Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Itsemyötätunto. Olen vasta alkumetreillä, mutta jo hieman ihastunut teokseen. Siinä tuntuu kiteytyvän syy miksi käyn terapiassa ja miksi aikanaan sain masennusdiagnoosin. Itsemyötätunnon puute on iso juttu. Itsemyötätunto on laaja kokonaisuus ja siihen vaikuttaa moni asia. Kirjan alussa käsitellään läheisten ihmisten vaikutusta minuuteen ja se herätti oivalluksia ja tunteita. Wisconsinin yliopistolla tehtiin vuonna 2006 melko radikaali tutkimus, johon osallistui 16 pariskuntaa. Naisille annettiin lieviä sähköiskuja kolmesti ja tilanne muuttui jokaisella kerralla hieman. Vaihtelevassa järjestyksessä nainen oli huoneessa yksin, tuntemattoman ihmisen käsipuolessa ja aviopuolisonsa kanssa. Voitte vain kuvitella mitä aivokuvissa näkyi ja miten naiset kuvailivat tilanteita. Ahdistus ja pelko, eli suojavalmiuskeskukset olivat täydessä huudossa, kun huoneessa oltiin yksin. Tuntematon toi jo lohtua, mutta aviomiehen läsnäololla oli huomattavan rauhoittava vaikutus. Ikään kuin läheisen ihmisen läsnäolo ja kosketus olisi ollut voimakas rauhoittava lääke. Tämä sai minut pohtimaan stressiä ennen nykyistä parisuhdettani ja tilannetta näin puolitoista vuotta myöhemmin. Olen rennompi, rauhallisempi ja tyytyväisempi. Olen pistänyt tämän yleisesti sen piikkiin, että parisuhde vaan tekee hyvää. Mutta tässä taitaa olla syvempiä vaikutuksia, joita en ole edes tajunnut. Olen kirjoittanut ja puhunut usein sinkkuvuosina parisuhteen tarpeestani. Olin yksinäinen, mutta en lähtenyt suhteeseen ennen kuin se tuntui oikealta. Olin onnellinen, mutta en kuitenkaan kokonainen. Oloni oli turvaton ja tunnuin olevan hieman hakoteillä. Parisuhde tuo turvaa ja se taas laskee luontevasti stressitasoja. Läheinen ystäväkin voi tuoda turvaa, mutta minulle se ei koskaan riittänyt. Se ei kuitenkaan kerro epäpätevästä ystävyydestä tai siitä, että ystävältä ei saa seksiä (jonka usein katsotaan sinkuilta uupuvan ja olevan syy parisuhde-hinkuun). Se kertoo siitä, että yksinkertaisesti koen olevani turvassa kun toinen nukkuu yöllä vieressäni. On joku jonka kanssa suunnitella viikon ruokia, joku jonka kanssa suunnitella tulevaa. Joku jonka kanssa haluaa samoja asioita, yhteistä – jaettua elämää. Se turva on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Se on jotain muuta kuin yksin eläminen. Edelleen väitän kuitenkin, että olin tyytyväinen ja onnellinen yksinkin. Lopulta. Kasvoin kokonaiseksi, opin olemaan yksin. Opin sen vähän liiankin hyvin. Pieni osa meissä kuitenkin on aina, joka kaipaa lämmintä katsetta, kosketusta ja yhteyttä, jokapäiväistä arkea. Jotain sellaista, mitä ei voi saada aikaan kuin oman puoliskon kanssa. Parisuhde toi turvan ja rauhan, se antaa tilaa hengittää ja tutustua vielä paremmin itseeni. Jos tämä suhde joskus päättyy, olen jälleen vahvempi ja parempi versio itsestäni. Parisuhteen turvassa kehitän itsemyötätuntoa, ymmärrän laajemmin aivoituksiani ja kokonaiskuvaa. Ronnien kirja alkaa sanoilla ”Perusajatus on yksinkertainen: olemalla ystävällisempi ja myötätuntoisempi itsellesi voit vähentää henkistä kipua ja saada elämääsi lisää iloa ja tyytyväisyyttä.” Sitä kohti.]]>

14

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

5

Olen katsonut Yle Areenasta huvittuneesti ja kyynelehtien Yliopiston Eläinsairaalasta kertovaa reality-sarjaa. Liikutusta tuovat etenkin ihmisten empatiakyky eläimiä kohtaan. Omistajat rakastavat tosissaan lemmikkejään ja hoitohenkilökunta arvostaa potilaitaan, yhdessä he tekevät kaikkensa jotta lemmikki saadaan kuntoon.  Valitettavasti kaikki ihmiset eivät huolehdi lemmikeistään ja viime aikoina mediassa on puhuttanut kesäkissojen ympärivuotinen ongelma. Meillä on Suomessa todellinen kissakriisi!  Dingle on lanseerannut Suomen eläinsuojeluyhdistykselle #MIAUtoo -kampanjan, jonka tarkoitus on levittää tietoutta ongelmasta ja sen laajuudesta. SEY:n arvion mukaan Suomessa hylätään 20 000 kissaa joka vuosi. Määrä on älytön! Mikä ihmisiä vaivaa?  Kissat voivat toki olla raivostuttavia lemmikkejä, itsellänikin on kurjia kokemuksia sänkyyn pissaavista ja huonekalut tuhoavista karvamöykyistä, mutta hylkääminen on brutaalia ja moraalitonta. Koiran annetaan opetella sisäsiistiksi ja koirillakin on haastavia luonteita, eikä kaikkia saada koulutettua. Ei heitä silti jätetä kesän jälkeen yksin kesämökin läheisyyteen. Ihminen on vastuussa lemmikistä jonka hän ottaa ja kissaan pitää sitoutua mahdollisesti 20 vuodeksi. Pitkäikäistä lemmikkiä ei oteta muutamaksi kuukaudeksi ja sen jälkeen hylätä. Sitoutuminen tarkoittaa huolehtimista ja huolehtiminen tarkoittaa muun muassa kissan leikkaamista.  Leikkaamattomat, ulkona liikkuvat kissat lisääntyvät ja saavat aikaan jopa yli satojen kissojen sisäsiittoisia, nälkiintyneitä ja sairauksien vaivaamia puolivillejä kissapopulaatioita. Näitä laumoja löytyy ympäri Suomea. Kissan kastraatio maksaa satasen ja tuo paljon enemmän hyötyjä kuin haittoja (joista ainut on kukkaroon osuva pieni lovi). Me leikkautimme Unton heti kun hän tuli sukukypsään ikään, kymmenkuisena. Teimme sen ajoissa, jotta hän ei ehtinyt aloittaa reviirin merkkaamisia tai kollille tyypillistä mouruamista. Umppa otettiin meille perheenjäseneksi ja häntä kohdellaan perheenjäsenen arvoisella tavalla.  Ennen lemmikin ottamista mieti tarkkaan mitä varten, miksi ja millaisen eläimen olet hankkimassa. Kissa on elävä olento, joka tarvitsee turvallisen ja rakastavan ympäristön. Heillä on ymmärrystä ja he kiintyvät omistajiinsa. Kissa ei älykkyydeltään eroa koirasta, mutta silti koiria nostetaan jalustalle ja niistä pidetään parempaa huolta. On aika muuttaa käsitystä. Mikäli otat vastuullesi minkä tahansa lemmikin, sitoudut huolehtimaan hänestä. Jos todella haluat tehdä parhaan mahdollisen valinnan, ota uudeksi perheenjäseneksi löytöeläin ja auta isolla kädellä tässä suuressa ongelmassa. Äläkä ikinä, missään tilanteessa hylkää perheenjäsentäsi.]]>

8

Kenties nyt, kenties ei koskaan. Oikeaa aikaa ei eron suhteen ole, mutta intuitio kyllä kertoo hetken, jolloin haluaa isoa ja pysyvää muutosta. Mutta kun se fiilis tulee, niin saako erota? Yhteiskunta tuntuu edelleen olevan vahvasti sitä mieltä, että jos on lapsia, niin ei saa lähteä. Tämä nostaa karvat minun selässäni pystyyn. Koska on oikea aika erota? Kysyi Laura, Mamma rimpuilee -podcastin luoja. Minä laitoin kuulokkeet korville ja lähdin parisuhdeneuvojaksi Esko Eerikäisen kanssa. Minä olen ollut jättäjä ja Esko on jätetty, olimme kuitenkin täysin samoilla linjoilla ja podcastista tuli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja hyvä. Analysoimme pitkiä suhteita, suhteita joissa on lapsia, itsekkyyttä ja uusioperheiden toimivuutta. Minun ja lasteni isän suhde kesti yli 11 vuotta ja erosta on tarkalleen viisi vuotta. Tänä päivänä me olemme kavereita, tekemisissä viikoittain ja lapset viettävät puolet ajastaan kummankin luona. Jaamme kaikki lapsia koskevat asiat, mutta emme ole ystäviä sillä asteella, että jakaisimme paljoakaan henkilökohtaisia juttuja toisillemme. Arkiset asiat toki. Meillä molemmilla on uudet puolisot ja homma toimii, on toiminut eron ensimmäisestä päivästä asti. Meille tärkeintä on mennä lapset edellä, mutta ei meillä myöskään ole mitään vanhoja kaunoja kaivertamassa. Kun nyt viisi vuotta myöhemmin katson kuvia meistä, en oikein tiedä mitä tunnen. En oikeastaan mitään. Meillä oli ihanaa ja etenkin suhteen alku oli niin täynnä rakkautta, että oksat pois. Mutta siitä on tolkuttoman kauan. Tunteet viilenee ja muistoille on kiva hymyillä, mutta ne eivät tavallaan herätä edes haikeutta. Meidän matka oli ihana ja koen, että se kesti sen mitä sille oli annettu aikaa. Juuri oikean hetken. Viisi vuotta sitten koin epäonnistuneeni. En halunnut olla samassa suhteessa loppuelämääni, olin siis mokannut. Nyttemmin ajattelen, että ero oli onnistuminen. Uskalsin, olin rohkea ja kuljin juuri oikeaa tietä. Se vaikutti minun lisäkseni kolmeen muuhun ihmiseen, joten päätös ei ollut helppo, mutta se on ollut oikea tai ainakin siitä on tullut kaikille oikea. En ajattele, että meitä ei ollut tarkoitettu yhteen. Meidät oli todellakin tarkoitettu yhteen vuosina 2002-2013. Missään kukaan ei määrittele, että parisuhteen on oltava ihmisen elämän mittainen. Kukaan ei pakota olemaan yhdessä, vaikka on lapsia. Kenenkään ei pitäisi ajatella epäonnistuneensa kun ero tulee. En yhtään ihmettele, että jengi järjestää erojuhlia. Parisuhteen päättyminen on uuden ajanjakson alku, nothing more and nothing less. Hipsi Suplaan ja kuuntele tunnin jaksosta lisää meidän mietteitä.]]>

21

Se höpöttää ja höpöttää jotain. Minä tuijotan ja keskeytän kysymällä ”Kuka sä olet ja mitä sä teet mun kodissa?” Parisuhteemme on 1v 3kk ikäinen ja mä edelleen välillä tuumin, että mistä tuo tuli? Mistä kummasta se tuli ja kuka päätti, että hän saa jäädä? Muistatte varmaan kun kerroin yhteenmuutosta, kuinka kaikki ei mennyt ihan putkeen. Kuinka pelkäsin menettäväni oman tilani. Yhteiseloa oli jatkunut varmaan kuukausi tai pari, kun minun työkiireet söivät parisuhde-aikaa ja jouduin tekemään iltaisinkin töitä. Siinä vaiheessa se tapahtui – me erkaannuimme. Ja se teki kaikille hyvää. Molemmilla on nykyään omat juttunsa kotona. Meillä on yhteisiä hetkiä, mutta joskus voi olla monta iltaa kun me touhuamme omiamme. Parasta viikossa on Kain etäpäivä, mikäli olen kotona. Teemme duunia yhdessä olkkarissa ja molemmilla on hyvä flow. Eilen (lauantain kunniaksi) me istuimme 7 tuntia läppäreiden kanssa kuin työpäivää viettäen, minä teinkin töitä, mutta Kai auttoi minua blogin kanssa. Pidämme siitä, että olemme yhdessä. Menee viikkoja, jolloin olemme jokaisena iltana yhdessä kotona. Mutta emme useinkaan ole koko iltaa yhdessä. Se aika, jolloin parisuhteessa ollaan yhdessä yhdessä 24/7 on minulle kauhukuva. Oikeastaan se, että istutaan sohvalla ja ollaan mukaman yhdessä, kun oikeasti kolmantena pyöränä on Netflix. Toki rakastamme hyviä tv-ohjelmia ja myös vähemmän hyvin, mutta en haluaisi tehdä sitä joka ilta. Ehdottomasti parasta etäpäivien lisäksi on se, kun minä makaan sohvalla, Kai istuu nojatuolissa ja luemme kirjoja. Keskeytämme hetken lukemalla toisillemme ja analysoimalla tekstejä. Jotta meno olisi vielä keski-ikäisempää, taustalla soi usein klassinen. Tässä suhteessa rakasta juuri sitä, että asioista voi keskustella. Useimmiten ainakin. Tasapaino ja normaali arki on hallussa, mutta välillä havahdun siihen kuinka nopeasti kaikki on tapahtunut. Miten ihmeessä Tinderistä löytyi joku tuollainen, jonka otin tänne asumaan. Välillä koen tarvetta selata WhatsApp-keskustelut alkuun ja luen kuinka suhde välillämme lähti kehittymään. Kuin tarkistaen, onko tämä todella tapahtunut? Sängyssäni nukkuu joka yö joku toinen. On ihminen kenen kanssa viettää viikonloput. On ihminen kenen kanssa kinastella miten pyyhkeet viikataan. Se on yhtä aikaa niin normaalia ja niin outoa. Parisuhteet ovat outoja. Elämä on outoa. Kun ajatukseni kulkevat tätä rataa, tapaan ravistaa päätäni, käynnistää Netflixin ja nojautua tuon murun kainaloon.  ]]>

20

Äitini kysyi mitä olemme tehneet viime aikoina. Vastasimme, että olemme olleet mökillä.

En ole koskaan elämässäni ollut näin paljon mökillä. On ollut varsin ihanaa, että pojatkin ovat saaneet nauttia joutenolosta ja mökkeilystä tänä kesänä mielin määrin. Kalenterissa on vielä ainakin kolme mökkireissua ja varmasti syksylläkin mennään, vaikka säät olisivat mitä.

Vuorokausiin mökillä on mahtunut vaikka ja mitä, vaikka pääosin olemme ottaneet iisisti. Pojat rakensivat veneitä ensin bonus-farfarin kanssa ja sitten bonus-papan. Sanoisin, että bondattu on. Minä luin kirjoja kuin viimeistä päivää ja sain ajatella elämää kaikessa rauhassa. Käväisimme Porvoossa ja uimme meressä monen monta kertaa. Taistelimme ampiaisia vastaan ja kestitsimme yhtenä päivänä Minniä lapsineen.

Aapo opetteli pyöräilemään, kasvimaan perunat maistuivat mielettömiltä ja nukuimme parvekkeen ovi auki. Kuuma on ollut, mutta olen kestänyt sen. Olen vältellyt tekemistä ja huudahdellut aika ajoin ”jeeeesus kun on kuuma!” Mutta olen kestänyt. Odotan syksyä, mutta nautin vielä viimeiset rippeet lomasta. Pian ne koulutkin taas alkaa. Minne meni kymmenen viikkoa?

10

Eilen rantakallioilla istuessani, iltauinnin jälkeen, mietin miten tärkeä paikka tästä Porvoon saaresta meille kolmelle on tullut. Ja miten pienestä oli kiinni, että emme olisi koskaan nähneet tätä paikkaa. Vasta vuoden päivät hiippaillut näillä kallioilla, mutta on tunne, että näihin maisemiin ei kyllästy koskaan.

Katson elämää kovin laaja-alaisesti ja tuumailin toki samalla, että mitkä muut paikat ovat jääneet näkemättä. Sitä sanotaan, että pitää olla onnellinen siitä mitä on, eikä jahkailla muualle. Minä olen, enkä jahkaile.

Mutta vienosti mietin. Miten pienistä palasista elämä koostuu. Jos joku ei olisi keksinyt Tinderiä, en olisi täällä. Jos meille ei olisi tullut mätsiä, olisin vaikka vahingossa painanut Kain kohdalla X:ää (tätä kävi usean kanssa), emme olisi täällä. Miten monta ihmistä sitä kohtasi, miten monta ihanaa paikkaa heillä olisikaan ollut.

 

Mutta me päädyimme juuri tänne.
Juuri tälle pläntille, tällä valtavalla maapallolla.

 

Uskon sattumaan, ehkä jonkin verran kohtaloon. Pääsen elämästä todella paljon helpommalla, kun ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja kaikki menee juuri niin kuin pitää. Elämä ei todellisuudessa ole ihan niin mustavalkoista. Mutta siihen on hyvä tuudittautua. Myös tuskan hetkinä. ”Parempaa on luvassa” mantra toimii, kun elämä koettelee.

Nyt olen siinä kohtaa elämää, kun elän tätä ”parempaa on luvassa” momenttia. Tuumailen, kuinka monta kesää vietän täällä. Olenko kuten Kain äiti, joka tuli näille kallioille kuten minä ja on nyt viipynyt vuosikymmeniä. Vai onko tämä vain pieni hetki elämääni. Pojat ovat kiintyneet paikkaan, vaikka ovat olleet täällä minua vähemmän. Leevi sanoo, että emme voi Kain kanssa erota, koska sitten me ei päästä enää Porvooseen. Tämä paikka melkein on syy pysyä yhdessä, mutta onneksi parisuhteessamme on muutakin. Haha!

Miten ja minne elämä vie, sitä ei voi tietää. Toisinaan tuumin, että olisipa kiva katsoa kristallipalloon. Mutta todellisuudessa se olisi kamalaa! Päivät kuluvat liian nopeasti joka tapauksessa. Aika huitaisee ohitsemme niin, että emme ehdi edes tajuta sitä. Täten yritän keskittyä tähän hetkeen, tähän kesään, tähän onneen. Tähän parempaan osuuteen elämässäni. Kaikkihan tietää, että kuoppia on luvassa. Mutta ei murehdita niitä nyt.

Onko teidän elämässä paikkoja, jotka pelkäätte menettävänne?

19

Löysin kolmannesta kaupasta tänään YHDEN minikokoisen tuulettimen ja nappasin sen ennen kuin kukaan muu ehti. Helle on saanut ihmiset kauppoihin ja tunnetusti olin taas myöhässä. Toukokuun helteiden aikaan katselin tuulettimia ja mietin, joskos sijoittaisi muutamaan. Skippasin ja tässä sitä ollaan, kiukkuisina ja hikisinä. Viime yö meni sohvalla, kun lämpö on noussut yläkerran makuuhuoneisiin.

On käsittämättömän kuuma. Kain sukujuhlissa lauantaina skoolasimme hiki valuen kesälle 2018, jolloin ilmastonmuutos on vielä kiva asia. Olin skoolauksen aikana eri mieltä, tämä lämpötila ei sovi kehoillemme, eikä asuntoihimme. Myös kissa on irtisanonut itsensä ja makaa vain kylmällä vessan lattialla. Jos taloni olisi valmis, huudattaisin täysillä ilmalämpöpumpun ilmastointi-toimintoa ja nököttäisin pitkät housut jalassa sisätiloissa. Ai, että! Siinä vasta (hemmetin epäekologinen) haave! Onneksi kesä on kerran vuodessa ja helteetkin olleet suht harvassa.

Aurinko vie kaiken energian minusta. Kuumuus vie kaikki voimat ja mahdolliset voimavarat. Aivoni sumenevat, vaikka makaisin paikallani ja joisin vettä 15 minuutin välein. Helteellä olen todella mukavuusalueeni ulkopuolella. Kroppani ei adaptoidu. Se hikoilee, vaikka en tee elettäkään. Kasvot punoittavat ja ahdistaa.

Mikäli saan olla aloillani, merituulen- ja veden vilvoittaessa, selviydyn. Viikonloppu Emäsalon rannoilla oli upea. Juhlimme Kain suvun kera Z. Topeliuksen 200-vuotis juhlaa ja 120-vuotista Meriniemen aluetta. Ruoan tarjoili Porvoolainen Bistro Sinne ja tutustuin muutamaan uuteen tyyppiin, mikä on aina parasta. Sunnuntaina otimme kaiken irti ”hellivästä” helteesta, pulahdimme sinilevää uhmaten Itämereen ja katselimme ohi lipuvia veneitä.

Olen valtaisan onnellinen siitä, että en ole hukkunut töihin (tai Itämereen) viime päivinä. Pieni breikki on tullut tarpeeseen ja olen selkeästi lomaa vailla. Loppuviikosta palaamme jälleen mökin maisemiin, helle hellii ilmeisesti silloinkin. Uikkarit kassiin ja kesää rakastavat palaset aivoissa asemiin!

Löytyykö teistä vain hellettä rakastavia ihmisiä, jotka kiroavat meidät muutamat, jotka valittavat kun kerrankin on kuuma? :D

 


 

Joutsenkuvat ovat Kain ottamat, minun käsittelemät.

3

Berliini toi kehooni vastareaktion siinä vaiheessa, kun joka toinen tuntemani ihminen oli ja meni ja viihtyi siellä. Vaikka Berliini tuntui siltä, että juuri se olisi kaupunki, joka tarjoaisi minun makuuni kaikenlaista, kohde ei vuosiin viehättänyt.

Oli pari muutakin syytä. Berliinin laajuus ja maisemat. Kävelen mielelläni Barcelonan pikkukujia ja katselen ikkunasta Italian maalaismaisemaa tuntikausia, mutta Berliinin Pasila-henkinen miljöö ei kutsunut luokseen. Berliini tuntui liikaa Suomelta. Se vaikutti Vantaan, Pasilan ja Pietarin sekoitukselta. Ja sitä se olikin! Haha!

Analysoimme matkallamme ja sen jälkeen kotona, mikä on se mikä meidät sytyttää? Mikä Berliinissä oli vikana, mikä toimi ja menisimmekö sinne uudelleen?

 

 

Viiden päivän aikana ehdimme nähdä melko kivasti, kaikki ne Idän alueet, jotka halusimmekin. Matkaa varten olin ahminut Lonely Planetin oppaan ja toverini kattavat vinkit. Kokosin ne Google Mapsiin omaksi kartaksi ja värikoodasin ravintolat, nähtävyydet, museot ja puodit.

Berliini on laaja, Berliini on iso. En halunnut haahuilla väärillä kulmilla ja kartta helpotti asiaa kummasti. Kun päätimme aamulla lähteä kokemaan Friedrichshainin, karttani kertoi missä kannattaa lounastaa ja mikä katu on eläväisin. Sen pohjalta valitsimme metropysäkin ja lähdimme tutustumaan alueeseen.

Matkustimme kesäkuun puolessa välissä ja against all odds, siellä oli kuuma. Tunnelma oli hikinen, vaikka olin haaveillut keväisestä viimasta ja leppoisasta käyskentelystä. Kävelimme joka päivä jumalattomasti ja harkitsimme metron lisäksi pyörien vuokraamista. Matkalla selkeni pian, että nauttisimme pitäjästä enemmän, ellei olisi helle. Selvisi myös, että emme rakastuneet eloisaan kaupunkiin palavasti.

 

Toivoin mielessäni, että Berliini yllättäisi positiivisesti. Se oli kuitenkin juuri sitä mitä olin uumoillut, vain laajempi ja isompi kuin olin uskaltanut edes ajatella. Olen pohtinut paljon, mitä reissusta tai Berliinistä mukamas puuttui..

Totesinkin, että matkustamisessa on paljon kiinni sattumasta. Meille sattui kuuman kelin (kyllä, sää voi olla liian hyvä!) lisäksi melko kehnot ruoat. Olemme molemmat intohimoisia ruoan rakastajia ja takana oli ystäväreissu Riiaan muutama viikko aiemmin, mielettömine ruokineen. Oikein odotin Berliinin ravintoloita ja ruokaskeneä. Petyimme useasti. Okei, pettyminen on ehkä liian vahva sana. Emme kokeneen ihania elämyksiä ruoan parissa ja koska ruoka oli oleellinen osa reissua, se vaikutti lopputulemaan.

Poikkeuksen teki Kopps, joka on mieletön vegaaninen fine dining ravintola. Söimme siellä reissun kalleimman illallisen, mutta se oli sen arvoista! Miljööltään mainittakoon myös Kreuzbergin läntisellä puolella oleva Hallesches Haus, joka myy tunnettujen brändien tuotteita (Hay, Ferm Living) ja sisältää ihanan ravintolan ja sisäpihan. Suosittelen nappaamaan aterian kylkeen raparperi-limun!

 

Suurin osa ihmisistä totesi ennen matkaa, että menkää itään! Matkan jälkeen kuitenkin selvisi, että lännessä olisi ollut ehkä enemmän katsottavaa, noin niin kuin interiööri mielessä. Huomasimme, että nautimme enemmän käyskentelystä vanhojen jugend-talojen katveessa, kuin käppäilemällä kilometritolkulla suoraa tietä, jonka varrella on harmaita kerrostaloja.

Berliini ei vienyt meidän sydämiä, mutta nautimme reissustamme! Se oli meidän vuosipäivä-matka ja kolmas yhteinen ulkomaanmatka vuoden sisään. Fiilistelimme puistoissa (jotka olivat muuten kamalassa kunnossa kuivan kauden jälkeen) kirjoja lukien, joimme viiniä ja lukuisia oluita. Lilluimme veneajelulla ja vierailimme holokaustin uhrien vaikuttavalla muistomerkillä. Kävelimme, kävelimme ja kävelimme ympäri tuota valtavaa kaupunkia. Suukottelimme ja höpöttelimme tulevaisuudesta.

Tuumailimme, että olisi kiva kokea kaupunki joskus uudelleen, pyörien kanssa esimerkiksi syyskuussa, kun aurinko ei vie energioita seikkailulta. Pyörien lisäksi metrolla liikkuminen on toki vaivatonta ja melko edullista. Suosittelen lataamaan äpin (BVG), jolla on kreisi-helppoa ostaa julkisen liikenteen päivälippu. (Mikäli siellä on vielä ihmisiä, jotka eivät ole Berliiniä kokeneet.)

Matkalla oivalsin, että Berliini palvelee ehkä astetta paremmin tyyppejä, jotka innostuvat klubiskenestä ja drinkeillä istumisesta. Me olimme päivän jälkeen täysin valmiita nukkumaan kello kymmenen (Kai kello yhdeksän) ja nukuimmekin hotellissamme Alexanderplatzilla täydellisiä yöunia. Olisi ehkä pitänyt kokea Berliini ensimmäisen kerran sinkkuna, ystäväporukan kanssa bailaten. Kain kanssa matkustamme kuin väsyneet vanhukset. Haha!

Vantaan, Pasilan ja Pietarin lisäksi Berliini on kuin moninkertainen Tukholman Södermalm. Kaupunginosissa on tie tai kaksi, joilla on ihania putiikkeja ja pikkuisia kahviloita ja ravintoloita. En ehkä itse jaksaisi samoja puoteja ja ravintoloita uudelleen ja uudelleen, ellen asuisi kohteessa. Matkustusmielessä on mukavaa aina kokea jotain uutta. Söderikin alkaa olla vähän liian tuttu, mielettömän ihana Lissabonkin on kahden kerran jälkeen keskustan alueelta koettu. Haluan uutta, nähdä paljon! Berliini oli kuitenkin bucket listilla ja nyt se on ainakin kertaalleen koettu.

Loppuun vielä muutama vinkki reissultamme: Bikini Berlin on paikallisten- ja hipsterimerkkien kauppakeskus, eläintarhan kyljessä. Ihanat puitteet ja paljon shoppailtavaa tyylitietoiselle. Store Kitchenin tuotteina on Dolce&Gabbana henkistä trendsetteriä, kyljessä on ravintola. Ihania tuotteita, paksulle lompakolle. Ruoka oli vallan passelia. Pro Qm ja Do you read me?! -kirjakaupat olivat herkullisia. Strand Bar on joen rannassa oleva baari (saa myös ruokaa), jossa järjestetään tansseja. Mielettömän ihana tunnelma! Jos rakastaa hummusta, Hummus & Friends on siinä vieressä. Mauerparkin ”kirppis” on aina sunnuntaisin. Se on tapahtuma, jonka haluat kokea. Puisto on kaukana upeasta puistosta, mutta siellä me istuttiin palaneella ja pölyisellä ”nurmikolla” bisseä juoden ja vegaanista pitaleipää syöden, kun paikallinen artisti soitti sulosointuja. Kirpputori osiossa on myös paljon ruokakojuja, kylmää juomaa löytyy, sekä Berliiniläisiä taiteilijoita aina printeistä laadukkaisiin koruihin. Ihana kokemus, sitä Berliini on varmasti parhaimmillaan!

Millaisia teidän Berliini kokemukset ovat? Täyttikö kaupunki odotukset? Tärkeimmät vinkit mitä tarvitsee kaupungissa selviytymiseen?

10