Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Hän lyllersi olohuoneeseen karvaisena tasapaksuna pötkönä veljensä kanssa. Me kuuntelimme pennun hoito-ohjeita, kun toinen kasvattajista jo toi pennut alakertaan. Hän ei enää malttanut, eikä oltaisi mekään. Höpöttelimme tärkeitä asioita sopimusta myöten läpi vielä tunnin verran ja mietin samalla mihin sitä ollaankaan ryhdytty! Simo hössötti veljensä ja kasvattajien koirien kanssa, juoksi ympyrää ja me kuuntelimme ohjeita. Emme olleet nähneet Simoa koskaan livenä ja jännitin ihan hirmusti, että tuntuuko hän oikealta tyypiltä meille. Kuukautta aiemmin olimme saaneet kuvan ja olin siitä aivan myyty, mutta nyt tuo karvaturri oli kasvanut ja en ottanut mitään selkoa hänestä kasvattajan luona. Tulimme kotiin, pidin pentua sylissä ja Unto sai haistella häntä rauhassa. Simo laitettiin nukkumaan omaan rajattuun tilaan, hän itki pari minuuttia hennosti ja nukahti omaan petiinsä, nukkuen siellä koko yön hienosti. Perjantaina tutustuimme pentuun Kain ja Unton kanssa. Pentu seurasi meitä kuin hai laivaa, jahtasi hieman Umppaa, mutta antoi hänelle myös hienosti tilaa. Olin aamulla jo täysin rakastunut meidän vauvaan. Hän kotiutui välittömästi, selkeästi kiintyi meihin ja vaikuttaa määrätietoiselta hömelöltä, joten sopii porukkaan varsin hyvin. Tämä pentu-touhu on niin kovin erilaista kuin kissojen kanssa, jotka ovat saapuessaan valmiita tapauksia. Nyt yritämme ravata ulos pissille (vaikkakin sisällä Simo pissaa hienosti pissa-alustoille), jotta sisäsiisteys -prosessi etenee. Tarkoituksena on opettaa perusjutut: ei vedetä hihnassa, istu, tule, odota, ei saa purra, eikä hypitä ihmisiä vasten. Toinen yö oli erävoitto Simolle. Usean yrityksen jälkeen luovutimme ja nostimme meidän petauspatjan lattialle. Nukuimme sen jälkeen kaikki onnellisina, mutta me Kain kanssa hieman turhautuneina. Eilen illalla hän nukahti lattialle Kain paidan kanssa, heräili ehkä 15 kertaa hennosti ulisten sänkymme alla, mutta rauhoittui omaan petiin joka kerta kun laskin käden ja kutsuin hänet siihen. Olimme oikein ylpeitä hänestä aamulla, vaikkakin minä olin yhtä väsynyt kuin pikkuvauva-aikaan. Simo on uskalias pikkumies, joka on valloittanut meidän sydämet täysin. Aapo, joka on hieman pelännyt koiria, sanoi eilen nähdessään hänet ensimmäistä kertaa, että ”Meistä tulee loistava tiimi!” Lapset ovat olleet koirasta todella tohkeissaan, mutta antavat hänelle hienosti myös tilaa. Leevi on ”lenkittänyt” (parin minuutin ulkoilu) Simoa kertaalleen ja molemmat leikittävät häntä hullun lailla. Simo on kaivattu lisä perheeseen, vaikkakin mulla on kutina, että haasteita riittää – kuten aina vauvojen kanssa. Jos ei muuten, niin kyllähän tämä läsnäolon vaade on jo aika paljon. En ole kolmen päivän aikana oikein pystynyt edes keskittymään mihinkään muuhun kuin koiraan. Pennut ovat saakelin söpöjä, mutta toisaalta odotan sitä aikaa kun hän on hieman fiksumpi nuori koira, jonka kanssa rutiinit ja tavat ovat vakiintuneet. Edessä on vielä ensimmäinen peseminen, turkin trimmailu ja kynsien leikkuu. Saksimme kyllä heti jo hänen nassukarvojaan, jotta saimme silmät näkyviin (voi pojat, se olikin mielenkiintoista puuhaa). Meillä on selkeä ajatus pitää tämä tyyppi lyhytkarvaisena ja se tarkoittaa trimmausta muutaman kuukauden välein kotioloissa. Kaiketi se on vaan toistoja ja totuttelua, kunnes hommat sujuu. Joka tapauksessa – ei tuota voi olla kukaan rakastamatta. Instagramin puolella stooreissa Simosta riittää juttua. (@kaisujouppi)]]>

16

Moi. Mä oon Simo. Moi Simo. Mä oon Kaisu, sun mamma ja ootan sua ihan hitokseen. Odotus on ollut pitkä. Kesän lopussa päätimme, että meille tulee koira. Umppa kissamme on maailman paras, mutta meillä on rakkautta niin paljon jaettavaksi, että Umppa ei yksinkertaisesti kykene sitä kaikkea vastaanottaa. Olen aina ollut enemmän kissaihminen, mutta kesän aikana tajusin koiraihmisten peräänkin jotain. Kain vanhempien koira on iso ja villi. Hän rakastaa rajusti hyppimällä, nuolemalla ja tunkemalla syliin. Hän on koira isolla koolla, hieman liian koira minulle, mutta hänen pyyteetön rakkaus ui sydämeeni ja aloin lämmetä. Kissat ovat kissoja. Rakastan niitä juuri siksi, että ne tekevät mitä haluavat. Unto on enemmän koira kuin kissa ja olemme saaneet rakkautta häneltä enemmän kuin kissalta voi koskaan toivoa. Ilmeisesti olemme tulleet ahneiksi, kun se ei enää tunnu riittävän ja haluamme lisää huomiota ja rakkautta. Keskustelimme, heittelimme ideaa ilmoille ensin vitsillä ja lopulta tosissaan. Tiesimme heti rodunkin. Simo on Shih Tzu. Rotu on minulle ennestään tuttu pitkäkarvaisena ja sen näköisenä rotu ei viehätä minua ollenkaan, mutta turkin ollessa lyhyt, ulkomuoto (pyöreät silmät ja hieman lättänä nassu) tuo mieleen Umpan. Rakastuimme Shih Tzujen habitukseen ja googlettelun jälkeen luonteeseen. Hänen pitäisi olla oikein oiva koira lapsiperheeseen. Kun päätimme, että koira tulee taloon kasvattajalla oli pentuja. Ihastuimme siellä yhteen aivan täysiä ja odotimme kasvattajan päätöstä. Koira päätyi lähtemään Sveitsiin toiselle kasvattajalle. Murruin hetkellisesti täysin. Reaktio yllätti minut suuresti. Olin varmempi päätöksestämme kuin luulinkaan. Shih Tzun kasvattajia tuntuu olevan kovin vähän Suomessa, enkä yrityksistä huolimatta löytänyt tulevia pentueita. Jäimme odottamaan saman kasvattajan pentuja lokakuulle. Silloin syntyi kolme vauvaa, eikä niistä lopulta mikään vapautunut taviksille. Aloin olla toivoton. Vaikka kyse oli muutamista kuukausista, kaipuu oli suuri. Pettymykset tuntuivat suurilta. 7.11 syntyi kaksi pentua. Joulukuun alussa saimme kuulla, että pentu on meidän. Muutaman tunnin kuluttua tilanne muuttui ja meille infottiin, että on sittenkin odotettava päätöstä joulun yli. Eilen lähetin Simolle joulutervehdyksen ja sain vastauksena tuon kuvan ja tekstin ”Hyvää joulun loppuelämän perheelleni!”. Sydän hakkasi, hypin tasajalkaa ja tekstasin takaisin ”OOTKO TOSISSAS?!” Kuulemma. Nyt asian pitäisi olla varma. Mutta uskallan uskoa tähän 85% varmuudella. Simo näyttää Simolta (nimi on ollut valmiina jo tovin). Simo näyttää meidän vauvalta. Olen rakastunut. Olemme rakastuneita. Lapset ovat myös sinnikkäästi odottaneet vauva-uutisia ja aiomme tänään kertoa joululahjojen lomassa asiasta. Toivon todella, että homma menee nyt maaliin asti ja pääsemme opettelemaan uutta arkea tammikuussa. Puhelimessa on jo pitkä hankintalista pennulle. IIIIK! Meitä jännittää, pelottaa ja ihastuttaa. En nukkunut viime yönä juuri yhtään ja vatsassa on perhosia. Puoli vuotta on ollut tunteiden vuoristorataa ja olen tanssinut koirajumalille ahkerasti. Fiilis on uskomaton ja sekava. Uskomme, että selviämme kissan ja koiran yhdistämisestä (muuttamatta Umpan luonnetta). Uskomme, että jaksamme pennun kouluttamisen yhdessä. Uskomme, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Tämä on uuden jännittävän ajanjakson alku. Uuden ystävyyden alku. Koira. En voi uskoa. Meille. Minulle. Kurkin kuvaa jatkuvasti puhelimestani. Saimme maailman parhaan joululahjan.]]>

19

Hän tuskaisena minua häpeää, töksäyttelee asioita ennen kuin on ehtinyt ajatella ja jos kaikki ei mene kuten hän on ajatellut, hän töksäyttelee ajattelun jälkeenkin. Hän on suorasanainen poika, joka on paljon muutakin. Eilen hän kuitenkin sanoi minulle (varmasti itse sitä tajuamatta) jotain todella kaunista. Pötköttelimme sängyssä ja revimme laseroidusta tatuoinnistani kuivuneita ihon paloja (kyllä, häntä kiehtoo kaikki ruvet ja outoudet). Hän ajautuu viereeni aina kun Aapo on mennyt nukkumaan. Hän täyttää maaliskuussa kolmetoista, on niin teiniä, niin teiniä, mutta iltaisin mamman kainalo ja rapsutus on parasta maailmassa. Leevi: ”Sä oot kyl aivan erilainen äiti kuin muiden äidit..” Kaisu: ”Niin.. Mä tiedän. Oon tämmönen luova hullu!” L: ”Mut se on just hyvä!” K: ”Niin se onkin ja se johtuu varmaan osittain siitä, että sain sut melko nuorena.” Jäin miettimään tätä keskustelua. Se tuli uniini ja muistui tänään taas mieleeni. En tiedä miksi selittelin hulluuttani nuorena äidiksi tulemisella.. Aloin turhaan etsiä syitä ja perustella luonnettani, sekä tapaani olla lasten kanssa. Olen erilainen ja ylpeä siitä. Olen aina halunnut olla valtavirrasta poikkeava ja varmaankin siksi, että se on minulle luontevaa. Hupsuttelen aivan hirmusti, laulaa hoilotan kotona joka päivä, piereskelen päin naamaa räkättäen, painin, teen sekopäisiä pyllyn sheikkaus -tanssiesityksiä, maalaan tissi-tauluja, kiroilen hitosti, viljelen mustaa huumoria, jahtaan, kaappaan, pyöritän, kieputan, suukotan puhki, kerron kuinka paljon rakastan, röyhtäilen ruokapöydässä, kuljen alasti ja kerron selkeästi rehellisiä vastauksia kysymyksiin ”Miksi sulta tulee verta pimpistä?” ”Mitä tarkoittaa motherfucker?” ”Mitä porno on?” (Okei, jotkut vastaukset eivät aina ole nuoremman korville.) Meillä puhutaan asioista suoraan ja oikeilla termeillä. Oksennan jos joku ei pysty sanomaan PENIS tai MENKAT lapselleen. Täällä kuitenkin asuu myös erittäin jämpti, rajoja asettava aikuinen. Lapset tiedostavat, että en röyhtäile juhlaillallisella, enkä kiroile töissä. Olen leikkimielinen ja hieman hullu mutsi kotona, mutta käytöstapojen perään penään kun ollaan julkisesti liikenteessä. Toki hulluus on geeneissä, joten ulkomaailmassa lapsiltakaan ei voi huippusuoritusta odottaa. Ja onhan heillä tämä minun mallini, toki se on myönnettävä. Minun mallini on kuitenkin sitä muutakin. Yritän tehdä selväksi lapsilleni minun arvot, jotka ovat myös meidän perheen arvoja. En peräänkuuluta matematiikan arvosanoja, vaan arvostan sosiaalisia taitoja, tilannetajua, huumoria ja yrittämistä. Jos teet parhaasi, tuloksella ei ole väliä. Painotan, että kaikille täytyy olla kiltti. Me kunnioitamme toisia olemalla mieluummin puoli tuntia etuajassa, kuin minuutinkin myöhässä. Me olemme kaikki tasa-arvoisia. KAIKKI. Kehun, tsemppaan, kerron olevani ylpeä. Kun itken, kerron miksi. Kun olen huonolla tuulella, selitän että ihmisillä on huonoja päiviä ja moni asia on vaikuttanut mielialaani tänään. Kun raivostun, selitän heti rauhoituttuani miksi ja pyydän anteeksi. Arvostan rehellisyyttä ja luottamusta. Annan lapsilleni yhtä aikaa paljon vastuuta ja lellin heidät piloille. Handlaan arjen, työn ja meillä jää aikaa halimiseen. Meillä ei harrasteta juurikaan, vaan meillä nähdään ystäviä, leikitään ja ollaan vain kotona, rauhassa. Minulle tärkeintä on tuoda lapsille elämään taloudellista turvaa, mutta myös kertoa, että raha ei kasva puissa ja sanoa hyvin usein asioille ei. Opettaa kuluttamista, kierrättämistä, politiikkaa, maailman menoa. Haluan olla äiti jonka luo voi aina tulla ja kertoa mitä sydämellä on. Haluan olla äiti, joka rohkeasti sanoo, että ei tiedä läheskään kaikkea. Haluan olla äiti, joka tekee kuperkeikkoja trampalla ja nauraa täysiä elokuvissa. Olenkin näitä kaikkia. Olen monenlaista ja ennen kaikkea hyvällä tavalla hullu. Haluankin opettaa, että mikä vain on mahdollista, myös virheet. Siitä päästäänkin viimeiseen käskyyn – Anteeksianto, se on hyvä pitää mielessä läpi elämän.]]>

46

Se on varmasti meidän oma vika. Me ei olla viety ravintoloihin, eikä tarjottu erikoisia raaka-aineita. Sain Leevin kun olin 20v ja teimme kotona perinteistä – kotona opittua kotiruokaa. Se saattaa myös olla geeneissä. Itse en syönyt koko kahdeksannen luokan aikana kouluruokaa näkkäriä enempää, enkä hampurilaisravintoloissa moneen vuoteen muuta kuin ranskalaiset. Nyttemmin olenkin ottanut ja isolla kädellä takaisin. Lapseni ovat ronkeleita. Isolla ärrällä. Niin ronkeleita, että oikeasti usein hävettää. He rakastavat noin kolmea eri ruokaa ja eläisivät niillä päivästä toiseen varsin mieluusti. Toki kolmas päivä samaa ruokaa laittaa heidät valittamaan siitäkin. Eilen tuumasin, että teen kasvissosekeittoa vaan pokkana kaikille. Noh. He nuolivat 45 minuutin aikana vähän lusikoita, nyrpistelivät neniään ja kommentoivat, että eivät pidä ruoasta. Jaaha. Tämän vuoksi me käymme lasten kanssa hyvin harvoin ulkona syömässä. Jos kerran jauhelihakastike ja siskonmakkarakeitto on parasta maailmassa, miksi edes yrittäisin. Olen kuitenkin vuosikausia itsepintaisesti yrittänyt saada heitä maistamaan ja nauttimaan ruoasta, kevyesti painostaen ”Et voi sanoa, että et pidä, ellet maista!” ja syytellen ”Joillain ei ole ruokaa ollenkaan!” Lähes tuloksetta. Maistamaan saan toisinaan, välillä oksennusrefleksin kera. Hyväksyin vuosia sitten ronkeliuden ja kun huomasin tulevani kovin vihaiseksi ja pettyneeksi nyrpeistä nenistä, kun olin kokannut ahkerasti – luovutin. Päätin, että kuhan kasvavat, syökööt niitä mistä pitävät. Ulkona syöminen on matkoilla välttämätöntä ja kolmivuotias Aapo söi Mallorcalla aikoinaan viikon verran perunaa ja maitoa. Perusarjessa se ei ole useinkaan välttämätöntä, mutta ronkelinkin mielestä ulkona syömisessä on oma taikansa.  Sen vuoksi meidän irtiotot tapahtuvat Hesburgerin sijaan joskus ihan oikeisiin ravintoloihin. Kun lapset eivät saa suurta nautintoa (vaan pikemminkin ahdistusta) ruoasta, haluamme kehittää oheen muuta ohjelmaa. Tässä vaiheessa kauppakeskukset astuvat kuvaan. Oli aivan pakko napata Itiksen joulukoristeista ja lasikatosta kuva. Ollessani pieni tyttö, kävimme muutaman kerran vuodessa Itiksessä. Kauppakeskuksen valtavat joulukoristeet kuusineen, korkeus ja se, että katto oli lasia – toivat suuren maailman meininkiä kehiin. Meillä taisi siihen aikaan olla Järvenpäässä Seppälä ja Kauppamies. Matka Jäkestä Itikseen kestää autolla noin 35 minuuttia, mutta lapsena se tuntui pitkältä reissulta ja seikkailulta. Sydäntäni lämmitti, kun lapset kikattivat ajaessamme parkkiin pyöreää tötteröä pitkin, talon katolle. Muistan sen olleen hauskinta ja kreiseintä, kun olin pieni! Itis on tosiaan nostalginen paikka minulle, eikä vähiten siitä syystä, että olen myös esiintynyt meidän playback Spice Girls -bändin kanssa (älkää kysykö) tuolla suuren maailman stagella, Itiksen lavalla. Olin Mel B, kera peruukin ja aurinkopuuterin (edelleen – älkää kysykö). Sittemmin on tullut Jumbot, Sellot, Isot Omenat ja Redit – Itis meinaa jäädä sinne nostalgian aalloille. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja kauppakeskusten on pakko uusiutua. Me lähdimmekin tsekkaamaan mielenkiintoisen Ravintolamaailman lisäksi Finnkinon uusimman teatterin, kohutun IMAX -salin. The Grinch nauratti niin, että Leevi sanoi elokuvan jälkeen ”Taas sai hävetä!” ja lopussa jopa itketti. Jos olisimme olleet aikuisten kesken, olisin ehdottomasti halunnut testata ennen elokuvaa Oscar´s Barin, joka on ihan teatterin yhteydessä. Mutta lasten kanssa piti pelata varman päälle ja astelimme Vapianoon. Aikuiset saivat joulustressin keskelle oluen ja viinin, lapset maitoa ja limua. Vapianon konsepti on hauska, vaikkakin se voi ruuhkassa olla kaaosmainen. Joitain ruokia odotetaan ja jotkut haetaan myöhemmin. Lasten kanssa kuitenkin aivan passeli ravintola ja vaihtoehtoja on mukavasti, sekä lapsille oma lista. Pastaa, salaattia, risottoa ja pizzaa. Kyllä! Lapseni syö pizzaa! Yhtä makua ainoastaan, eikä kertaakaan vielä kokonaan, mutta tämä taito opittiin viime kesänä Italiassa ja se on tuonut toivoa tähän hulluuden keskelle. Selkeästi siis kannattaa ulkoiluttaa, altistaa ja ehkä se siitä.. Innostuin Itiksestä sen verran, että aion suunnata sinne huomenna jouluostoksille ja Ravintolamaailmasta testiin menee The Lucky Bastard. Vaihtelu virkistää ja vaikka kauppakeskuksien määrää kauhistellaan (minäkin), olen kuitenkin sitä mieltä, että perheenä siellä on mukava liikkua ja usein on etu, että kaikki palvelut löytyy saman katon alta. Kuten kuvasta näkyy, tämä yrittäjä vetelee tän vuoden osalta viimoisia. Nyt tsemppi päälle loppuviikoksi ja jouluaatosta eteenpäin aion ottaa uuteen vuoteen asti helkutin rennosti. Ehkä mä suuntaan välipäivinä Itikseen uudestaan leffaan. Nähdään siellä.   itis.fi]]>

8

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän. Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti. Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle. Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa. Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme. Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä. Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea. Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa. Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.    ]]>

25

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

5

Olen katsonut Yle Areenasta huvittuneesti ja kyynelehtien Yliopiston Eläinsairaalasta kertovaa reality-sarjaa. Liikutusta tuovat etenkin ihmisten empatiakyky eläimiä kohtaan. Omistajat rakastavat tosissaan lemmikkejään ja hoitohenkilökunta arvostaa potilaitaan, yhdessä he tekevät kaikkensa jotta lemmikki saadaan kuntoon.  Valitettavasti kaikki ihmiset eivät huolehdi lemmikeistään ja viime aikoina mediassa on puhuttanut kesäkissojen ympärivuotinen ongelma. Meillä on Suomessa todellinen kissakriisi!  Dingle on lanseerannut Suomen eläinsuojeluyhdistykselle #MIAUtoo -kampanjan, jonka tarkoitus on levittää tietoutta ongelmasta ja sen laajuudesta. SEY:n arvion mukaan Suomessa hylätään 20 000 kissaa joka vuosi. Määrä on älytön! Mikä ihmisiä vaivaa?  Kissat voivat toki olla raivostuttavia lemmikkejä, itsellänikin on kurjia kokemuksia sänkyyn pissaavista ja huonekalut tuhoavista karvamöykyistä, mutta hylkääminen on brutaalia ja moraalitonta. Koiran annetaan opetella sisäsiistiksi ja koirillakin on haastavia luonteita, eikä kaikkia saada koulutettua. Ei heitä silti jätetä kesän jälkeen yksin kesämökin läheisyyteen. Ihminen on vastuussa lemmikistä jonka hän ottaa ja kissaan pitää sitoutua mahdollisesti 20 vuodeksi. Pitkäikäistä lemmikkiä ei oteta muutamaksi kuukaudeksi ja sen jälkeen hylätä. Sitoutuminen tarkoittaa huolehtimista ja huolehtiminen tarkoittaa muun muassa kissan leikkaamista.  Leikkaamattomat, ulkona liikkuvat kissat lisääntyvät ja saavat aikaan jopa yli satojen kissojen sisäsiittoisia, nälkiintyneitä ja sairauksien vaivaamia puolivillejä kissapopulaatioita. Näitä laumoja löytyy ympäri Suomea. Kissan kastraatio maksaa satasen ja tuo paljon enemmän hyötyjä kuin haittoja (joista ainut on kukkaroon osuva pieni lovi). Me leikkautimme Unton heti kun hän tuli sukukypsään ikään, kymmenkuisena. Teimme sen ajoissa, jotta hän ei ehtinyt aloittaa reviirin merkkaamisia tai kollille tyypillistä mouruamista. Umppa otettiin meille perheenjäseneksi ja häntä kohdellaan perheenjäsenen arvoisella tavalla.  Ennen lemmikin ottamista mieti tarkkaan mitä varten, miksi ja millaisen eläimen olet hankkimassa. Kissa on elävä olento, joka tarvitsee turvallisen ja rakastavan ympäristön. Heillä on ymmärrystä ja he kiintyvät omistajiinsa. Kissa ei älykkyydeltään eroa koirasta, mutta silti koiria nostetaan jalustalle ja niistä pidetään parempaa huolta. On aika muuttaa käsitystä. Mikäli otat vastuullesi minkä tahansa lemmikin, sitoudut huolehtimaan hänestä. Jos todella haluat tehdä parhaan mahdollisen valinnan, ota uudeksi perheenjäseneksi löytöeläin ja auta isolla kädellä tässä suuressa ongelmassa. Äläkä ikinä, missään tilanteessa hylkää perheenjäsentäsi.]]>

8

Kenties nyt, kenties ei koskaan. Oikeaa aikaa ei eron suhteen ole, mutta intuitio kyllä kertoo hetken, jolloin haluaa isoa ja pysyvää muutosta. Mutta kun se fiilis tulee, niin saako erota? Yhteiskunta tuntuu edelleen olevan vahvasti sitä mieltä, että jos on lapsia, niin ei saa lähteä. Tämä nostaa karvat minun selässäni pystyyn. Koska on oikea aika erota? Kysyi Laura, Mamma rimpuilee -podcastin luoja. Minä laitoin kuulokkeet korville ja lähdin parisuhdeneuvojaksi Esko Eerikäisen kanssa. Minä olen ollut jättäjä ja Esko on jätetty, olimme kuitenkin täysin samoilla linjoilla ja podcastista tuli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja hyvä. Analysoimme pitkiä suhteita, suhteita joissa on lapsia, itsekkyyttä ja uusioperheiden toimivuutta. Minun ja lasteni isän suhde kesti yli 11 vuotta ja erosta on tarkalleen viisi vuotta. Tänä päivänä me olemme kavereita, tekemisissä viikoittain ja lapset viettävät puolet ajastaan kummankin luona. Jaamme kaikki lapsia koskevat asiat, mutta emme ole ystäviä sillä asteella, että jakaisimme paljoakaan henkilökohtaisia juttuja toisillemme. Arkiset asiat toki. Meillä molemmilla on uudet puolisot ja homma toimii, on toiminut eron ensimmäisestä päivästä asti. Meille tärkeintä on mennä lapset edellä, mutta ei meillä myöskään ole mitään vanhoja kaunoja kaivertamassa. Kun nyt viisi vuotta myöhemmin katson kuvia meistä, en oikein tiedä mitä tunnen. En oikeastaan mitään. Meillä oli ihanaa ja etenkin suhteen alku oli niin täynnä rakkautta, että oksat pois. Mutta siitä on tolkuttoman kauan. Tunteet viilenee ja muistoille on kiva hymyillä, mutta ne eivät tavallaan herätä edes haikeutta. Meidän matka oli ihana ja koen, että se kesti sen mitä sille oli annettu aikaa. Juuri oikean hetken. Viisi vuotta sitten koin epäonnistuneeni. En halunnut olla samassa suhteessa loppuelämääni, olin siis mokannut. Nyttemmin ajattelen, että ero oli onnistuminen. Uskalsin, olin rohkea ja kuljin juuri oikeaa tietä. Se vaikutti minun lisäkseni kolmeen muuhun ihmiseen, joten päätös ei ollut helppo, mutta se on ollut oikea tai ainakin siitä on tullut kaikille oikea. En ajattele, että meitä ei ollut tarkoitettu yhteen. Meidät oli todellakin tarkoitettu yhteen vuosina 2002-2013. Missään kukaan ei määrittele, että parisuhteen on oltava ihmisen elämän mittainen. Kukaan ei pakota olemaan yhdessä, vaikka on lapsia. Kenenkään ei pitäisi ajatella epäonnistuneensa kun ero tulee. En yhtään ihmettele, että jengi järjestää erojuhlia. Parisuhteen päättyminen on uuden ajanjakson alku, nothing more and nothing less. Hipsi Suplaan ja kuuntele tunnin jaksosta lisää meidän mietteitä.]]>

21

Perheloma. Siinä vasta konsepti. 

Heinäkuun alussa Kai antoi minulle melko upean syntymä- ja vuosipäivälahjan. Hän halusi viedä meidät kaikki neljä viikoksi rantalomalle. Olimme haaveilleet reissusta koko alkuvuoden, mutta kun poikien Italian reissussa kesäkuussa oli hitusen viileää ja Aapo ei ollut uinut koko viikkona, oli hirmuinen hinku tarjota heille viikko hellettä ja kasapäin uima-altaita. 

Pyörimme tuskaisina Tjäreborgin sivuilla. Kovin moni oli ostanut matkansa hyvissä ajoin ja koska meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa lähtöpäivälle, aloimme olla epätoivoisia. Vaihtoehtoja oli jokunen, mutta olimme sekä kovin avoimin mielin, että ahtain mielin liikenteessä. Jotkut fasiliteetit olivat aivan sama ja jotkut hyvin tärkeitä.

Tingimme hieman sijainnista ja suunnistimme elokuun alussa kohti Kreikan Rodosta. Meitä odotti Sunwing Kallithea Beach -lomakylä kauppoineen, buffineen, rantoineen ja kera kuuden uima-altaan. Odotukset olivat kovat, odotukset täyttyivät ja jopa ylittyivät.

Me rakastamme uusia kohteita ja kulttuureita. Nyt me majoituimme keskelle ei mitään, omaan maailmaan, joka oli täynnä kaltaisiamme – Pohjoismaista tulleita perheitä. Kallithean alue oli valtava, sesonki oli käynnissä, joten hotellissa oli paljon vieraita. Silti tilaa tuntui aina olevan ja meininki oli rento. Toki lapset kiljuivat ja vanhemmat huusivat, mutta mitäpä muuta sitä tuollaiselta kohteelta voi odottaa. 

Kun osaa sulkea korvat ja uppoutua kirjaan (näin voi tehdä, kun lapset ovat isompia), toisinaan heittäytyä liukumäkeen ja sukeltaa snorkkelit kasvoilla mereen, rantaloma perheille suunnatussa lomakylässä on paratiisi. 

Me hymyilimme. Nautimme siitä, että meillä oli seitsemän aamupalaa, viisi lounasta ja viisi illallista valmiiksi laitettuna. Lomakeskusten All Inclusive -buffat ovat ainakin isoissa hotelleissa something else näinä päivinä. Olen kuullut kauhutarinoita, kuinka joka päivä pöytään kannetaan samat ruoat, vaan ei Kallitheassa. Viimeistään lounaalla saimme lukea ravintolan standista millainen buffet illalla tarjoillaan. Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Buffa oli valtava ja se oli sitä aamulla, päivällä ja illalla. Kun oppi tietämään missä on mitäkin, pystyi sukkuloimaan suht kevyesti ihmispaljoudessa.  

Meri oli ihan vieressä. Aapo uskaltautui mereen hienosti ja pääsi sekunnissa yli viime kesän traumasta, jolloin joku poltti rakkulan varpaaseen Kroatiassa heti hänen astuessaan veteen. Hankimme snorkkeleita kaikille ja sukeltelimme meren pohjaa ja kaloja kurkkimaan. Keräsimme kauniita kiviä ja koska Kallithean ranta on poukama, meri oli tyyni ja saatoimme lillua siellä tuntikausia. Vesi oli kirkasta ja lämmintä, joskin kovin suolaista. Se kellutti ja nosti pintaan, kun sukelsi syvälle, saattoi antaa veden nostaa sinut pintaan vaivatta. 

Uima-altaista meille muodostui heti suosikit ja kangistuimme tapoihin varsin nopeasti. Ensimmäisen päivän aikana testasimme kaikki ja loppuviikon valtasimme rantatuolit aina samasta kulmasta ja polskimme samoissa altaissa. Hotelli oli mielettömän siisti ja tyyli oli freesi. Meidän huoneessa oli hyvin varusteltu keittiö ja kävimmekin muutaman kerran lähellä olevissa supermarketeissa ostamassa juomia ja herkkuja huoneeseen. Meillä oli oma patio ja vaikka katselimme hieman kateellisina huoneita omilla uima-altailla, olimme varsin tyytyväisiä huoneeseemme.

Vaikka olimme perhelomalla, olimme todella rentoutuneita palattuamme kotiin. Se johtui fasiliteeteista. Luin lomalla kolme kirjaa, minulla ei ollut tietokonetta mukana, me emme joutuneet miettimään ruokailuja tai siirtymisiä, koska olimme monta päivää vain hotellin alueella, jossa kaikki oli meille laitettu valmiiksi. Piti vain päättää monelta haluaa ruokaa. Jos on varaa matkustaa monta kertaa vuodessa, veisin lapset kerran vuodessa tuollaiselle lomalle. He nauttivat niin vietävästi. Alue tuli tutuksi, he uskalsivat liikkua siellä itsekseen ja Leevi surffasi skeitillä pitkin hotellia. Hän vierailu usein yksin hotellin Mini-Marketissa ja lähti ruokailusta aina edeltä huoneeseen, usein Aapo mukanaan. Aapon rohkeus veden kanssa ja uimataidot kehittyivät jättiaskelein. 

Reissasimme myös saarella hieman. Kävimme kahtena iltana Rodoksen keskustassa taxilla. Se maksoi 8e suunta (2e per peppu), keskusta oli noin neljän kilometrin päässä. Vanha kaupunki on kaunis ja jos olisi ollut hieman viileämpi, olisi uuden kaupungin puolikin kiinnostanut. Tätini ja enoni käyvät joka vuosi Rodoksella, koska siellä tuulee. Siellä todella tuuli, +38 astetta ei tuntunut välillä miltään ja täten altailla viihtyikin todella hyvin. Ahtaissa kaupungeissa päivisin kuitenkin on melko kuuma, sinne ei tuulen vire yletä. 

Yhtenä päivänä vuokrasimme auton ja kun olimme saaneet ilmiriidan siitä, kuka sitä autoa oikein ajaa, päädyimme lopulta ajamaan molemmat ja vielä oikein innoissamme. Saarella ajaminen oli todella vaivatonta ja mukavaa. Kruisailimme ensin eteläiseen kärkeen ja Prasonisi tarjoili meille erittäin tuulisen rannan, jonka aaltoihin etenkin Leevi rakastui. Sieltä ajoimme kohti Lindosta ja kyljessä sijaitsevaa St. Paul´s Bayta. Sen rantatuoleille ja maisemalle olisi pitänyt varata koko päivä – sykähdyttävän kaunis lokaatio. Valkoinen Lindos oli kuuma kuin kekäle vielä illallakin, mutta reippaasti käppäilimme kujia ja nautimme siellä illallista. Auto kannatti ehdottomasti vuokrata. Saimme hieman seikkailua lomakyläidyllin keskelle. 

Rodos oli ihana! Kreikka on usein ihana. Saimme sitä mitä lähdimme hakemaan ja tuumailimme (harvinaista kyllä) jopa menevämme tuonne joskus uudelleen. Kenties toiselle puolelle saarta, kenties vuokraisimme auton pidemmäksi aikaa. Kenties etsisimme upeita poukamia ja joisimme taas muutaman pullon Mythosta. 

Ensi viikolla otan haltuun Tjäreborgin Instagramin ja jaan sinne otoksia ja vinkkejä reissusta. Klikkaa tili (@tjareborg) haltuun ja pääse matkaamme vielä sitä kautta.

1