Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Juhannus ei ole moneen vuoteen ollut lempijuhlani. Viime vuonna pelasimme ystäväni Minnin kanssa kortit hyvin ja olimme lasten kanssa lentokoneessa, kun suomalaiset polttelivat kokkoja. Sitä ennen olen viettänyt liudan outoja sinkkujuhannuksia treffeillä ja tuntemattomien kanssa. Ydinperhe vuosina vuorottelimme juhannuksen kanssa, olimme joka toinen vuosi minun sukulaisteni, ja joka toinen lasteni isän sukulaisten kanssa.

Juhannus on yksi niistä juhlapyhistä, joka on tuskainen ilman perinteitä ja parisuhdetta. Vanha itsenäinen nainen minussa pyristelee nyt vastaan, mutta olen täälläkin sen sanonut. Olen onnellinen yksinkin, mutta olen kuitenkin parisuhdeihminen ja juhlapyhinä se yksinäisyys usein tuntuu voimakkaimmin. Juhannus on tosin yksi niistä pyhistä, joka voi olla todella kökkö parisuhteessakin. Jos ei ole seuraa tai perinteitä, voi ahdistus iskeä.

Tänä vuonna vietin Kain kanssa ensimmäistä yhteistä juhannusta. Juhannus olikin listamme viimeinen koluttava juhlapyhä, sillä tänään olemme seurustelleet vuoden ympäri. Vuosi on ollutkin kovin erilainen, verrattuna edeltävään neljään. Olemme viettäneet poikkeuksetta pyhät yhdessä ja perinteitäkin on varmasti jo muodostunut.

Ja voi pojat, miten ihana juhannus meillä olikaan! Kutsuimme ystäväni Cessin ja hänen miehensä riskillä mökille. Riski piili siinä, että Kai ei ollut nähnyt kumpaakaan heistä aiemmin. Vaan meillä oli kaikilla kutina, että mukavaa tulisi ja niin tuli!

Perjantaina juhlistimme isolla porukalla Kain läheisten kanssa ja lauantaina tissuttelimme koko päivän nelisteen. Aurinko porotti ja tuuli viilensi. Höpötys kävi koko ajan ja söimme mielettömän ihania ruokia koko viikonlopun. Nukuimme pitkään ja pidimme viisi tuntia musavisaa. Saa nähdä mitkä tämän juhannuksen tapahtumista toistuvat ensi vuonna. Ehkä eivät mitkään ja olemme muualla, tai sitten kaikki, seuraa myöten.

3

Kaipuu mökille on jo suuri. Viimeisimmästä visiitistä on kolmisen viikkoa. Silloin paistettiin lettuja muurikalla, Leevi oli ulkona kaksi päivää ja Kai ja Aapo leikkivät tunteja vanhoilla legoilla.

Umppakin pääsi ensimmäistä kertaa mukaan ja järkyttävän paniikin jälkeen rauhoittui ja löysi mökistä omat lemppari paikkansa. Haaveilemme heinäkuussa viettävämme enemmänkin aikaa mökillä. Vaikka viikonloput ovat tuskaisen täynnä, viikot ovat tyhjiä. Minä teen töitä, jos niitä on ja Kai tekee etänä. Pojat ovat kesäkuussa varmaan enemmän isällään, koska hän lomailee nyt ja heinäkuu jää enemmän minun kontolleni.

Pojat nauttivatkin parhaillaan Italiasta! Saan hellyyttäviä videoita Aapolta ja Leeviä voinkin seurata Insta Storiesin puolelta.

Mutta heinäkuu, sitä odotan. Joskos ehtisi vähän hengitellä ja nauttia Emäsalosta, sekä paistaa lukemattomia muurikkalettuja. Ollaan niin kovin kiitollisia, että saadaan siellä lojua ja lapsetkin tykkäävät niin mielettömästi siitä ympäristöstä. Kerrassaan luksusta!

6

Tämä. Ai että.

Olemme nauraneet ja nähneet peilikuvan. Jokainen eroperhe, käy läpi joitakin näistä kliseistä, joita ruotsalainen Bonus family tuo esille. Tässä on jotain samaa kuin Modernissa Perheessä.. Jokainen hahmo on samaistuttava jollain tasolla, jokaista kohtaan tuntee empatiaa ja jokainen ärsyttää.

 

Bonusperhe on ilahduttavan aito sarja, jonka ei halua päättyvän! 

 

Keskiössä on uusi pariskunta, joista naisella kaksi lasta, miehellä yksi. Mukana häslää eksät ja parin terapeutit tuo kerrassaan kutkuttavan hauskan palasen tarinaan.

Lapset ovat erilaisia, toisinaan kukaan ei tule toimeen kenenkään kanssa, mutta rakkautta ei puutu. Tämän sarjan parissa tuntee myötätuntoa, sääliä, tuskaa, toivoa ja etenkin onnellisuutta.
Rakastan ruotsalaisia sarjoja. En ymmärrä yhtään ruotsia, mutta puhun sujuvaa sitä jokaisen jakson jälkeen, kielen melodia on niin tarttuva. Ruotsalaiset ovat myös melko lähellä suomalaisia. Harvemmin kuitenkaan näkee hyväntuulista ja hyvää suomalaista draamaa..

Bonusperhe Netflixissä!

5

Minun ei tarvitse katsoa kuin sekunti hänen kasvojaan, kun hän iskee tiskiin jykevät rautahampaansa kera hymyn ja huutaa EIIIII! Hän rakastaa ja vihaa, kun jumaloin hänen pisamiaan.

Ne ovat söpöintä maailmassa, mutta mammalta tulevat söpöys-jutut ovat vähän out. Tai niiden pitäisi olla.

Hänen ilmeestään huomaa, että huomio on tervetullutta, mutta teini-hormonit laittavat vastaan. Se vasta söpöä onkin! Halaan ja pussaan, juoksen perässä. Kun painimme, hän kiljuu allani ja tekee kutituskuolemaa käkättäen ja huutaen ”Mee pois! Lopeta! Apuaaaa!”. Urheilullinen 12-vuotias on minua jo vahvempi, eikä hän tee elettäkään, että pääsisi pois kidutuskammiosta! Makaa siinä vain, huutaa, vähän vempuilee ja nauttii.

Kun hän suuttuu, hänet saa edelleen rakkaudella lempeäksi. Hän heltyy kun hassuttelen. Jos minä olen ollut typerä, hän antaa anteeksi kun pyydän. Ei välttämättä sanallisesti, mutta osoittaa sen rentoutumalla. Leevistä huomaa heti, kun jotain on pielessä. Leevistä huomaa heti, kun huoli on kaikonnut. Ihanan mustavalkoista! Ainakin luulen edelleen saavani selville, mikäli häntä painaa jokin salaisuus.

 

Toivottavasti kasvatan miestä, jossa asuu feministi, joka kunnioittaa muita ja joka pussaa tulevan puolisonsa puhki. Toivon, että hän pysyy avoimena ja sosiaalisena. Toivon, ettei teiniys muuta häntä liikaa ja hän uskaltaa vaatia rapsuttelua ja kainaloa vielä 16-vuotiaanakin. 

 

Pisamien ja huomion kaipuun lisäksi poikani osaa olla rasittava pain in the ass. Hän jänkkää, hän hakee rajojaan, kiusaa pikkuveljeään ja tekee selän takana juttuja, joita ei saisi. Kuulostaa tavalliselta teiniltä ja siksi yritänkin hoitaa asiat rauhallisesti. Hän puhuu kännäämisestä, kiroilee ja pieree ruokapöydässä. Jälkimmäisestä on kylläkin kasvatuksesta syyttäminen. Meidän ruokapöytä-käyttäytyminen on toisinaan vähän liiankin rentoa. No ja kiroilu.. Eipä siitä sen enempää.

Leevi kuluttaa tubea kuin huumeita, lähtee mukaan jokaiseen lapsille ja teineille suunnattuun trendi-kotkotukseen ja jumittaa toisinaan veljensä kanssa Pipsa Possua.

Poikani Leevi on kaunis sisältä ja ulkoa. Hän on luonteeltaan johtaja, hommat haltuun ottava nuori miehenalku. Hän liikkuu järkyttävän paljon viikoittain, nauttii mökillä olosta, kavereista ja omasta rauhasta. Hän puhuu suoraan ja toisinaan hän ei osaa yhtään sanoa miksi häntä kiukuttaa. Rakastan häntä to the moon and back ja toivon, että selviämme pusujen voimalla läpi mahdollisesti myrskyisät teinivuodet!

 

31

Emäsalon kallioilla olo tuntuu hävettävän onnekkaalta. Muistan elävästi viime vuoden elokuun, kun Kai vei minut ensimmäistä kertaa perheensä mökille. En voinut uskoa sitä paratiisia. Toisinaan tyyni ja toisinaan tyrskyävä meri, mielettömät kalliot, sata vuotta vanha talo, Kain vanhempien monipuolinen kasvimaa mansikoineen… Eniten taisin kuitenkin fiilistellä sitä, että kotiovelta mökille ajaa tunnin. Käytännössä siis paratiisi on aivan naapurissa.

Äitienpäivää juhlittiin kerrassaan upeassa säässä, meri oli tyyni kolme kokonaista päivää. Pääsin vierailemaan viereisessä mökissä, Kain sedän perheen luona. Tutustuin muutamaan uuteen ihmiseen, keskustelut virtasivat ja Leeviltä katosi viimeinenkin vieraskoreus. Hän läpsii nykyään Kain lisäksi pepulle myös Kain veljiä.. Leevi saunoi äijien kanssa ja höpötti niin vimmatusti, että taisi veljesparvi vallan uupua.

Vietimme Kain äidin kanssa myös melko paljon aikaa sisällä, taloa siivoten. Kain vanhemmille valmistui uusi mökki ja meidän lössi sai viettää aikaa satavuotiaassa rakennuksessa keskenämme. Historian havinan lisäksi mökkeihin tuppaa kasaantumaan yhtä jos toista menneiltä vuosilta, ja me kävimme tällä kertaa käsiksi keittiöön. Minulle annettiin vapaat kädet laittaa mausteet ja muut oman makuni mukaan. Pääsimme siis hieman asettumaan taloksi! Lakanat jäivät päiväpeittojen alle, pyyhkeet vessan koukkuihin. Kauppalista on täynnä pieniä tykötarpeita roskapusseista kyypakkauksiin, valmiina seuraavaa visiittiä varten.

Olen täällä useasti maininnut, että mökillä sielu lepää. Sanon sen taas.

 

9

Pelkään hieman Järvenpäätä. Vaikka perhe on lähellä, ystävät ovat siellä täällä.

Siskoni perheellä on oma jengi, josta liki kaikki asuvat Järvenpäässä. Jengistä aina joku pääsee, kun kutsutaan. Välimatka ei ole ongelma ja porukka voi kokoontua miesten kesken, naisten voimin, ilman lapsia tai koko porukalla.

Minulla oli jengi yläasteella. Sen jälkeen minulla oli porukka eksäni kanssa. Nyttemmin minulla on lukuisia ihania ihmisiä ympäri Suomea. Jopa maailmaa. Läheisiä tyyppejä riittää. Mutta varsinaista jengiä minulla ei ole. Sillä ei periaatteessa ole mitään väliä, mutta toisinaan koen, ettei minulla ole Järvenpäässä tyyppejä, joiden kanssa voisi liittoutua milloin mistäkin syystä. Se toisinaan mietityttää. Miksi jumitamme täällä?

Kuten muutama postaus sitten mainitsin, ydinperhe on täällä. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen omista perinteistä. Kun kalenterissa on turhia juhlapyhiä uudesta vuodesta, vapun kautta juhannukseen. Olisi mukavaa, kun olisi jengi jonka kanssa kokoontua. Juuri viikonloppuna mietimme tulevaa juhannusta. Voisimme esimerkiksi kutsua mökille muutaman pariskunnan. Mutta ketä?

Sitä miettiessä saan itseni usein kiinni ajatuksesta, jossa puntaroin kaikilla muilla olevan jo omat perinteet. Että en kehtaa kutsua, kun ei olla ennen oltu sillai. Täytyisi varmasti vain ottaa puhelin kauniiseen käteen ja alkaa etsimään meidän kahden (tai neljän) omaa jengiä.

Viihdymme Kain kanssa kaksin vähän liiankin hyvin. Minussa asuu kuitenkin pieni emäntä, joka nauttii kestitsemisestä ja ihmisistä ympärillään. Haaveilen uudesta tuvasta, jonka saan täyttää ihanilla ihmisillä. Haaveilen siitä, että aamulla herätessäni keittiön pöytä on täynnä tyhjiä viinilaseja ja vatsalihakset ovat kipeinä nauramisesta.

Onneksi kuitenkin aina löytyy porukka johon liittyä ja olemme tervetulleita siskoni perheen jengin pariin, joka kerta! Kuten tänäkin vappuna!

 

8

Mummoni kuolemasta tulee huomenna kaksi vuotta. Hän oli viimeinen elossa ollut isovanhempani ja kuolema herätti paljon ajatuksia hänen sairastuessaan. Lähinnä orvoksi tulemisesta. Jos kaikki kuolevat vanhuuteen, vanhempani ovat seuraavaksi vuorossa. Ai miten piristävä ajatus.

En aio nyt käsitellä sitä, miltä vanhemmistani tuntuu elämä, sen rajallisuus tai miltä tuntuu olla mahdollisesti seuraavana vuorossa? Miltä tuntuu kun on vähemmän jäljellä kuin takana? Ai hyvänen aika, niin järkyttävän ahdistava ajatus. En todellakaan ole sujut kuoleman kanssa. Ymmärrän sen olevan osa elämää, musta se vaan on tosi paska osa sitä. Jos saisin valita, eläisin 30-vuotiaana ikuisesti. Se on hyvä ikä. On suht sinut itsensä kanssa, mutta ei ole juurikaan kremppaa kropassa ja jaksaa painaa.

Lauantaina juhlimme isäni kuusikymppisiä. Tämä toi jälleen mieleen kuoleman. Nalkutin pojille kotona, että ”NYT TEETTE KYLLÄ KORTIT, UKKI AINA TEITÄ PASSAA JA EI VOIDA TIETÄÄ, JOSKO SEITSEMÄNKYMPPISIÄ ENÄÄ TULEE!!” Vanhempani ovat tuntuneet nuorilta aina. Nyt kuitenkin sukulaisista, joiden kanssa olen juhlinut kaikenmaailman synttärit, nimpparit, valmistujaiset ja kissanristiäset syntymästäni asti, jäävät eläkkeelle yksi toisensa perään. Eläke tarkoittaa kuolemaa. Tietenkin. Siitä ei ole enää paluuta. Mihinkään.

Kun kuvasin Lesket -kuvasarjaani, erään puoliso oli kuollut juuri kun eläke alkoi. He olivat suunnitelleet eläkevuosilleen kaikkea ihanaa, vuosiksi eteenpäin. Vaan kuolema päätti korjata. Älkää siis turhaan suunnitelko eläkevuosianne! Turha oikeastaan suunnitella mitään koskaan, kuolema voi tulla sekunnin päästä.

Kyynelehdin lauantaina huppelissa muutamankin kerran, kun mietin kulunutta iltaa. Katselin läheisiä sukulaisiani ja  ensimmäistä kertaa näin elämän salakavalan kulumisen. Muistan 3v-synttärini valokuvista, miltä ihmiset näyttivät juuri valmistuneen omakotitalomme pihalla. Kolme vuosikymmentä myöhemmin istuimme liki samalla porukalla, samalla pihalla, mutta isäni oli yhtäkkiä kuusikymmentä ja minäkin hieman vanhempi. Kaikista ahdistavinta oli tajuta, että myös muut ihmiset ovat vanhentuneet. Kaikki siis kuolevat.

Kuolema ja elämän rajallisuus laittavat toimimaan. Mikäli olet tällainen kuin minä, tiedät että se ajaa eteenpäin ja halu toteuttaa unelmiaan on aikamoinen. Se kuitenkin myös tuo paineita. Jos et käytä jokaista valveilla olo sekuntia hyödyksi, olet about epäonnistunut elämässä totaalisesti. Nykyään en pysty tekemään oikein mitään, millä ei ole jotain tarkoitusta. Kaikelle toki voisi keksiä tarkoituksen, mutta en esimerkiksi lue lepoa siihen kastiin tällä hetkellä. Luette ehkä rivien välistä burn outin ensiaskeleet. Ettekä ole väärässä. Tämän vuoksi istun terapiassa kerran viikossa.

Olen järisyttävän huolissani vanhemmistani ja jokainen flunssa säikyttää, vaikka he ovat olleet (ONNEKSI) perusterveitä. Yhtäaikaa toki vakuutan, että laitan heidät välittömästi hoitokotiin, että minulla ei ole aikaa hoivata, jos Alzheimer iskee! Lähimmäisenrakkaus on mahtavaa. Puolustukseksi voin sanoa, että haluan itse mennä hoitokotiin mieluummin, kuin olla poikieni vaivoina.

Fakta kuitenkin on, että kohta he ovat eläkkeellä ja jäljellä olevat vuodet eivät ole itsestään selvyyksiä. Tilanne ajaa minut tekemään paljon oman elämäni eteen, mutta se ajaa myös lähemmäksi heitä. Haluan olla lähellä ja liki, istua iltaa yhdessä ilman suurempaa syytä ja pitää siskoni kanssa tiiviisti yhtä. Muun muassa sen vuoksi me rakennamme kotimme lähes kiinni vanhempieni taloon.

Täytynee kuitenkin muistaa kutsua kylään myös ystäviä. Että kun nuo tuosta kuolee, niin on muitakin rakkaita elämässä.

Onnea iskä! Korttiin kirjoitin ”Viivythän kanssamme vielä ainakin pari vuosikymmentä!”

(Teksti on kirjoitettu tavallaan mustalla huumorilla.)

 

17

Eilen yhdistin erään tositv-sarjan hetken omaan elämääni. Se herätti ja selvitti solmuja.

Olen ollut toisinaan herkillä, tiuskinut ja hermostunut pienestä. Riitoja on syntynyt turhista asioista ja muutama ilta on vietetty hiljaisuudessa. Olemme pohtineet ärsyyntymistä ja riitojen aiheita. Tuumailleet yhteensopivuutta ja suhteen arkea. Eilen tajusin, että olemme etsineet vikoja vääristä paikoista.

Muutama viikko sitten tv oli auki ja seurasin ruotsalaisen pariskunnan rakennusprojektia sivusilmällä. Arkkitehti-pariskunnan nainen oli ollut tontilla 24/7, osallistunut itse rakentamiseen ja ollut työnjohtajana. Kun kuvausryhmä tuli uudelleen käymään, nainen oli ollut kuukauden sairauslomalla. Hän oli palanut loppuun.

Oireet kohtasivat ja eilen tajusin lähtökohdankin täsmäävän.

Olen tehnyt nyt reilut kaksi viikkoa töitä aamusta iltaan. Saavun sitten kotiin kahdelta tai kuudelta, istun koneella kahdeksaan asti, vähintään. Kirjoitan puhelimen things to do listoille keskellä yötä tekemättömiä tehtäviä ja pyöritän seuraavan päivän palapeliä mielessäni.

Mikäli seuraavaa vapaapäivää, ilman minkäänlaista ajatusta töistä, pitää odottaa monta viikkoa, töitä saattaa olla liikaa yhdelle naiselle kannettavaksi. Olen väsynyt, mutta ongelmana onkin ollut se, että myös nautin valtaisasti kiireestä. Kiireinen kevät vähentää välittömästi yrittäjän painetta hiljaisesta kesästä. Pitää painaa kun rauta on kuuma, ja niin edelleen! Olen siis tehnyt työtä ilolla, mutta vaakakupissa painaa muutakin. En ehdi levätä. En ehdi nollata ja sumuinen mieli ahdistuu, hermostuu helposti. Kun pienikin asia tuntuu kaatavan koko huolella suunnitellun palapelin, toisten huomautukset ja teinin mielenosoitukset tuntuvat henkilökohtaiselta vittuilulta.

Olen kirjoittanut täällä aiemminkin siitä, kuinka vaikeaa minun  on erottaa työaikoja vapaa-ajasta. Jopa tämä blogin kirjoittaminen on tietyllä tapaa työtäni. Olenko siis nyt töissä? Ainakin puolittain. Lepäämistä tämä ei ainakaan ole, vaikka osa blogin kirjoituksesta meneekin harrastamisen piikkiin. Kun yksityisyrittäjä nauttii työstään, soppa on valmis. Olen tehnyt nyt paljon ylimääräistä pakollisten taskien sijaan ja olen onnellinen, kun virtaa on riittänyt. Nyt siitä kuitenkin kärsii läheiseni.

Kodin, parisuhteen ja lapsien hoitaminen eivät katoa mihinkään, vaikka töitä tekisi 12 tuntia päivässä. Ne ovat olemassa ja tunti illassa ei riitä. Sitten siitä alkaa seuraavaksi kerätä paineita. Luovuus tukehtuu, kun nakuttaa päivät koneella, istuu autossa kuvauskeikalta toiselle ja etsii vanhoja kuvia kovalevyiltä. Pinna kiristyy, kun pyykkikorit tursuaa ja kaupasta tarttuu taas mukaan eines päivälliseksi.

Lopulta toisen ei tarvitse kuin ehdottaa kävelylenkkiä ja vedät siitä sekunnissa johtopäätöksen, että avopuolisosi viittaa sinun olevan ylipainoinen laiska vätys. 

Jotta hommassa säilyy intohimo, minulla pitää olla aikaa jolloin ajatukseni virtaavat vapaasti. Aikaa, jolloin en ainakaan tietoisesti ajattele töitä. Nyt sitä on ollut olemattoman vähän. Olen yrittäjä juurikin siitä syystä, että joskus viikossa voi olla kaksi ylimääräistä vapaapäivää. Nyt niitä ei ole ollut pitkään aikaan. Se on hyvä, mutta huomaan mielenterveyteni myös kärsivän siitä. Sen vuoksi olenkin mentorini kanssa tuumaillut, että aikatauluni pitää laittaa uuteen uskoon. Minun pitää karsia vääränlaiset työt, ulkoistaa asioita (tarjous siivousyritykselle vetämässä) ja keskittää energiaa oikeanlaisiin asioihin.

Tähtäimessä on rento-Kaisu, joka ei tiuski rakkailleen. Kaisu, joka ei pilaa parisuhdettaan tai suhdetta lapsiinsa työllään. Kaisu, joka hallitsee kotia, delegoi tehtäviä ja ottaa leppoisan asennon sohvalla, kun joku toinen viikkaa välillä vaatteet pyykkinarulta. Sekin on ollut ongelma. Jos joku auttaa minua, en pysty vain olemaan. Minun pitää käyttää se aika hyödyksi.

Eilen se vihdoin tuli. Pitkään odotettu vapaapäivä. Käytin työasioiden miettimiseen päivän aikana ehkä 15 minuuttia. Loistava ja yllättävän hyvä saavutus! Lepäämään en toki päässyt, mutta maustelaatikon ja kuivakaapin siivoaminen, pataleivän leipominen, siskonmakkarakeiton valmistus, viidentoista viherkasvin multien vaihtaminen ja tulevan kodin suunnittelu lehtipinon kanssa, rentoutti omalla tavallaan. Myös tämän sunnuntain piti olla vapaapäivä, huomasin kuitenkin keskiviikkona vastaavani myöntävästi, kun tuli keikkapyyntö Järvenpäähän. Kiiruhdan siis seuraavaksi tuohon 5 km päähän kameran kanssa. Pitää painaa, kun rauta on.. Noh, kyllä te tiedätte jo miten tämä menee!

 

12

Kiitin eilen Jeesusta. Neljän päivän työviikko tuli tarpeeseen. Tasasin toki tilit välittömästi ja heräsin lauantaiaamuna klo 04.16. Viideltä nousin ylös ja kuuden aikoihin lähettelin kuvia asiakkaalle. Käy se näinkin.

Pääsiäinen on ihmisen parasta aikaa. Siis oli tänä vuonna. Edeltävä vuosikymmen on ollut nihkeämpi. Olin aikalailla yksin lasten kanssa, koska eksäni oli aina töissä. Sitä mietti monenako päivänä kehtaa mennä porukoille lasten kanssa notkumaan.. Nyttemmin kaupat ja muut aktiviteetit ovat avoinna, sekä saatavilla ja eksänikin usein puolet pyhistä vapailla. Tämä pääsiäinen oli tapahtumarikas, ehkä liiankin.

Olimme torstaina tuhlaamassa italialaisessa ravintola Tocassa jouluna saamamme lahjakortin. Muputimme viiden ruokalajin menun ja viinipaketin Kain kanssa. Olimme tohkeissamme, hieman hiprakassa ja intona vapaapäivistä. Ruoka oli mielettömän hyvää ja viinipaketti kruunasi kattauksen. Seuraavana aamuna suuntasimme mökille ja pystyimme ottaamaan suht rennosti liki pari päivää. Sunnuntaina piti palata kotiin, pojat hipsivät isänsä luokse ja me kokkasimme perheelleni.

Maanantaina kello herätti vähän ennen kahdeksaa ja yhdeksältä olimme hotelli Kämpin aamupalalla. Tammikuussa synttäreitään juhlinut Kai sai minulta lahjaksi luksusaamupalan raksun kanssa, pääsiäismaanantai oli täydellinen ajankohta aamiaiselle. Toki nukkuminen olisi myös ollut kiva vaihtoehto. Söimme itsemme aivan liian täyteen, mutta olimme taas tohkeissamme! Tuumailimme lempi-amupalamme aineksia ja ihmettelimme viereisen pöydän muslimiperhettä jossa oli kuusi pientä lasta, kaksi aasialaista lastenhoitajaa ja ehkä kolme äitiä. Lapset olivat taivaallisen kauniita ja toimittaja minussa olisi halunnut esittää kysymyksiä. Pitäydyin kuitenkin keskustelemaan Kain kanssa kulttuurieroista ja maustamattoman jugurtin koostumuksesta.

Pyörimme ympyrää lumipyryssä ja kun Stockmann avasi ovensa, alkoi shoppailu. Minulle meikkejä ja Kaille takkia. Kotiinkin vähän jotain. Monkissa ollessamme huomasimmekin olevamme myöhässä siskoni järjestämältä ruoalta! Kiirustimme entrecôte-pihvien äärelle. Vatsat täynnä karkasimme liki suoraan ruokapöydästä. Halusimme köllimään kotiin.

Menoa riitti, onneksi myös lepoa. Ruokaa oli yllinkyllin. Neljän päivän työviikot ovat kuitenkin tässä heittämällä se paras juttu.

10