Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Maanantaista lähtien yritys toisensa perään on muun muassa Facebookissa vaihtanut profiilikuvansa Pride-henkeen. Kuvien alle kertyy kommentteja, joissa ihmiset kertovat boikotoivansa kyseistä yritystä, koska he antavat tukensa seksuaalivähemmistöille. ”Ei pitäisi sotkea bisnestä ja politiikkaa,” sanoo yksi. ”Hah, tämäkin yritys vaihtoi kuvansa jotta voi myydä enemmän,” nauraa toinen. Kuin olisi oivaltanut isonkin salaliiton. Seuraava sanoo, että lakkaa myymästä kyseisen yrityksen tuotteita, jotta myynti heikkenisi.

Olen niin iloinen, että pride tunkee kaikkialle.

Minulle on aivan sama hyötyykö valtio, isot tai pienet yritykset pridesta rahallisesti. Tärkeintä on seistä tasa-arvon takana. Tärkeintä on ilmaista seisominen juurikin näissä kanavissa, joissa toisinajattelijoita vielä pälyilee. Tärkeintä on kertoa mielipiteensä loud and clear. Kun tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta tukensa antaa yritykset kuten Finnair, Vr, Alko – tuodaan ihan kaikille tiedoksi, että tasa-arvo on tärkeä ja ainoa oikea malli, jota kohti mennä.

Rakastan niitä ihmisiä, jotka jaksavat kommentoida ketjuissa haistattelijoille. Niitä jotka jaksavat muistuttaa boikotoijaa myös lähtemään Facebookista, koska se tukee prideä. Niitä, jotka muistuttavat boikotoimaan myös Alkoa, kun haistattelija kertoo boikotoivansa Kyrö Distilleryn ginejä. Eniten kuitenkin rakastan niitä, jotka jaksavat sivuuttaa negatiiviset kommentit ja antavat omassa kommentissa tukensa yritykselle ja rakkaudelle.

Rakkaus kuuluu aivan kaikille.

Love is Love teema kertoo kaiken mitä pitää tietää. Kenenkään seksuaalisuus ei kuulu sinun arvioitavaksi, se on yksinkertaisesti jokaisen oma asia. Mutta jokaisella pitää olla yhtäläinen oikeus kertoa ja näyttää rakkautta, mikäli niin haluaa. He jotka itkevät, kuinka pridestä on tullut markkinointikikka ja kyynelehtivät hetero-päivän perään – voivat nyyhkyttää komerossa. Heillä ei ole mitään käsitystä mistä tässä viikossa on kyse. Niin paljon on vielä tehtävää ja on käsittämättömän ilahduttavaa nähdä kuinka pride kasvaa joka vuosi ja yhä useammat yritykset lähtevät siihen mukaan. Mitä useampi on mukana, sitä nopeammin muutos tapahtuu. Sitä nopeammin haistattelijat menevät itseensä, vaikenevat ja toivottavasti havahtuvat tähän päivään homehtuneiden mielipiteidensä kanssa.

Älä arvioi, vaan arvosta – kaikkia.
Mikä voi mennä pieleen? Miksi toisten rakkaus on sinulta pois? Mikäli huolehdit mitä tapahtuu, kun homoille annetaan lupa olla heteroiden kanssa samalla viivalla – kenties vaadimme seuraavaksi luvan mennä naimisiin lemmikkieläimemme kanssa? Eräs koomikko vastasikin tähän sinulle sketsissään:

”Im also fine with that, you psycho. Marry a table. Life is hard. Get whatever you can get!” <3

Love is love.

]]>

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

Hän on juuri niin dille kuin toivoimme. Jotkut ovat kutsuneet fiksuksi pennuksi ja on siinä sitäkin. Käskyt tuntuvat menevän jakeluun, paitsi silloin kun on hepuli päällä. Sen nyt taas tietää jokainen, että ylikierroksilla käyvään hahmoon on turha yrittää ottaa kontaktia. Silloin Simo otetaan kainaloon ja rutistetaan lempeästi rauhalliseksi. Toisinaan ei ole mitään syytä keskeyttää hepulia ja toisinaan hän taas saattaa kielto-käskyihin jopa reagoida. Tällä hetkellä hän on rakastettava riiviö, joka puree melko paljon – mutta harvemmin onneksi kiellettyjä asioita. Paitsi toki sormiamme, ne maistuvat – niin ja kissa. Umpan kanssa meininki on suht sujuvaa, mitä nyt leikkiessä Simo niin kovin mielellään menee hampaat edellä ja sitä Unto ei arvosta. Melko hienosti Unto yrittää näyttää Simolle kaapin paikkaa ja selkeästi myös nauttii leikkimisestä ja seurailee paljon Simon touhuja. Untolla on kotona monta paikkaa, joihin hän pääsee piiloon, mutta hän on tyytynyt samaan vanhaan nukkumapaikkaan: meidän sänkyyn. Aluksi hän oli kehräämättä, mutta nykyään sekin taas luonnistuu. Simo on ollut meillä tänään kuukauden. Hän on ollut tähän asti yksin vain muutamia tunteja, joten meillä on kokonaan vielä edessä työpäivän mittaiset setit, jolloin voimme törmätä tuhoihin! Täytyy vain toivoa, että Umppa pitää hänet ojennuksessa. Tämä kuukausi on mennyt melkoisen nopeasti. Tuntuu edelleen vahvasti siltä, että vauva on talossa. Hän on sitonut meidän kovin kokonaisvaltaisesti kotiin ja itseensä. Jollei Kai olisi ottanut vähintään yhtä paljon vastuuta kuin minä; olisin hyvin ahdistunut. Tuota palleroa ei oikein voi ottaa vielä mukaan, sisäsiisteys kun ei ole täysin varma nakki. Eikä sitä viitsi kovin pitkäksi aikaa jättää yksin, samasta syystä. Toinen on siis melkein koko ajan ollut kotona. Olemme kovilla pakkasillakin menneet reippaasti ulos parin tunnin välein. Simo oppi todella nopeasti pissaamaan ulos ja kakkonenkin tulee nykyään lähes poikkeuksetta pelkästään ulos. Olemme aika hyvin oppineet tuntemaan Simon aineenvaihduntaa ja luonnetta. Hän rakastaa ihmisiä. Olemme kovin otettuja siitä, että hän on hyvin läheisriippuvainen ja nukkuu jaloissa etäpäivät läpensä. Hän sipsuttaa vessaan perässäsi ja pusuttelee valtaisasti. Toisaalta taas hän tuntuu rakastavan ihmistä kuin ihmistä ja ulkoillessa pysähtyy kun ihmisiä tulee vastaan ja lähtisi välittömästi laukkaamaan jokaisen perään. Mutta meillä on remmi ja täten me sen voimin päätämme, että me olemme ne joihin hänen nyt vaan täytyy rakkaus kohdistaa. Haha. Pusukoneeksikin kutsuttu pentu on aktiivinen ja melko herkkäuninen. Ensimmäisten kaaos-öiden jälkeen hän kuitenkin alkoi nukkumaan hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä. Toisinaan hän herään yöllä ja itkee meidän viereen, mutta pienellä silityksellä asettuu takaisin omaan petiin. Simon ”hoitaminen” on vielä hieman hakusessa. Viime perjantaina tapasimme kasvattajan ja hän asetti pennun pöytää vasten ja nyppi korvakäytävän karvat. Oli hyvä muistutukseksi nähdä (ja kuulla) kasvattajan otteet. Tiedän, että eläinten kanssa ohjat on vain otettava, mutta se tuntuu uuden tyypin kanssa aina jännittävältä. Olimme muun muassa leikanneet herkku-nappuloiden voimin kynnet yksi kerrallaan ja kasvattaja tyrmäsi tämän heti. Lähdimme tapaamisesta hieman itsevarmempina. Nyt olen pitänyt kaveria visusti aloillaan kun esimerkiksi harjaan häntä. Hyvin nopeasti hän on alkanut tottua hoitamiseen. Aiemmin sain harjattua sekunnin ja sitten hänellä olikin jo harja suussa. Vielä hyvin epämääräisesti olen saksinut turkkia, vain jotta näemme silmät. En oikeasti tiedä mitä trimmaamisesta tulee, mutta ei kai se auta kuin tarttua sorviin ja ekan kerran jälkeen on jo viisaampi. Alvariinsa tuijotan Simoa ja kysyn Kailta, että mikä toi on? Miksi meillä on tuollainen täällä? On se niin hullua, että viime kesästä asti odoteltiin ja nyt hän on täällä. Karvainen hömelö, josta tulee varmasti huippu tyyppi. Eikä tässä ole edes koirasta aina kyse, vaan kokonaisuudesta. Leevi pelaa etäyhteydellä serkkunsa kanssa ja puhuvat kaiuttimien kautta. Pari päivää sitten siskoni huusi sieltä taustalta ”Terkkuja teille kaikille muille: Kaisu, Kai, Aapo, Umppa ja Simo!” Olen mystisesti ensin onnistunut nappaamaan miehen ja nyt meillä on yhdessä hankittu vauva. Koira. Say what! Parhaillaan hän nukkuu keittiön lattialla, kun Kai tekee ruokaa. Tätä me taidettiin haluta – tyyppiä joka on seurana ja innoissaan meistä.  ]]>

Hän lyllersi olohuoneeseen karvaisena tasapaksuna pötkönä veljensä kanssa. Me kuuntelimme pennun hoito-ohjeita, kun toinen kasvattajista jo toi pennut alakertaan. Hän ei enää malttanut, eikä oltaisi mekään. Höpöttelimme tärkeitä asioita sopimusta myöten läpi vielä tunnin verran ja mietin samalla mihin sitä ollaankaan ryhdytty! Simo hössötti veljensä ja kasvattajien koirien kanssa, juoksi ympyrää ja me kuuntelimme ohjeita. Emme olleet nähneet Simoa koskaan livenä ja jännitin ihan hirmusti, että tuntuuko hän oikealta tyypiltä meille. Kuukautta aiemmin olimme saaneet kuvan ja olin siitä aivan myyty, mutta nyt tuo karvaturri oli kasvanut ja en ottanut mitään selkoa hänestä kasvattajan luona. Tulimme kotiin, pidin pentua sylissä ja Unto sai haistella häntä rauhassa. Simo laitettiin nukkumaan omaan rajattuun tilaan, hän itki pari minuuttia hennosti ja nukahti omaan petiinsä, nukkuen siellä koko yön hienosti. Perjantaina tutustuimme pentuun Kain ja Unton kanssa. Pentu seurasi meitä kuin hai laivaa, jahtasi hieman Umppaa, mutta antoi hänelle myös hienosti tilaa. Olin aamulla jo täysin rakastunut meidän vauvaan. Hän kotiutui välittömästi, selkeästi kiintyi meihin ja vaikuttaa määrätietoiselta hömelöltä, joten sopii porukkaan varsin hyvin. Tämä pentu-touhu on niin kovin erilaista kuin kissojen kanssa, jotka ovat saapuessaan valmiita tapauksia. Nyt yritämme ravata ulos pissille (vaikkakin sisällä Simo pissaa hienosti pissa-alustoille), jotta sisäsiisteys -prosessi etenee. Tarkoituksena on opettaa perusjutut: ei vedetä hihnassa, istu, tule, odota, ei saa purra, eikä hypitä ihmisiä vasten. Toinen yö oli erävoitto Simolle. Usean yrityksen jälkeen luovutimme ja nostimme meidän petauspatjan lattialle. Nukuimme sen jälkeen kaikki onnellisina, mutta me Kain kanssa hieman turhautuneina. Eilen illalla hän nukahti lattialle Kain paidan kanssa, heräili ehkä 15 kertaa hennosti ulisten sänkymme alla, mutta rauhoittui omaan petiin joka kerta kun laskin käden ja kutsuin hänet siihen. Olimme oikein ylpeitä hänestä aamulla, vaikkakin minä olin yhtä väsynyt kuin pikkuvauva-aikaan. Simo on uskalias pikkumies, joka on valloittanut meidän sydämet täysin. Aapo, joka on hieman pelännyt koiria, sanoi eilen nähdessään hänet ensimmäistä kertaa, että ”Meistä tulee loistava tiimi!” Lapset ovat olleet koirasta todella tohkeissaan, mutta antavat hänelle hienosti myös tilaa. Leevi on ”lenkittänyt” (parin minuutin ulkoilu) Simoa kertaalleen ja molemmat leikittävät häntä hullun lailla. Simo on kaivattu lisä perheeseen, vaikkakin mulla on kutina, että haasteita riittää – kuten aina vauvojen kanssa. Jos ei muuten, niin kyllähän tämä läsnäolon vaade on jo aika paljon. En ole kolmen päivän aikana oikein pystynyt edes keskittymään mihinkään muuhun kuin koiraan. Pennut ovat saakelin söpöjä, mutta toisaalta odotan sitä aikaa kun hän on hieman fiksumpi nuori koira, jonka kanssa rutiinit ja tavat ovat vakiintuneet. Edessä on vielä ensimmäinen peseminen, turkin trimmailu ja kynsien leikkuu. Saksimme kyllä heti jo hänen nassukarvojaan, jotta saimme silmät näkyviin (voi pojat, se olikin mielenkiintoista puuhaa). Meillä on selkeä ajatus pitää tämä tyyppi lyhytkarvaisena ja se tarkoittaa trimmausta muutaman kuukauden välein kotioloissa. Kaiketi se on vaan toistoja ja totuttelua, kunnes hommat sujuu. Joka tapauksessa – ei tuota voi olla kukaan rakastamatta. Instagramin puolella stooreissa Simosta riittää juttua. (@kaisujouppi)]]>

Moi. Mä oon Simo. Moi Simo. Mä oon Kaisu, sun mamma ja ootan sua ihan hitokseen. Odotus on ollut pitkä. Kesän lopussa päätimme, että meille tulee koira. Umppa kissamme on maailman paras, mutta meillä on rakkautta niin paljon jaettavaksi, että Umppa ei yksinkertaisesti kykene sitä kaikkea vastaanottaa. Olen aina ollut enemmän kissaihminen, mutta kesän aikana tajusin koiraihmisten peräänkin jotain. Kain vanhempien koira on iso ja villi. Hän rakastaa rajusti hyppimällä, nuolemalla ja tunkemalla syliin. Hän on koira isolla koolla, hieman liian koira minulle, mutta hänen pyyteetön rakkaus ui sydämeeni ja aloin lämmetä. Kissat ovat kissoja. Rakastan niitä juuri siksi, että ne tekevät mitä haluavat. Unto on enemmän koira kuin kissa ja olemme saaneet rakkautta häneltä enemmän kuin kissalta voi koskaan toivoa. Ilmeisesti olemme tulleet ahneiksi, kun se ei enää tunnu riittävän ja haluamme lisää huomiota ja rakkautta. Keskustelimme, heittelimme ideaa ilmoille ensin vitsillä ja lopulta tosissaan. Tiesimme heti rodunkin. Simo on Shih Tzu. Rotu on minulle ennestään tuttu pitkäkarvaisena ja sen näköisenä rotu ei viehätä minua ollenkaan, mutta turkin ollessa lyhyt, ulkomuoto (pyöreät silmät ja hieman lättänä nassu) tuo mieleen Umpan. Rakastuimme Shih Tzujen habitukseen ja googlettelun jälkeen luonteeseen. Hänen pitäisi olla oikein oiva koira lapsiperheeseen. Kun päätimme, että koira tulee taloon kasvattajalla oli pentuja. Ihastuimme siellä yhteen aivan täysiä ja odotimme kasvattajan päätöstä. Koira päätyi lähtemään Sveitsiin toiselle kasvattajalle. Murruin hetkellisesti täysin. Reaktio yllätti minut suuresti. Olin varmempi päätöksestämme kuin luulinkaan. Shih Tzun kasvattajia tuntuu olevan kovin vähän Suomessa, enkä yrityksistä huolimatta löytänyt tulevia pentueita. Jäimme odottamaan saman kasvattajan pentuja lokakuulle. Silloin syntyi kolme vauvaa, eikä niistä lopulta mikään vapautunut taviksille. Aloin olla toivoton. Vaikka kyse oli muutamista kuukausista, kaipuu oli suuri. Pettymykset tuntuivat suurilta. 7.11 syntyi kaksi pentua. Joulukuun alussa saimme kuulla, että pentu on meidän. Muutaman tunnin kuluttua tilanne muuttui ja meille infottiin, että on sittenkin odotettava päätöstä joulun yli. Eilen lähetin Simolle joulutervehdyksen ja sain vastauksena tuon kuvan ja tekstin ”Hyvää joulun loppuelämän perheelleni!”. Sydän hakkasi, hypin tasajalkaa ja tekstasin takaisin ”OOTKO TOSISSAS?!” Kuulemma. Nyt asian pitäisi olla varma. Mutta uskallan uskoa tähän 85% varmuudella. Simo näyttää Simolta (nimi on ollut valmiina jo tovin). Simo näyttää meidän vauvalta. Olen rakastunut. Olemme rakastuneita. Lapset ovat myös sinnikkäästi odottaneet vauva-uutisia ja aiomme tänään kertoa joululahjojen lomassa asiasta. Toivon todella, että homma menee nyt maaliin asti ja pääsemme opettelemaan uutta arkea tammikuussa. Puhelimessa on jo pitkä hankintalista pennulle. IIIIK! Meitä jännittää, pelottaa ja ihastuttaa. En nukkunut viime yönä juuri yhtään ja vatsassa on perhosia. Puoli vuotta on ollut tunteiden vuoristorataa ja olen tanssinut koirajumalille ahkerasti. Fiilis on uskomaton ja sekava. Uskomme, että selviämme kissan ja koiran yhdistämisestä (muuttamatta Umpan luonnetta). Uskomme, että jaksamme pennun kouluttamisen yhdessä. Uskomme, että kaikki järjestyy ja menee hyvin. Tämä on uuden jännittävän ajanjakson alku. Uuden ystävyyden alku. Koira. En voi uskoa. Meille. Minulle. Kurkin kuvaa jatkuvasti puhelimestani. Saimme maailman parhaan joululahjan.]]>

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Itsemyötätunto. Olen vasta alkumetreillä, mutta jo hieman ihastunut teokseen. Siinä tuntuu kiteytyvän syy miksi käyn terapiassa ja miksi aikanaan sain masennusdiagnoosin. Itsemyötätunnon puute on iso juttu. Itsemyötätunto on laaja kokonaisuus ja siihen vaikuttaa moni asia. Kirjan alussa käsitellään läheisten ihmisten vaikutusta minuuteen ja se herätti oivalluksia ja tunteita. Wisconsinin yliopistolla tehtiin vuonna 2006 melko radikaali tutkimus, johon osallistui 16 pariskuntaa. Naisille annettiin lieviä sähköiskuja kolmesti ja tilanne muuttui jokaisella kerralla hieman. Vaihtelevassa järjestyksessä nainen oli huoneessa yksin, tuntemattoman ihmisen käsipuolessa ja aviopuolisonsa kanssa. Voitte vain kuvitella mitä aivokuvissa näkyi ja miten naiset kuvailivat tilanteita. Ahdistus ja pelko, eli suojavalmiuskeskukset olivat täydessä huudossa, kun huoneessa oltiin yksin. Tuntematon toi jo lohtua, mutta aviomiehen läsnäololla oli huomattavan rauhoittava vaikutus. Ikään kuin läheisen ihmisen läsnäolo ja kosketus olisi ollut voimakas rauhoittava lääke. Tämä sai minut pohtimaan stressiä ennen nykyistä parisuhdettani ja tilannetta näin puolitoista vuotta myöhemmin. Olen rennompi, rauhallisempi ja tyytyväisempi. Olen pistänyt tämän yleisesti sen piikkiin, että parisuhde vaan tekee hyvää. Mutta tässä taitaa olla syvempiä vaikutuksia, joita en ole edes tajunnut. Olen kirjoittanut ja puhunut usein sinkkuvuosina parisuhteen tarpeestani. Olin yksinäinen, mutta en lähtenyt suhteeseen ennen kuin se tuntui oikealta. Olin onnellinen, mutta en kuitenkaan kokonainen. Oloni oli turvaton ja tunnuin olevan hieman hakoteillä. Parisuhde tuo turvaa ja se taas laskee luontevasti stressitasoja. Läheinen ystäväkin voi tuoda turvaa, mutta minulle se ei koskaan riittänyt. Se ei kuitenkaan kerro epäpätevästä ystävyydestä tai siitä, että ystävältä ei saa seksiä (jonka usein katsotaan sinkuilta uupuvan ja olevan syy parisuhde-hinkuun). Se kertoo siitä, että yksinkertaisesti koen olevani turvassa kun toinen nukkuu yöllä vieressäni. On joku jonka kanssa suunnitella viikon ruokia, joku jonka kanssa suunnitella tulevaa. Joku jonka kanssa haluaa samoja asioita, yhteistä – jaettua elämää. Se turva on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Se on jotain muuta kuin yksin eläminen. Edelleen väitän kuitenkin, että olin tyytyväinen ja onnellinen yksinkin. Lopulta. Kasvoin kokonaiseksi, opin olemaan yksin. Opin sen vähän liiankin hyvin. Pieni osa meissä kuitenkin on aina, joka kaipaa lämmintä katsetta, kosketusta ja yhteyttä, jokapäiväistä arkea. Jotain sellaista, mitä ei voi saada aikaan kuin oman puoliskon kanssa. Parisuhde toi turvan ja rauhan, se antaa tilaa hengittää ja tutustua vielä paremmin itseeni. Jos tämä suhde joskus päättyy, olen jälleen vahvempi ja parempi versio itsestäni. Parisuhteen turvassa kehitän itsemyötätuntoa, ymmärrän laajemmin aivoituksiani ja kokonaiskuvaa. Ronnien kirja alkaa sanoilla ”Perusajatus on yksinkertainen: olemalla ystävällisempi ja myötätuntoisempi itsellesi voit vähentää henkistä kipua ja saada elämääsi lisää iloa ja tyytyväisyyttä.” Sitä kohti.]]>