Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kumpikaan ei tunnu kodilta. Nykyisestä asunnosta on riisuttu paljon, osa myyty, toiset pakattu erilaisiin kasseihin ja laatikoihin. Yhdet menevät kirpputorille, toiset kaatopaikalle ja suurin osa kerääntyy makuuhuoneen nurkkaan, josta lopulta siirtyvät uuteen taloon.

Taloon. En osaa sanoa vielä ”kotiin”, olen hyvin jykevästi välitilassa, enkä oikein viihdy kummassakaan osoitteessa.

Uudessa kodissa olemme pakertaneet nyt muutaman kuukauden ajan kaiken vapaa-aikamme. Paljon on edistytty, mutta hommat eivät tunnu loppuvan – yksikään huone ei ole täysin valmis. Välillä saavutan jopa tunteen ei enää paljoa ja sitten lamaannun, kun kirjoitan ylös mitä vielä pitää etsiä, tehdä, ostaa, noutaa, kasata. Olen kuitenkin päättänyt luottaa, että saamme tarvittavat valmiiksi ja kun me toivottavasti pian pääsemme muuttamaan sisään – talo alkaa heti tuntua kodilta, vaikka olisimme kuinka kaaoksen keskellä puuttuvien asioiden kanssa.

Vanhasta tehtaastamme olemme jo toinen jalka ulkona. Niin ihana väliaikainen koti kuin tämä on ollutkin, painottaisin tällä erää sanaa vanha. Paikat alkavat hajota lopullisesti juuri meidän lähdön alla ja vaikka tilaa on hervottomasti, olemme valmiit poistumaan. Sen eteen olemme tehneetkin jo viralliset toimet ja lähtö on edessä kesäkuun lopussa, oli meillä muuttolupa tai ei. Kutsumme tehdasta vielä kodiksi. Siellä on meidän omaisuus ja elukat, siellä nukumme. Vaikkakin pojat lattialla – heiltä lähti sängyt jo yli kuukausi sitten ja työpöydät siinä samalla. Koko tila on muuttunut salaa melko kolhoksi, kun huonekalut ovat sohvaa myöten hävinneet ja siivouksesta ei pidetä kovin hyvää huolta.

Koska yritykseni töiden määrä on ailahtelevaista sorttia ja koska olen melko järjestelmällinen (sekä malttamaton) ihminen – olen tosiaan aloittanut irtaimiston myynnin ja pakkaamisen hyvissä ajoin. Kirppispöytä on varattu alkavaksi viikko ennen toivottua muuttoa ja olen iloinen, että saan viedä tavarat suoraan sinne, enkä joudu kuljettaa niitä uuteen taloon.

Vaikka en suoranaisesti pidä välitiloissa lillumisesta, pidän muuttamisesta! Se on aivan loistava mahdollisuus käydä omaisuus kunnolla läpi, luopua ja jännittää miten kaikki rakkaat esineet löytävät paikkansa uudesta, kun ne avaa kääreistä toisessa osoitteessa. Uusi talo on kuin tyhjä canvas.

Tavaroiden määrä yhteen läjään laitettuna on kuitenkin useimmilla ihmisillä lamaannuttava – niin täälläkin. Vaikka karsin kuinka, makuuhuoneen nurkan kasa on alkanut vaikuttaa vuorelta. Tuijotan sitä iltaisin ja mietin, mitä helkuttia mukamas teemme näillä kaikilla tavaroilla!? Ahdistavinta on, että kasassa on vasta murto-osa meidän irtaimistosta. On aina yhtä tuskaista kohdata oma materialismi, etenkin kun kutsuisi itseään mieluusti minimalistiksi. Olen tajunnut jo vuosia sitten, että tyylini voi olla minimalistinen, mutta olen kyllä umpihamsteri astioiden ja vaatteiden kohdalla. Minulla on hallussa myös varastoinnin kulmakivet ja olen niitä ihmisiä, joilta löytyy erilaisia ruuveja, kumilenkkejä, nappeja, kuivamuonaa ja aina seuraava täysinäinen pullo shampoota, joskus viisi, jos on ollut hyvät tarjoukset. Hahah.

Nyt onkin aika katsoa hamsterointia silmästä silmään ja minusta tekee oikein hyvää tehdä muuttoa kuukauden ajan pikkuhiljaa. Vielä kaksi päivää sitten katsoin eräitä mukeja ja tuumin, että tavallaan nämä ovat kyllä käytännölliset ja ihan hyvän kokoiset, kun joskus saatan ottaa kaakaota. Tänään katsoin niitä uudelleen ja totesin, että eivät ne kovinkaan paljon hehku onnea ja laitoin kirpputorikassiin. Hamsteri tarvitsee prosessia ja mieluusti vähän venytettyä sellaista. Hamsterilla saattaa myös olla todella paljon rakkaita tavaroita ja vilkkaasta mielikuvituksesta huolimatta olen huomannut, että osa tavaroista pitää siirtää uuteen, vaikka en ole ihan varma sopiiko ne sinne. Tulen luopumaan asioista myös muuton jälkeen, kun saan kysymyksiin vastauksia.

Huomenna meidän pitäisi saada sähköt talolle. Lamppuja, pistorasioita ja palovarottimia on aseteltu viime päivinä vimmatusti. Hanoja on ilmaantunut altaiden kaveriksi ja wc-istuimet on nostettu seinälle. Talo valmistuu ja ihan pian saamme kutsua sitä kodiksi. Sitä ennen päälle on vedettävä kutosvaihde ja tanssittava ylijumalille, jotta kaikki tarvittava saadaan valmiiksi!

Aivan hullua, että kohta välitila on ohi.

 

10

Viisitoista vuotta sitten haaveilin ääneen betonilattiasta ja sain muutamalta keski-ikäiseltä ukkelilta jyrkän tuomion. Kova, kylmä, ruma ja hankala toteuttaa. Tuolloin ainoa mikä minua huolestutti huolestutti oli hinta, lattialämmitys oli harvinaisempaa herkkua ja täten tyyristä puuhaa. Ajauduin kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin remontoimaan ensimmäistä asuntoa ja sinne kivilattian toteuttaminen oli mahdotonta.

Betonilattia on pysynyt mielessäni kaikki nämä vuodet. Olen aina fiilistellyt lofteja ja tehdasasuntoja, rouheutta sliipatun sijaan. Betoni valikoitui lopulta uuden kodin lattiamateriaaliksi – olin toki katsellut myös upeita parketteja. Mikäli kodin seinät olisivat olleet tasaisen valkoiset, betonilattia olisi saattanut tuntua liian kylmältä. Kun päätimme lähteä rakentamaan CLT-taloa, jonka seinät ja katto ovat itsessään puuta, tuntui oleelliselta saada kiveä balanssiksi. Emme halunneet puuta kaikkialle, vaikka se ihana elementti onkin.

Uuden kodin lämmitysmuotona on maalämpö ja lattialämmitys, kauttaaltaan. Talomme märkätilat saivat maakostean betonin putkien ja eristeiden päälle hyvissä ajoin, jotta saimme laatoituksen aloitettua. Maakostea kuivuu paljon nopeammin kuin märkäbetoni ja siinä on paljon plussaa perinteiseen märkävaluun nähden. Se ei kuitenkaan sovellu hiottavaksi betonilattiaksi, sen huokoisuuden vuoksi.

Kun oli perinteisen märkävalun aika, kohtasimme pari haastetta. Clt-talon välipohja päästi muutamasta kohdasta tiputellen vettä alakertaan, tehden jo jähmettyneeseen valuun reikiä, jotka paikattiin lopulta aivan väärän värisellä massalla. Teimme hiontavaiheessa lakkaseosta (hiontapölyä ja lakkaa) niiden päälle ja ne maastoutuvatkin nyt kokonaisuuteen paremmin. Paikkaukset olisi tosin pitänyt hioa vielä ensimmäisen lakkakerroksen jälkeen, nyt ne tuntuvat hieman karheammalta kuin muu lattia. Toiseksi haasteeksi muodostui seinänvierustat, jotka jäivät kyseenalaiseen kuntoon. Suunnitelmissa oli listaton koti, valu jäi kuitenkin liian kauas seinästä, eikä se paikkailuilla tullut siistiksi. Taidamme odottaa päätöksen kanssa vielä tovin, joskos rumat reunat eivät pistä silmään, kun koti on kalustettu. Pidän listoja turhina pölyn kerääjinä ja harmittaa kyllä, että tämä suunnitelma meni plörinäksi.

Valun toteutti ammattilaiset ja betoni jätettiin kuivumaan rauhassa muovien alle. Muutaman viikon päästä vuokrasimme itse hiomakoneen ja imurin. Timanttilaikoilla rouhimme betonin muodostaman liimakerroksen pois pinnasta. Se oli pölyistä ja jännittävää puuhaa. Kuitenkin juntimpikin uuvatti siihen kykenee, joten jännitys piti lähinnä hereillä. Emme kuitenkaan olleet täysin pro elämämme ensimmäisellä koneellisella hiontareissulla –  toisella kerralla ymmärsimme, että meidän olisi pitänyt rohkeasti rouhia pinnasta vähän enemmän pois. Liimakerroksen poistolla tehostetaan betonin kuivumista, poistimme sen suurpiirteisesti, mutta se olisi ehdottomasti kannattanut poistaa huolella ja kunnolla kaikkialta. Seuraavalla hiontakerralla jouduimme hakemaan jälkikäteen timanttilaikat uudelleen, kun ymmärsimme, että hienommat laikat eivät niitä irrota. Oppia ikä kaikki.

Betoni sai kuivua monen monta viikkoa muovien alla liiman poiston jälkeen. Sitten vuokrasimme tosiaan koneita uudelleen. Tällä kertaa muovitimanttilaikkoja, kahdella eri vahvuudella. Sekä käsihiomakoneen. Nämä laitteet laikkoineen olivat hellävaraisempaa hiomista varten, joilla pinnasta tulee sileä. Pääosin käytin kuitenkin isäni ihanaa (mutta varsin kovaäänistä) pikkuista silitysraudan mallista hiomakonetta, jolla hinkkasin reunoista P40 karhealla hiomapaperilla ensimmäiseltä kerralta jääneet liimat pois. Tuona viikonloppuna aika voitti meidät ja jälki jäi paikoitellen eläväiseksi. Teimme parhaamme ja se ei ihan riittänyt täydelliseen lopputulokseen kauttaaltaan. Sunnuntaina tuli hetki, jolloin molemmat oli sitä mieltä, että nyt riittää, se on tarpeeksi hyvä ja isketään lakka päälle! Yksinkertaisesti päätimme, että meidän eläväinen betonilattia saa luvan olla todella eläväinen.

Betonin päälle levitettiin lastalla ja telalla mattalakkaa. Kirkkaaksi kuivuva lakka oli maitomainen seos (lakka+kovete), jota kaadoimme suoraan lattialle. Levitimme terävällä kumilastalla reunat ja telalla muut alueet. Laitoimme lakkaa kaksi kertaa, jättäen ensimmäisellä kerralla ehkä hieman liian niukan kerroksen. Kolmannesta levityskerrasta ei varmasti olisi ollut haittaa, mutta kuten hionnan kanssa, totesimme sen olevan meille riittävä.

Somessa olen seurannut kuinka monilla siintää haaveissa täydellinen betonilattia, joka sitten epäonnistuu ja sen päälle laitetaan mikrosementti tai puhtaasti aivan toinen lattia. Me todettiin jo alussa, että lattia joutaa mennä kyllä todella suuresti pieleen, että luovumme visiostamme. Suunnittelimme etenemisvaiheet mielessämme:

Mikäli lattia halkeaa –> sekoitamme irti hiottua betonipölyä ja lakkaa massaksi ja sivelemme sitä halkeamiin. Halkeaminen on toki edelleen mahdollista ja tämä saattaa hyvinkin olla edessä!
Mikäli lattia on katastrofi –> levitämme päälle uuden tasotteen TAI sekoitamme lakkaan hieman sävytettä TAI teemme Betolux-koktailin.
Mikäli lattia ei niilläkään etene edustavaksi –> harkitsemme peittävän maalin vetämistä päälle.
Mikäli lattia olisi ollut aivan järkyttävän hirveä –> olisimme seilanneet rautakauppaan ja miettineet millaisen lattian asennamme betonin päälle.

Lattiasta tuli paikoitellen hirmu kaunis, paikoitellen eläväinen. Reunoja lukuunottamatta olen hyvin tyytyväinen, että saan tanssahdella vihdoin omalla ja itsetehdyllä betonilattialla. Nyt vielä pidetään sormet ristissä, että alla oleva lattialämmitys pelittää ja kylmä lattia muuttuu mukavaksi.

4

Voi pojat, kylläpäs se erikoiskevään nakkasi.

Meidän työmaalla kaikki on edelleen sujunut ilman koronan aiheuttamia viivytyksiä. Hieman tässä keittiön osuus vielä jännittää ja toki kun miljoona asiaa on pöydällä, moni niistä voi mennä pyllylleen – oli poikkeustila tai ei.

Viime viikolla pääsi ensimmäiset laatat seinälle ja alakerran suihkutila onkin jo seinien osalta valmis. Portaat napsahtelivat tänään paikoilleen (ihanat, eikös!) ja ensi viikolla metallipajalta tullaan tarkistusmittaamaan kaide. Valaisimet ovat saapuneet Belgiasta ja Laattapisteen kuorma wc-kalusteineen pyrähti paikalle.

Hyvin jännittävää on nähdä valinnat, kuten laatat ja valaisimet paikoillaan. Osa kiinteistä asioista valaisee tilaa, osa tekee tilaa pienemmäksi, kuten portaat. Projektin alussa kauhistelin olohuoneen ja keittiön pienuutta ja kun kiinteät alkavat sujahtaa paikoilleen, hieman rintaa puristaa. Kaiketi sitä tottuu aikanaan avaran tilan jälkeen kapeampiin kulkureitteihin..

Meillä on itsellä vielä suururakka edessä, kahteen kertaan. Käsittelemme tönön liki kauttaaltaan sisäpuolelta lipeällä ja maalaamme vielä kuultomaalilla päälle. Kaikkinensa siis vedämme kolmeen kertaan melkein kaikki pinnat (yhteensä reilut 700 neliötä) ja lipeän levittäminen ei yhden huoneen kokemuksella ole kovinkaan hohdokasta puuhaa. Tämä prosessi tulee vaatimaan paljon kokista, roskaruokaa ja tsemppaavaa musaa, sekä diapamia parisuhteen säilymisen vuoksi. Hahah. Lipeän pitäisi kuitenkin pitää puu vaaleana jopa 25 vuotta, joten ihan heti tätä projektia ei tarvitse uudelleen tehdä.

Toisena isona urakkana meillä on ennen katselmuksia edessä lattian hiominen ja lakan levitys. Hioimme lattian kauttaaltaan jo kerran, joten tiedämme mihin toisella kerralla joudumme. Se tulee varmasti olemaan helpompi ja mukavampi projekti, kuin seinien ja kattojen käsittely, mutta on siinäkin omat kommervenkkinsa. Toivokaamme, että selviämme näistä.

Sitten on, kuten sanottu, miljoona muuta pikkutehtävää ja keskikokoista projektia. Rautakaupatkin ovat tulleet tutuiksi, käyn ostelemassa kaikkea outoa kuten ovenkarmeja, laastinlevittäjää ja mietin pitäisikö ostaa kultaiset kynnykset tai tarvitsenko kuitenkin oman hiomakoneen.

Eniten pidän siitä, kun saan raksalla harjata sotkuja lattioilta työmiesten jälkeen. Silloin tuntuu, että hommat etenevät. Kodilta mökki ei vielä kuitenkaan tunnu ja vaikka haaveilemme muuttavamme kahden kuukauden kuluttua – asuminen kohteessa tuntuu kovin kaukaiselta. Kun tajuaa, että se tapahtuu mahdollisesti ihan kohta, vatsassa lepattaa perhosia. Näinä heikkoina hetkinä katselen kotona tavaroita ja mietin, miltä ne näyttävät tulevassa kodissa.

Ei sitä oikein ymmärrä, että kohta ajan autoni töiden jälkeen toiseen osoitteeseen. Miltä se osoite tuntuu? Miltä se koti tulee tuntumaan? Miltä tuntuu elämä raksaprojektin jälkeen? Juuri nyt nämä kysymykset tuntuvat hyvin kaukaisilta.

 

8

Maalasimme viikonloppuna varaston seinät sisältä valkoisiksi. Tuntui liki rikolliselta maalata kaunista CLT-pintaa piiloon.

Tekniseen tilaan tulee mööpeliä jos toista ja sen lisäksi siellä tulee olemaan säilytystilaa esimerkiksi matkalaukuille ja talven aikana kesäkukkien ruukuille. Koska seinät oli käsiteltävä jollain – ajattelimme valkoisen tuovan ikkunattomaan tilaan raikkautta ja tilan tuntua. Sitä se tekikin, mutta jouduimme vakuuttelemaan toisillemme koko maalausprosessin ajan, että tämä oli hyvä idea.

Taidamme olla hieman rakastuneita meidän puutaloon. 

Olemme maalaamassa muutamia muitakin seiniä peittävällä maalilla. Kuten yhdestä kuvasta huomaatte, puuta on kaikkialla ja sekin voi olla hieman liikaa. Etenkin matalassa tilassa, jossa kaikki seinät ja katto ovat puuta, tulee helposti mökkiviba jota haluaisin välttää. Uskon, että pieni raikastus noissa tiloissa on fiksu valinta, vaikka voi olla varma, että niitä maalatessa olo tuntuu karmivalta.

Talolla on tapahtunut taas vaikka ja mitä. Etenemme koko ajan, eikä kaikkea muista mitenkään. Aika lailla kaikki tilaukset on hoidettu ja seuraava isoin homma on laatoituksen aloittaminen. Kuten kaikki prosessit tähän asti, sekin pelottaa! Miten kaikki onnistuu ja ennen kaikkea – miltä nuo valitsemani laatat lopulta näyttävät paikallaan.

Me teimme itse ensimmäisen hommamme viikko sitten. Olemme tähän asti käyneet talolla päivittäin (JEP!) siivoamassa ja siirtelemässä tavaroita paikasta toiseen, mutta nyt pääsimme käärimään hihat huolella.

Tartuimme heti alkajaisiksi hiomakoneeseen ja vetelimme timanttilaikalla betonista liiman pois. Tällä toimenpiteellä yritämme hieman nopeuttaa betonin kuivumista. Kokemus oli mielenkiintoinen, etenkin kun kumpikaan ei ollut koskaan käyttänyt hiomakonetta, emmekä tienneet millainen lopputulos on normaali. Haha!

Selvisimme kahden päivän koettelemuksesta suht hyvin ja olemme luottavaisin mielin, että saamme seuraavilla hiontakerroilla lattiasta siistin. Meillä on tavoitteena betonilattia ja täten jännitysmomentteja riittää. Lattia voi esimerkiksi haljeta kuivuessaan.

Meidän seuraava iso projekti on maalaaminen. Minulla ei ole vielä hajuakaan, kuinka selviämme siitä henkisesti taikka fyysisesti – mutta tehtävä se on. Selviytymisen lisäksi tavoitteena olisi toki jälki, jota kehtaa katsella tulevat vuodet. Haastetta siis riittää.

Kysymysmerkkejä ja päätöksiä on vielä monta ilmoilla, tuntuu kuitenkin, että valtaosaan ollaan saatu vastaus ja tiedämme mitä tuleman pitää. Täytyy sormet ristissä toivoa, että korona ei vaikuta meidän mökin etenemiseen ja pysymme kaikki terveinä. On ollut melko mukavaa, että raksalla on päässyt tekemään hommia, kotona nököttämisen sijaan.

// Non-stop matskua raksalta löytyy mun Instagramin stooreista / @kaisujouppi

 

2

 

Eilinen Instagram-päivitys:

Istuimme raksalla lautapinon päällä, ihmettelimme kattoikkunoiden tuomaa valoa ja ensimmäistä kertaa mittasimme sisustukseen liittyviä asioita. Ulkoilimme, teimme ruokaa ja höpöttelimme isäni kanssa. Luimme kirjoja sohvalla, taustalla soi jazz ja keskeytimme lukukokemuksen vuorotellen kertoaksemme mistä omassa kirjassa puhutaan. Peruutin esikoisen ensi viikonlopun juhlat ja mietin, että huomenna olen ollut 14 vuotta äiti. Sanoin Kaille, että haluaisin jo pakata muuttoa varten ja hän totesi sen olevan ihan ok (rrrakastan tuota miestä!). Muuttoon on siis aivan vähintään kolme kuukautta. Vähän koronaa, enemmän ihan normaalia elämää. Vähän on kurkku kipee, enemmän uskon sen olevan luulosairautta. Välillä tekee myös hyvää sanoa toiselle: Siis se olis ihan kamalaa, jos sä kuolisit!

Elämä tuntuu nyt juuri oudolta. Yhtä aikaa vaaralliselta ja tavalliselta.

Tänään on esikoiseni neljästoista syntymäpäivä. Huomenna lapset palaavat kouluun, Kai jatkaa etätöitä ja minulla kalenteri ammottaa tyhjyyttään.

Vuosi elämästäni -projekti tuntuu koko ajan tärkeämmältä. Valo ja rakkaus inspiroi kuvaamaan.
Jännittävää, kuinka olen muuttunut viimeisten kahden viikon aikana ajatuksiltani taas huimasti. Mikroteoista voi tulla suuria muutoksia, kun niiden antaa hieman muhia.

Korona, töiden puute ja raksa tuovat jokainen oman palikan soppaan, joka nostaa stressileveleitä. Olen kuitenkin hirmu onnellinen ja kiitollinen siitä mitä tässä ympärillä on.

6

Voi helmikuu. Olet ollut pimeä. Olet ottanut idioottimaisesti mallia edeltävistä kuukausista ja tehnyt omalla osallasi tästä kuukaudesta väsyttävän ja kostean. Tämä talvi on ollut niin pimeä, että olen varmasti ensimmäistä kertaa ikinä aivan tohkeissani keväästä. Se on tämän talven silver lining.

Useita kertoja olen ollut liikenteessä ja miettinyt – äsh kamera olisi pitänyt ottaa mukaan! Projekti ei kuitenkaan unohtunut viikossa (kuten uumoilin), vaan odotan malttamattomana valon määrän lisääntymistä ja sitä, että kameran mukana kantamisesta tulee rutiinia.

Olen nauttinut siitä tunteesta, että nähdessäni jotain mielenkiintoista minuun iskee tarve etsiä kamera käsiini. Aiemmin otin nopeasti puhelimen, nyttemmin metsästän pikkujärkkäriäni. Kuten ensimmäisessä jutussa mainitsin; se millä kuvaan, on erittäin oleellinen osa tätä prokkista.

Minulla on takana pari melko mukavaa viikkoa. Töiden lisäksi olen ehtinyt levätä ja tahti on ollut erittäin sopiva, jopa verkkainen. Kiire saa minut toimimaan tehokkaasti, mutta aina ei tarvitse olla sata lasissa. Lepääminen on antanut tilaa luovuudelle, vaikkakin parhaillaan ajan saa nopeasti kulumaan taloprokkiksen parissa ja luovuus ei ehdi konkretisoitua.

Tämän projektin läsnäolo tuntuu hieman potkivan eteenpäin kohti monimuotoisempaa arkea. Verkkaisuus saa aikaa sen, että kotona ei ole enää mitään kuvattavaa ja täten sitä alkaa himoamaan jotain muuta linssin eteen. Uskon, että tuo himo saa myös liikettä luihin ja kenties olon aktiivisemmaksi.

Haaveenani on, että vuoden päästä mulla on kymmenen kuvaa, joissa voin todella kokea onnistuneeni tallentamaan jotain mielenkiintoista. Jännittää onnistunko. Sen tiedän, että mulla tulee olemaan satoja täysin onnistuneita ruutuja elämästäni ja rakkaimmistani. Se tuntuu ihanalta.

3

Odottelemme tarjouksia. Taloprojekti etenee tuskaisen hitaasti – ainakin kun kysyy tällaiselta halki-poikki-pinoon-ihmiseltä. Koska me emme ole päättäneet rakennusmateriaalia, emmekä tiedä runkoon liittyvää kokonaisuutta, emme voi edistää lupien hakemista. Eli odottelemme tarjouksia. Koska kumpikaan ei ole rakennusalalta valmistunut, eikä suurta kiinnostuta kattopalkkeihin löydy, olemme muiden ihmisten mielipiteiden varassa. Yksi sanoo yhtä, toinen vannoo toista. Päätämme ja sitten puramme päätöksen. Muutamia varmoja asioita kuitenkin on. Talon pohja ja malli sekä lämmitysmuoto. Kauhulla odotan, että me maalämpöön päätyneet saamme kuulla, että sitä ei voi syystä tai toisesta toteuttaa meidän kohteeseen. Olen meinaa hyvin tyytyväinen, että tutkimme asiaa ja teimme päätöksen sen suhteen. Projekti on yhtä aikaa tuskainen ja mukava. Käyttäisin mielelläni päivistäni kaiken työajan kontaktointiin ja asioiden selvittelyyn, mutta en saa tästä rahaa. Koen siis jatkuvasti tuskaa sekä huonoa omaatuntoa, kun en myy valokuvauspalveluitani vaan ajaudun tutkimaan suurelementtejä ja miettimään välipohjan lattiaa. Haaveilin viime vuonna, että huhtikuussa iskisi kauhakuormaaja maahan. Haaveeksi se muodostuikin. Ylihuomenna on maaliskuu ja vaikka olemme pitkällä, emme tavallaan ole aloittaneet mitään. Maaliskuun aikana meidän on päätettävä materiaali ja toteutustapa. Muuten se on joulu ennen kuin kukaan pääsee tekemään mitään tontille. Tämä vaatii malttia ja luulen, että juuri tämä vaihe on minulle tuskaisin. Kun asiat alkavat tapahtua ja tulee jotain varmuutta, luotan, että asiat hoituvat. Nyt kaikki tuntuu kovin etäiseltä ja mikään ei ole kovin konkreettista. Minua saa soitella oikein mieluusti keikoille, jotta saan happea tästä talokuplasta!]]>

3

Toteutin viime vuonna Järvenpään kaupungin ikäihmisten palveluiden, perusopetuksen ja taidemuseon kanssa ison projektin, johon osallistui oppilaita ja ikäihmisiä. Sen lisäksi projektissa oli mukana jokaiselta saralta vastuuhenkilöitä. Projekti oli erittäin mielenkiintoinen ja aihe tärkeä. Meidän tarkoituksena oli kaventaa sukupolvien välistä kuilua, vahvistaa ikäihmisten minäkuvaa ja tuottaa oppilaille perusopetukseen kuuluvaa taidekasvatusta. Reilun vuoden aikana minusta kuoriutui kerhotäti, joka ohjasi oppilaita ja valaisi heitä valokuvauksen maailmalla. Pidin oppilaille peruskurssin valokuvauksesta, he kulkivat mukanani jokaiseen haastatteluun (kävimme ikäihmisten luona kahdesti) ja viettivät kanssani kuvauspäivän. Suunnittelimme kuvauksen aiheen, paikan ja toteutuksen yhdessä. Haastatteluissa oppilailla oli vetovastuu, mutta kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjasin keskustelua. Näyttely TAKAUMA on vielä tammikuun ajan Järvenpään taidemuseolla. Kuvat jäävät Järvenpään kaupungin taidekokoelmiin (mikä on aika hienoa!). Siellä on kahdeksan järvenpääläisen ikäihmisen tarina ja heidän kuvansa. Oppilaat kuvasivat making offia projektista ja niitä kuvia löytyy myös näyttelystä. Lopulliset kuvat ovat allekirjoittaneen käsialaa ja tarinat kuvien vieressä oppilaiden. Olen taidemuseolla 19.1 lauantaina kertomassa projektista laajemmin. Vedä Museokortti esiin ja tule moikkaamaan tai käy katsomassa näyttely muulloin. Tämä oli koskettava projekti ja mieleenpainuvin palaute tuli yhden ikäihmisen henkilökohtaiselta avustajalta: ”Sun pitäisi olla opettaja.” Täytyy myöntää – nautin roolistani ohjaajana kyllä! Vähintään yhtä paljon nautin ikäihmisten kohtaamisesta, ihmisten elämäntarinat ovat aina upeita. Kuvissa Tenho, Aino ja Pauli.  ]]>

4

Rotonen soittaa 10 minuuttia ennen tapaamista ja ilmoittaa, että hän on alasti.

Olen liki vuosikymmen sitten kuvannut Jennin hänen vanhan asuntonsa rappukäytävässä Trendi-lehteen. Sittemmin olemme tutustuneet paremmin ja toveruuteemme kuuluu suorasanaisuus ja toistemme päälle puhuminen. Meillä on kova halu tavata usein, mutta olemme niitä ihmisiä, jotka kohtaavat yleensä sattumalta ja jäävät silloin suustansa kiinni.  Jenni avaa oven alusvaatteissa, kääriytyneenä villapaitaan. Hän halaa ja kertaamme pikaisesti kuulumiset. Kun Jenni ottaa happea, isken väliin ja keskeytän turhat lötinät – nyt on kuitenkin tarkoitus jutella vakavasti sosiaalisesta mediasta. Jenni aloittaa meikkivoiteen levittämisen kasvoilleen ja sukeltaa suoraan syvään päätyyn: Hän on juuri käynyt Instagram Storiesin puolella keskustelua omasta aitoudestaan, joka lähti kriittisestä kommentista häntä kohtaan.  Pupulandia-blogia 11,5 vuotta kirjoittanut Jenni Rotonen on yksi Suomen tunnetuimmista somepersoonista. Hänen bloginsa tavoittaa 60 000 ihmistä joka kuukausi ja Instagramin puolella häntä seuraa reilut 32 000 silmäparia. Muotia, sekä Jennin kiinnostuksen kohteita käsittelevät kanavat ovat olleet jo vuosia hänen työnsä ja brändi on vakaalla pohjalla. Yksi tärkeimmistä tavoitteista Jennille onkin tuottaa aitoa materiaalia. Mutta mitä aitous on? Entä mistä johtuu, että seuraajille saattaa muodostua mielikuva epäaidosta ihmisestä? ”Ihmiset ovat kenties olleet mukana alusta asti, asuessani vielä Jyväskylässä ja ollessani tuntematon opiskelijatyttö. Muutin Helsinkiin, blogi kasvoi ja siitä tuli vähitellen ammatti. Julkisuuskuvani hieman muuttui ja elämäni on lipunut kauemmaksi tavallisuudesta. Kenties ihmiset tuntevat, että en ole enää niin samaistuttava” Rotonen pohtii ja jatkaa ”Joskus myös seuraajilta tuntuu unohtuvan, että ihminen muuttuu. Kaikki muuttuvat ja olisikin enemmän huolissani, jos mikään ei olisi muuttunut vuosikymmenessä.” Jenni kertoo tuottaneensa aina aitoa materiaalia. Sen hän kuvailee tarkoittavan, että hän on aina ollut somessa oma itsensä ja tuo esille myös inhimillistä puoltaan. Silti Jenni törmää silloin tällöin palautteeseen, jossa kommentoidaan hänen vaikuttavan teennäiseltä.   

Kuinka paljon somepersoonan on annettava elämästään, pihtaatko informaatiota, Jenni? 

Rotonen hilluu keittiössään edelleen puolialastomana, heittää villatakin tuolille ja rasvaa itseään päästä varpaisiin. ”On eri asia olla yksityinen kuin henkilökohtainen. Voin säilyttää yksityisyyteni, mutta voin samalla tuoda henkilökohtaisia mielipiteitäni julki. Minulla on paljon läheisiä ja ystäviä, jotka eivät halua olla julkisia ihmisiä ja minun on kunnioitettava sitä. Usein asiat liittyvät toisiinsa ja joudun toisinaan miettimään paljonkin, mitä voin somessa jakaa. Minulla on käsissäni sekä oma, että läheisteni yksityisyys ja heidän valinnat – useamman ihmisen dynamiikka.”  Pääasiassa positiivisen palautteen ohella Jenni on saanut muutamia kommentteja, joissa hänen aitouttaan on kyseenalaistettu. Hän epäilee, että yhtenä syynä voi olla siirtyminen Snapchatista Instagram Storyyn. Seuraajat kenties olettivat sisällön siirtyvän kanavasta toiseen sellaisenaan, mutta Jenni ei koskaan ajatellut kahta eri kanavaa toisilleen rinnasteisina. ”En missään vaiheessa ollut aikeissa tehdä Instagramiin samanlaista sisältöä kuin olin Snapchatissa jakanut. Snäpissä juttujani seurasi noin parituhatta henkeä, mutta Instassa yleisö on paljon suurempi. On eri asia puhua asioistaan pienemmälle, suljetulle joukolle kuin kymmenille tuhansille. Instagramin seuraajajoukko on niin valtava, että tein tietoisen valinnan rajata sisältöjäni tiukemmin.” Aitous nousikin esille, kun Jenni laajensi blogin teksteistä liikkuvan kuvan puolelle. Vuosia blogitekstejä lukeneet ihmiset olivat muodostaneet mielipiteensä. Kun Jenni asettui kameran eteen ja seuraajat kuulivat hänen äänensä sekä näkivät häneen eleensä, se ei välttämättä vastannut mielikuvia. ”Ihmiset usein yllättyvät kuinka eläväinen olenkaan, kun blogin puolella ilmaisuni on hillitympää.” Jenni vetää farkkuja jalkaan ja surauttaa meille smoothiet.

Onko aitous pääasiassa siis avoimmuutta?

Rotonen on huomannut somemaailmassa sen, että yleisö ei aina ole kirjoittajan puolella – blogia käy lukemassa myös ihmisiä, joiden motiivina on vain urkkia ja parjata. ”Mitä enemmän annan heille, sitä enemmän annan heille tavallaan aseita itseäni vastaan. Voisi sanoa, että kun somessa kerran avaa arkun, sitä on liki mahdoton sen jälkeen sulkea.” Hän toteaa, että jos itsellä on omassa elämässä jokin tilanne päällä, sitä on todella haavoittuvainen ja pitää miettiä kuinka paljon on valmis jakamaan. Somessa ihmisten kyky empatiaan on hetkittäin kateissa. ”Joskus ihmiset unohtavat, että kuvien ja tekstien takana on oikea ihminen ja että he näkevät hänen elämästään vain pienen osan.” Jenni kuitenkin haluaa puhua vaikeistakin asioista, kuten masennuksesta ja muista vaikeista teemoista. Hän haluaa vaikuttaa, kun siihen on mahdollisuus.    Ihmisten käsitykseen aitoudesta vaikuttaa moni muukin asia. Blogia Jenni kirjoittaa suomeksi, mutta Instagramia hän on tehnyt aina englanniksi. Osa ei tunne englanninkielistä sisältöä omakseen ja on kokenut, että Jenni meni valinnallaan kauemmas heistä. Jennille englannin kielen käyttäminen on kuitenkin luonteva valinta – hänellä on myös vieraskielisiä seuraajia ja lisäksi hänen parisuhteensa ja monen ystävyyssuhteensa kielenä on englanti. Eikä häntä yhtään harmita, että se on täydellinen tapa pitää huolta omasta kielitaidosta.  Kun Jenni miettii, mistä mielikuva epäaitoudesta voi johtua, hän mainitsee myös, että ammatikseen bloggaavalla somekuplan sisäpuolella olevat jutut korostuvat. Instagramin kaupallistumisen myötä Jenni on halunnut antaa enemmän aikaa myös somesta vapaalle olemiselle ja yksityisyydelleen. Videot ja kuvat pyörivät pitkälti työn parissa ja niissä esiintyy somepiireistä tuttuja tovereita. Kun tulee aika tavata tosiystävää tai käydä iltakävelyllä, some usein hiljenee. ”En koe, että puhelin olisi koskaan häirinnyt läsnäoloani tilanteissa, mutta somettaminen on työtäni ja vaikka siellä ollaan periaatteessa läsnä 24/7, haluan ottaa siitä myös lomaa.” 

Paradoksaalista onkin, että ihmiset haluavat tietää juuri siitä somen ulkopuolisesta elämästä ja samaan aikaan kyseenalaistetaan: onko kaikki jaettava?

Aitouden lisäksi tuumailimme keskustelua, jota seuraajien kanssa käydään. Jenni käyttää paljon työaikaa mahtaviin keskusteluihin seuraajiensa kanssa. Kun hän tarttui kriittiseen kommenttiin aitoudesta, siitä seurasi laaja ja analysoiva keskustelu, jonka päätteeksi alkuperäisen kommentin lähettäjä muutti mielipidettään. Asioita avaamalla, kommentoija oivalsikin mistä oli ollut kyse. Usein bloggaaja kohtaakin someraivoa väärinymmärrysten kautta. ”Somessa loukkaannutaan usein omalle tulkinnalle. Rivien väleihin lisätään omia päätelmiä, äänensävy ja unohdetaan kysyä mitä tarkoitit? Moni hermostuu ennen kuin on edes lukenut otsikkoa pidemmälle.” Jenni toivoisikin, että luettaisiin koko juttu, eikä takerruttaisi yhteen lauseeseen tai sanavalintaan. Toisaalta joskus ajatus on kristallin kirkkaana omassa päässä, mutta oman idean välittäminen muille tekstin kautta ei onnistukaan tai jokin olennainen näkökulma unohtuu lopullisesta jutusta. Silti hän toivoisi ennemmin keskustelua ja tarkennuksia kuin välitöntä hyökkäystä.

Mutta hyökkäätkö itse, Jenni?

”Olen temperamenttinen ja paras strategia ärsyyntyessä olisi, jos voisin nukkua yön yli. Toisinaan kirjoitan vastauksen ensin Word-dokumenttiin ja luen sen seuraavana aamuna. Usein lopullinen vastaus onkin paljon ”pehmeämpi”. Somessa on kuitenkin oltava hereillä koko ajan. Mikäli kiivaana käyvää keskustelua ei kommentoi heti, asia saattaa paisua skandaaliksi sillä välin, kun itse jäi hengittelemään ja harkitsemaan sanojaan. Kun ei ole aikaa miettiä rauhassa omaa vastausta, on joskus haastavaa pysyä rauhallisena, varsinkin jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin”  Voisimmeko lisätä empatiakykyä nostamalla raivoajat ja kiusaajat jalustalle? Jos jokainen saisi huomiota ja vääristyneet käsitykset avattaisiin, maailma olisi varmasti parempi paikka. Me Jennin kanssa kuitenkin toivotaan, että somekiusaajat herättelisivät empatiakykyään ja raivoajat nukkuisivat yön yli. Jenni uskoo, että uteliaisuus on osa ihmisen perusluonnetta ja siksi hän ei usko ihmisten kiinnostuksen muiden elämää kohtaa koskaan katoavan. Työ tekee osasta hänen elämäänsä vapaata riistaa keskustelulle. Täten ei auta kuin yrittää parhaansa ja taiteilla ristiriitaistenkin toiveiden ja vaatimusten aallokossa. ”Usein tuntuu, että on mahdotonta vastata siihen mitä odotetaan. Pitäisi olla virheetön ja samaan aikaan inhimillinen virheineen kaikkineen – virheet saisivat kuitenkin olla vain tietynlaisia. Pitää olla oma itsensä, mutta se oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää. Toisaalta, ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.” Rotosen muistivihko on täynnä juttuideoita, joten saamme varmasti nauttia vielä toisen vuosikymmenen Pupulandian tarinoita. Olen melko varma, että lähdettyäni Jenni heitti vaatteet taas nurkkaan ja jatkoi töitä alusvaatteillaan. Siinä teille kerrassaan aito mielikuva, aidosta ihmisestä.  ]]>

10