Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Äitini kysyi mitä olemme tehneet viime aikoina. Vastasimme, että olemme olleet mökillä.

En ole koskaan elämässäni ollut näin paljon mökillä. On ollut varsin ihanaa, että pojatkin ovat saaneet nauttia joutenolosta ja mökkeilystä tänä kesänä mielin määrin. Kalenterissa on vielä ainakin kolme mökkireissua ja varmasti syksylläkin mennään, vaikka säät olisivat mitä.

Vuorokausiin mökillä on mahtunut vaikka ja mitä, vaikka pääosin olemme ottaneet iisisti. Pojat rakensivat veneitä ensin bonus-farfarin kanssa ja sitten bonus-papan. Sanoisin, että bondattu on. Minä luin kirjoja kuin viimeistä päivää ja sain ajatella elämää kaikessa rauhassa. Käväisimme Porvoossa ja uimme meressä monen monta kertaa. Taistelimme ampiaisia vastaan ja kestitsimme yhtenä päivänä Minniä lapsineen.

Aapo opetteli pyöräilemään, kasvimaan perunat maistuivat mielettömiltä ja nukuimme parvekkeen ovi auki. Kuuma on ollut, mutta olen kestänyt sen. Olen vältellyt tekemistä ja huudahdellut aika ajoin ”jeeeesus kun on kuuma!” Mutta olen kestänyt. Odotan syksyä, mutta nautin vielä viimeiset rippeet lomasta. Pian ne koulutkin taas alkaa. Minne meni kymmenen viikkoa?

10

Eilen rantakallioilla istuessani, iltauinnin jälkeen, mietin miten tärkeä paikka tästä Porvoon saaresta meille kolmelle on tullut. Ja miten pienestä oli kiinni, että emme olisi koskaan nähneet tätä paikkaa. Vasta vuoden päivät hiippaillut näillä kallioilla, mutta on tunne, että näihin maisemiin ei kyllästy koskaan.

Katson elämää kovin laaja-alaisesti ja tuumailin toki samalla, että mitkä muut paikat ovat jääneet näkemättä. Sitä sanotaan, että pitää olla onnellinen siitä mitä on, eikä jahkailla muualle. Minä olen, enkä jahkaile.

Mutta vienosti mietin. Miten pienistä palasista elämä koostuu. Jos joku ei olisi keksinyt Tinderiä, en olisi täällä. Jos meille ei olisi tullut mätsiä, olisin vaikka vahingossa painanut Kain kohdalla X:ää (tätä kävi usean kanssa), emme olisi täällä. Miten monta ihmistä sitä kohtasi, miten monta ihanaa paikkaa heillä olisikaan ollut.

 

Mutta me päädyimme juuri tänne.
Juuri tälle pläntille, tällä valtavalla maapallolla.

 

Uskon sattumaan, ehkä jonkin verran kohtaloon. Pääsen elämästä todella paljon helpommalla, kun ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja kaikki menee juuri niin kuin pitää. Elämä ei todellisuudessa ole ihan niin mustavalkoista. Mutta siihen on hyvä tuudittautua. Myös tuskan hetkinä. ”Parempaa on luvassa” mantra toimii, kun elämä koettelee.

Nyt olen siinä kohtaa elämää, kun elän tätä ”parempaa on luvassa” momenttia. Tuumailen, kuinka monta kesää vietän täällä. Olenko kuten Kain äiti, joka tuli näille kallioille kuten minä ja on nyt viipynyt vuosikymmeniä. Vai onko tämä vain pieni hetki elämääni. Pojat ovat kiintyneet paikkaan, vaikka ovat olleet täällä minua vähemmän. Leevi sanoo, että emme voi Kain kanssa erota, koska sitten me ei päästä enää Porvooseen. Tämä paikka melkein on syy pysyä yhdessä, mutta onneksi parisuhteessamme on muutakin. Haha!

Miten ja minne elämä vie, sitä ei voi tietää. Toisinaan tuumin, että olisipa kiva katsoa kristallipalloon. Mutta todellisuudessa se olisi kamalaa! Päivät kuluvat liian nopeasti joka tapauksessa. Aika huitaisee ohitsemme niin, että emme ehdi edes tajuta sitä. Täten yritän keskittyä tähän hetkeen, tähän kesään, tähän onneen. Tähän parempaan osuuteen elämässäni. Kaikkihan tietää, että kuoppia on luvassa. Mutta ei murehdita niitä nyt.

Onko teidän elämässä paikkoja, jotka pelkäätte menettävänne?

19

Löysin kolmannesta kaupasta tänään YHDEN minikokoisen tuulettimen ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Helle on saanut ihmiset kauppoihin ja tunnetusti olin taas myöhässä. Toukokuun helteiden aikaan katselin tuulettimia ja mietin, joskos sijoittaisi muutamaan. Skippasin ja tässä sitä ollaan, kiukkuisina ja hikisinä. Viime yö meni sohvalla, kun lämpö on noussut yläkerran makuuhuoneisiin.

On käsittämättömän kuuma. Kain sukujuhlissa lauantaina skoolasimme hiki valuen kesälle 2018, jolloin ilmastonmuutos on vielä kiva asia. Olin skoolauksen aikana eri mieltä, tämä lämpötila ei sovi kehoillemme, eikä asuntoihimme. Myös kissa on irtisanonut itsensä ja makaa vain kylmällä vessan lattialla. Jos taloni olisi valmis, huudattaisin täysillä ilmalämpöpumpun ilmastointi-toimintoa ja nököttäisin pitkät housut jalassa sisätiloissa. Ai, että! Siinä vasta (hemmetin epäekologinen) haave! Onneksi kesä on kerran vuodessa ja helteetkin olleet suht harvassa.

Aurinko vie kaiken energian minusta. Kuumuus vie kaikki voimat ja mahdolliset voimavarat. Aivoni sumenevat, vaikka makaisin paikallani ja joisin vettä 15 minuutin välein. Helteellä olen todella mukavuusalueeni ulkopuolella. Kroppani ei adaptoidu. Se hikoilee, vaikka en tee elettäkään. Kasvot punoittavat ja ahdistaa.

Mikäli saan olla aloillani, merituulen- ja veden vilvoittaessa, selviydyn. Viikonloppu Emäsalon rannoilla oli upea. Juhlimme Kain suvun kera Z. Topeliuksen 200-vuotis juhlaa ja 120-vuotista Meriniemen aluetta. Ruoan tarjoili Porvoolainen Bistro Sinne ja tutustuin muutamaan uuteen tyyppiin, mikä on aina parasta. Sunnuntaina otimme kaiken irti ”hellivästä” helteesta, pulahdimme sinilevää uhmaten Itämereen ja katselimme ohi lipuvia veneitä.

Olen valtaisan onnellinen siitä, että en ole hukkunut töihin (tai Itämereen) viime päivinä. Pieni breikki on tullut tarpeeseen ja olen selkeästi lomaa vailla. Loppuviikosta palaamme jälleen mökin maisemiin, helle hellii ilmeisesti silloinkin. Uikkarit kassiin ja kesää rakastavat palaset aivoissa asemiin!

Löytyykö teistä vain hellettä rakastavia ihmisiä, jotka kiroavat meidät muutamat, jotka valittavat kun kerrankin on kuuma? :D

 


 

Joutsenkuvat ovat Kain ottamat, minun käsittelemät.

3

Rakas ystäväni Laura muutti Turusta Suomenlinnaan. Ei voi edes sanoa, että ”Helsinkiin”, Suomenlinna on ihan oma juttunsa.

Sen sijaan, että olisimme tuttuun tapaan ajaneet Järvenpäästä prikulleen kaksi tuntia Portsaan Frimanien ovelle, parkkeerasimme auton Tuomiokirkon katveeseen, hyppäsimme lauttaan ja vastassa olivat tutut kasvot. Matka lyheni vajaalla puolella (lautan odottelut ja ruuhkatilanteet mahdollistavat matkan kestävän tunnista vajaaseen kahteen), mutta henkisesti tyypit ovat lähempänä kuin koskaan ja siitä me aiomme nauttia. Ja mikä parasta! Jos Laura hyppää lauttaan ja minä kruisaan Hesoihin, voimme kohdata PUOLEN TUNNIN kuluttua siitä kun keksimme ajatuksen nähdä ASAP. Käsittämätöntä, luksusta, ihan mahtavaa!

Hikinen Suomenlinna ja sen uuden asukkaat esittelivät puolia, joita en ollut nähnytkään. Asukkaiden salaisia paikkoja, poissa turistien silmistä. Tuossa saaressa on jotain maagista ja on ihan superia, että sinne pääsee jatkossa yökyläilemaan muksujen kanssa, suoraan Laura-tädin ja Uljas-kummipojan kainaloon.

Tällä reissulla erityistä oli uuden kodin ja kotipaikan lisäksi se, että Laura lähti seuraavana aamuna työvuoroon Radio Helsinkiin. Minä jäin nukkumaan neljän pellavapään kanssa ja kun lopulta nousimme puoli kymmenen, suuntasimme aamupalan jälkeen turistimestoille, valleille! Energiset kundit jaksoivat koluta paikkoja leikkien hanhien tutkijoita, vaikka helle koettelikin. Leevi metsästi Pokemoneja ja herkuttelimme jätskeillä.

Lapsellisena erittäin tärkeää elämässä on ystävät, joilla on omia lapsia. Kun lapset vielä tulevat toimeen keskenään täydellisesti, paketti on.. noh.. täydellinen. Meidän lapset ovat Uljasta vaille kaikki jo koulussa. He juoksevat keskenään pihalla ja hoitavat omat sotkunsa. Elomme on helppoa kuuden kombolla, mutta mukavasti myös siippamme toimivat yhdessä ja näin ollen näen edessämme myös lukuisia Suomenlinna visiittejä, jolloin kaikki kahdeksan ovat koolla. Erittäin tärkeää on myös se, että Frimanit voivat hypätä junaan ja saapua meidän luokse jatkossa tuhat kertaa helpommin. Olen niin hemmetin onnellinen, että he tekivät elämässään ison muutoksen ja meidän onneksi muutos toi heidät lähemmäs.

16

Olen kirjoittanut päiväkirjaani 30.6.2017 ”Mulla alkaa treffit IHAN JUST Kain kanssa. Olispa se ihana, tykkäispä se musta SIKANA.”

Vuotta myöhemmin istun meidän yhteisessä kodissa, kolme upeaa ulkomaanmatkaa rikkaampana ja olen jo pitkään pystynyt kutsumaan meitä perheeksi.

Sieltä se vuosi sitten asteli, Järvenpään juna-aseman rappusista ylös ja käveli minua vastaan. Meinasin myöhästyä. Kirjoitin varmaan noita päiväkirjan laineja kotona ja purin kynän kautta jännitystä. Meidän tarinahan olisi voinut alkaa jo huhtikuussa, mutta tuo hurmuri päätyi tapailemaan toista, ennen ku ehdimme tavata. Kesäkuun lopussa hän tuli uudelleen Tinderissä vastaan ja sovittiin treffit heti. Muutama kuukausi voi tuntua lyhyeltä ajalta, mutta minulle se oli merkittävää aikaa. Jotenkin kummasti löysin sinä aikana rauhan. Sellainen erityinen olo, että yksin tosiaan on ihan hyvä.

Sitten tuo toiveeni tapahtui. Se tykkäsi minusta. Yhtäkkiä, neljän Tinder-vuoden, lukuisien deittien, ihastumisten ja ällötysten jälkeen tuli tyyppi joka tuntui hyvältä. Heti. En oikein voi vieläkään ymmärtää, että tässä sitä ollaan.

 

On kuitenkin mahtavinta tajuta, että ihailen, pidän, rakastan ja välitän nyt vuotta myöhemmin Kaista enemmän kuin vuosi sitten.

 

Meidän juttu ei ollut mitään rakkauden ilotulitusta, vaan jotain ihan muuta. Meidän juttu tuntui heti siltä, että tämän vierellä mun pitää olla, ainakin nyt. Ajatuksissa siintää toive, että tunne pysyisi pitkään. Ei siksi, että pelkäisin yksinoloa, vaan siksi että tuo mies on kultaa. Tajuan sen nyt paremmin, kuin vuosi sitten, koska tunnen Kain paremmin. Tunnen meidät paremmin.

Vuosi on toisaalta lyhyt aika, mutta me olemme ehtineet niin paljon. Melkein pelottavan paljon. En oikeastaan voi uskoa, että meillä on talo piirrettynä ja odottaa rakentamista. Kun en toisinaan voi tajuta edes sitä, että tuo asuu meidän kanssa. Me ollaan ehditty pelottavan paljon myös henkisellä tasolla. Olemme keskustelleet jatkuvasti pelottavista ja isoista asioista ääneen. Suoraan, mitään salaamatta. Jos jotain, niin sitä arvostan meissä ja Kaissa. Mitään mitä sanon, ei pelota häntä pois.

Toki riitojakin on ollut. Ne kuuluu meidän mielestä normaaliin parisuhteeseen. Ne kuuluvat elämään, jossa ollaan joka päivä tekemisissä. Se, että uskaltaa riidellä, kertoo mielestäni luottamuksesta. Kun asiat puhuu riidan jälkeen auki, ilma on raikkaampaa. Olemme myös opetelleet sanoittamaan tunteitamme. Kun pystyn selittämään miksi reagoin näin tai minkä vuoksi tämä tuntuu pahalta, ollaan voiton puolella.

 


 

Menin äsken täysin tolaltani ja kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Kesken kirjoittamisen Kai toi minulle lahjan. Juhlimme torstaina kahdestaan vuosipäivää ja annoin Kaille lahjaksi lentoliput Wieniin syksylle. Hänen piti ilmeisesti päästä keulimaan, sain nimittäin yhdistetyn syntymä- ja vuosipäivälahjan, lahjan jollaista ei kukaan koskaan ole minulle antanut. Hän kirjoitti kauniisti siitä, kuinka meidän vuosipäivän lisäksi tämä on myös meidän bonusperheen vuosipäivä. Olemme haaveilleet lomasta poikien kanssa etelässä vielä tänä kesänä ja voitte vaan kuvitella miten kirje jatkui. Sinne se meinaa meidät viedä. Koko perheen, pötköttelylomalle. Uh. Öh. Kuten sanoin, tuo mies on kultaa.

Olen tuijottanut nyt tätä ruutua vartin. Menin ihan sekaisin tästä lahjasta. Matka jatkukoon. Yhteisten reissujen lisäksi kaikista parasta on kuitenkin arki. Kiitos Kai (ja Tinder). Rakastan sua. Hyvä tässä on olla.

Pakko vielä lisätä tähän loppuun viimeiset rivin tuon siipan kirjeestä:

 

Tykkään mun uudesta elämästä. Sun ja poikien kanssa. Teet mut onnelliseksi! Oot paras ja ihanin. Rakastan sua.

 

46

Juhannus ei ole moneen vuoteen ollut lempijuhlani. Viime vuonna pelasimme ystäväni Minnin kanssa kortit hyvin ja olimme lasten kanssa lentokoneessa, kun suomalaiset polttelivat kokkoja. Sitä ennen olen viettänyt liudan outoja sinkkujuhannuksia treffeillä ja tuntemattomien kanssa. Ydinperhe vuosina vuorottelimme juhannuksen kanssa, olimme joka toinen vuosi minun sukulaisteni, ja joka toinen lasteni isän sukulaisten kanssa.

Juhannus on yksi niistä juhlapyhistä, joka on tuskainen ilman perinteitä ja parisuhdetta. Vanha itsenäinen nainen minussa pyristelee nyt vastaan, mutta olen täälläkin sen sanonut. Olen onnellinen yksinkin, mutta olen kuitenkin parisuhdeihminen ja juhlapyhinä se yksinäisyys usein tuntuu voimakkaimmin. Juhannus on tosin yksi niistä pyhistä, joka voi olla todella kökkö parisuhteessakin. Jos ei ole seuraa tai perinteitä, voi ahdistus iskeä.

Tänä vuonna vietin Kain kanssa ensimmäistä yhteistä juhannusta. Juhannus olikin listamme viimeinen koluttava juhlapyhä, sillä tänään olemme seurustelleet vuoden ympäri. Vuosi on ollutkin kovin erilainen, verrattuna edeltävään neljään. Olemme viettäneet poikkeuksetta pyhät yhdessä ja perinteitäkin on varmasti jo muodostunut.

Ja voi pojat, miten ihana juhannus meillä olikaan! Kutsuimme ystäväni Cessin ja hänen miehensä riskillä mökille. Riski piili siinä, että Kai ei ollut nähnyt kumpaakaan heistä aiemmin. Vaan meillä oli kaikilla kutina, että mukavaa tulisi ja niin tuli!

Perjantaina juhlistimme isolla porukalla Kain läheisten kanssa ja lauantaina tissuttelimme koko päivän nelisteen. Aurinko porotti ja tuuli viilensi. Höpötys kävi koko ajan ja söimme mielettömän ihania ruokia koko viikonlopun. Nukuimme pitkään ja pidimme viisi tuntia musavisaa. Saa nähdä mitkä tämän juhannuksen tapahtumista toistuvat ensi vuonna. Ehkä eivät mitkään ja olemme muualla, tai sitten kaikki, seuraa myöten.

3

Kaipuu mökille on jo suuri. Viimeisimmästä visiitistä on kolmisen viikkoa. Silloin paistettiin lettuja muurikalla, Leevi oli ulkona kaksi päivää ja Kai ja Aapo leikkivät tunteja vanhoilla legoilla.

Umppakin pääsi ensimmäistä kertaa mukaan ja järkyttävän paniikin jälkeen rauhoittui ja löysi mökistä omat lemppari paikkansa. Haaveilemme heinäkuussa viettävämme enemmänkin aikaa mökillä. Vaikka viikonloput ovat tuskaisen täynnä, viikot ovat tyhjiä. Minä teen töitä, jos niitä on ja Kai tekee etänä. Pojat ovat kesäkuussa varmaan enemmän isällään, koska hän lomailee nyt ja heinäkuu jää enemmän minun kontolleni.

Pojat nauttivatkin parhaillaan Italiasta! Saan hellyyttäviä videoita Aapolta ja Leeviä voinkin seurata Insta Storiesin puolelta.

Mutta heinäkuu, sitä odotan. Joskos ehtisi vähän hengitellä ja nauttia Emäsalosta, sekä paistaa lukemattomia muurikkalettuja. Ollaan niin kovin kiitollisia, että saadaan siellä lojua ja lapsetkin tykkäävät niin mielettömästi siitä ympäristöstä. Kerrassaan luksusta!

6

Tämä. Ai että.

Olemme nauraneet ja nähneet peilikuvan. Jokainen eroperhe, käy läpi joitakin näistä kliseistä, joita ruotsalainen Bonus family tuo esille. Tässä on jotain samaa kuin Modernissa Perheessä.. Jokainen hahmo on samaistuttava jollain tasolla, jokaista kohtaan tuntee empatiaa ja jokainen ärsyttää.

 

Bonusperhe on ilahduttavan aito sarja, jonka ei halua päättyvän! 

 

Keskiössä on uusi pariskunta, joista naisella kaksi lasta, miehellä yksi. Mukana häslää eksät ja parin terapeutit tuo kerrassaan kutkuttavan hauskan palasen tarinaan.

Lapset ovat erilaisia, toisinaan kukaan ei tule toimeen kenenkään kanssa, mutta rakkautta ei puutu. Tämän sarjan parissa tuntee myötätuntoa, sääliä, tuskaa, toivoa ja etenkin onnellisuutta.
Rakastan ruotsalaisia sarjoja. En ymmärrä yhtään ruotsia, mutta puhun sujuvaa sitä jokaisen jakson jälkeen, kielen melodia on niin tarttuva. Ruotsalaiset ovat myös melko lähellä suomalaisia. Harvemmin kuitenkaan näkee hyväntuulista ja hyvää suomalaista draamaa..

Bonusperhe Netflixissä!

5

Minun ei tarvitse katsoa kuin sekunti hänen kasvojaan, kun hän iskee tiskiin jykevät rautahampaansa kera hymyn ja huutaa EIIIII! Hän rakastaa ja vihaa, kun jumaloin hänen pisamiaan.

Ne ovat söpöintä maailmassa, mutta mammalta tulevat söpöys-jutut ovat vähän out. Tai niiden pitäisi olla.

Hänen ilmeestään huomaa, että huomio on tervetullutta, mutta teini-hormonit laittavat vastaan. Se vasta söpöä onkin! Halaan ja pussaan, juoksen perässä. Kun painimme, hän kiljuu allani ja tekee kutituskuolemaa käkättäen ja huutaen ”Mee pois! Lopeta! Apuaaaa!”. Urheilullinen 12-vuotias on minua jo vahvempi, eikä hän tee elettäkään, että pääsisi pois kidutuskammiosta! Makaa siinä vain, huutaa, vähän vempuilee ja nauttii.

Kun hän suuttuu, hänet saa edelleen rakkaudella lempeäksi. Hän heltyy kun hassuttelen. Jos minä olen ollut typerä, hän antaa anteeksi kun pyydän. Ei välttämättä sanallisesti, mutta osoittaa sen rentoutumalla. Leevistä huomaa heti, kun jotain on pielessä. Leevistä huomaa heti, kun huoli on kaikonnut. Ihanan mustavalkoista! Ainakin luulen edelleen saavani selville, mikäli häntä painaa jokin salaisuus.

 

Toivottavasti kasvatan miestä, jossa asuu feministi, joka kunnioittaa muita ja joka pussaa tulevan puolisonsa puhki. Toivon, että hän pysyy avoimena ja sosiaalisena. Toivon, ettei teiniys muuta häntä liikaa ja hän uskaltaa vaatia rapsuttelua ja kainaloa vielä 16-vuotiaanakin. 

 

Pisamien ja huomion kaipuun lisäksi poikani osaa olla rasittava pain in the ass. Hän jänkkää, hän hakee rajojaan, kiusaa pikkuveljeään ja tekee selän takana juttuja, joita ei saisi. Kuulostaa tavalliselta teiniltä ja siksi yritänkin hoitaa asiat rauhallisesti. Hän puhuu kännäämisestä, kiroilee ja pieree ruokapöydässä. Jälkimmäisestä on kylläkin kasvatuksesta syyttäminen. Meidän ruokapöytä-käyttäytyminen on toisinaan vähän liiankin rentoa. No ja kiroilu.. Eipä siitä sen enempää.

Leevi kuluttaa tubea kuin huumeita, lähtee mukaan jokaiseen lapsille ja teineille suunnattuun trendi-kotkotukseen ja jumittaa toisinaan veljensä kanssa Pipsa Possua.

Poikani Leevi on kaunis sisältä ja ulkoa. Hän on luonteeltaan johtaja, hommat haltuun ottava nuori miehenalku. Hän liikkuu järkyttävän paljon viikoittain, nauttii mökillä olosta, kavereista ja omasta rauhasta. Hän puhuu suoraan ja toisinaan hän ei osaa yhtään sanoa miksi häntä kiukuttaa. Rakastan häntä to the moon and back ja toivon, että selviämme pusujen voimalla läpi mahdollisesti myrskyisät teinivuodet!

 

31