan hupsua miten elämä järjesti sen tapahtuvaksi. Aplikaatio toi eteeni Kain, joka otti unelmani omakseen ja nyt ollaan tässä. Aikaa kuluu, asioita tapahtuu ja nähtäväksi jää millainen on talon ja meidän yhteinen tie. Tässä vaiheessa odotamme vain, että pääsemme tekemään kodista omamme.

Töiden puolesta vuosi tulee olemaan arvoituksellinen, kuten aina. Nyt kuitenkin starttaan yllättäen uuden vuoden uutta tarmoa täynnä ja se on kerrassaan antoisaa. Vielä marraskuussa ajattelin, etten tiedä kuka olen ja mitä mistään tulee enää ikinä. Kalenterissa tammikuu näyttää työntäyteiseltä ja minulla on muutamia ässiä hihassani, joten voin juuri nyt rauhallisin mielin ottaa vuoden vastaan.

Juhlimme tulevana vuonna kihloja, syntymäpäiviä, tupareita ja toivottavasti useita muita ihania asioita! Leevi aloittaa kahdeksannen (!) luokan ja kaikkien arki helpottuu vielä asteen, kun asetumme uuteen kotiin, liki eksäni naapuriin.

Suurin osa vuodesta eletään perusarkea ja eittämättä balanssin vuoksi niitä alamäkiä on tiedossa. Olen viime aikoina lukenut paljon positiivisesta ajattelusta ja ajattelun voimasta. Aion tulevana vuonna ja vuosikymmenenä yrittää parhaani, ylittää jälleen kerran itseni ja muistaa unelmoida. Aion kehittyä ja kehittää milloin mitäkin. Toivon rakkaudentäyteistä, rauhallista ja onnellista vuotta meidän lössille ja just sulle! Myötätuulia ja mahtavuutta!

12

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

37

 

Kain innostus laittaa hymyilemään joka kerta, kun ajattelen sitä. Minulla on kerrassaan vireä mielikuvitus ja pystyin hahmottamaan kotimme jo silloin, kun emme olleet saaneet ensimmäistäkään piirrosta. Näin tilat mielessäni ja pystyin hyvin kuvittelemaan rakennusprosessin kulun – vaikka en ole eläessäni rakennuttanut mitään. Kaita ahdisti byrokratia, hän ei hahmottanut suustani tulevia suunnitelmia ja vaikka hän alussa lähinnä oli hengessä mukana, hän sai toisinaan hetkellisiä hermoromahduksia koko prosessista.

Nyt hän on elementissään. Kun tontilla alkoi tapahtua, hän on ottanut pallon haltuun maanrakennuksen ja perustusten osalta kokonaan itselleen. Hän etsii tietoa, haluaa käydä tontilla sateella ja pilkkopimeässä katsomassa etenemistä. Hän kertoo minulle mikä mikäkin putki on ja jos hän ei tiedä, hän selvittää. Kun prosessin alussa minä olin urakoitsijoiden kontakti, on Kai nyt luonut aivan oman suhteen meidän vastaavaan työnjohtajaan. Hymyilen salaa aina, kun hän mainitsee ”Soittelinkin asiasta jo Tommin kanssa”. <3

Viimeeksi tänään, kun kiertelimme tontilla taskulamppujen voimalla, hipsin Kain kainaloon ja kerroin kuinka onnellinen olen, että hän on onnellinen. Vaikka paljasjalkainen stadilaiseni ei koskaan pitänyt Järvenpäähän muuttoa ongelmana ja hänen mielestä sukutiluksille rakentamisessa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia – olen ollut tuntosarvet valppaina. Tärkeintä on, että olemme molemmat koko sydämellä mukana ja haluamme tehdä tämän yhdessä. Talon rakentaminen ei ollut Kain haave ennen minun kohtaamista ja on ollut varsin valloittavaa nähdä kuinka koko projektista on kasvanut hänelle sydämen asia.

Meidän yhteistyö talon kanssa onkin tällä hetkellä huipussaan. Kai handlaa rakennusteknisiä osioita ja meikä on keskittynyt sähkösuunnitelmiin, laattoihin, maaleihin, kiinteisiin kalusteisiin, valaisimiin. Olen onnistunut nappaamaan osion, joka kiinnostaa minua eniten – miltä kaikki tulee näyttämään! Kai on ollut maailman helpoin kumppani näiden suunnitelmien kanssa, hän luottaa visiooni ja on ollut tyytyväinen kaikkiin suunnitelmiini. Minä puolestani annan hänen ravata tontilla, tarkistaa asioita uudelleen ja uudelleen, sekä tutkia iltaisin lvi-suunnitelmia.

Riidoitta ei toki tällaista projektia vedetä läpi. Välillä väsymys painaa samalla kun pitäisi vielä lähettää rakennusvalvontaan viestiä tai täyttää pientalon päiväkirjaa (pakollinen). Toisinaan pinna kiristyy kun toinen ei ymmärrä tai näe kokonaisuutta. Huomenna tontilla muotteihin tehdään valu ja kivijalka on pian valmis. Olemme alussa, mutta suunnitelmat ovat pitkällä. Luotan täysin siihen, että tämä projekti viedään hymyssä suin maaliin, yhdessä. Iso syy siihen on se, että meillä on intohimot suunnattu eri asioihin. Kokonaisuus on molemmille tärkeä, mutta kumpikin saa hoitaa projektista niitä osioita jotka tuntuvat luontevilta.

Suurin syy kuitenkin on se, että me odotamme aivan hirmuisesti uutta kotiamme. Itse talo muodostuu varmasti tärkeäksi home baseksi, mutta me odotamme etenkin omaa pihaa ja sitä, että asetumme sukutontille. Se, että pääsen vanhempieni, siskoni perheen, sekä enon ja tätini viereen, tuntuu erityisen lämpimältä. Ihaninta on, että Kai odottaa sitä myös.

10

Kaikki oli niin jännittävää. Kuinka auto ajetaan yöjunan vaunuun, millainen on yöjunan hytti, miten koira viihtyy, nukkuvatko lapset kaksin ja niin – millainen on Pohjois-Norja? Kun juna lähti Pasilasta liikkeelle, otti autovaunun mukaan, kaivoimme eväät esille ja huokaisimme helpotuksesta. Matka oli alkanut ja kaikki oli tähän asti mennyt hyvin.

Olemme usein puhuneet Kain kanssa, että auto matkakohteessa olisi kiva. Hyppäsimme kesällä täysin ääripäähän, kun toteutimme viime talvena haaveeksi muodostuneen matkan Norjaan omalla autolla. Tarkoituksena oli suunnata Keski-Norjaan, olen näet kuullut, että maisemat siellä ovat kuin satumaasta. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja lounas ystävän kanssa sai meidät suuntaamaan kohti pohjoista. Meidän oli tarkoitus matkata Inarin kautta Varanger Lodgelle mökille muutamaksi yöksi ja jatkaa sieltä loppumatka omia reittejä – kohdaten taas Rovaniemellä paluuta varten. Ystäväperheen suunnitelmat muuttuivat harmillisesti hetki ennen reissua ja lopulta löysimme itsemme yöjunasta keskenämme.

Meidän perheeltä ei löydy telttoja, makuupusseja, eikä sen koomin eräilyyn vaadittavaa asennetta. Tarkoituksena oli ajaa keskimäärin 1-3h päivässä. Kymmeneen päivään oli sisällytetty kaksi pidempää, reilun 5h vetäisyä, kaksi täysin autotonta päivää ja kaksi yötä jolloin juna kuljetti meidät yli tuhat kilometriä. Lopulta oman auton mittariin pohjoisessa karttui 1400 kilometriä. Yövyimme mökin ja junan lisäksi hotelleissa, koluten perhe- ja lemmikkihuoneet.

 

Saavuimme Rovaniemelle aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan suoraan kohti Inaria. Kolmen tunnin matka oli melko tylsä ja ajoimme sen puoliksi. Meidät yllätti Sodankylän suuruus ja Inarin pienuus, olin aina ajatellut mielessäni nämä pitäjät toisinpäin, en yhtään tiedä miksi. Yövyimme symppiksessä Hotel Inarissa, jossa meidän perhehuoneessa oli parvi, oma sauna ja oma sisäänkäynti suoraan pihalta. Koiran kanssa varsin toimiva systeemi. Visit Inarin järjestämä Inarijärven risteily katamaraanilla innosti meitä, jätimme koiran huoneeseen ja liplattelimme paatilla ihanissa Suomi-maisemissa pari tuntia. Kiipesimme jylhälle Ukko-kalliolle ja aloimme päästä lomatunnelmaan.

Inari oli pitt-stop matkallamme ja odotimme malttamattomina, että pääsemme Norjan puolelle. Oli hupaisaa, kun ylitimme rajan Utsjoella ja emme meinanneet edes tajuta sitä. Käytännössä maan vaihtuminen oli kyltti tien vieressä ja 30km/h nopeusrajoitus. Poikien oli hyvin vaikeaa tajuta kuinka maiden rajat menevät ja kuinka voimme omalla autolla vain ajaa toiseen maahan, zoomailimme navigaattorin näkymää sisään ja ulos. Jokin kuitenkin muuttui Norjan puolella, nimittäin maisemat.

 

Maasto lähti muuttumaan käppyrämännyistä korkealle kohoaviin vuoriin ja sitten yllättäen koivikkoihin – vaivaiskoivujen määrä oli huima! Ajoimme Utsjoelta itään päin, aina Varangerbotniin asti ja siitä vuonon reunaa pitkin Nessebyn mökillemme, Jäämeren rannalle. Siellä vihdoin ymmärsin täysin mitä Kokkosen Terhi tarkoitti, kun hän kirjoitti Naurava Turskan Kallo -kappaleen Scandinavian Music Groupille.

 

”Minä istun ja mietin, kuinka sattuikaan
Sain eilen vanhan Volvon, joka toimii taas
Ajan kauas täältä, enkä enää mahdu kartalle
Ja Jäämeren rannalta löytyy naurava turskan kallo

Kirjoitit kirjeeseen: ”Miten sulla, kulta, menee?”
En vastannut, oli niin paljon Jäämeren kiireitä
Kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
Vastasin silti: ”Voisin syödä muutakin kuin kalaa”

 

Tunnelma oli erilainen kuin olin koskaan aiemmin kokenut. Raikas, pysähtynyt, henkeäsalpaavan kaunis. Ajantaju katoaa, sitä ihmettelee lasku- ja nousuvesiä ja lapsetkin janoavat koko ajan ulos. Tuntee olevansa kaukana kotoa, ison äärellä. Pienuus iskee sisuksiin ja ajatus mahdollisista valaiden läsnäolosta, ihan siinä lähellä, hämmentää.

 

Meidän majoitus Varanger Lodgella oli luksus. Isot ikkunat pitivät huolen, että vaikka toisena päivänä sää oli epävakaa, tunnelma tuli sisälle asti. Mökin varustus oli priimaa ja koska olimme varautuneet ruoka- ja juomapuolella kolmen päivän aterioihin ja lomaherkkuihin, meidän ei tarvinnut poistua mihinkään.

Lodgea pitää suomalainen Elina, norjalaisen kalastajamiehensä kera. Suuntasimme tuonne siksi, että alunperin mukaan lähtevän perheen isä on arkkitehti ja suunnitellut kyseiset kaksi ranta-asuntoa. Jaettava sauna rakennusten välissä oli valtava ja sieltäkin löytyi iso ikkuna, josta upeat näkymät merelle. Oli kotoisa tunnelma, kun meidät vastaanotettiin suomeksi, mutta oli myös yhtä mahtavaa päästä juttelemaan kalastaja-Edgarin kanssa kuningasrapujen pyytämisestä. Edgar järjestää kuningasrapu-safareja ja kalastaminenkin on hieman erilaista, kuin täällä etelässä. Leevi nosti kannelta minuuteissa muutamankin vonkaleen ja kun ihmettelimme melko kookasta kampelaa, Edgar nauroi meille huvittuneesti: Leevin nostama kampela oli noin kilon painoinen ja Edgar kertoi, että he ovat saaneet hieman isompiakin – kolmesataa kiloisen. Käsitys vonkaleista romuttui.

Olisimme voineet viipyä Lodgella viikon, mutta matkan piti jatkua. Hyppäsimme autoon aamupäivällä ja valmistauduimme pitkään ajoon, kohti Hammerfestia. Pyysin päästä rattiin ensimmäiseksi, koska olin virkeä ja kun olin ajanut kaksi ja puoli tuntia, olisin voinut ajaa heittämällä toisen setin perään. Tylsää suoraa, saatika tylsää maisemaa ei ollut mailla halmeilla. Vuonojen mukaan mutkitteleva rantareitti piti sisällään vuoria, sisämaan laakeutta, korkeuseroja ja henkeäsalpaavia pysähdyspaikkoja. Ajoimme kovaa, ajoimme rauhassa ja pysähtelimme – kaikki nauttivat matkasta. Kuuntelimme musiikkia, juttelimme mukavia. Edeltävän päivän epävakaa sää oli muisto vain ja aurinko porotti loppulomamme.

 

Hammerfest on kaunis, kompakti kaupunki. Maiseman hieman pilaa ytimessä oleva öljynjalostamo, mutta kun katsoo toisaalle, voi jälleen häkeltyä. Kiipesimme kaupungin ylle ja vahdimme, että risteilyalus pysäköi oikein. Halusimme myös itse vesille ja ajelimme paikallisella lautalla kierroksen. Pääsimme kurkkimaan pieniä kyliä ja parin tunnin reissu oli oikein mainio tapa tutustua vesiteitse lähialueisiin! Lautta-aikataulut olivat sen verran kyseenalaiset, että ei uskallettu jäädä sunnuntaina lautasta mihinkään – seuraava lautta olisi saattanut tulla vasta maanantaina.

Jo ennen Hammerfestia alkoi paikallisten kohtaaminen – poroja siellä, poroja täällä. Porojen määrä oli hupaisa, ne herättivät paljon naurua ja sulostusta meissä. Kun ajoimme loman lopuksi Rovaniemelle, kukaan ei enää pistänyt merkille vastaantulevia, keskellä tietä nököttäviä otuksia. Poroja oli niin paljon, että niistä tuli peruskauraa. Niiden läsnäolo etenkin kaupungissa kuitenkin huvittaa edelleen, siellä he vain jolkottivat keskellä suojatietä ja söivät kukkaistutuksia.

Hammerfestissa oli myös otus, jonka olisimme kovasti halunneet nähdä, nimittäin maitovalas Hvaldimir! Hän oli legendan mukaan karannut venäläisestä vakoojakoulutuksesta ja ottanut kodikseen Hammerfestin sataman. Kesy valas tuli ruoka-aikaan paikalle ja ammattilaiset ruokkivat hänet, hänestä oli tullut Hammerfestin maskotti. Hankimme museosta Hvaldimir-pehmon, naureskelimme Instagram-videoille (suosittelen katsomaan!) ja saimme kuulla myöhemmin uutisista, että Hvaldimir oli lähtenyt matkaamaan kohti Altan kaupunkia. Tämä oli iloinen uutinen kaikille, se nimittäin tarkoitti, että Hvaldimir pystyi itse pyydystämään ruokansa.

 

Me myös jatkoimme matkaamme parin päivän jälkeen kohti Altaa, joka on etelämmässä, alle kolmen tunnin matkan päässä. Meillä oli perinteinen lomariita päällä, joten tämä välimatka meni hiljaisuudessa. Alta kuitenkin tarjoili meille puitteet puhua riita läpi ja lopulta nautiskelimme eväitä hotellin viereisellä nurmikolla. Olin ymmärtänyt, että Norjassa on kallista. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt sen ulottuvan supermarketteihin asti. Helistin kilon porkkanapussia Kain naaman edessä ja korotin ääntäni ”Siis tämä on melkein kuusi euroa!! Tää maksaa Suomessa euro viiskyt!” Olin pöyristynyt. Ajattelin koto-Suomessa, että säästämme, kun ostamme satunnaisesti eväitä ravintola-ruokailujen sijaan. En ollut ajatellut, että jokainen eväsretki kauppaan vei 50 euroa ja täten olisimme säästäneet parhaiten pakkaamalla kuivamuonaa auton täyteen. Jälkiviisaana voin myös todeta, että konttiin olisi kannattanut lastata lava olutta ja viinitonkka. Alkoholi on järkyttävän hintaista ja yhtäkään Vinmonopoletia (paikallinen Alko) ei osunut silmiini, mikäli olisi kaivannut viinipulloa. Onneksi tajusimme ostaa Nuorgamin Alkosta muutamat putelit ja auton sekä lasten ollessa reissussa mukana, ne riittivätkin ihan hyvin.

Alta oli kovin tylsä kaupunki. Merenrannassa on yksityisiä taloja, eikä ollenkaan samaa tunnelmaa kuin rantakuppiloita sisältävässä Hammerfestissa. Keskustassa jotain kauppoja, pari ravintolaa, terveyskeskus. Onneksi Alta oli meille vain yhden illan pysähdys ja seuraavana päivänä lähdimme hymähdellen kohti Kautokeinoa. Sinne meillä ei nähkääs ollut mitään odotuksia. Ehdoton visiteeraamisen kohde oli Juhl´sin hopeapaja, mutta sen lisäksi Kautokeinosta meillä oli tuppukylän mielikuva. Sitä se olikin, mutta jotain sympaattista se piti sisällään. Kautokeino oli tunnelmaltaan syvällisempi kuin Alta ja lehtikuusella verhoiltu kylän ainoa hotelli erittäin vieraanvarainen. Hotelli oli kaikkien mielestä paras koko matkalla ja se johtui ehdottomasti kahdesta ulkoporealtaasta ja tynnyrisaunasta. Polskimme koko illan ja nautimme illallisen hotellin ravintolassa. Juhl´sin hopeapaja oli elämys ja mikäli olet matkaamassa ohi Kautokeinon, piipahda ihmeessä!

Herätessämme Kautokeinossa, alkoi matka olla lopuillaan. Saavuimme Rovaniemelle pitkän ajon jälkeen ja Kai ajoi muina konkareina auton junaan. Pysähdyimme matkalla Levillä syömässä ja oli jännittävää kokea lumikaupunki keskikesällä. Junamatka takaisin oli helteiden vuoksi kuuuuuuma, mutta nukuimme suht mukavasti kiskojen kirskuessa. Helteisiin liittyen; pohjoisessa ei ole totuttu niihin. Täten hotelleissa ei todellakaan ole ilmastointia ja lämpö oli jonain öinä riesa. Olimme kuitenkin mielissämme, että meidän matkalle sattui niin hyvät säät. Kumisaappaat ja lapaset jäivät liki käyttämättä.

Pohjois-Norja tarjoili meille mukavan seikkailun! Olimme hyvin väsyneitä matkan jälkeen, mutta onnellisia siitä, että uskalsimme lähteä mukavuusalueelta. Lapset jaksoivat mainiosti koko reissun ja jopa viihtyivät! He aidosti nauttivat maisemista ja oli ihanaa antaa heille hieman erilainen reissukokemus rantalomien sijaan. Puhelimissa toimi netti, joten ajomatkoilla takapenkillä syttyi yleensä hepuli vasta kun kerroimme lähestyvämme kohdetta. Samoin Simo matkusti autossa ja muutoinkin mukana kuin vanha tekijä. Hän ei kovin paljon ollut itsekseen, lähinnä meidän ravintolavisiitit ja veneseikkailut. Matkustaminen koiran kanssa sujui niin kivasti, että ehdottomasti voisin uudelleenkin ottaa mukaan.

Oli siistiä nähdä useita eri kyliä ja vaihtuvia maisemia, seuraavaksi kuitenkin perheenä lähdemme aika varmasti staattisemmalle reissulle. Jotain eri tavalla rentouttavaa paikallaan olemisessa kuitenkin on.

8

En ole kovin aktiivinen vanhempi lasteni koulutoiminnassa, se on heidän alueensa ja läksyjen vääntäminen kotona yhdessä joka arki-ilta riittäköön minun osaltani. Kaikki ylimääräinen tuntuu usein turhalta, etenkin kun nykyään saat koko ajan puhelimeesi dataa miten mikäkin tunti koulussa on mennyt. Oppilaista pidetään niin hyvää huolta, että kaikenlaiset vanhempainillat maistuvat taskulämpimiltä voikkuleiviltä. Sen kummemmin en ole ajatellut asiaa – tavallaan ajauduin siihen tilaan, kun aikoinaan jo Leevin päiväkodin tapahtumissa tunsin nuoren ikäni vuoksi valtaisaa ulkopuolisuutta. En kuulunut joukkoon, en uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja koin saavani paheksuvia katseita, jotka antoivat ymmärtää, että ole sinä teiniäiti hiljaa. Syntyi tapa olla osallistumatta.

Sain kuopukseni esikoistani liki 5 vuotta myöhemmin ja en ole enää selkeästi muita vanhempia nuorempi. Aapo on myös melko erilainen kuin isoveljensä ja hän on kokenut kolmannelle siirtymisessä paljon muutoksia. Uuden valtavan koulun lisäksi hänen kaksi (ainutta) ystäväänsä vaihtoivat paikkakuntaa ja sen myötä koulua. Aapo tarvitsee paljon enemmän ohjausta, kannustusta ja sitä kautta myös minun osallistumistani. Kun minua tarvitaan, olen paikalla.

Niin on bonuspappakin. Olen hyvin liikuttunut toisinaan siitä, kuinka Kai on kiinnostunut poikien jokapäiväisistä asioista. Hän on henki ja elämä etenkin yläasteelaisen läksyjen kanssa ja jos aamulla sataa hänen ollessa etänä, auto starttaa varmasti. Hän kyselee, lavertelee jos Leevi on lähtenyt pyörällä ilman kypärää ja hän haluaa olla kartalla kaikista käänteistä. Hän myös lohduttaa minua, kun kannan toisinaan valtavasti huolta ja murhetta poikien asioista.

Kun lapseton Kai asteli elämäämme, pojat menivät ekalle ja viidennelle. Voisi kuvitella, että ei helppo paikka kellekään. Mitä sitä kieltämään, haasteita on ollut, eikä kukaan odottanut muuta. Rajat on pakko hakea uudelleen, kun neljän yksin-äidin-kanssa vuoden jälkeen mukaan astelee toinen ja vielä kokematon vanhempi. Oli tutustuttava samalla kun elää lapsiperhearjen ytimessä. Oli oltava varovainen, mutta auktoriteetin omaava. Lapset saivat olla aivan kuin ovat, mutta aivan varmasti he ovat samalla tavalla hakeneet paikkaansa vieraan ihmisen kanssa.

Pojat ovat meillä puolet ajastaan, joten periaatteessa Kai ja lapset ovat tunteneet vasta reilun vuoden. Jokaisen oma paikka on pikkuhiljaa löytynyt ja arki on jouhevaa. Minä olen edelleen vetovastuussa kaikista lasten asioista heidän isänsä kanssa, sekä kotona pyörivistä asioista kuten, että ruokaa on, kouluun mennään ja läksyt on tehty – mikäli olen kotona. Vastuu siirtyy kysymättä Kaille, jos minulla on menoa. Toki edelleen esimerkiksi työmatkojen aikaan tähtäämme siihen, että lapset ovat isällään, mutta Kaista se ei ole kiinni. Jos apua (tai lähinnä läsnäoloa) tarvitaan, hän on paikalla.

Olen onnekas. Kai haluaa ja kykenee työstämään tunteitaan ja ajatuksiaan, mikäli tarve – lapset eivät. He ovat juuri niin kuin ovat ja onneksemme he rakastavat Kaita. Eivät pidä, vaan palvovat. Rajoja haetaan edelleen, läheisyyden määrää, osallistumista, ymmärrystä – mutta kun he koulusta kotiutuvat, ensimmäisenä kysytään monelta Kai tulee kotiin?

Hetken mietin, onko sopivaa viedä bonuspappa vanhempainiltaan. Kai lähti mukaan tueksi ja yllättäen uskon sen syventäneen jälleen kontaktia lapsiin. Tsekkasimme näet uuden yhtenäiskoulun tilat ja jotenkin koulun näkeminen sisältä toi häntä lähemmäs poikien jokapäiväistä elämää. Kai ei muutama vuosi sitten varmasti ajatellut osallistuvansa ensimmäisenä vanhempainiltanaan suoraan kolmosluokkalaisen sellaiseen, mutta aika reippaasti hän esittäytyi kun opettajat halusivat tietää keiden vanhempia on paikalla.

14

Meillä riidellään. Riitelemme toisinaan oikein, jolloin on ongelma joka puretaan ja päädytään ratkaisuun tai kompromissiin. Sitten on riitoja joissa tulee loukattua, sanottua asioita joita ei tarkoita ja mennään kiukkuisina nukkumaan. Kun tunteet ryöpsähtävät vahvasti molemmilla, riidoilta ei voi välttyä – eikä pidäkään.

Kiitin Kaita hetki sitten siitä, että hän osaa riidellä. Kun lähtee parisuhteeseen 30+ vuotiaana, on jo jonkin verran elämää takana. Ei kauheasti, mutta juuri ja juuri sen verran, että omat ajatukset parisuhteesta ovat selkeämpiä ja jos voi sanoa tavoitteet kirkkaampia kuin nuorempana. Parisuhteita on koluttu läpi ja meillä molemmilla oli selkeä tavoite kun lähdettiin suhteeseen – puhutaan kaikesta.

Meillä nostetaan kissa pöydälle toisinaan monta kertaa viikossa, toisinaan paljon harvemmin. Puhuminen asioista aiheuttaa riidan vieläkin harvemmin. Mutta jos emme puhuisi mitä tunnemme ja ajattelemme milloin mistäkin, asiat alkavat salakavalasti patoutua ja juuri sitä tilannetta yritämme välttää.

Alussa oli kaksi hyvin eri tavalla riitelevää ihmistä. Minä purskahtelin ja Kai meni itseensä. Nykyään ääni saattaa kohota molemmilla paljonkin, sokeudumme itse asialle ja vain omalla väittämällä on väliä. Toista ei kuunnella ja perustellut argumentit saattavat olla typeriä. Alussa Kai halusi sopia kaiken heti ja riitelimme siitä, että minä tarvitsen aikaa ajatusteni kokoamiseen ja rauhoittumiseen omassa poterossani. Nukkuminen yön yli sai asian pienenemään, kun taas Kain oli liki mahdotonta nukkua mikäli riita oli päällä. Olemme oppineet miten toinen riitelee ja olemme muovanneet omaa riitelyämme. Asiat eivät saa jäädä roikkumaan. Mikäli sama asia ärsyttää edelleen kuukauden päästä, se nostetaan takaisin pöydälle.

Toisinaan riitely on raskasta ja sen tuoksinnassa nousee ajatuksia pintaan parisuhteen tilanteesta. Kyseenalaistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suhde olisi päättymässä tai jompi kumpi olisi täysin tyytymätön. Meillä kyseenalaistaminen haastaa ajattelemaan suhdetta ja parantaa sitä. Toki elämässä voidaan tulla siihen pisteeseen, että riidat on riidelty ja on aika luovuttaa. Joskus homma ei toimi ja ihmiset väsyvät riitelyyn. On kuitenkin mielestäni täysin erilaista riidellä luovuttaneena kuin siitä kulmasta, että haluaa kehittää suhdetta.

Riitely puhdistaa ilmaa, mutta onneksi usein keskustelukin riittää. Meillä ei kuitenkaan laiteta päätä pensaaseen, kun toinen haastaa pieneen tappeluun. Silloin otetaan haaste vastaan ja annetaan samalla mitalla takaisin. Toisinaan olen hyvin ylpeä riitamme kulusta. Kun toisen tuntee koko ajan paremmin, on helpompi saada riita päätökseen niin, että tuloksia saadaan aikaan ja voidaan suukotella sovinnoksi.

Koen vahvasti, että riitojen takana on meillä ajatus paremmasta parisuhteesta. Aiemmassa suhteessa minä kasvoin henkisesti ja toinen ei. Nyt on kova halu pitää toinen kelkassa mukana. Kun kehittää itseään, on kehitettävä parisuhdetta. On myös kehitettävä riitelyä. Kenties joskus voin olla ylpeä suurimmasta osasta riitoja. Nyt lapasesta lähtee vielä kovin moni ja viimeeksi tänään huusin turhautumista viattomalle osapuolelle. Hävetti jälkikäteen. Tärkeintä onkin mennä itseensä kun on törppö, pyytää anteeksi ja kertoa, että kylpee häpeässä.

Oli tilanne tai aihe mikä hyvänsä, ainoastaan puhumalla toista pystyy käsittämään, ymmärtämään ja voidaan päätyä lopputulokseen jossa molemmat tulevat kuulluksi ja molemmat pystyvät olemaan tyytyväisiä. Joskus se vaatii järeämpää argumentointia ja pientä mököttämistä, että asian tärkeys menee perille. Hiljaa oleminen on kuitenkin eittämättä väärä vaihtoehto.

Miten teillä riidellään?

8