Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kissa köllii sohvalla vieressäni. Netflix pyörittää dokumenttia. Käteni ovat maalissa ja vatsani on täynnä dipattuja vihanneksia. Sekä suklaata. Ajatus harhailee. Tartun olutpullon kaulaan ja siemaisen Bryggerin pilsneriä.

Neljä vuotta olen ollut puolet ajastani yksin, puolet yksin lasten kanssa. Huomisesta lähtien olen kaksin tai nelisteen.

Juuri nyt elämä pelottaa hieman. Muutoksen, kynnyksellä pohdin aina paljon. Entä jos mokaamme? Entä jos suhde ei kestä?

Ilman rohkeutta ei ole mitään. Näin minulle kerrottiin. Jos ei ole rohkeutta yrittää, ei saa mitään. Rohkeutta myös harvoin kadutaan jälkikäteen. Siitä voi usein olla ylpeä, vaikka koko homma menisi vesille. Olin rohkea, yritin. Usein rohkeuden tie vie hienoihin asioihin. Olin itse rohkea kun uskalsin erota. Uskalsin kasvaa, olla yksin. Muutokset eivät tapahdu pikana, kolme vuotta siinä meni. Eron jälkeisenä iltana olin valmis olemaan yksin, mutta vasta kolmen vuoden jälkeen olin valmis elämään yksin. Kasvamista, mutta varmasti myös turtumista.

Kun katsoo polkua taaksepäin, se tuntuu paikoitellen jopa uhkarohkealta. Matka tuntuu hienolta, vaikka se on ollut järisyttävän raskas, monia mäkiä on noustu. Kun ihminen pariutuu, sinkkuelämä tuntuu todella nopeasti kaukaiselta. Surut ja murheet unohtuu. Olen kokenut paljon ja nähnyt kaiken mitä sinkkuelämällä oli tarjottavaa. Deittailin lukemattomia miehiä, harrastin irtosuhteita, join itseni humalaan useasti, tanssin silmät kiinni aamuyhdeksään ja itkin silmät päästäni muun muassa yksinäisyyden vuoksi. Minulla on kutina, että elämä haluaa tarjota minulle nyt jotain muuta.

Joku solu minussa edelleen suunnittelee elämää aivan liian pitkälle. Minä en voi tietää mitä tuleman pitää. Taon sitä päähäni. Kannustan itseäni myös rohkeuteen, positiiviseen ajatteluun ja hetkessä elämiseen. Vain kulunut aika voi kertoa minulle kuinka elämää meni, ryssimmekö kaiken. Haluan olla taas rohkea, hypätä. Testata mitä tämä tie tullessaan.

Kai muuttaa huomenna ja todellisuudessa sitä on odotettu jo tovi. Minun on hyvä kun hän on kotona. Meidän kodissa.

66

Jumalan terve!
Tämän kirjan kanssa sukellettiin syvään päätyyn ilman uimataitoa. Lestadiolaisuus, usko ylipäänsä on minusta melko mielenkiintoinen aihe. En kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18v), eikä lapsiamme ole kastettu. En usko Jumalaan. Mutta vielä vähemmän uskon hämmentäviin, uskon velvoittamiin sääntöihin, joita esimerkiksi lestadiolaisilla on.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo Viljan ja Aleksin tarinan. Se on runomainen, koskettava, herättelevä. Se satuttaa, ihmetyttää, itkettää ja pakahduttaa. Vilja ja Aleksin rakkaus on kaunis. Uskonto meinaa pilata sen.

Minun epäuskoisuuteni ei poista uteliaisuutta ja halua oppia lisää. Halua ymmärtää. Kirjassa kyseenalaistetaan, avataan lestadiolaisuutta. Kritisoidaan, mutta tuodaan esille myös sen hyviä puolia.

 

Aivopesua? Minun mielestäni kyllä. Yllä mainittu Kaisla on nelivuotias. Vilja, Kaislan äiti kasvattaa lapsiaan hienosti. Hän tuo esiin inhimillisyyttä ja sitä, että kaikki eivät ajattele samoin kuin he. Tämä perhe ajattelee useista asioista niin kuin minä. Minä vain en sekoita uskoa soppaan, vaan ajattelen maalaisjärjellä.

Minun elämääni kuuluu toisten ihmisten kunnioitus, hyvät käytöstavat, arvostus, oikein toimiminen. Toki jokaisella on syntinsä kannettavana, mutta tähtään hyvään ja oikeaan. En tarvitse Jumalaa ohjeistamaan tai antamaan anteeksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että parhaimmillaan uskominen ja usko voi olla hyvä asia. En ymmärrä miten se voi toimia, mutta selkeästi on tarinoita joissa sen todistetaan toimivan. Jos siitä saa turvaa, lohdutusta ja apua, se on hyvä asia. Lestadiolaisuudessa on kuitenkin omat kommervenkkinsä, mitä kyseenalaistan suuresti.

 

Usko ja tässä tarinassa nimenomaan ehkäisyn kieltäminen ajaa epätoivoon ja kohti kuolemaa. Kuolema ja taivaan valtakunnan iänikuinen rauha houkuttelevat enemmän kuin jatkuva lisääntyminen.

Se tekee minut erittäin surulliseksi. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja jotka ovat olleet tai ovat edelleen lestadiolaisia. Voin todeta heidän olevan normaaleja, ihania, hyviä ihmisiä. Mutta usko onkin asia josta emme yleensä keskustele. Kirjassa tuodaan esille myös sitä, että uskovaisten on hyvin vaikea puhua uskostaan ja kulttuuristaan epäuskovaisten kanssa. Vaietaan. Toivoisin ettei näin olisi. Sen vuoksi luin kirjankin. Haluan ymmärtää vielä enemmän.

Nämä alla olevat lauseet jäivät mieleeni. Jos on onnea, kuten Viljalla ja Aleksilla, rakastua palavasti. Sitä pitää vaalia. Ja rakkaus, pitkä liitto, ei tosiaan ole häpeän paikka. Nykyään lestadiolaispiireissä erotaan käsittääkseni melko paljonkin, mutta siellä myös kestetään alamäkiä varmasti paremmin. Avioliitto ja parisuhde ovat asia jonka eteen taistellaan. Siitä on hyvä meidän epäuskovaistenkin ottaa mallia.

 

 

Hieno kirja. Suosittelen epäuskovaisille avartamaan maailmaa. Vaikka rivien välissä joutuu tuohtumaan useita kertoja. Uskovaisille kirjasta löytynee vertaistukea ja varmasti käsittämättömän paljon enemmän tunteita kuin meille muille.

Onneksi on rajat rikkova rakkaus.
Jumalan rauhaa.

18

Hän on enemmän kuin lemmikkieläin. Hän on perheenjäsen.
Hän on enemmän kuin kissa. Hän on kissa, koira ja avaruusolio yhdessä paketissa.
Hän on meidän Unto, eli Umppa.

Toukokuussa poika täyttää kolme. Hän on meidän kuopus ja varsin tietoinen statuksestaan, puhdasrotuinen lellivauva. Hänen vartalonsa vaikuttaa useammin makaronilta kuin jäntevältä luurangolta. Hän kaivautuu peittosi alle ja kun silität hetken, hän alkaa kehräämään. Hän tuijottaa sinua suurilla pöllönsilmillään ja laittaa sinut väkisinkin nauramaan. Niin urpolta hän näyttää. Hän tulee ja puskee. Hän noutaa leluja ja kuljettaa niitä suussaan. Hän juoksee ulostamisen jälkeen rallia ympäri asuntoa. Hän pysyy sylissä, hän tulee viereen, työpöydälle, tietokoneen päälle ja pyörii jaloissa keittiössä. Hän on melkein aina läsnä. Oli se sitten nojatuolissa olohuoneessa kun teen töitä, tai keskellä junarataa poikien leikkiessä.

Hän on hieno eläin. Niin hieno, että pelkään hänen kuolemaansa jo nyt. Kuulen kuinka terapeuttini sanoisi ”älä murehdi etukäteen”. Mutta välillä se vain iskee. Tuollaista kissaa ei ole toista. Hän on uniikki. Valioyksilö joka on valloittanut jokaisen sydämen.

Umppa on hahmo joka on käännyttänyt useita koiraihmisiä puolelleen. Hän tekee tärkeää työtä kissanvihaajien jaostossa. Hän voittaa sydämen kerrallaan puolelleen. Eniten Umppa luottaa oikeaan kuopukseeni, Aapoon. Kun isompi ihminen kävelee hänen luokseen, hän saattaa nousta ja kipittää sivuun, ihan vaan varuiksi. Aapon edessä hän makaa ketarat ojossa ja odottaa selällään halausta. Hän antaa halata, hän antaa retuuttaa. Hän ei koskaan ota kynsillä kiinni, ei edes pelästyessään.

Hän tulee meitä vastaan ovelle. Jos emme ole hetkeen nähneet Umppaa alakerrassa, pieni huudahdus ja hän tallustaa yläkerrasta unisena tsekkaamaan kuka kaipailee.

Luonteensa ansiosta hänestä tuli tärkeä. Perheenjäsen. Kissoihin voi olla vaikea kiintyä, he kun eivät aina näytä rakkauttaan. Umppa näyttää.

Umppa on kerännyt sen verran huomiota ja kommentteja somessa, että kaavailen oman Instagram-tilin avaamista kollille. Kenties joku päivä.. Siihen asti Umpan seikkailuja voi seurata Instagram storiesin puolella. (@kaisujouppi)

Toki Umppa on toisinaan myös täysi mulkku. Alimmassa kuvassa olevan tuolin verhoilun hän on repinyt piloille ja viime keväänä hän päätti pissiä lattioille. Kissanvihaaja olisi jo vienyt mirrin ladon taakse, mutta meillä perheenjäsen vietiin tutkimuksiin. Hänet ultrattiin ja otettiin verikokeet. Terve hän toki oli, pissat olivat ilmeisesti mielenosoituksia (ties mistä?). Huoh. Niin kissamaista.

 

31

Tapaninpäivän aamuna kello viisi maa oli loskainen, räntää satoi ja pimeys oli vailla vertaa. Olimme pakanneet auton joulupäivänä valmiiksi, hyppäsimme autoon ja lähdimme ajamaan nelisteen kohti pohjoista.

Päivä valkeni, maisema alkoi näyttää valkoiselta, päivä pimeni ja yhdentoista tunnin reissun jälkeen saavuimme määränpäähän, Kuusamoon. Rukan rinteiden alla meitä oli vastassa lämpimässä mökissään Kain vanhemmat ja valmiiksi katettu pöytä. Järvenpäässä aloitettu joulu jatkui ruoan ja pakettien muodossa mielettömissä maisemissa. Maisemissa, jotka valkenivat meille kunnolla seuraavana päivänä.

Olemme laskeneet pulkkamäkeä kiljuen, käyskennelleet Pienellä Karhunkierroksella, koikkaroineet kosken yläpuolella riippusillalla ja nauttineet voisilmäpullia kahvilassa keskellä metsää. Kain vanhemmat yllättivät meidät elämysreissulla porofarmille. Tutkailtiin revontulia, syötettiin poroja aitauksessa ja käytiin poroajelullakin. Kuulimme paljon nippelitietoa poromiehen arjesta. Tunnelma on ollut hyvä ja lämmin, vaikka ulkona on ollut matalimmillaan -23 astetta. Pojat ovat nauttineet lumesta täysin rinnoin ja ovat jokaisen reissun jälkeen jääneet pihalle vielä vähän mäkeä laskemaan.

Tykkylumi luo heittämällä kauneimman lumimaiseman, mutta täällä pohjoisessa myös valo on erityistä. Auringon laskut ja nousut, sekä erilaiset pilvet tuovat jokaiseen aamuun ja iltaan spesiaalia kauneutta. Sielu lepää. Se lepäisi varmasti vielä enemmän, jos saisi tassutella rauhassa kaksin Kain kanssa metsässä kuvaillen. Nyt ollaan menty toki lasten tahdilla ja toiveilla, eivätkä ne ihan aina kohtaa omien mieltymysten kanssa. Vanhemmuuden haasteita.

Ehdimme nauttia pohjoisen kauneudesta vielä huomisen, Uuden Vuoden aatonaattona suuntaamme aamusta nokan kohti sateista etelää. Haaveissani siintää etelän talvet, joissa lumi tulisi marraskuun alussa pienen pakkasen kera ja pysyisi sellaisenaan maaliskuun alkuun asti. Lumen tuoma valo on kultaakin kalliimpaa.

15

Olen sitä mieltä, että vanhempieni keittiö on liian pieni. Jouluateria on ehdottomasti koko vuoden lempparijuttuni. Rakastan jouluruokia, rakastan tunnelmaa jonka joulu tuo mukanaan ja odotan toki kauhulla niitä mahdollisia jouluja jolloin vanhempani eivät ole enää täällä. Ajatus oksettaa ja toivottavasti saamme viettää vielä kymmeniä jouluja yhdessä.

Mutta se keittiö.. Haaveilen joulusta jolloin aterian ääressä istutaan koko ilta. Ylipäänsä haaveilen keittiöstä joka on koko kodin sydän, jonka ruokapöydän äärellä ihmiset viihtyvät iltapäivästä pitkälle yöhön. Nykyään istahdamme alas kolmen aikaan ja puoli viideltä kaikki on jo viimeistään ohi. Keittiön pienuuden (ei se oikeasti ole edes kovin pieni, mutta jotenkin jengi ajautuu siitä pois syötyään) lisäksi lapset tuovat oman osansa sähläykseen. Meillä joulupukki tulee ruoan jälkeen ja sen vuoksi aikuisillakin on paine (etenkin äidilläni) edetä asioissa. Ruoat kylmään, tiskit koneeseen, pöytä tyhjäksi! Usein tuntuu siltä, että rauhoittuminen tapahtuu vasta joulupäivänä.

Joulu on juhlista ihanin ja kirjoitinkin eilen päiväkirjaan, että yritän keskittyä tänä jouluna hetkeen. Joulu on niin nopeasti ohi, hirmuinen härdelli päällä ja sitten nukkumaan. Useana aattoiltana iskee haikeus. Taas pitää vuosi odottaa uutta jouluaattoa.

Tänään olen herännyt kahdeksalta, Kai katsoi puhelimestaan vieressäni videoita ja kun avasin silmäni ensimmäisen kerran, hän kaappasi minut kainaloonsa. En ehtinyt avata silmiäni toistamiseen kun hän jo supisi korvaani hyvän joulun toivotukset. Pötköttelimme pitkään, söimme aamupalaksi leipomaani saaristolaisleipää kinkulla ja omenaisella sinapilla. Pojat saapuvat kohta luokseni isältään, valmistamme muutaman salaatin joulupöytään ja hipsimme kolmeksi vanhempieni luokse. Taustalla soi joulumusiikki, aurinko paistaa ja Geisha-konvehdit odottavat suutani.

Huomenna otamme rennosti ja pakkaamme laukut. Miten joululomamme jatkuu? Siitä lisää myöhemmin!

Rentoa, leppoista, vatsantäytteistä joulua teille kaikille! <3

9

Kaverini sanoi minulle pari päivää sitten: Jos tykkäät edes ihan vähän tosta miehestä, niin pidä siitä kiinni. No juu. Kyllä mä olen sen tajunnut, aikaa sitten. Vaikka vieläkin on vaikea uskoa, että tuossa hän ajatteli rinnalla pysyä.

Uutena vuotena meillä tulee puoli vuotta täyteen yhteiseloa. Erosin lasten isästä reilut neljä vuotta sitten ja sen jälkeen minulla on ollut Kain lisäksi yksi suhde, joka kesti puoli vuotta. En tiedä miksi, mutta pidän puolen vuoden ylitystä jonain mystisenä virstanpylväänä. Saa nähdä alanko tammikuussa uskoa neljän hengen ydinperheeseen vai pelkäänkö edelleen, että kaikki menee kuitenkin päin honkia jossain vaiheessa.

Kai tapasi pojat kun olimme tapailleet reilun kuukauden. Kaikki ottivat toisensa vastaan erittäin hyvin, eniten lämpesi kohta 12-vuotias Leevi. Hän oli eniten odottanut, että äiti löytää poikaystävän ja hän saa mieskaverin. Hän oli se joka läpsäytteli Kaita pyllylle ja kyseli kysymyksiä. Hän on se, joka kaipaa Kaita ja kyselee joka päivä ”tuleeko Kai tänään meille?”

Aapo ja Kai taas ovat samaa maata. Hitaasti lämpeäviä, ottavat oman aikansa. Aapo on tottunut kolmevuotiaasta asti pitämään äitinsä rakkauden itsellään. Vastasin muutamiakin kertoja kysymykseen ”Rakastathan sä meitäkin vielä?” Muutaman kuukauden kuluttua tapaamisesta Aapo nojaili sohvalla Kain kainaloon.

Yksi suuri muutos on jaksaminen. Äiti jaksaa paremmin. Olen varma, että pojat aistivat vahvasti myös äidin onnen. Seison edelleen sanojeni takana: arki (ainakin minun) on helpompaa kun sitä jakaa toinen aikuinen. Pinna pitenee, tuplaantuu.

Muutama kuukausi sitten kävin kotona poikien kanssa lyhyen ja ytimekkään keskustelun. Kysyin miltä heistä tuntuisi jos Kai muuttaisi meille. Molemmista se olisi hyvä ajatus. Niinpä helmikuussa meitä on virallisesti täällä neljä (+Umppa-kissa). En vieläkään tahdo uskoa, että tuommoinen paljasjalkainen stadilainen nuorikko haluaa vapaaehtoisesti jättää Helsingin ja muuttaa VANHEMMAN naisen ja hänen lastensa (JA KISSAN!) luokse Järvenpäähän.

Minua ja varmaan teitäkin kiinnostaa mitä tuo meistä ajattelee, tai oikeastaan lapsista. Pakko kysyä!

Oletko hullu?
Njähhg. En mä nyt usko. Tai noh niin.. Mikä on hullu?

Mitä lapset ovat tuoneet sun elämään?
Erilaista arkea. Oikeeta perhe-elämää. 

Onko se positiivinen asia?
On. Se on muutos siihen suuntaan mihin haluan elämääni vievän. Tulivat nopeammin kuin ajattelin, mutta se on tosi hyvä kanssa. 

Miten uskallat muuttaa pois Helsingistä?
Miks sinne pitäis jäädä?

Asteikoilla 1-10 kuinka paljon tykkäät koko tästä paketista?
Ei toi oo hyvä kysymys. Totta kai vastauksen pitää olla kymmenen.

Mikä on kivointa mitä mun poikien kanssa voi tehdä?
Tähän mennessä on ollut kivaa olla niiden kanssa esimerkiksi mökillä. Siellä ollaan täysii kaikki yhdessä. Tai sitten vaan ihan täällä kotona oleskelu (!!! HUOM. Hän sanoo jo ”kotona”). Sunnuntait on parhaita. 

Onko sulle luontevaa olla itseksesi lasten kanssa?
No joo noh, en mä nyt siitä mitään stressiä ota. 

Mitä odotat tulevaisuudelta skidien osalta?
No ne varmaan kasvaa. Varmaan enemmänkin sitä, että tästä tulee vielä normaalimpaa arkea ja luottamus syvenee. Että voidaan kahdestaan tai kolmistaan tehdä juttuja. Että se ei ole outoa, vaan ihan peruskauraa kaikille osapuolille. Käydä kaupassa, mennä jonnekin. 

 

SELEVÄ. Olin siitä aivan varma, että joku tajuaa millainen aarre täällä Järvenpäässä odottaa. Että en mä nyt tiedä mitä mä tässä ihmettelen. Sieltähän se tuli, kuten uskoin.

 

126

Mitä mulle kuuluu?

Jäin oikein makustelemaan tuota kysymystä.

Tänään olen Kain kanssa käynyt kuvaamassa videon arkkitehdille tontistani. Se kutkutti ihanasti. Meillä ei ole vielä sen suurempia aikatauluja projektille, mutta toivoisin tontilla tapahtuvan jotain ensi vuoden aikana. Tontilla on paljon rakennusoikeutta jäljellä, mutta tontti ei ole kovin suuri. Oli täten myös huojentavaa kuulla arkkitehdilta, että haaveilemamme tönö mahtunee tontille hyvin.

Olemme rakentamassa uutta kotiamme vanhempieni viereen. Pääsen samalle tontille siskoni ja vanhempieni kanssa. Palaan lapsuuteni maisemiin ihan tosissaan. Täten saatan rakentaa loppuelämäni kotia. Se tuntuu hurjalta ajatukselta ja salaa toivon, että ehdin asua elämässäni monessa muussakin maassa. Mutta tavoitteena on palata aina kotiin.

Projektista tulee mielenkiintoinen. Tavoitteena rakentaa ekologinen, kestävä, kaunis ja omaperäinen talo. Unelmieni koti, josta ei halua poistua. Talon suhteen jännittää pirusti about kaikki. Mutta onpas mahtavaa jakaa huolet, kysymykset ja innostus ihka oman poikaystävän kanssa.

 

Työrintamalla ovat muutoksen tuulet puhaltaneet. Kannoin äsken pöytäkoneeni alakertaan, siirryn virallisesti uudelle studiolleni huomenna, kun aamulla heitän työhuonetavarat Käpylään. Tällä hetkellä panikoin tuleeko tilasta kohtuuttoman kallis varasto, mutta pitänee ajatella pidemmällä tähtäimellä.

Se on ollut unelmani useita vuosia. Pääsen samaan tilaan upean Riikka Kantinkosken kanssa ja meillä on siellä jengi pöytäpaikkalaisiakin. On luksusta päästä jälleen keskelle työyhteisöä. Toivon, että konttori on vilkas ja tuo elooni paljon hyvää energiaa. Olen ollut nyt puolitoista vuotta kotona ja alan haista homehtuneelle.

Toteutuneet unelmat usein unohtaa heti kun ne tulevat toteen. Olenkin nyt yrittänyt muistutella itseäni siitä, kuinka upea mahdollisuus tämä on. Minulla on käytettävissä upea tila, hyvällä sijainnilla. Studiossa riittää luonnonvaloa ja siellä on keittiö. Siinä on kaikki mitä olen tilalta haaveillut. Nyt täytyy toivoa, että saan tilasta hyödyn irti.

Minulla on nyt paljon virityksiä useaan suuntaan, mutta mikään ei ole vielä ottanut kunnolla tuulta alleen. Se on stressaava vaihe malttamattomalle ihmiselle, mutta nyt täytyy vain uskoa.

Tammikuu tuo tullessaan myös aivan uuden homman; palaan koulunpenkille. Olen oppisopimuksella omassa yrityksessäni ja toivon koulutuksen tuovan uutta pontta hommaan. Olen saanut Educolta myös mentorin jonka kanssa yksi puhelu toi jo vahvaa uskoa tulevaan.

 

Olen ollut viime aikoina erittäin onnellinen Kaista. Me eletään elämää jollaisesta olen haaveillut niin kauan kuin muistan. Pelkään toki koko ajan kaiken kaatumista, vaikka yhtäkään syytä ei ole. Yritänkin nauttia tästä elämänvaiheesta ja tästä ihmisestä joka tallusti polulla eteen. Nyt vallitsee hyvä pössis.

Meillä on edessä joulukuussa ihana reissu lasten kanssa pohjoiseen, Kain mökille. Sitä reissua odotan yllättävän paljon, vaikka edessä on kymmenen tunnin ajo ja pirun kylmät ilmat. Mutta se tuntuu seikkailulta ja on ihanaa viedä pojat pohjoiseen. He eivät ole koskaan olleet niin korkealla. Viihdyn myös todella hyvin Kain vanhempien kanssa ja he ovat ottaneet minut ja pojat niin ihanasti vastaan, että ei voi kuin hymyillä.

Tammikuussa suuntaan henkisesti melko raskaalle reissulle Kambodžaan. Lähden World Visionin lähettiläiden matkaa tallentamaan. Se on seikkailu jollaista en ole aiemmin kokenut ja odotan sitä jännityksellä, mutta myös hieman pelonsekaisin tuntein. Matkaan on lähdössä ihana porukka, joten meillä tulee kyllä varmasti huippureissu. Ellei kuolla maamiinaan.

Helmikuun puolella palaan Kain kanssa samoille kulmille. Meillä on varattuna yhdeksäksi yöksi Balilta sviitti omalla uima-altaalla ja me aiotaan lukkua. Se on uusi termimme lukemisen ja nukkumisen yhdistämiselle. Ensin luetaan ja sitten nukahdetaan ja sitten taas luetaan. Sen voimilla jaksan painaa vaikka läpi harmaan kivet. Ah, lomat on kyllä ihmisen parasta aikaa.

Palaset loksahtelee kohdilleen, mutta ne toisinaan loksahtelevat myös pois paikoiltaan. Ihan kirjaimellisestikin.. Viime viikolla makasin melko ison kivun kanssa osteopaatin penkissä, kun yliliikkuvat yläselän nivelet olivat naksahdelleet vinoon. Fyysinen kunto ja -terveys onkin yksi iso riippakivi. Pessimistinä odottelen milloin syöpä iskee, milloin joudun lonkkaleikkaukseen, milloin saan reuman.. Pelko asuu minussa ja välillä sitä joutuu käskeä poistumaan!

Henkisesti olen kuitenkin juuri nyt suht tasapainossa. Ahdistus tulee ja menee, mutta Kai on loistavana tsempparina ja usein osaan itsekin järkeillä itseni ulos tilanteesta. Olemme tehneet terapiassa toimintasuunnitelman; mikäli etenemme hyvin kevään aikana, en mahdollisesti hae kolmatta kuntoutusterapiavuotta. Mitään ei ole lyöty lukkoon, mutta minulla on hyvä vaihde silmässä. Ymmärrän itseäni koko ajan enemmän, kehityn ihmisenä ja suunta on hyvä.

On suunnitelmia, on ajatuksia. On onni. Nautitaan nyt tästä.

 

57

Hän asuu nykyään osittain Helsingissä, mutta on niin kiireinen, että tapaamme aivan liian harvoin. Optimaalinen Friman-aika kuussa olisi vähintään neljä päivää. Nyt kalenterissa on muutaman kuukauden sisään neljät deitit ja istun parhaillaan Frimanin sohvalla onnellisena, kuin kotonani.

Toissa viikonloppuna olimme täällä Turussa lasteni ja Kain kanssa kaksi yötä ja tuore poikaystävänikin sulautui samoin tein symbioosiin johon ajaudumme aina kun tulemme tänne. Kyllä Frimanien huomassa on ihmisen hyvä olla.

Ja siksi hieman ärsyttääkin.

Tapasimme Lauran kanssa työmatkalla kahdeksan vuotta sitten. Viikon matkan aikana ystävystyimme ja tunsimme sielunsiskoutta. Suurin miinus toveruudessamme on se, että hän asuu kaukana ja on, kuten sanottu, kiireinen. Laura on ihminen johon kaikki rakastuvat, enkä ihmettele ollenkaan tätä ilmiötä. Hänessä on taikaa, enkä saa hänestä tarpeekseni. (Paitsi muutaman kerran pitkällä työmatkalla olen saanut.)

Lauralle voi puhua mistä vaan ja meidän huumorimme on mustaa kuin muta. Kun erosin, Laura lähetti minulle kukkia joissa hän kertoi kaiken järjestyvän. Ja oli oikeassa. Välillä katson Lauraa ja ihmettelen miten hän pitää paletin kasassa. Huolehtii perheestään, tekee jumalattomasti töitä, muistaa ystäviään ja hänen kalenterinsa on yleensä täyteen buukattu monella viikolla eteenpäin. On juhlia, arkea, ystäviä, lapsia, työkeikkoja.. Elämää, mutta ihan hemmetisti!

Vaikka Friman on nykyään myös radiossa ja telkkarissa, hän ei ole muuttunut yhtään (okei, rohkeammaksi mutta sehän on vain positiivista!) Aitous onkin parasta Laurassa. Pahinta ystävyydessämme on se, että olen toisinaan ollut kateellinen Lauralle. Enkä varmasti ole ainoa. Kun duunari-Lauran uraputki lähti nousuun ja itse kipuili töiden kanssa, se oli toisinaan vaikeaa. Mutta kaikkeen tottuu ja ystävyydessä on se kiva juttu, että yhtä aikaa voi olla helvetin ylpeä bestiksestään.

Parasta meissä on se, että minäkin olen aito oma itseni. Olen usein ollut järjen ääni ja rauhoitellut hysteeristä äitiä joka luulee vauvansa menehtyvän nuhaan. Me kannustetaan ja tuetaan toisiamme, haluamme olla kartalla toistemme arjesta. Laura on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, vaikka välillä viikot vierii ja toisen elämää seuraa vain somen kautta.

Me jatkamme aina siitä mihin jäimme edellisellä kerralla ja nykyään meillä on myös neljä poikaa (ja ristiin kaksi kummipoikaa) jotka tulevat toimeen keskenään loistavasti. Odotan elämältä enää yhteisiä ulkomaanmatkoja koko jengillä! Ja lisää Laura-laatuaikaa, toki.

Aitous on se syy miksi pystyn tulemaan yökylään milloin vain, kaivamaan oma-aloitteisesti kaapista teetä ja avaamaan suuni sen kummempia miettimättä. Kuten tänään.

 

 

27

Tässä on Kai. Hän on aika hupsu. 

Huhtikuussa me juteltiin Tinderissä (johon mulla tulee ikuisesti olemaan viha-rakkaussuhde) ja haluttiin kohdata, mutta universumi oli eri mieltä. Aikataulut eivät natsanneet ja kuten hyville miehille käy, joku ehti napata Kain.

Mua harmitti. Kailla oli muutama hassu kuva tilillään, mutta yhdessä hän hymyili niin ihanasti ja silmistä näki, että nyt on hyvä tyyppi kyseessä. Kun Kai tuli Tinderissä vastaan muutama kuukausi myöhemmin, painoin sydäntä ja selasin puhelinta kiireisesti, olinko tallentanut hänen numeronsa.. OLIN! Kun hetkeä myöhemmin tuli Tindermätsi ja tekstari samalta ihmiseltä, hymyilin.

Me nähtiin pian. En halunnut mokata kohtaamista uudelleen. Olin itse kliseisesti pisteessä, jossa en odottanut ihmeitä ja luotto itseeni sekä miehiin oli mennyt. Oli tunne, että meillä varmasti klikkaa mutta jos tuommoinen hurmuri tykästyisi minuun, se olisi ihme! Kai jäi yöksi ja jo illalla sovittiin, että nähdään uudelleen.

Ja niin me on nähty. Toisten treffien jälkeen poistettiin Tinderit ja suhteemme lähti rullaamaan omaa polkuaan, jopa hieman salaa meiltä. Suuret keskustelut käytiin heti alkuun ja huomasimme ajattelevamme asioista todella samalla tavalla. Kai näki pojat kuukauden tapailun jälkeen ja ollaan vietetty pari viikonloppua ja muutamia arki-iltoja nelisteen. Rauhalliseen tahtiin, tilanteita pakottamatta. Pojat tietysti ottivat Kain vastaan erittäin hyvin ja hurraavat nykyään aina kun kerron hänen saapuvan.

Vaikka suhde on kulkenut omalla painollaan, ei spekuloinneilta ole vältytty. Ei tietenkään, kun on Kaisu kyseessä. Olen käynyt jälleen paljon läpi menneisyyttä ja kaatanut taakkaa vähän liikaakin Kain harteille. Olen epäröinyt hulluja asioita, kuten sitä, etten vielä ansaitse rakkautta. Suhde myös käynnistyi niin, että viihdyimme yhdessä erittäin hyvin, kaikki klikkasi mutta oloni oli rauhallinen. Sen voisi kuvitella olevan hyvä asia, mutta en ollut psykoottisessa rakkaushuumassa tai syömättä ihastuksissani. Se herätti kysymyksiä, koska en ollut koskaan aiemmin lähtenyt suhteeseen sillä tavoin.

Tässä on paljon. Tässä on mieletön puheyhteys ja kunnioitus. Arvostamme toisiamme ja haluamme toisillemme hyvää. Kai sulautui elämääni täydellisesti, hän pitää siitä että olen outo ja antaa minun tehdä töitä illalla, vaikka olisi tullut arkena Helsingistä luokseni. Hän tulee luokseni. Se on jo paljon, Järvenpää tai lapset eivät olleet missään vaiheessa ongelma. Hän on innoissaan elämästäni ja hän elää omaa elämäänsä intohimon ja sellaisten ajatusten varassa joissa kohtaamme.

Meillä on tunne, että tämä voi edetä vaikka ja minne. Se on tärkeä pohja suhteelle, mutta menemme silti päivä kerrallaan. Olemme hyvin tietoisia siitä, että yhteinen polku voi jakautua jossain vaiheessa. Keskitymme nyt tähän hetkeen ja siihen, että lähdemme 1,5 viikon päästä yhdessä Italiaan. Nyt on hyvä ja se on tärkeintä.

Kain kanssa on turvallinen ja rauhallinen olo. Kai tuntuu kodilta. Enkä mä kestä sitä, että meidän nimet on Kai ja Kaisu.

 

109