Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pelkään hieman Järvenpäätä. Vaikka perhe on lähellä, ystävät ovat siellä täällä.

Siskoni perheellä on oma jengi, josta liki kaikki asuvat Järvenpäässä. Jengistä aina joku pääsee, kun kutsutaan. Välimatka ei ole ongelma ja porukka voi kokoontua miesten kesken, naisten voimin, ilman lapsia tai koko porukalla.

Minulla oli jengi yläasteella. Sen jälkeen minulla oli porukka eksäni kanssa. Nyttemmin minulla on lukuisia ihania ihmisiä ympäri Suomea. Jopa maailmaa. Läheisiä tyyppejä riittää. Mutta varsinaista jengiä minulla ei ole. Sillä ei periaatteessa ole mitään väliä, mutta toisinaan koen, ettei minulla ole Järvenpäässä tyyppejä, joiden kanssa voisi liittoutua milloin mistäkin syystä. Se toisinaan mietityttää. Miksi jumitamme täällä?

Kuten muutama postaus sitten mainitsin, ydinperhe on täällä. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen omista perinteistä. Kun kalenterissa on turhia juhlapyhiä uudesta vuodesta, vapun kautta juhannukseen. Olisi mukavaa, kun olisi jengi jonka kanssa kokoontua. Juuri viikonloppuna mietimme tulevaa juhannusta. Voisimme esimerkiksi kutsua mökille muutaman pariskunnan. Mutta ketä?

Sitä miettiessä saan itseni usein kiinni ajatuksesta, jossa puntaroin kaikilla muilla olevan jo omat perinteet. Että en kehtaa kutsua, kun ei olla ennen oltu sillai. Täytyisi varmasti vain ottaa puhelin kauniiseen käteen ja alkaa etsimään meidän kahden (tai neljän) omaa jengiä.

Viihdymme Kain kanssa kaksin vähän liiankin hyvin. Minussa asuu kuitenkin pieni emäntä, joka nauttii kestitsemisestä ja ihmisistä ympärillään. Haaveilen uudesta tuvasta, jonka saan täyttää ihanilla ihmisillä. Haaveilen siitä, että aamulla herätessäni keittiön pöytä on täynnä tyhjiä viinilaseja ja vatsalihakset ovat kipeinä nauramisesta.

Onneksi kuitenkin aina löytyy porukka johon liittyä ja olemme tervetulleita siskoni perheen jengin pariin, joka kerta! Kuten tänäkin vappuna!

 

8

Mummoni kuolemasta tulee huomenna kaksi vuotta. Hän oli viimeinen elossa ollut isovanhempani ja kuolema herätti paljon ajatuksia hänen sairastuessaan. Lähinnä orvoksi tulemisesta. Jos kaikki kuolevat vanhuuteen, vanhempani ovat seuraavaksi vuorossa. Ai miten piristävä ajatus.

En aio nyt käsitellä sitä, miltä vanhemmistani tuntuu elämä, sen rajallisuus tai miltä tuntuu olla mahdollisesti seuraavana vuorossa? Miltä tuntuu kun on vähemmän jäljellä kuin takana? Ai hyvänen aika, niin järkyttävän ahdistava ajatus. En todellakaan ole sujut kuoleman kanssa. Ymmärrän sen olevan osa elämää, musta se vaan on tosi paska osa sitä. Jos saisin valita, eläisin 30-vuotiaana ikuisesti. Se on hyvä ikä. On suht sinut itsensä kanssa, mutta ei ole juurikaan kremppaa kropassa ja jaksaa painaa.

Lauantaina juhlimme isäni kuusikymppisiä. Tämä toi jälleen mieleen kuoleman. Nalkutin pojille kotona, että ”NYT TEETTE KYLLÄ KORTIT, UKKI AINA TEITÄ PASSAA JA EI VOIDA TIETÄÄ, JOSKO SEITSEMÄNKYMPPISIÄ ENÄÄ TULEE!!” Vanhempani ovat tuntuneet nuorilta aina. Nyt kuitenkin sukulaisista, joiden kanssa olen juhlinut kaikenmaailman synttärit, nimpparit, valmistujaiset ja kissanristiäset syntymästäni asti, jäävät eläkkeelle yksi toisensa perään. Eläke tarkoittaa kuolemaa. Tietenkin. Siitä ei ole enää paluuta. Mihinkään.

Kun kuvasin Lesket -kuvasarjaani, erään puoliso oli kuollut juuri kun eläke alkoi. He olivat suunnitelleet eläkevuosilleen kaikkea ihanaa, vuosiksi eteenpäin. Vaan kuolema päätti korjata. Älkää siis turhaan suunnitelko eläkevuosianne! Turha oikeastaan suunnitella mitään koskaan, kuolema voi tulla sekunnin päästä.

Kyynelehdin lauantaina huppelissa muutamankin kerran, kun mietin kulunutta iltaa. Katselin läheisiä sukulaisiani ja  ensimmäistä kertaa näin elämän salakavalan kulumisen. Muistan 3v-synttärini valokuvista, miltä ihmiset näyttivät juuri valmistuneen omakotitalomme pihalla. Kolme vuosikymmentä myöhemmin istuimme liki samalla porukalla, samalla pihalla, mutta isäni oli yhtäkkiä kuusikymmentä ja minäkin hieman vanhempi. Kaikista ahdistavinta oli tajuta, että myös muut ihmiset ovat vanhentuneet. Kaikki siis kuolevat.

Kuolema ja elämän rajallisuus laittavat toimimaan. Mikäli olet tällainen kuin minä, tiedät että se ajaa eteenpäin ja halu toteuttaa unelmiaan on aikamoinen. Se kuitenkin myös tuo paineita. Jos et käytä jokaista valveilla olo sekuntia hyödyksi, olet about epäonnistunut elämässä totaalisesti. Nykyään en pysty tekemään oikein mitään, millä ei ole jotain tarkoitusta. Kaikelle toki voisi keksiä tarkoituksen, mutta en esimerkiksi lue lepoa siihen kastiin tällä hetkellä. Luette ehkä rivien välistä burn outin ensiaskeleet. Ettekä ole väärässä. Tämän vuoksi istun terapiassa kerran viikossa.

Olen järisyttävän huolissani vanhemmistani ja jokainen flunssa säikyttää, vaikka he ovat olleet (ONNEKSI) perusterveitä. Yhtäaikaa toki vakuutan, että laitan heidät välittömästi hoitokotiin, että minulla ei ole aikaa hoivata, jos Alzheimer iskee! Lähimmäisenrakkaus on mahtavaa. Puolustukseksi voin sanoa, että haluan itse mennä hoitokotiin mieluummin, kuin olla poikieni vaivoina.

Fakta kuitenkin on, että kohta he ovat eläkkeellä ja jäljellä olevat vuodet eivät ole itsestään selvyyksiä. Tilanne ajaa minut tekemään paljon oman elämäni eteen, mutta se ajaa myös lähemmäksi heitä. Haluan olla lähellä ja liki, istua iltaa yhdessä ilman suurempaa syytä ja pitää siskoni kanssa tiiviisti yhtä. Muun muassa sen vuoksi me rakennamme kotimme lähes kiinni vanhempieni taloon.

Täytynee kuitenkin muistaa kutsua kylään myös ystäviä. Että kun nuo tuosta kuolee, niin on muitakin rakkaita elämässä.

Onnea iskä! Korttiin kirjoitin ”Viivythän kanssamme vielä ainakin pari vuosikymmentä!”

(Teksti on kirjoitettu tavallaan mustalla huumorilla.)

 

17

Eilen yhdistin erään tositv-sarjan hetken omaan elämääni. Se herätti ja selvitti solmuja.

Olen ollut toisinaan herkillä, tiuskinut ja hermostunut pienestä. Riitoja on syntynyt turhista asioista ja muutama ilta on vietetty hiljaisuudessa. Olemme pohtineet ärsyyntymistä ja riitojen aiheita. Tuumailleet yhteensopivuutta ja suhteen arkea. Eilen tajusin, että olemme etsineet vikoja vääristä paikoista.

Muutama viikko sitten tv oli auki ja seurasin ruotsalaisen pariskunnan rakennusprojektia sivusilmällä. Arkkitehti-pariskunnan nainen oli ollut tontilla 24/7, osallistunut itse rakentamiseen ja ollut työnjohtajana. Kun kuvausryhmä tuli uudelleen käymään, nainen oli ollut kuukauden sairauslomalla. Hän oli palanut loppuun.

Oireet kohtasivat ja eilen tajusin lähtökohdankin täsmäävän.

Olen tehnyt nyt reilut kaksi viikkoa töitä aamusta iltaan. Saavun sitten kotiin kahdelta tai kuudelta, istun koneella kahdeksaan asti, vähintään. Kirjoitan puhelimen things to do listoille keskellä yötä tekemättömiä tehtäviä ja pyöritän seuraavan päivän palapeliä mielessäni.

Mikäli seuraavaa vapaapäivää, ilman minkäänlaista ajatusta töistä, pitää odottaa monta viikkoa, töitä saattaa olla liikaa yhdelle naiselle kannettavaksi. Olen väsynyt, mutta ongelmana onkin ollut se, että myös nautin valtaisasti kiireestä. Kiireinen kevät vähentää välittömästi yrittäjän painetta hiljaisesta kesästä. Pitää painaa kun rauta on kuuma, ja niin edelleen! Olen siis tehnyt työtä ilolla, mutta vaakakupissa painaa muutakin. En ehdi levätä. En ehdi nollata ja sumuinen mieli ahdistuu, hermostuu helposti. Kun pienikin asia tuntuu kaatavan koko huolella suunnitellun palapelin, toisten huomautukset ja teinin mielenosoitukset tuntuvat henkilökohtaiselta vittuilulta.

Olen kirjoittanut täällä aiemminkin siitä, kuinka vaikeaa minun  on erottaa työaikoja vapaa-ajasta. Jopa tämä blogin kirjoittaminen on tietyllä tapaa työtäni. Olenko siis nyt töissä? Ainakin puolittain. Lepäämistä tämä ei ainakaan ole, vaikka osa blogin kirjoituksesta meneekin harrastamisen piikkiin. Kun yksityisyrittäjä nauttii työstään, soppa on valmis. Olen tehnyt nyt paljon ylimääräistä pakollisten taskien sijaan ja olen onnellinen, kun virtaa on riittänyt. Nyt siitä kuitenkin kärsii läheiseni.

Kodin, parisuhteen ja lapsien hoitaminen eivät katoa mihinkään, vaikka töitä tekisi 12 tuntia päivässä. Ne ovat olemassa ja tunti illassa ei riitä. Sitten siitä alkaa seuraavaksi kerätä paineita. Luovuus tukehtuu, kun nakuttaa päivät koneella, istuu autossa kuvauskeikalta toiselle ja etsii vanhoja kuvia kovalevyiltä. Pinna kiristyy, kun pyykkikorit tursuaa ja kaupasta tarttuu taas mukaan eines päivälliseksi.

Lopulta toisen ei tarvitse kuin ehdottaa kävelylenkkiä ja vedät siitä sekunnissa johtopäätöksen, että avopuolisosi viittaa sinun olevan ylipainoinen laiska vätys. 

Jotta hommassa säilyy intohimo, minulla pitää olla aikaa jolloin ajatukseni virtaavat vapaasti. Aikaa, jolloin en ainakaan tietoisesti ajattele töitä. Nyt sitä on ollut olemattoman vähän. Olen yrittäjä juurikin siitä syystä, että joskus viikossa voi olla kaksi ylimääräistä vapaapäivää. Nyt niitä ei ole ollut pitkään aikaan. Se on hyvä, mutta huomaan mielenterveyteni myös kärsivän siitä. Sen vuoksi olenkin mentorini kanssa tuumaillut, että aikatauluni pitää laittaa uuteen uskoon. Minun pitää karsia vääränlaiset työt, ulkoistaa asioita (tarjous siivousyritykselle vetämässä) ja keskittää energiaa oikeanlaisiin asioihin.

Tähtäimessä on rento-Kaisu, joka ei tiuski rakkailleen. Kaisu, joka ei pilaa parisuhdettaan tai suhdetta lapsiinsa työllään. Kaisu, joka hallitsee kotia, delegoi tehtäviä ja ottaa leppoisan asennon sohvalla, kun joku toinen viikkaa välillä vaatteet pyykkinarulta. Sekin on ollut ongelma. Jos joku auttaa minua, en pysty vain olemaan. Minun pitää käyttää se aika hyödyksi.

Eilen se vihdoin tuli. Pitkään odotettu vapaapäivä. Käytin työasioiden miettimiseen päivän aikana ehkä 15 minuuttia. Loistava ja yllättävän hyvä saavutus! Lepäämään en toki päässyt, mutta maustelaatikon ja kuivakaapin siivoaminen, pataleivän leipominen, siskonmakkarakeiton valmistus, viidentoista viherkasvin multien vaihtaminen ja tulevan kodin suunnittelu lehtipinon kanssa, rentoutti omalla tavallaan. Myös tämän sunnuntain piti olla vapaapäivä, huomasin kuitenkin keskiviikkona vastaavani myöntävästi, kun tuli keikkapyyntö Järvenpäähän. Kiiruhdan siis seuraavaksi tuohon 5 km päähän kameran kanssa. Pitää painaa, kun rauta on.. Noh, kyllä te tiedätte jo miten tämä menee!

 

12

Kiitin eilen Jeesusta. Neljän päivän työviikko tuli tarpeeseen. Tasasin toki tilit välittömästi ja heräsin lauantaiaamuna klo 04.16. Viideltä nousin ylös ja kuuden aikoihin lähettelin kuvia asiakkaalle. Käy se näinkin.

Pääsiäinen on ihmisen parasta aikaa. Siis oli tänä vuonna. Edeltävä vuosikymmen on ollut nihkeämpi. Olin aikalailla yksin lasten kanssa, koska eksäni oli aina töissä. Sitä mietti monenako päivänä kehtaa mennä porukoille lasten kanssa notkumaan.. Nyttemmin kaupat ja muut aktiviteetit ovat avoinna, sekä saatavilla ja eksänikin usein puolet pyhistä vapailla. Tämä pääsiäinen oli tapahtumarikas, ehkä liiankin.

Olimme torstaina tuhlaamassa italialaisessa ravintola Tocassa jouluna saamamme lahjakortin. Muputimme viiden ruokalajin menun ja viinipaketin Kain kanssa. Olimme tohkeissamme, hieman hiprakassa ja intona vapaapäivistä. Ruoka oli mielettömän hyvää ja viinipaketti kruunasi kattauksen. Seuraavana aamuna suuntasimme mökille ja pystyimme ottaamaan suht rennosti liki pari päivää. Sunnuntaina piti palata kotiin, pojat hipsivät isänsä luokse ja me kokkasimme perheelleni.

Maanantaina kello herätti vähän ennen kahdeksaa ja yhdeksältä olimme hotelli Kämpin aamupalalla. Tammikuussa synttäreitään juhlinut Kai sai minulta lahjaksi luksusaamupalan raksun kanssa, pääsiäismaanantai oli täydellinen ajankohta aamiaiselle. Toki nukkuminen olisi myös ollut kiva vaihtoehto. Söimme itsemme aivan liian täyteen, mutta olimme taas tohkeissamme! Tuumailimme lempi-amupalamme aineksia ja ihmettelimme viereisen pöydän muslimiperhettä jossa oli kuusi pientä lasta, kaksi aasialaista lastenhoitajaa ja ehkä kolme äitiä. Lapset olivat taivaallisen kauniita ja toimittaja minussa olisi halunnut esittää kysymyksiä. Pitäydyin kuitenkin keskustelemaan Kain kanssa kulttuurieroista ja maustamattoman jugurtin koostumuksesta.

Pyörimme ympyrää lumipyryssä ja kun Stockmann avasi ovensa, alkoi shoppailu. Minulle meikkejä ja Kaille takkia. Kotiinkin vähän jotain. Monkissa ollessamme huomasimmekin olevamme myöhässä siskoni järjestämältä ruoalta! Kiirustimme entrecôte-pihvien äärelle. Vatsat täynnä karkasimme liki suoraan ruokapöydästä. Halusimme köllimään kotiin.

Menoa riitti, onneksi myös lepoa. Ruokaa oli yllinkyllin. Neljän päivän työviikot ovat kuitenkin tässä heittämällä se paras juttu.

10

Minä: ”Ai Kai antoi sulle aamupalan?”
Aapo: ”Joo ja miks ei olis antanut, sehän on nyt mun iskä!”

Aapo palvoo biologista isäänsä ja viime syksystä asti on ollut havaittavissa, että hän tarvitsee aikaa Kain kanssa. Aapo on alusta asti pitänyt Kaita mukavana tyyppinä, mutta on selkeästi hieman vierastanut ja tarkkaillut etäämmältä.

Viime keväänä Aapon elämässä vieraili poikaystävä-kandidaattini, josta hän piti kovasti. Kun Nasr katosi kuvioista, yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, Aapoa harmitti. Menetyksen pelko paistaakin molemmista pojistani. Olen tuntenut siitä hieman syyllisyyttä. Mutta vain hieman, koska nyt tuntuu, että elämässä on kumppani joka ei ole menossa mihinkään. Pojat eivät kuitenkaan ole voineet luottaa tilanteeseen yhtä paljon kuin minä.

Aapo lämpenee usein hitaasti. Hän on seurannut nyt kahdeksan kuukautta Kaita ja alkaa luottaa siihen, että Kai on pysyvästi elämässämme. Leevi taas suri aikoinaan paljon Rasmuksen ja minun eroa. Hän kiintyi Kaihin välittömästi, mutta pelkää jatkuvasti pahinta. Meillä on Kain kanssa melko vahvoja mielipiteitä, emmekä aina ole asioista samaa mieltä. Keskustelemme usein melko intohimoisesti ja toisinaan äänekkäästi. Leevi käskee meitä aina lopettamaan riitelemisen välittömästi ja toteaa päälle: ”No nyt te varmaan erootte!”

Molemmat pojat ovat myös läpikäyneet omien vanhempiensa eron. Vaikka erosimme ystävinä ja olemme jatkuvasti tekemisissä, olemme kuitenkin eronneet ja lapsilla on kaksi kotia. Ne arvet toki ovat olemassa, vaikka kaikki ovat sopeutuneet tilanteeseen alusta asti todella hyvin. Lapsilla on nyt äitipuolen lisäksi myös isäpuoli, ja täten äidinkin luona kaksi vanhempaa. Tie on ollut tähän asti todella helppo, mutta kyllä molemmissa kodeissa on rajoja ja omaa paikkaa etsitty. Vahvimpana meillä tällä hetkellä näkyy Leevin epäilys ja pelko erosta, eikä siitä ole montaa kuukautta kun Aapo julisti ruokapöydässä ”Sä et oo mun iskä!”

Kiintymys on kasvanut ja olen erittäin iloinen Aapon hitaasta, mutta varmasta kehityksestä ottaa Kai osaksi elämää. Pikkuhiljaa hän on tajunnut, että Kain läsnäolo ei vie häneltä omaa isää pois ja viikko sitten mökillä hän pujahti sohvalla Kain äidin kainaloon. Olen puhunut usein lapsilleni siitä, että mitä enemmän meidän elossa on ihania ihmisiä, sitä turvallisempaa ja onnellisempaa meidän elomme on. Kailla ei ole tarvetta ottaa suurta roolia kotona, eikä hän halua olla lapsilleni the iskä. Auktoriteetti, tasapainoinen, tasa-arvoinen, turvallinen sekä rakastava aikuinen hän kuitenkin haluaa olla, ja siitä minä olen erittäin kiitollinen. Uskon, että lapsetkin ovat.

40

Kai on mielikuvissaan meidän etelän puolen terassilla, heinäkuun auringossa.

Takana on siis tonttimme. Siihen on tarkoitus jossain vaiheessa rakentaa talo, jonka ihana arkkitehtimme on piirtänyt. Hirmuisesti on selvitettävää, sopimuksia sinne ja tänne, eikä mitään varmuutta vielä juuri mistään. Suunnitelmat kuitenkin etenee ja sekös meitä kutkuttaa..

Tätä hetkeä olen odottanut tovin. Olen aina kuvitellut, että jossain vaiheessa elämää rakennan talon. Tai siis rakennutan. Olen myös aina kuvitellut, että teen sen siippani kanssa. Yhdessä. Sinkkuvuodet saivat hetkeksi uskomaan toisin ja olin jo valmistautunut siihen, että lähden projektiin yksin. Nyt me kuitenkin rakennamme meille taloa ja se tuntuu hämmentävän oikealta.

Juuri tässä meidän pitääkin olla. Me ollaan seurusteltu kahdeksan kuukautta ja monen mielestä tämä tuntuisi varmasti hullummalta kuin avioliitto tai vauva. Meidän kohdalla suhteemme lähti heti ensi tapaamisesta viemään meitä, me vain nautimme kyydistä. Nyt taloprojekti lähti vetämään, vaikka vielä puoli vuotta sitten totesimme sen olevan ”jossain tulevaisuudessa”.

Tavallaan talo siintääkin jossain tulevaisuudessa.. Tämä on pitkä projekti ja toistelemme toisillemme ”meillä ei ole mikään kiire”. Päätimme kuitenkin, että emme asetu vastavirtaan, vaan mennään mukana.

Toiveena siis onkin, että projekti etenee soljuvasti ja vaikka totesimme arkkitehdin kanssa talon rakentamisen olevan pitkä tie täynnä pettymyksiä; haaveilemme siitä, ettei tässä jouduta valtaisasti taistelemaan. Ei yhdessä muita, eikä toisiamme vastaan.

Meidän talon piirrustukset ovat liki valmiit. Seuraavaksi tiimiä pitää kasvattaa ja lähestyä rakennusvalvontaa.

23

Pyyhin homeet luistimistani, enkä ollut ennen ensimmäisiä vetoja ollenkaan varma, tarvitsenko saattajaa joka liu´ulla. Lähdin riskillä mukaan. Mielenkiinnosta ja innosta.

Olen intona elämästäni. Lapseni näki minun luistelevan ensimmäistä kertaa koskaan. Tästä on tasan Kaita kiittäminen. Hän ei painosta, hän ehdottaa. Koska viihdyn hänen kanssaan, lähden mukaan. Hän olisi mieluusti mennyt Leevin kanssa kaksin, mutta jotenkin kummasti minä nökötin penkan laidalla ja tungin villasukkaista jalkaani jäätävän jäykkään luistimeen.

Olin laittanut luistimet jalkaan viimeeksi varmaankin vuonna 2000, kun pelasimme ringetteä liikuntatunnilla. Kymmenen minuutin totuttelun jälkeen luistelin taaksepäin, jarrutin, tein makkaroita, epämääräisiä piruetteja ja vaa´an. Uskaltauduin luistelemaan melko kovaakin!

Intoon liittyi myös lievästi pervot fiilikseni lätkäjätkiä kohtaan. Jokin heissä sytyttää ja tuo siippani on entinen sellainen. Toissa viikolla pojat lähtivät luistelemaan kaksin ja pyysin heitä laittamaan videon reissultaan. Video tuli. Kai oli kuvannut Leeviä. Vienosti kiitin ja lisäsin: Voisko se Leevi kuvata vuorostaan sua.. Haha. En tiedä mikä minua vaivaa!! Mutta siellä minä jäällä läähätin perässä, kun Kaitsu viiletti menemään ja vei kiekkoa Leevilta. Mamma miiiiia!

Rakastan näitä viikonloppuja. Saamme höpsötellä menemään omaan tahtiin. Lapset kaivautuvat meidän kainaloon ja seuraavassa hetkessä he lähtevät kavereiden luokse. Kai viihtyy meidän kanssa ja pitää meitä kolmea perheenään. Kun kuulen sanat ”Käynkö mä heittää Aapon sinne pulkkamäkeen?” sydämeni värähtää. Kaista on tulossa kovaa vauhtia perheenjäsen, joka auttaa myös lasten kanssa. Vapaaehtoisesti.

Jäällä lätsähdin Kain kainaloon ja supisin hymyillen ”Im a lucky girl”. Ja se on totista totta.

26

Esikoisen kanssa jänkätään ja korotetaan ääntä. Millainen hänen elämästään tulee, on hänen valintansa. Hänestä ei tarvitse huolehtia, hän pärjää joka tapauksessa aivan varmasti.

Kuopusta katsoessani tunnen usein huolta.

En ole varma miten tuo maailman herttaisin ja kiltein poika tulee pärjäämään. Luovuus, vilkas mielikuvitus ja herkkyys ovat loistavia piirteitä, mutta niiden kanssa on vaara eristäytyä, pelätä ja unohtua suremaan.

Vuosia sitten kikattelimme Aapo-vauvan huolta täynnä oleville eleille. Kutsuimme kaljua poikaa masentuneeksi kilpikonnaksi. Toisinaan tuumailen millainen tulevaisuus tuolla murulla oikein on, osuiko vitsailu liiankin paljon oikeaan.

Nyt kun ekasta luokasta on kevät jäljellä, Aapo on ottanut askelia kohti omatoimisuutta. Samalla tunnen kuinka hän vetäytyy luotani. Hän ei enää turvaudu minuun samalla tavoin kuin ennen, eikä aina muista kertoa kuulumisiaan.

En voi kuin tukea, kannustaa, rohkaista. Kaappailla syliin ja tuijotella silmiin. Käsitellä huolen kerrallaan. Kertoa, että olen aina tässä. 

Onneksi tuon papanan päivät ovat myös täynnä kikattelua ja riemua. Intoa, ihania leikkejä, parhaita kavereita ja turvaa. Huolen lisäksi Aapo tekee minut ylpeäksi alvariinsa ja hehkun rakkautta kun istutaan sylikkäin.

 


 

Usein Aapon kuteet kiinnittävät huomiota. Hupsut ja toisinaan villitkin vaatteet ovat Aapon tavaramerkki. Ainakin siihen asti kun hän itse nauttii niistä. Hiihtoloma alkaa Papun Drop kakkosen kledjuissa ja se on saatavilla 22.2 teille muillekin, isoille ja pienille taiteilijasieluille. Sopivasti tämän malliston nimi on ”I hear you.” I rest my case.

PAPU

26

Miten se yhteenmuutto sitten meni? No melko päin persettä.

Koska olen moninainen, molekyyleistä muodostuva läjä ja ajatukseni kulkevat tuntematonta tietä, muuttopäivänä olin poissaoleva ja nihkeä. Draamalta ei siis vältytty. Vaikka Kaille tavara ei ole tärkeää, hän antoi pois, myi ja heitti roskiin 80% omaisuudestaan, silti minun luokseni tuli toisen elämä. Se tuntui muuton hetkellä vaikealta.

Kai Konmaritti huolella, säästi vain tärkeän ja muutti uuteen kotiin. Hän ei ollut pitkään aikaan viihtynyt Helsingin kodissaan ja odotti muuttoa. Niin minäkin, mutta kun tavarat siirtyivät alkoi ahdistamaan, vaikka tiesin niiden saapuvan.

Minä en saanut uutta kotia, enkä päässyt kamoistani eroon. Tavaraa täynnä olevien kaappien sisältöjen piti tiivistyä entuudestaan ja tehdä tilaa uudelle tavaralle, jolla ei ole minulle mitään merkitystä. Siinä alkoi todella tuntumaan neljän vuoden yksinelo, minun kotini, minun sääntöni. Nyt kaiken piti olla meidän.

Kerroin tarvitsevani aikaa ja harmittelin kun en kiljunut riemusta muuttopäivänä. Suurin osa tavaroista löysi paikkansa samana päivänä ja yläkerrassa on vaatekaapissa enää pari asiaa joille pitää järkätä oma tila. Kai ihanasti hyväksyi sen, että niille löytyy kyllä paikka, kunhan saan intopiikin järkkäilyyn. Sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta arki on alkanut pyörimään täällä normaalisti ilman sitäkin.

Rakkaus ei oikeastaan ole vaikeaa, vaan me ihmiset tunteineen, pelkoineen ja päähänpinttymineen.

Perjantaina Kai lähti Tahkolle reissuun ja kun me palasimme poikien kanssa Flamingosta perjantai-iltana kotiin, pidin pienen perhepalaverin ilman isäpuolta. Molemmat sanoivat yhdestä suusta, että Kain muutto tuntuu kivalta. Kun totesin mielestäni Kain sopivan meidän jengiin, Leevikin sanoi pohtineensa asiaa. ”Miten se onkin niin, että se sopii niin hyvin?”

Niin. Loppujen lopuksi toki tavara ei ole tärkeää, vaan ihmiset. Muutos voi kuitenkin pistää pään sekaisin. Onneksi tiesin tilanteen rauhoittuvan pian. Olinhan varma päätöksestämme muuttaa yhteen.

61