Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Odottelemme tarjouksia. Taloprojekti etenee tuskaisen hitaasti – ainakin kun kysyy tällaiselta halki-poikki-pinoon-ihmiseltä. Koska me emme ole päättäneet rakennusmateriaalia, emmekä tiedä runkoon liittyvää kokonaisuutta, emme voi edistää lupien hakemista. Eli odottelemme tarjouksia. Koska kumpikaan ei ole rakennusalalta valmistunut, eikä suurta kiinnostuta kattopalkkeihin löydy, olemme muiden ihmisten mielipiteiden varassa. Yksi sanoo yhtä, toinen vannoo toista. Päätämme ja sitten puramme päätöksen. Muutamia varmoja asioita kuitenkin on. Talon pohja ja malli sekä lämmitysmuoto. Kauhulla odotan, että me maalämpöön päätyneet saamme kuulla, että sitä ei voi syystä tai toisesta toteuttaa meidän kohteeseen. Olen meinaa hyvin tyytyväinen, että tutkimme asiaa ja teimme päätöksen sen suhteen. Projekti on yhtä aikaa tuskainen ja mukava. Käyttäisin mielelläni päivistäni kaiken työajan kontaktointiin ja asioiden selvittelyyn, mutta en saa tästä rahaa. Koen siis jatkuvasti tuskaa sekä huonoa omaatuntoa, kun en myy valokuvauspalveluitani vaan ajaudun tutkimaan suurelementtejä ja miettimään välipohjan lattiaa. Haaveilin viime vuonna, että huhtikuussa iskisi kauhakuormaaja maahan. Haaveeksi se muodostuikin. Ylihuomenna on maaliskuu ja vaikka olemme pitkällä, emme tavallaan ole aloittaneet mitään. Maaliskuun aikana meidän on päätettävä materiaali ja toteutustapa. Muuten se on joulu ennen kuin kukaan pääsee tekemään mitään tontille. Tämä vaatii malttia ja luulen, että juuri tämä vaihe on minulle tuskaisin. Kun asiat alkavat tapahtua ja tulee jotain varmuutta, luotan, että asiat hoituvat. Nyt kaikki tuntuu kovin etäiseltä ja mikään ei ole kovin konkreettista. Minua saa soitella oikein mieluusti keikoille, jotta saan happea tästä talokuplasta!]]>

3

Mainitsin edellisessä postauksessa, että vanhaan kotiin ei ole ikävä ja kummallista kyllä – asia todella on näin. Koin etukäteen melkoista luopumisen tuskaa, vaikka olin valmis jättämään ne seinät taakseni. Kun nyt huomaan etten ikävöi takaisin, tajuan, että todella olin valmis lähtemään. Se ei ollut kuvitelmaa, eikä hätiköintiä. Ostin tuon kodin eksäni kanssa, kun kuopuksemme oli 10kk ikäinen. Remontoimme kahden kuukauden aikana 1979 valmistuneen asunnon täysin. Teimme asunnosta meidän näköisen, mutta suunitelmissa kotimme oli tarkoitus olla väliaikainen. Aioimme myydä se kahden asutun vuoden jälkeen ja remontoida seuraavan. Universumilla oli muita suunnitelmia ja erosimme, kun olimme asuttaneet tuota kotia vajaat pari vuotta. Pidin kodistamme valtavasti ja ostin eksäni ulos. Näin myös lapset saivat erossa vain yhden uuden kodin. Olen edelleen äärettömän onnellinen, että tämä suunnitelma onnistui. Asunto antoi minulle tämän jälkeen vielä viisi vuotta, jotka olivat täynnä surua ja iloa, sekä sitä tuiki tavallista arkea. Sen viiden vuoden aikana jatkoin henkistä kasvua ja oman tien etsimistä. Ne prosessit eivät varmasti pääty koskaan, mutta tuntui siltä, kuin olisin kasvanut tuona aikana aikuiseksi. Asuin ensimmäistä kertaa koskaan yksin. Hoidin kaiken yksin neljän vuoden ajan. Onneksi eksäni oli apuna lasten kanssa puolet ajasta. Totaali yksinhuoltajana olisin varmasti heittänyt hanskat tiskiin. Tapasin luonani useita Tinder-miehiä, sekä jännittyneenä selvinpäin, että baarin jälkeen vähemmän selvinpäin. Viimeisin Tinder-saalis istuu tuossa vieressä edelleen. Samalla sohvalla, kuin ensitreffeillämme. Moni ihmetteli ääneen onko koti sopiva paikka ensitreffeille, mutta minun mielestäni se oli ehdottomasti paras paikka. Olin kotonani kuin kotonani. Julkiset kahvilat ja tilat ahdistivat jo ajatuksen tasolla, toisinaan kävelytreffit oli kyllä hyvä vaihtoehto kodille. Mutta koti on koti, vaikkakin ystäväni Laura käski sotkea ennen deitin saapumista – mulla on kuulemma pelottavan siistiä. Haha! Kain kanssa melko nopeasti keskustelimme tontistani ja talon rakentamisesta. Olin lähdössä projektiin yksin, mutta kaikkien ulkopuolisten (myös Kain) mielestä se olisi outoa, kun elin parisuhteessa. Unelmastani tuli pikkuhiljaa myös Kain unelma ja pian me nökötimmekin jo pankissa. Selvisi, että kahta asuntolainaa emme saa, joten minun asuntoni piti myydä. Petyin kovasti kuullessani ne uutiset. Talo oli piirretty ja sormet syyhysivät hommiin. Mielikuva meistä neljästä vuoden tai kahden ajan pienessä vuokra-asunnossa nosti paniikin päälle. Iskimme kuitenkin keväällä asunnon toiveikkaina myyntiin, vaan se ei sitten heti liikkunutkaan. Asia stressasi, sitten jäi taka-alalle ja huomasin toistelevani, että kaikki tapahtuu ajallaan. Viimein koti löysi onnelliset uudet omistajat ja kuukauden aikana tuli tarjous, kaupat ja muutto. Koska olemme uusi pari ja minulla on tapana analysoida kaikkea loputtomiin – olen toki murehtinut ja pelännyt asuntoni myymistä. Mitä jos me eroamme nyt? Mitä jos eroamme rakentamisen aikana? Mitä jos? Jossittelu vie mut jonain päivänä hautaan, vaikkakin olen oppinut hengittämään ja keskittymään toisinaan myös tähän hetkeen. Pelot ovat aina läsnä, koska en luota mihinkään ja mitä vain voi aina tapahtua. Nyt me kuitenkin olemme seuraavassa vaiheessa ja se tuntuu hyvältä. Luopuminen on minulle henkisesti iso asia, mutta vanhaan asuntoon jäi kuitenkin vain seinät. Muistot ja tärkeät kodin tekevät tavarat ovat täällä kanssamme. Myös lapset ovat ihanan innoissaan uudesta, etenkin Leevi. Meillä on nyt mieletön väliaikainen asunto. Emme tiedä kuinka kauan tätä onnea kestää, koska talon tulevaisuus on kyseenalainen, mutta me yritämme nauttia joka hetkestä. Meidän ajatukset ovat myös pikkuhiljaa siirtymässä talon rakentamiseen, se on kuitenkin se ultimate goal edelleen. Kävimme pienellä lomamatkalla asuntokauppojen jälkeen ja siellä keskustelimme vielä kertaalleen tulevaisuudesta. Ei me nyt olla keksitty yhtään hyvää syytä olla rakentamatta. Tontti odottaa, talo on piirretty. Ainoa iso asia on raha, mutta voi kai senkin kodin sitten myydä jos niikseen tulee.. Jossittelun lisäksi toisinaan kannattaa kysyä miksi ei?]]>

9

Viime keskiviikkona hyvästelimme kotimme ja vaikka sinne ei ole ollut yhtään ikävä, vasta nyt alan hiffata tämän kreisin loftin olevan nykyinen kotimme. Kuvissa en vielä antanut laajan kokonaisuuden näkyä, koska koti muovautuu edelleen. Kaikki on periaatteessa paikoillaan, mutta jo näidenkin kuvien jälkeen (jotka otin eilen) ovat asetelmat muuttuneet ja muutama huonekalukin tullut lisää.. Eniten riesana on vanhan tehtaan kaiku ja sitä kautta se, että tänne ei minun varastostani tunnu löytyvän tarpeeksi isoja mattoja. Painoin viime viikolla kolme ympäripyöreää päivää ja lauantaina järjestin vuoroon tavaroita ja vuoroon syntymäpäiviä kuopukselle. Synttärit oli sovittu ennen tietoa muutosta ja koska kohta 8-vuotiaan mielestä oli huono idea siirtää kemuja parilla viikolla, painoin viimeisillä voimilla juhlatkin muuton yhteyteen. Kenties juuri alun sekopäisyyden vuoksi, olen vasta nyt asettumassa tänne. Meillä on puolet enemmän tilaa kuin edellisessä, eli 200 neliötä. Se on melko mojova määrä neljälle hengelle ja tuntuukin, että täällä on saanut kävellä kantapäät kipeiksi. Etenkin siinä vaiheessa, kun kamat etsiytyivät paikoilleen. Kyseessä on siis asunto, jossa meidän on tarkoitus asua väliaikaisesti ja pikkuhiljaa olisi suunnitelmissa aloittaa talon rakentaminen. Tai se prosessi, ei me rakentaa osata. Useat ovat jo heittäneet, että kuinka te tästä muka mihinkään lähdette.. Toisaalta vuokralla asuminen ja tämä miljöö viehättää kovasti, mutta talo on vanha ja vaikka tilaa onkin, asunto on joiltain osin kovin epäkäytännöllinen. Olemme edelleen rakastuneita meidän piirrettyyn taloon ja mielikuvaan siitä, että lapset saavat kasvaa läheistensä lähellä. Siis samalla tontilla ja heidän isänsäkin on saman kadun varrella. Nyt olemme aivan väärässä suunnassa heihin nähden. Myöskään kerrostalo-elämä ei elä haaveissani, vaan kokonaan oma tönö – omine sääntöineen. Nyt on kuitenkin aika hengittää ja rauhoittua loppuvuoteen. Oman asunnon myyminen ja muutto toi mukanaan stressiä ja järjettömän pitkiä päiviä. Vielä en siis koe hinkua soitella pankkiin ja rakennusvirastoon. Annan päälle nyt aikaa tyhjentyä. Tähän kotiin palailen blogin puolella varmasti monta kertaa. Emme joutuneet ahtautumaan pieneen kaksioon ja täten täytyy kyllä revitellä tätä lukaalia jatkossakin. Nautitaan niin kauan kuin tätä onnea kestää!    ]]>

13

Eilen illalla ovestamme asteli sisään kolme ihmistä kera rullamitan. He mittailivat seiniä, kyselivät kysymyksiä valokuidusta, keittiön kaapeista ja ostivat ohimennen lampun katosta. Tämä koti on nyt heidän. Allekirjoitin eilen kauppakirjat, rahat vaihtoivat omistajaa ja uusien asukkaiden poistuttua, poksautimme shamppanjan auki. Skoolattiin juhlajuomat lasten kanssa ja olo oli hyvin sekava. Yhtäaikaa itketti ja innostutti. Nämä seinät ovat nähneet ja kokeneet paljon. Ne näkivät onnelliset ydinperheen, sen rauhallisen mutta väistämättömän kaatumisen, säätöä, tuntemattomia miehiä, miehiä jotka viipyivät. Monen monta krapulaa, monen monta nousua. Itkua, naurua, riehumista. Suurta onnea ja suurta surua. Ero, mummoni kuolema, juhlapyhien yksinäisyys, ystävien kokoontumiset, synttärijuhlia, viiniä, juustoja, lohturuokaa, lukuisia tv-sarjoja ja Tinder-deittejä. Nämä seinät näkivät myös minun ja Kain ensimmäiset treffit ja lopulta Kain muuton saman katon alle. Vaikka asunto on vain asunto, tässä kodissa olen oppinut itsestäni enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. 27-vuotiaana jäin tähän yksin ja asuin itsekseni ensimmäistä kertaa koskaan. Muistan sen kuin eilisen. Kaadoin syksyllä 2013 lasillisen viiniä, skoolasin yksin keittiössä uudelle alulle ja opettelulle, kera kyyneleiden. Näiden 7 asutun vuoden aikana olen kasvanut ja oppinut valtavasti, elämästä ja ja itsestäni. Rintaa vihlaisee, kun kuvittelen sulkevani tyhjän asunnon oven viimeisen kerran. Eilen olo oli sekavaa skumppaäistä suttua, mutta kun tuo edellä mainittu hetki on kohdilla, uskon vahvasti, että haikeus ja pelko ovat vahvimmillaan ja itkua on odotettavissa. Samaan aikaan kuitenkin olen valmis ottamaan seuraavan askeleen. Kai hipsutteli elämääni 1,5v sitten ja en edes muista missä vaiheessa meidän tulevaisuuden suunnitelmat alkoivat olla melko selkeitä. Asunto oli myynnissä puoli vuotta ja lopulta vaihdoimme Blokista Bo LKV:hen ja välittäjämme Mia Lehtonen myi tämän ensimmäisessä näytössä. Suunnitelma on kuitenkin pysynyt samana epätoivosta huolimatta ja tänään toivottavasti allekirjoitamme vuokrasopimuksen tulevaan kotiimme. Tarjouksen hyväksymisestä on reilut kaksi viikkoa ja sen aikana olen käynyt ihan kaikki kaapit läpi. Viikon verran alakerta oli täynnä kirpputori-kasseja ja maanantaina sain vihdoin vietyä tavarat Järvenpään ViaDia-torille (pöydät 3 ja 4, jos kiinnostaa!). Ylimääräiset tavarat majailevat siellä nyt pari viikkoa ja niiden aikana on pakattava mukaan lähteviä tavaroita. Meidän on oltava ulkona täältä 30.marraskuuta mennessä. Lopulta kaikki kävi kovin nopeasti, melkein niin nopeasti että ei ehdi perässä pysyä. Minulle tämä tahti kuitenkin sopii. Ehdollisen tarjouksen aiheuttama välitila ja kauppakirjojen allekirjoittamisen odottaminen olivat kaameaa tuskaa. Kun kaikki on melkein varmaa, mutta jotain voi silti vielä tapahtua. Nyt voin siis hengittää ja olo onkin suht raukea. Tulevaisuus on se mikä pelottaa. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tartumme talo-projektiin, vai viihdymmekö liiankin hyvin vuokralla. Nyt on kuitenkin aika ottaa ensimmäinen askel ja viettää tuleva joulu uudessa kodissa. Etenkin kun meinasi useassa vaiheessa usko loppua, tämä on – uskomatonta.    ]]>

25

Jos joskus, niin nyt on se aika, kun sallin itselleni kalliit sisustuslehdet. Lähinnä katselen niistä kuvia, mutta niillä on suuri merkitys tässä elämänvaiheessa, jossa unelmoidaan seuraavista askelista.

Asuntomme on ollut myynnissä jo tovin ja vaikka kiinnostuneita kävijöitä on riittänyt, rivari-päätymme ei ole löytänyt uutta omistajaansa. Tiedän, että jonain päivänä se tapahtuu, joku rakastuu tähän. Vaikeinta onkin odottaminen. Vaikeinta on pitää omia unelmia holdilla, toisten päätöksen armoilla. Hengittelen syvään ja totean, että en voi pakottaa ketään ostamaan meidän kotia. Se on yhtä aikaa niin totta ja niin harmillista.

En mielestäni ollut yhtään epärealistinen, kun tuumasin tämän menevän kaupaksi nopeasti. Toivoin, että olisimme myyneet tämän heti. Kukapa ei toivoisi asuntokauppojen menevän niin. Aikaa tässä ei toki ole mennyt vasta kuin kolmisen kuukautta, mutta se tuntuu vuodelta.

Meillä ei periaatteessa ole kiire. Täydellinen väliaikainen asuntomme vaan taitaa nyt mennä sivusuun, koska asunto ei ole mennyt toivotussa ajassa kaupaksi. Sen vuoksi joudumme varmaankin ahtautumaan pitkäksi aikaa pieneen vuokra-kämppään ja se on yksi niistä asioista, jotka tässä odotellussa ketuttaa mielettömästi. Meillä oli täydellinen plääni ja vaikka tiesimme, että tämä ei ole läpihuutojuttu, toivoimme toki toisenlaista lopputulosta.

Selailen sisustuslehtiä ja haaveilen. Haaveilen hyvin usein niitä selatessani tiloista, tilan hallinnasta, tavaran minimalisoinnista. Vaikka voisin jo nyt ottaa pari kirppispöytää ja käydä asuntoa läpi, en halua aloittaa sitä prosessia vielä. Haluan odottaa.

 

Haluan saada tarjouksen, tehdä kaupat ja sillä sekunnilla tiedän, että pesänrakennusvietti iskee kehään ja alan koluamaan jumalallisella raivolla kaappeja läpi, myyden kaiken mikä tielleni osuu!

 

 

Haaveilen seuraavasta askeleesta. Puhdistautumisesta. Tyhjennyksestä. Tämä alkaa kuulostaa suolihuuhtelulta, mutta henkisesti se sitä onkin, big time. Haluan karsia jyvät akanoista ja mennä kohti uusia seiniä. Sisustaa ja fiilistellä tiloja. Meidän seuraava askel on kiinni pariskunnasta, perheestä, ihmisistä, jotka rakastuvat meidän kotiin niin paljon, että haluavat muuttaa tänne. Kuulostaa simppeliltä ja sitä se varmasti lopulta tulee olemaan. Juuri nyt toivon kovasti, että en ole täällä enää ensi kesänä, mutta aika tuntuu kuluvan varkain. Kaikella on myöskin aikansa ja nyt ei auta kuin odotella sitä ja haaveilla.

Tässä vielä linkki meidän asuntoilmoitukseen: https://blok.ai/kohde/ylankotie-49/
Tule kylään, rakastu ja tarjoa. Kaikki apu on myöskin tarpeen, saa siis vinkata ystäville!

6

Kai on mielikuvissaan meidän etelän puolen terassilla, heinäkuun auringossa.

Takana on siis tonttimme. Siihen on tarkoitus jossain vaiheessa rakentaa talo, jonka ihana arkkitehtimme on piirtänyt. Hirmuisesti on selvitettävää, sopimuksia sinne ja tänne, eikä mitään varmuutta vielä juuri mistään. Suunnitelmat kuitenkin etenee ja sekös meitä kutkuttaa..

Tätä hetkeä olen odottanut tovin. Olen aina kuvitellut, että jossain vaiheessa elämää rakennan talon. Tai siis rakennutan. Olen myös aina kuvitellut, että teen sen siippani kanssa. Yhdessä. Sinkkuvuodet saivat hetkeksi uskomaan toisin ja olin jo valmistautunut siihen, että lähden projektiin yksin. Nyt me kuitenkin rakennamme meille taloa ja se tuntuu hämmentävän oikealta.

Juuri tässä meidän pitääkin olla. Me ollaan seurusteltu kahdeksan kuukautta ja monen mielestä tämä tuntuisi varmasti hullummalta kuin avioliitto tai vauva. Meidän kohdalla suhteemme lähti heti ensi tapaamisesta viemään meitä, me vain nautimme kyydistä. Nyt taloprojekti lähti vetämään, vaikka vielä puoli vuotta sitten totesimme sen olevan ”jossain tulevaisuudessa”.

Tavallaan talo siintääkin jossain tulevaisuudessa.. Tämä on pitkä projekti ja toistelemme toisillemme ”meillä ei ole mikään kiire”. Päätimme kuitenkin, että emme asetu vastavirtaan, vaan mennään mukana.

Toiveena siis onkin, että projekti etenee soljuvasti ja vaikka totesimme arkkitehdin kanssa talon rakentamisen olevan pitkä tie täynnä pettymyksiä; haaveilemme siitä, ettei tässä jouduta valtaisasti taistelemaan. Ei yhdessä muita, eikä toisiamme vastaan.

Meidän talon piirrustukset ovat liki valmiit. Seuraavaksi tiimiä pitää kasvattaa ja lähestyä rakennusvalvontaa.

23

 

Olemme saaneet kommentoida ensimmäisiä luonnoksia tulevasta talosta. On kuulkaa aika jännää haaveilla, suunnitella, vedellä kuvia Pinterest-kansioon vuosien saatossa hullun lailla ja sitten yhtäkkiä kaikki pitäis vetää niin sanotusti LIVEKSI.

Siinä menee helposti sormi suuhuun, ajattelee outoja asioita kuten miten lasinen liukuovi voi maksaa kymmenentuhatta euroa ja pelkää, että kyllästyy taloon viidessä vuodessa. Vaikka siinä mahdollisesti ”pitää” asua iäti.

Toisessa päässä vaakakuppia painaa ilo, innokkuus ja se mutu-tuntuma, että tästä tulee u p e a.

Ensimmäisten luonnosten jälkeen asiasta tuli jotenkin hirmu virallista. Meillä on tiimissä ihana arkkitehti ja pääsen (uskaltaudun) sanomaan mielipiteitäni ja suunnittelemaan yhdessä. Vaikka katselemme vasta luonnoksia, haemme mittasuhteita ja pohjan muotoa, tässä tuli hirmu suuri tarve edetä salaman lailla! Onneksi asumme Suomessa.. Muuten olisin varmasti jo nyt tontilla kaivamassa lapiolla kuoppaa, kainalossani paketti kakkosnelosia.

Minä yritän malttaa, hengitellä ja jatkaa Pinterestin selailua..

20