Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

 

Kolme vuotta yhdessä ja hikinen selfie.

Meidän vuosipäivä on hieman häilyvä. Viestittelimme huhtikuussa, tapasimme kesäkuun lopussa, pari päivää siitä päätimme keskittyä toisiimme ja muutama kuukausi siitä päätimme, että startti taipaleelle oli 30.kesäkuuta. Viime viikolla Kai muisti sen olevan 1. heinäkuuta, joten nyt on kippistelty siel ja tääl pitkin viikkoa.

Kuluneen vuoden aikana on huudettu ehkä keskimääräistä enemmän, mutta mielestämme suhteellisen vähän siihen nähden, että rakennettiin talo. Kun mietin kulunutta vuotta, ei mieleeni oikeastaan tule muuta, kuin taloprojekti. Jos oikein pinnistän, muistan etäisesti joulukuisen kosinnan.

Aivan, menimme kihloihin. Odottelin kosintaa jo syksyllä kun olimme Pariisissa, joten täytenä yllätyksenä sekopäisen hermostunut kosinta ei tullut, mutta toisaalta taas aivan puskista. Se oli arkisen ihana hetki joulun alla ja se tuntui tärkeältä. Etenkin siksi, että useiden miesrintamalla koettujen pettymysten jälkeen todella tuntui, että tämä ihminen haluaa olla tässä. Kaikki aiemmat lupaukset ja sanat tuntuivat vielä syvemmiltä. Kihlat eivät ole vaikuttaneet arkeemme muutoin. Jos kuitenkin hetken mietin elettä, jonka Kai joulukuussa teki – läikähtää sisällä ja se on oleellisinta.

Kolmantena yhteisenä vuotena ollaan oltu enemmän yhdessä, kuin koskaan aiemmin. Kiitos koronan ja talon. Ei siis ihme, että huutoakin on ollut astetta enemmän. Olemme tänä vuonna olleet useina hetkinä melko stressaantuneita ja surukin on vieraillut. Toisiin on pystytty tukeutumaan iloissa ja suruissa, joten pelkästään jo sen myötä summaisin, että parisuhde on toimiva edelleen välillämme.

Uusperherintamalla tapahtui yksi muutos: lapset alkoivat omatoimisesti kutsua Kaita papaksi. Se on varsin hassua ja mielestäni aikamoinen ele lapsilta, vaikka he tuskin sitä itse tiedostavat. Kai on suomenruotsalainen ja epäilen, että Leevin ruotsin opiskelu toi tämän termin heidän suuhunsa. Pintansa taas piti Kain ja Leevin kinastelu, jota on niin raskasta seurata, mutta ilmeisesti heidän juttunsa. Jänkkäilystä huolimatta Kain asenne lapsiin on edelleen ihailtava. En ole kuullut ikinä ajatustakaan siitä, että lapset voisivat olla enemmän isällään tai muualla hoidossa ja on itsestäänselvyys, että voin lähteä töihin tai asioille hänen silloin ollessa vastuussa muksujen huolehtimisesta. Perhe on tiivis, vaikka toki nautimme myös kahdenkeskisestä ajasta – kukapa ei!

Neljäs yhteinen vuosi starttasi uudessa kodissa ja mielenkiinnon lisäksi hieman pelokkaana odottelen mitä se meille tuo. Toivottavasti tietysti enemmän iloa, vähemmän huolia.

17

Eteeni tuli pieni tauko, jollaista en tajunnut tarvitsevani.

Kun Kai ehdotti mökille lähtemistä, en innostunut ajatuksesta. Hän argumentoi, että voin tehdä töitä missä vaan ja kodin kaaos odottaa kyllä – aloin lämmetä. Olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että haluaisin mieluummin tehdä joka päivä kaikkeni kaaoksen selättämiseen. Mikäli en joka päivä tee, valmiiksi saaminen siirtyy ja täten vastustelin vielä hetken. Kyseessä on kuitenkin niin iso kaaos, että määränpää on joka tapauksessa kuukausien päässä – täten hyppäsin auton kyytiin ja ajelimme Porvooseen.

Kun Kain kanssa tapasimme, tästä paikasta muodostui minulle nopeasti tärkeä. Se liittyi tunnelmaan, joka on hyvin rauhoittava. Se liittyi siihen, että täällä ollessaan kaikki, lapsia myöten, olivat onnellisia. Uusi perheenikin muodostui nopeasti tärkeäksi. Ihmettelin, miten meri ja isot kalliot voivatkin luoda kaikille niin tyytyväisen mielen. Järvien ystävänä tavoitin jotain uutta ja Tovemaista meren äärellä. Oli ollut Kain haave löytää ihminen, joka nauttii tästä tärkeästä paikasta hänen kanssaan. Viivyimme mökillä meidän ensimmäisenä yhteisenä kesänä paljon.

Ihmissuhteet eivät kuitenkaan aina ole täydellisiä, saatikka helppoja, sukulaissuhteista puhumattakaan. Suksia meni ristiin ja olemme pysyneet poissa liki kaksi vuotta, muutamaa piipahdusta lukuunottamatta. Alkuun se suretti, sitten sitä unohti. Koska kosketukseni paikkaan oli jäänyt lyhyeksi, en ehtinyt kiintyä – kalliota ja merta löytyy muualtakin. Eniten mieltäni vaivasi ihmiset ja heidän reaktiot. Eniten satutti Kain puolesta.

Kodin kaaos kyllä vaivaa, mutta tänne lähteminen tuntuu vaikealta muista syistä. Jotain on mennyt rikki. Turvasatama kaikkosi ja tilalle tuli jotain epämääräistä, jotain mitä en ymmärrä, enkä osaa käsitellä. Lähden kuitenkin mukaan, koska Kailla on edelleen se sama haave ja juuret täällä. Jos hän haluaa, minä haluan tukea.

Vaikken istu nyt onnen tyyssijassa, pysähdys tuli yllättävän tarpeelliseksi. Helle (jota vihaan) on miellyttävämpi täällä saariston tuulessa, olemme valmistaneet aivan ihania ruokia ja vaikka olemme koko hullun kiireisen ja stressaavan kevään olleet liki koko ajan yhdessä – olemme täällä ehtineet ajatuksella pysähtyä hetkeksi. On makoiltu kalliolla sylikkäin ja naurettu meren aalloissa, höpötetty rakkausjuttuja.

Mikä parasta: olemme ehtineet puhua kodin tulevista tehtävistä ilman, että niitä on välittömästi lähdetty toteuttamaan. On tärkeää ottaa etäisyyttä ja nähdä kokonaisuudet kauempaa. Hyvä ei heilu, jos on koko ajan samassa ympyrässä, nenä kiinni asiassa. Myös kaikki muut asiat tarvitsevat aivojen ajoittaista kirkastamista. Pysähtyminen ja rutiinien keskeltä lähteminen luovat aina uutta. Mutta myös palaaminen voi olla tärkeää. Ikävät muistot, rikkonaisuus ja epämääräisyys saattavat olla pohja jollekin.

Ehkä tästä paikasta joskus tulee taas turvasatama, ehkä oloni on täällä iäti vieras. Juuri nyt olen onnellinen, että Kai on tärkeässä paikassa takaisin.

56

Suru toistaa itseään. Syvä suru on sellaista, että se pyörii kehää ja tulee uudelleen ja uudelleen samalla tavalla esiin. Sen kautta moni masentuu, joku jopa päättää päivänsä. Kierre on niin vahva, että toisinaan voi yksinkertaisesti tuntua mahdottomalta jatkaa.

Olen itkenyt tämän pitkän viikonlopun aikana kuuden jakson verran After Life -sarjalle. Ricky Gervaisin liki kauttaaltaan luoma sarja toi toisen tuotantokauden eetteriin ja se oli jotenkin jopa koskettavampi kuin ensimmäinen. Juuri sen vuoksi, että suru on edelleen läsnä. Suru näyttäytyy edelleen vahvana jatkumona vaimonsa liian aikaisin menettäneen Tonyn arjessa.

Kun ihminen suree, tärkeintä olisi pystyä puhumaan surua auki. Mutta koska suru ei välttämättä muuta muotoaan kovinkaan nopeasti, kuuntelija saattaa turhautua ja lopulta jo todeta, että eikös olisi aika mennä eteenpäin. On hyvin vaikeaa ulkopuolisena ymmärtää, että suru jumittaa. Sen kanssa keskustelu ja ylipääseminen voi viedä vuosia, vuosikymmeniä. Jokin suru pesiytyy traumaksi kehoon ja näyttäytyy sopivan paikan tullen loppuelämän.

After Life on mustaa komediaa ja draamaa. Sen balanssi on täydellinen, surussa vellotaan mutta elämä kulkee eteenpäin ja hyvin omalaatuiset hahmot pitävät kyynelkanavien tulvimisen lisäksi nauruhermot hereillä. Ensimmäisellä kaudella Tony on surun murtama ja haluaa kaikille pahaa, hän puhuu toisten ja itsensä tappamisesta. Hän on katkera, vihainen ja kateellinen niille, joiden puoliso ei ole kuollut. Toisella kaudella Tonyn suru on edelleen vahvasti läsnä, mutta hän päättää korostaa empatiakykyään parhaansa mukaan ja olla mukava toisille.

Surua oivalletaan tässä sarjassa erittäin hyvin. Toinen kausi saattaa olla katsojalle raskas – vieläkö se suree ja toistaa samoja asioita, ikävöi vaimoaan?! Juuri tämä tekee sarjasta aidon. Näytetään kuinka syvä ja pitkään jatkuva suru voi olla. Kuinka vahva rakkaus voi olla ja kuinka eteenpäin pääseminen saattaa muodostua mahdottomaksi. Molempien kausien liikutusta lisää Tonyn muistisairas isä, joka on ainut Tonyn perheestä jäljellä.

Sarjan luomisen lisäksi Gervais näyttelee pääroolin. Tonyn roolissa hän liikuttuu tilanteissa niin aidosti, että voisi kuvitella hänellä olevan henkilökohtaista kokemusta. Nopea googlettelu kertoo Rickyn olleen naimisissa vuodesta 1982, kenties hänellä on vahva kokemus koko homman ytimestä, rakkaudesta. Toisella kaudella paneudutaan surun lisäksi parisuhteen voimaan, jota sarjassa pidetään koko elämän ytimenä. Tonyn arvostus ja ymmärrys siihen mitä hänellä oli, täydellinen avioliitto, on katkeransuloista.

Yksi kauneimmista hetkistä on, kun Tony kertoo ihmisten usein toteavan, että voit edelleen tehdä asioita, joita vaimosi kanssa teit. They are missing the point – I miss doing nothing with her. Kyyneleet nousevat silmiin yhdessä Tonyn kanssa, kun hän ohjeistaa toisia vastaamaan häpeilemättä puolison rakkaudentunnustuksiin julkisilla paikoilla ja tanssimaan yhdessä joka kerta, kun toinen pyytää.

Ricky Gervais on luonut aiemminkin jotain aitoa ja koskettavaa, Derekin. Siinä hän näyttelee hoivakodin 50-vuotiasta työntekijää Derekiä, joka on älyllisesti hieman jäljessä. Gervais on selkeästi oivaltanut asioita elämästä. Hänen taito yhdistää huumoria ja melankoliaa on vertaansa vailla.

After Life on lämmin, aito ja liikuttavan ihana. Se saa ymmärtämään hetkessä elämisen tärkeyden ja korostaa lempiteemaani; kiitollisuutta. Se saa myös toteamaan omassa arjessa fucking hell – brittiaksentilla, jatkuvasti.

Tärkein sanoma kuitenkin on, että yritetään jaksaa kuunnella kun toisella suru on läsnä. Yritetään olla väheksymättä menetystä ja vaikeutta päästä siitä yli. Yritetään ymmärtää, että kehä on kierrettävä niin monta kertaa kuin on tarpeen. Yritetään nähdä milloin tarvitaan ammattiapua ja milloin suru on toisen koko elämä. Yritetään auttaa.

13

Riideltiin eilen. Se, että 22.12. sunnuntaina Kai alkoi höpistä epämääräisesti, että sillä on yksi yllätys – ei muuttanut mitään ja samalla muutti kaiken.

Hän kosi. Hän kertoi rakastavansa koko ajan enemmän.

Hän antoi käteeni kirjekuoren, jossa oli sulosanoja ja arvoitus. Seuraavassa kuoressa oli paperista leikattu sormus. Hän meni polvilleen, nousi sekunnin päästä ylös, höpötti sekavia naimisiin menosta, kikatti välissä hermostuneesti ja tunki sormusta sormeeni kihloista puhuen – ennen kuin olin ehtinyt vastata mitään. Meitä nauratti ihan kauheasti, sitten mua vähän itketti. Taisin sanoa häntä taas dilleksi ja vastasin kuin vastasinkin myöntävästi. Olihan mulla jo sormus sormessa. Hahah.

Olemme puhuneet kihloista ja naimisiinmenosta useita kertoja, varmaan ensitreffeistä alkaen. Keskustelleet siitä, mitä ne meille merkitsee ja mikä on toivomamme määränpää. Kai näkee paljon järkevyyttä avioliitossa ja minä taas haluan asioiden perustuvan ensisijaisesti rakkauteen. Yhtä mieltä olemme siitä, että kihlat perustuvat juurikin jälkimmäiseen. Ne ovat lupaus avioliitosta, mutta ne ovat myös rakkauden sinetöinti, tavallaan kevyempi versio avioliitosta. Lupaus olla toisen, ilman allekirjoitusta. Pieni sinetti seurustelulle, pienisuuri ele kertoa olevansa ja pysyvänsä tässä. Sen nämä meidän kihlat muutti.

Olemme seurustelleet jo tovin, rakennamme taloa yhdessä, tulevaisuutta suunnitellaan yhdessä. Mikään ele tai virallinen sopimus ei tee suhteesta pomminvarmaa. Se ei poista riitoja, eikä se muuta kuin avioliiton myötä joitain byrokraattisia asioita. Silti kihlautuminen tuntui tuovan rauhaa ja turvaa. Kosinta kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja tahdosta olla toisen kanssa. Kerrot eleellä toiselle, että olet siinä. Kain liikuttavan hermostunut kosinta kertoi myös minulle, kuinka tärkeitä asioita minä ja kihloihin meneminen ovat. Yllättäen odotamme myös ihan hirmuisesti, että saamme sormukset sormeen. Me, jotka ei koruista välitetä, sormuksen hankinta ja etenkin lopulta sen pitäminen sormessa, on muodostunut tärkeäksi eleeksi.

Me ei olla edelleenkään päätetty haluammeko naimisiin. Emme tiedä onko se meille oleellista ja tärkeää. Emmekä todella tiedä kuinka sen haluaisimme toteuttaa, jos päätyisimme sen tien valitsemaan. Näin talon rakentamisen keskellä häiden suunnittelu (ihan vain jo päätös maistraatti vs. iso juhlat) tuntuu ajatuksenakin aivan liian suurelta. Vastaukset kysymyksiin tulevat varmasti aikanaan, nyt voimme nauttia virallisesti avopuolisoina elämisestä. Riidellä tulevia sormuksia heitellen ja halata sovinnoksi, kuten ennen kihloja.

Ollaan yhdessä, mutta jotenkin tiiviimmin.

37

En ole kovin aktiivinen vanhempi lasteni koulutoiminnassa, se on heidän alueensa ja läksyjen vääntäminen kotona yhdessä joka arki-ilta riittäköön minun osaltani. Kaikki ylimääräinen tuntuu usein turhalta, etenkin kun nykyään saat koko ajan puhelimeesi dataa miten mikäkin tunti koulussa on mennyt. Oppilaista pidetään niin hyvää huolta, että kaikenlaiset vanhempainillat maistuvat taskulämpimiltä voikkuleiviltä. Sen kummemmin en ole ajatellut asiaa – tavallaan ajauduin siihen tilaan, kun aikoinaan jo Leevin päiväkodin tapahtumissa tunsin nuoren ikäni vuoksi valtaisaa ulkopuolisuutta. En kuulunut joukkoon, en uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja koin saavani paheksuvia katseita, jotka antoivat ymmärtää, että ole sinä teiniäiti hiljaa. Syntyi tapa olla osallistumatta.

Sain kuopukseni esikoistani liki 5 vuotta myöhemmin ja en ole enää selkeästi muita vanhempia nuorempi. Aapo on myös melko erilainen kuin isoveljensä ja hän on kokenut kolmannelle siirtymisessä paljon muutoksia. Uuden valtavan koulun lisäksi hänen kaksi (ainutta) ystäväänsä vaihtoivat paikkakuntaa ja sen myötä koulua. Aapo tarvitsee paljon enemmän ohjausta, kannustusta ja sitä kautta myös minun osallistumistani. Kun minua tarvitaan, olen paikalla.

Niin on bonuspappakin. Olen hyvin liikuttunut toisinaan siitä, kuinka Kai on kiinnostunut poikien jokapäiväisistä asioista. Hän on henki ja elämä etenkin yläasteelaisen läksyjen kanssa ja jos aamulla sataa hänen ollessa etänä, auto starttaa varmasti. Hän kyselee, lavertelee jos Leevi on lähtenyt pyörällä ilman kypärää ja hän haluaa olla kartalla kaikista käänteistä. Hän myös lohduttaa minua, kun kannan toisinaan valtavasti huolta ja murhetta poikien asioista.

Kun lapseton Kai asteli elämäämme, pojat menivät ekalle ja viidennelle. Voisi kuvitella, että ei helppo paikka kellekään. Mitä sitä kieltämään, haasteita on ollut, eikä kukaan odottanut muuta. Rajat on pakko hakea uudelleen, kun neljän yksin-äidin-kanssa vuoden jälkeen mukaan astelee toinen ja vielä kokematon vanhempi. Oli tutustuttava samalla kun elää lapsiperhearjen ytimessä. Oli oltava varovainen, mutta auktoriteetin omaava. Lapset saivat olla aivan kuin ovat, mutta aivan varmasti he ovat samalla tavalla hakeneet paikkaansa vieraan ihmisen kanssa.

Pojat ovat meillä puolet ajastaan, joten periaatteessa Kai ja lapset ovat tunteneet vasta reilun vuoden. Jokaisen oma paikka on pikkuhiljaa löytynyt ja arki on jouhevaa. Minä olen edelleen vetovastuussa kaikista lasten asioista heidän isänsä kanssa, sekä kotona pyörivistä asioista kuten, että ruokaa on, kouluun mennään ja läksyt on tehty – mikäli olen kotona. Vastuu siirtyy kysymättä Kaille, jos minulla on menoa. Toki edelleen esimerkiksi työmatkojen aikaan tähtäämme siihen, että lapset ovat isällään, mutta Kaista se ei ole kiinni. Jos apua (tai lähinnä läsnäoloa) tarvitaan, hän on paikalla.

Olen onnekas. Kai haluaa ja kykenee työstämään tunteitaan ja ajatuksiaan, mikäli tarve – lapset eivät. He ovat juuri niin kuin ovat ja onneksemme he rakastavat Kaita. Eivät pidä, vaan palvovat. Rajoja haetaan edelleen, läheisyyden määrää, osallistumista, ymmärrystä – mutta kun he koulusta kotiutuvat, ensimmäisenä kysytään monelta Kai tulee kotiin?

Hetken mietin, onko sopivaa viedä bonuspappa vanhempainiltaan. Kai lähti mukaan tueksi ja yllättäen uskon sen syventäneen jälleen kontaktia lapsiin. Tsekkasimme näet uuden yhtenäiskoulun tilat ja jotenkin koulun näkeminen sisältä toi häntä lähemmäs poikien jokapäiväistä elämää. Kai ei muutama vuosi sitten varmasti ajatellut osallistuvansa ensimmäisenä vanhempainiltanaan suoraan kolmosluokkalaisen sellaiseen, mutta aika reippaasti hän esittäytyi kun opettajat halusivat tietää keiden vanhempia on paikalla.

14

Meillä riidellään. Riitelemme toisinaan oikein, jolloin on ongelma joka puretaan ja päädytään ratkaisuun tai kompromissiin. Sitten on riitoja joissa tulee loukattua, sanottua asioita joita ei tarkoita ja mennään kiukkuisina nukkumaan. Kun tunteet ryöpsähtävät vahvasti molemmilla, riidoilta ei voi välttyä – eikä pidäkään.

Kiitin Kaita hetki sitten siitä, että hän osaa riidellä. Kun lähtee parisuhteeseen 30+ vuotiaana, on jo jonkin verran elämää takana. Ei kauheasti, mutta juuri ja juuri sen verran, että omat ajatukset parisuhteesta ovat selkeämpiä ja jos voi sanoa tavoitteet kirkkaampia kuin nuorempana. Parisuhteita on koluttu läpi ja meillä molemmilla oli selkeä tavoite kun lähdettiin suhteeseen – puhutaan kaikesta.

Meillä nostetaan kissa pöydälle toisinaan monta kertaa viikossa, toisinaan paljon harvemmin. Puhuminen asioista aiheuttaa riidan vieläkin harvemmin. Mutta jos emme puhuisi mitä tunnemme ja ajattelemme milloin mistäkin, asiat alkavat salakavalasti patoutua ja juuri sitä tilannetta yritämme välttää.

Alussa oli kaksi hyvin eri tavalla riitelevää ihmistä. Minä purskahtelin ja Kai meni itseensä. Nykyään ääni saattaa kohota molemmilla paljonkin, sokeudumme itse asialle ja vain omalla väittämällä on väliä. Toista ei kuunnella ja perustellut argumentit saattavat olla typeriä. Alussa Kai halusi sopia kaiken heti ja riitelimme siitä, että minä tarvitsen aikaa ajatusteni kokoamiseen ja rauhoittumiseen omassa poterossani. Nukkuminen yön yli sai asian pienenemään, kun taas Kain oli liki mahdotonta nukkua mikäli riita oli päällä. Olemme oppineet miten toinen riitelee ja olemme muovanneet omaa riitelyämme. Asiat eivät saa jäädä roikkumaan. Mikäli sama asia ärsyttää edelleen kuukauden päästä, se nostetaan takaisin pöydälle.

Toisinaan riitely on raskasta ja sen tuoksinnassa nousee ajatuksia pintaan parisuhteen tilanteesta. Kyseenalaistaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suhde olisi päättymässä tai jompi kumpi olisi täysin tyytymätön. Meillä kyseenalaistaminen haastaa ajattelemaan suhdetta ja parantaa sitä. Toki elämässä voidaan tulla siihen pisteeseen, että riidat on riidelty ja on aika luovuttaa. Joskus homma ei toimi ja ihmiset väsyvät riitelyyn. On kuitenkin mielestäni täysin erilaista riidellä luovuttaneena kuin siitä kulmasta, että haluaa kehittää suhdetta.

Riitely puhdistaa ilmaa, mutta onneksi usein keskustelukin riittää. Meillä ei kuitenkaan laiteta päätä pensaaseen, kun toinen haastaa pieneen tappeluun. Silloin otetaan haaste vastaan ja annetaan samalla mitalla takaisin. Toisinaan olen hyvin ylpeä riitamme kulusta. Kun toisen tuntee koko ajan paremmin, on helpompi saada riita päätökseen niin, että tuloksia saadaan aikaan ja voidaan suukotella sovinnoksi.

Koen vahvasti, että riitojen takana on meillä ajatus paremmasta parisuhteesta. Aiemmassa suhteessa minä kasvoin henkisesti ja toinen ei. Nyt on kova halu pitää toinen kelkassa mukana. Kun kehittää itseään, on kehitettävä parisuhdetta. On myös kehitettävä riitelyä. Kenties joskus voin olla ylpeä suurimmasta osasta riitoja. Nyt lapasesta lähtee vielä kovin moni ja viimeeksi tänään huusin turhautumista viattomalle osapuolelle. Hävetti jälkikäteen. Tärkeintä onkin mennä itseensä kun on törppö, pyytää anteeksi ja kertoa, että kylpee häpeässä.

Oli tilanne tai aihe mikä hyvänsä, ainoastaan puhumalla toista pystyy käsittämään, ymmärtämään ja voidaan päätyä lopputulokseen jossa molemmat tulevat kuulluksi ja molemmat pystyvät olemaan tyytyväisiä. Joskus se vaatii järeämpää argumentointia ja pientä mököttämistä, että asian tärkeys menee perille. Hiljaa oleminen on kuitenkin eittämättä väärä vaihtoehto.

Miten teillä riidellään?

8

Shaimooouu, Shimoliitto, Simpukkaaa, Simpulla, Simpulito, Simokka, Simpsukka, Vajukki, Dille, Toope, Topi, Murunen, Nakki, Pulla, Makkara, Patukka. Simolla riittää nimiä.

Simolla riittää myös energiaa, tyhmyyttä ja suloisuutta. Kenties viidennen kuukauden kohdalla aloin olla epätoivoinen. Kai sai muistuttaa alvariinsa, että Simo on vielä pentu. Oli turhauttavaa, kun hän pissasi jatkuvasti sisälle ja kiusasi kissaa, totteli kun hänelle sopi ja puri leikkiessään käsiämme. En olisi jaksanut odottaa enää kuukauttakaan hänen kasvamista. Veimme hänen orastavan miehuuden heti kuuden kuukauden jälkeen ja olin hitusen pettynyt, kun hän ei masentunut ja rauhoittunut operaation jälkeen. Sama meno jatkui.

Herra on nyt yhdeksän kuukauden iässä ja jos jotain, niin hän on läheisriippuvainen. Hyvällä tavalla. Hän on lullutettava vauva, joka seuraa, tulee viereen ja haluaa olla liki. Hän viihtyy päivät yksin nukkuen (ja kissaa kiusaten), mutta kyllä hänellä meinaa kauniisti sanottuna pylly revetä, kun ovi avautuu ja joku saapuu kotiin. Jos häntä ei huomioi, meteli on kova. Yksinkertaisesti hän hyppii, näykkii takin reunaa (plus sormia) ja haukahtelee käsittämättömän huomionhakuisesti, kunnes hänet kaapataan syliin tai vähintään rapsutetaan viisi minuuttia.

Melko usein kysyn Kailta, voisimmeko saada jotain erityisavustusta, kun meillä on täysin vajukki koiruli. Nyttemmin Simo näyttää jopa oppineen jotain. Perustemput (istu, tassu, toinen, maahan) ovat menneet rutiinilla alusta asti ja JÄTÄ! toimii nykyään useissa tilanteissa. Sillä saa usein hänen huomionsa, viimeistään kun korottaa ääntä. Hän on myös selkeästi kiintynyt ihmisiin ja lähtökohtaisesti tulee aina, kun kutsutaan ja vihelletään. Olen kuitenkin täysin varma, että jos toisessa suunnassa on jotain mielenkiintoisempaa, kuten ruokaa, viheltelyt ei kovin paljon hetkauta.

Lenkit ovat olleet alusta asti tuskaisia. Hän on nuuskuttelija. Simo on syönyt jänisten kakkaa tänä kesänä koko elämänsä edestä ja jos minä haluan oikeasti lenkille, joudun pitämään narun hyvin lyhyenä ja piskin asfaltin puolella. Simo on niitä koiria, joiden kanssa voi käydä seisoskelemassa korttelin ympäri. Minä taas olen niitä ihmisiä jolla ei riitä maltti sellaiseen hommaan ollenkaan. Perässä vedettävä versio, joka kyllä jaksaa jolkottaa pitkiäkin matkoja, mikäli vauhtiin pääsee.

Joku kysyi toimiiko koira terapiana. Ehdottomasti, kun hän nukkuu vieressäni. Sitten on hetkiä jolloin minä tarvitsisin maksullista terapiaa ja vastauksen siihen kenen idea tämä oli? Simosta on valtavasti iloa ja jonkin verran stressiä. Vaikka tiesin mitä koira, etenkin pentukoira vaatii, yllätti sitovuus kuitenkin. Nyt kun sisäsiisteys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ovat huolet hieman hälvenneet. Voin lähteä yhdeksältä töihin ja tietää, että Kain tekemä aamulenkitys riittää iltapäivään asti. Joka välissä ei tarvitse pissattaa ja se helpottaa hommaa huomattavasti. Vahinkoja vielä tulee ja se on ymmärrettävää. Etenkin kun se usein johtuu siitä, että lenkitysten väli on vain ollut liian pitkä.

Simpuli on rakastava peto, joka on edelleen pentu ja treenaamme olemista ja kulkemista tämän tästä. Itsepäinen juntti hän tulee varmasti olemaan aina, mutta jokaisessa meissä on haastavia luonteenpiirteitä. Me toivoimme lemmikkiä, joka pitää meistä ja sellaisen me saimme. Suorastaan palvontaa.

7

Maanantaista lähtien yritys toisensa perään on muun muassa Facebookissa vaihtanut profiilikuvansa Pride-henkeen. Kuvien alle kertyy kommentteja, joissa ihmiset kertovat boikotoivansa kyseistä yritystä, koska he antavat tukensa seksuaalivähemmistöille. ”Ei pitäisi sotkea bisnestä ja politiikkaa,” sanoo yksi. ”Hah, tämäkin yritys vaihtoi kuvansa jotta voi myydä enemmän,” nauraa toinen. Kuin olisi oivaltanut isonkin salaliiton. Seuraava sanoo, että lakkaa myymästä kyseisen yrityksen tuotteita, jotta myynti heikkenisi.

Olen niin iloinen, että pride tunkee kaikkialle.

Minulle on aivan sama hyötyykö valtio, isot tai pienet yritykset pridesta rahallisesti. Tärkeintä on seistä tasa-arvon takana. Tärkeintä on ilmaista seisominen juurikin näissä kanavissa, joissa toisinajattelijoita vielä pälyilee. Tärkeintä on kertoa mielipiteensä loud and clear. Kun tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen puolesta tukensa antaa yritykset kuten Finnair, Vr, Alko – tuodaan ihan kaikille tiedoksi, että tasa-arvo on tärkeä ja ainoa oikea malli, jota kohti mennä.

Rakastan niitä ihmisiä, jotka jaksavat kommentoida ketjuissa haistattelijoille. Niitä jotka jaksavat muistuttaa boikotoijaa myös lähtemään Facebookista, koska se tukee prideä. Niitä, jotka muistuttavat boikotoimaan myös Alkoa, kun haistattelija kertoo boikotoivansa Kyrö Distilleryn ginejä. Eniten kuitenkin rakastan niitä, jotka jaksavat sivuuttaa negatiiviset kommentit ja antavat omassa kommentissa tukensa yritykselle ja rakkaudelle.

Rakkaus kuuluu aivan kaikille.

Love is Love teema kertoo kaiken mitä pitää tietää. Kenenkään seksuaalisuus ei kuulu sinun arvioitavaksi, se on yksinkertaisesti jokaisen oma asia. Mutta jokaisella pitää olla yhtäläinen oikeus kertoa ja näyttää rakkautta, mikäli niin haluaa. He jotka itkevät, kuinka pridestä on tullut markkinointikikka ja kyynelehtivät hetero-päivän perään – voivat nyyhkyttää komerossa. Heillä ei ole mitään käsitystä mistä tässä viikossa on kyse. Niin paljon on vielä tehtävää ja on käsittämättömän ilahduttavaa nähdä kuinka pride kasvaa joka vuosi ja yhä useammat yritykset lähtevät siihen mukaan. Mitä useampi on mukana, sitä nopeammin muutos tapahtuu. Sitä nopeammin haistattelijat menevät itseensä, vaikenevat ja toivottavasti havahtuvat tähän päivään homehtuneiden mielipiteidensä kanssa.

Älä arvioi, vaan arvosta – kaikkia.
Mikä voi mennä pieleen? Miksi toisten rakkaus on sinulta pois? Mikäli huolehdit mitä tapahtuu, kun homoille annetaan lupa olla heteroiden kanssa samalla viivalla – kenties vaadimme seuraavaksi luvan mennä naimisiin lemmikkieläimemme kanssa? Eräs koomikko vastasikin tähän sinulle sketsissään:

”Im also fine with that, you psycho. Marry a table. Life is hard. Get whatever you can get!” <3

Love is love.

]]>

8

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

37