Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaksikymmentä (!) vuotta sitten taakseni istui seitsemännen luokan ensimmäisellä tunnilla silmälasipäinen Sonja. Siitä se sitten lähti.

Reilut kaksitoista vuotta sitten tein Sonjasta esikoiseni kummitädin. Kaksi ja puoli vuotta sitten Sonja teki minusta esikoisensa kummitädin. Näitä tapahtumia ennen, välissä ja jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Paitsi ei yhtä.. Emme ole koskaan olleet kahdestaan ulkomailla. Tämä virhe oli korjattava ja päädyimme kiireisten ruuhkavuosien saattamana Latviaan kolmeksi päiväksi.

Sonja pakkasi matkalaukkuun päiväkirjan vuosimallia 2003-2004 ja me nauroimme pissat housuissa historialle. Muistelimme menneitä, pähkäilimme tulevaa ja nautimme toistemme seurasta. Söimme kaksi kertaa päivässä fine diningia ja joimme lukemattomia prosecco-, viini-, drinkki- ja kokislaseja. Kokis on yhteinen paheemme. Ja näköjään nyttemmin myös viini.

 

Pienessä sievässä käyskentelimme Riian katuja ja nautimme hotellissamme kunnon yöunet ja hyvän aamupalan. 

 

Riika näytti parastaan. Helle helli ja pääsimme maistelemaan ihania ruokia ja ihmettelemään, miksi vanhassa kaupungissa on niin monta kirkkoa? Kävimme (tietenkin) kanaaliajelulla, ihmettelimme suut auki juustojen, leivonnaisten ja kukkien hintoja. Haaveilimme kakkoskodista elintarviketaivaassa ja kapusimme Radissonin Sky Bariin maailman parhaimmalle valkoviini sangrialle kurkkimaan miltä Riika näyttää lintuperspektiivista.

Löysimme tuliaisia, jatkoimme nauramista ja elämän analysoimista. Totesimme, että ystävyytemme toimii myös reissussa. Rakastan Sonjaa. Olen onnenpekka, että hän istui aikoinaan taakseni ja että olen saanut jakaa ilot ja surut hänen kanssaan jo näin kauan. Sovimme, että otamme pian uudestaan. Viiniä varmasti, mutta tässä siis tarkoitan kahden keskistä reissua. Kyllä tuo ihminen taitaa kulkea rinnalla niin kauan kuin elämä meissä sykkii.

 

Riikan ravintoloista voisin mainita seuraavat: B Bars, Muusu ja Riits, kaikki kokeilemisen arvoisia. Ogle.Riga tarjoili hyvät pitsat ja Bake Berry taivaalliset kakkupalat! Kanaaliajelu maksaa 12-15e ja on koettava. Kauppahallit ovat valtaisat ja etenkin kesällä sieltä kannattaa hakea piknikille marjat ja hedelmät.

Hintojen sanoisin olevan edukkaita. Vanhassa kaupungissa toki drinkit voivat maksaa kahdeksankin euroa, kaupoissa taas on niin edullista, että kyrsii. Puistot ja kanaalin vierusta huutavat istuskelmaan. Riiassa riitti katseltavaa kolmeksi päiväksi, neljäs tai ainakin viides päivä olisi jo vaatinut Jurmalan rantoja. Kompakti kaupunki, jossa meille riitti syömistä ja juomista. Ihme kyllä.

 

 

6

Minun ei tarvitse katsoa kuin sekunti hänen kasvojaan, kun hän iskee tiskiin jykevät rautahampaansa kera hymyn ja huutaa EIIIII! Hän rakastaa ja vihaa, kun jumaloin hänen pisamiaan.

Ne ovat söpöintä maailmassa, mutta mammalta tulevat söpöys-jutut ovat vähän out. Tai niiden pitäisi olla.

Hänen ilmeestään huomaa, että huomio on tervetullutta, mutta teini-hormonit laittavat vastaan. Se vasta söpöä onkin! Halaan ja pussaan, juoksen perässä. Kun painimme, hän kiljuu allani ja tekee kutituskuolemaa käkättäen ja huutaen ”Mee pois! Lopeta! Apuaaaa!”. Urheilullinen 12-vuotias on minua jo vahvempi, eikä hän tee elettäkään, että pääsisi pois kidutuskammiosta! Makaa siinä vain, huutaa, vähän vempuilee ja nauttii.

Kun hän suuttuu, hänet saa edelleen rakkaudella lempeäksi. Hän heltyy kun hassuttelen. Jos minä olen ollut typerä, hän antaa anteeksi kun pyydän. Ei välttämättä sanallisesti, mutta osoittaa sen rentoutumalla. Leevistä huomaa heti, kun jotain on pielessä. Leevistä huomaa heti, kun huoli on kaikonnut. Ihanan mustavalkoista! Ainakin luulen edelleen saavani selville, mikäli häntä painaa jokin salaisuus.

 

Toivottavasti kasvatan miestä, jossa asuu feministi, joka kunnioittaa muita ja joka pussaa tulevan puolisonsa puhki. Toivon, että hän pysyy avoimena ja sosiaalisena. Toivon, ettei teiniys muuta häntä liikaa ja hän uskaltaa vaatia rapsuttelua ja kainaloa vielä 16-vuotiaanakin. 

 

Pisamien ja huomion kaipuun lisäksi poikani osaa olla rasittava pain in the ass. Hän jänkkää, hän hakee rajojaan, kiusaa pikkuveljeään ja tekee selän takana juttuja, joita ei saisi. Kuulostaa tavalliselta teiniltä ja siksi yritänkin hoitaa asiat rauhallisesti. Hän puhuu kännäämisestä, kiroilee ja pieree ruokapöydässä. Jälkimmäisestä on kylläkin kasvatuksesta syyttäminen. Meidän ruokapöytä-käyttäytyminen on toisinaan vähän liiankin rentoa. No ja kiroilu.. Eipä siitä sen enempää.

Leevi kuluttaa tubea kuin huumeita, lähtee mukaan jokaiseen lapsille ja teineille suunnattuun trendi-kotkotukseen ja jumittaa toisinaan veljensä kanssa Pipsa Possua.

Poikani Leevi on kaunis sisältä ja ulkoa. Hän on luonteeltaan johtaja, hommat haltuun ottava nuori miehenalku. Hän liikkuu järkyttävän paljon viikoittain, nauttii mökillä olosta, kavereista ja omasta rauhasta. Hän puhuu suoraan ja toisinaan hän ei osaa yhtään sanoa miksi häntä kiukuttaa. Rakastan häntä to the moon and back ja toivon, että selviämme pusujen voimalla läpi mahdollisesti myrskyisät teinivuodet!

 

31

Mummoni kuolemasta tulee huomenna kaksi vuotta. Hän oli viimeinen elossa ollut isovanhempani ja kuolema herätti paljon ajatuksia hänen sairastuessaan. Lähinnä orvoksi tulemisesta. Jos kaikki kuolevat vanhuuteen, vanhempani ovat seuraavaksi vuorossa. Ai miten piristävä ajatus.

En aio nyt käsitellä sitä, miltä vanhemmistani tuntuu elämä, sen rajallisuus tai miltä tuntuu olla mahdollisesti seuraavana vuorossa? Miltä tuntuu kun on vähemmän jäljellä kuin takana? Ai hyvänen aika, niin järkyttävän ahdistava ajatus. En todellakaan ole sujut kuoleman kanssa. Ymmärrän sen olevan osa elämää, musta se vaan on tosi paska osa sitä. Jos saisin valita, eläisin 30-vuotiaana ikuisesti. Se on hyvä ikä. On suht sinut itsensä kanssa, mutta ei ole juurikaan kremppaa kropassa ja jaksaa painaa.

Lauantaina juhlimme isäni kuusikymppisiä. Tämä toi jälleen mieleen kuoleman. Nalkutin pojille kotona, että ”NYT TEETTE KYLLÄ KORTIT, UKKI AINA TEITÄ PASSAA JA EI VOIDA TIETÄÄ, JOSKO SEITSEMÄNKYMPPISIÄ ENÄÄ TULEE!!” Vanhempani ovat tuntuneet nuorilta aina. Nyt kuitenkin sukulaisista, joiden kanssa olen juhlinut kaikenmaailman synttärit, nimpparit, valmistujaiset ja kissanristiäset syntymästäni asti, jäävät eläkkeelle yksi toisensa perään. Eläke tarkoittaa kuolemaa. Tietenkin. Siitä ei ole enää paluuta. Mihinkään.

Kun kuvasin Lesket -kuvasarjaani, erään puoliso oli kuollut juuri kun eläke alkoi. He olivat suunnitelleet eläkevuosilleen kaikkea ihanaa, vuosiksi eteenpäin. Vaan kuolema päätti korjata. Älkää siis turhaan suunnitelko eläkevuosianne! Turha oikeastaan suunnitella mitään koskaan, kuolema voi tulla sekunnin päästä.

Kyynelehdin lauantaina huppelissa muutamankin kerran, kun mietin kulunutta iltaa. Katselin läheisiä sukulaisiani ja  ensimmäistä kertaa näin elämän salakavalan kulumisen. Muistan 3v-synttärini valokuvista, miltä ihmiset näyttivät juuri valmistuneen omakotitalomme pihalla. Kolme vuosikymmentä myöhemmin istuimme liki samalla porukalla, samalla pihalla, mutta isäni oli yhtäkkiä kuusikymmentä ja minäkin hieman vanhempi. Kaikista ahdistavinta oli tajuta, että myös muut ihmiset ovat vanhentuneet. Kaikki siis kuolevat.

Kuolema ja elämän rajallisuus laittavat toimimaan. Mikäli olet tällainen kuin minä, tiedät että se ajaa eteenpäin ja halu toteuttaa unelmiaan on aikamoinen. Se kuitenkin myös tuo paineita. Jos et käytä jokaista valveilla olo sekuntia hyödyksi, olet about epäonnistunut elämässä totaalisesti. Nykyään en pysty tekemään oikein mitään, millä ei ole jotain tarkoitusta. Kaikelle toki voisi keksiä tarkoituksen, mutta en esimerkiksi lue lepoa siihen kastiin tällä hetkellä. Luette ehkä rivien välistä burn outin ensiaskeleet. Ettekä ole väärässä. Tämän vuoksi istun terapiassa kerran viikossa.

Olen järisyttävän huolissani vanhemmistani ja jokainen flunssa säikyttää, vaikka he ovat olleet (ONNEKSI) perusterveitä. Yhtäaikaa toki vakuutan, että laitan heidät välittömästi hoitokotiin, että minulla ei ole aikaa hoivata, jos Alzheimer iskee! Lähimmäisenrakkaus on mahtavaa. Puolustukseksi voin sanoa, että haluan itse mennä hoitokotiin mieluummin, kuin olla poikieni vaivoina.

Fakta kuitenkin on, että kohta he ovat eläkkeellä ja jäljellä olevat vuodet eivät ole itsestään selvyyksiä. Tilanne ajaa minut tekemään paljon oman elämäni eteen, mutta se ajaa myös lähemmäksi heitä. Haluan olla lähellä ja liki, istua iltaa yhdessä ilman suurempaa syytä ja pitää siskoni kanssa tiiviisti yhtä. Muun muassa sen vuoksi me rakennamme kotimme lähes kiinni vanhempieni taloon.

Täytynee kuitenkin muistaa kutsua kylään myös ystäviä. Että kun nuo tuosta kuolee, niin on muitakin rakkaita elämässä.

Onnea iskä! Korttiin kirjoitin ”Viivythän kanssamme vielä ainakin pari vuosikymmentä!”

(Teksti on kirjoitettu tavallaan mustalla huumorilla.)

 

17

Eilen yhdistin erään tositv-sarjan hetken omaan elämääni. Se herätti ja selvitti solmuja.

Olen ollut toisinaan herkillä, tiuskinut ja hermostunut pienestä. Riitoja on syntynyt turhista asioista ja muutama ilta on vietetty hiljaisuudessa. Olemme pohtineet ärsyyntymistä ja riitojen aiheita. Tuumailleet yhteensopivuutta ja suhteen arkea. Eilen tajusin, että olemme etsineet vikoja vääristä paikoista.

Muutama viikko sitten tv oli auki ja seurasin ruotsalaisen pariskunnan rakennusprojektia sivusilmällä. Arkkitehti-pariskunnan nainen oli ollut tontilla 24/7, osallistunut itse rakentamiseen ja ollut työnjohtajana. Kun kuvausryhmä tuli uudelleen käymään, nainen oli ollut kuukauden sairauslomalla. Hän oli palanut loppuun.

Oireet kohtasivat ja eilen tajusin lähtökohdankin täsmäävän.

Olen tehnyt nyt reilut kaksi viikkoa töitä aamusta iltaan. Saavun sitten kotiin kahdelta tai kuudelta, istun koneella kahdeksaan asti, vähintään. Kirjoitan puhelimen things to do listoille keskellä yötä tekemättömiä tehtäviä ja pyöritän seuraavan päivän palapeliä mielessäni.

Mikäli seuraavaa vapaapäivää, ilman minkäänlaista ajatusta töistä, pitää odottaa monta viikkoa, töitä saattaa olla liikaa yhdelle naiselle kannettavaksi. Olen väsynyt, mutta ongelmana onkin ollut se, että myös nautin valtaisasti kiireestä. Kiireinen kevät vähentää välittömästi yrittäjän painetta hiljaisesta kesästä. Pitää painaa kun rauta on kuuma, ja niin edelleen! Olen siis tehnyt työtä ilolla, mutta vaakakupissa painaa muutakin. En ehdi levätä. En ehdi nollata ja sumuinen mieli ahdistuu, hermostuu helposti. Kun pienikin asia tuntuu kaatavan koko huolella suunnitellun palapelin, toisten huomautukset ja teinin mielenosoitukset tuntuvat henkilökohtaiselta vittuilulta.

Olen kirjoittanut täällä aiemminkin siitä, kuinka vaikeaa minun  on erottaa työaikoja vapaa-ajasta. Jopa tämä blogin kirjoittaminen on tietyllä tapaa työtäni. Olenko siis nyt töissä? Ainakin puolittain. Lepäämistä tämä ei ainakaan ole, vaikka osa blogin kirjoituksesta meneekin harrastamisen piikkiin. Kun yksityisyrittäjä nauttii työstään, soppa on valmis. Olen tehnyt nyt paljon ylimääräistä pakollisten taskien sijaan ja olen onnellinen, kun virtaa on riittänyt. Nyt siitä kuitenkin kärsii läheiseni.

Kodin, parisuhteen ja lapsien hoitaminen eivät katoa mihinkään, vaikka töitä tekisi 12 tuntia päivässä. Ne ovat olemassa ja tunti illassa ei riitä. Sitten siitä alkaa seuraavaksi kerätä paineita. Luovuus tukehtuu, kun nakuttaa päivät koneella, istuu autossa kuvauskeikalta toiselle ja etsii vanhoja kuvia kovalevyiltä. Pinna kiristyy, kun pyykkikorit tursuaa ja kaupasta tarttuu taas mukaan eines päivälliseksi.

Lopulta toisen ei tarvitse kuin ehdottaa kävelylenkkiä ja vedät siitä sekunnissa johtopäätöksen, että avopuolisosi viittaa sinun olevan ylipainoinen laiska vätys. 

Jotta hommassa säilyy intohimo, minulla pitää olla aikaa jolloin ajatukseni virtaavat vapaasti. Aikaa, jolloin en ainakaan tietoisesti ajattele töitä. Nyt sitä on ollut olemattoman vähän. Olen yrittäjä juurikin siitä syystä, että joskus viikossa voi olla kaksi ylimääräistä vapaapäivää. Nyt niitä ei ole ollut pitkään aikaan. Se on hyvä, mutta huomaan mielenterveyteni myös kärsivän siitä. Sen vuoksi olenkin mentorini kanssa tuumaillut, että aikatauluni pitää laittaa uuteen uskoon. Minun pitää karsia vääränlaiset työt, ulkoistaa asioita (tarjous siivousyritykselle vetämässä) ja keskittää energiaa oikeanlaisiin asioihin.

Tähtäimessä on rento-Kaisu, joka ei tiuski rakkailleen. Kaisu, joka ei pilaa parisuhdettaan tai suhdetta lapsiinsa työllään. Kaisu, joka hallitsee kotia, delegoi tehtäviä ja ottaa leppoisan asennon sohvalla, kun joku toinen viikkaa välillä vaatteet pyykkinarulta. Sekin on ollut ongelma. Jos joku auttaa minua, en pysty vain olemaan. Minun pitää käyttää se aika hyödyksi.

Eilen se vihdoin tuli. Pitkään odotettu vapaapäivä. Käytin työasioiden miettimiseen päivän aikana ehkä 15 minuuttia. Loistava ja yllättävän hyvä saavutus! Lepäämään en toki päässyt, mutta maustelaatikon ja kuivakaapin siivoaminen, pataleivän leipominen, siskonmakkarakeiton valmistus, viidentoista viherkasvin multien vaihtaminen ja tulevan kodin suunnittelu lehtipinon kanssa, rentoutti omalla tavallaan. Myös tämän sunnuntain piti olla vapaapäivä, huomasin kuitenkin keskiviikkona vastaavani myöntävästi, kun tuli keikkapyyntö Järvenpäähän. Kiiruhdan siis seuraavaksi tuohon 5 km päähän kameran kanssa. Pitää painaa, kun rauta on.. Noh, kyllä te tiedätte jo miten tämä menee!

 

12

Minä: ”Ai Kai antoi sulle aamupalan?”
Aapo: ”Joo ja miks ei olis antanut, sehän on nyt mun iskä!”

Aapo palvoo biologista isäänsä ja viime syksystä asti on ollut havaittavissa, että hän tarvitsee aikaa Kain kanssa. Aapo on alusta asti pitänyt Kaita mukavana tyyppinä, mutta on selkeästi hieman vierastanut ja tarkkaillut etäämmältä.

Viime keväänä Aapon elämässä vieraili poikaystävä-kandidaattini, josta hän piti kovasti. Kun Nasr katosi kuvioista, yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, Aapoa harmitti. Menetyksen pelko paistaakin molemmista pojistani. Olen tuntenut siitä hieman syyllisyyttä. Mutta vain hieman, koska nyt tuntuu, että elämässä on kumppani joka ei ole menossa mihinkään. Pojat eivät kuitenkaan ole voineet luottaa tilanteeseen yhtä paljon kuin minä.

Aapo lämpenee usein hitaasti. Hän on seurannut nyt kahdeksan kuukautta Kaita ja alkaa luottaa siihen, että Kai on pysyvästi elämässämme. Leevi taas suri aikoinaan paljon Rasmuksen ja minun eroa. Hän kiintyi Kaihin välittömästi, mutta pelkää jatkuvasti pahinta. Meillä on Kain kanssa melko vahvoja mielipiteitä, emmekä aina ole asioista samaa mieltä. Keskustelemme usein melko intohimoisesti ja toisinaan äänekkäästi. Leevi käskee meitä aina lopettamaan riitelemisen välittömästi ja toteaa päälle: ”No nyt te varmaan erootte!”

Molemmat pojat ovat myös läpikäyneet omien vanhempiensa eron. Vaikka erosimme ystävinä ja olemme jatkuvasti tekemisissä, olemme kuitenkin eronneet ja lapsilla on kaksi kotia. Ne arvet toki ovat olemassa, vaikka kaikki ovat sopeutuneet tilanteeseen alusta asti todella hyvin. Lapsilla on nyt äitipuolen lisäksi myös isäpuoli, ja täten äidinkin luona kaksi vanhempaa. Tie on ollut tähän asti todella helppo, mutta kyllä molemmissa kodeissa on rajoja ja omaa paikkaa etsitty. Vahvimpana meillä tällä hetkellä näkyy Leevin epäilys ja pelko erosta, eikä siitä ole montaa kuukautta kun Aapo julisti ruokapöydässä ”Sä et oo mun iskä!”

Kiintymys on kasvanut ja olen erittäin iloinen Aapon hitaasta, mutta varmasta kehityksestä ottaa Kai osaksi elämää. Pikkuhiljaa hän on tajunnut, että Kain läsnäolo ei vie häneltä omaa isää pois ja viikko sitten mökillä hän pujahti sohvalla Kain äidin kainaloon. Olen puhunut usein lapsilleni siitä, että mitä enemmän meidän elossa on ihania ihmisiä, sitä turvallisempaa ja onnellisempaa meidän elomme on. Kailla ei ole tarvetta ottaa suurta roolia kotona, eikä hän halua olla lapsilleni the iskä. Auktoriteetti, tasapainoinen, tasa-arvoinen, turvallinen sekä rakastava aikuinen hän kuitenkin haluaa olla, ja siitä minä olen erittäin kiitollinen. Uskon, että lapsetkin ovat.

40

Pyyhin homeet luistimistani, enkä ollut ennen ensimmäisiä vetoja ollenkaan varma, tarvitsenko saattajaa joka liu´ulla. Lähdin riskillä mukaan. Mielenkiinnosta ja innosta.

Olen intona elämästäni. Lapseni näki minun luistelevan ensimmäistä kertaa koskaan. Tästä on tasan Kaita kiittäminen. Hän ei painosta, hän ehdottaa. Koska viihdyn hänen kanssaan, lähden mukaan. Hän olisi mieluusti mennyt Leevin kanssa kaksin, mutta jotenkin kummasti minä nökötin penkan laidalla ja tungin villasukkaista jalkaani jäätävän jäykkään luistimeen.

Olin laittanut luistimet jalkaan viimeeksi varmaankin vuonna 2000, kun pelasimme ringetteä liikuntatunnilla. Kymmenen minuutin totuttelun jälkeen luistelin taaksepäin, jarrutin, tein makkaroita, epämääräisiä piruetteja ja vaa´an. Uskaltauduin luistelemaan melko kovaakin!

Intoon liittyi myös lievästi pervot fiilikseni lätkäjätkiä kohtaan. Jokin heissä sytyttää ja tuo siippani on entinen sellainen. Toissa viikolla pojat lähtivät luistelemaan kaksin ja pyysin heitä laittamaan videon reissultaan. Video tuli. Kai oli kuvannut Leeviä. Vienosti kiitin ja lisäsin: Voisko se Leevi kuvata vuorostaan sua.. Haha. En tiedä mikä minua vaivaa!! Mutta siellä minä jäällä läähätin perässä, kun Kaitsu viiletti menemään ja vei kiekkoa Leevilta. Mamma miiiiia!

Rakastan näitä viikonloppuja. Saamme höpsötellä menemään omaan tahtiin. Lapset kaivautuvat meidän kainaloon ja seuraavassa hetkessä he lähtevät kavereiden luokse. Kai viihtyy meidän kanssa ja pitää meitä kolmea perheenään. Kun kuulen sanat ”Käynkö mä heittää Aapon sinne pulkkamäkeen?” sydämeni värähtää. Kaista on tulossa kovaa vauhtia perheenjäsen, joka auttaa myös lasten kanssa. Vapaaehtoisesti.

Jäällä lätsähdin Kain kainaloon ja supisin hymyillen ”Im a lucky girl”. Ja se on totista totta.

26

Miten se yhteenmuutto sitten meni? No melko päin persettä.

Koska olen moninainen, molekyyleistä muodostuva läjä ja ajatukseni kulkevat tuntematonta tietä, muuttopäivänä olin poissaoleva ja nihkeä. Draamalta ei siis vältytty. Vaikka Kaille tavara ei ole tärkeää, hän antoi pois, myi ja heitti roskiin 80% omaisuudestaan, silti minun luokseni tuli toisen elämä. Se tuntui muuton hetkellä vaikealta.

Kai Konmaritti huolella, säästi vain tärkeän ja muutti uuteen kotiin. Hän ei ollut pitkään aikaan viihtynyt Helsingin kodissaan ja odotti muuttoa. Niin minäkin, mutta kun tavarat siirtyivät alkoi ahdistamaan, vaikka tiesin niiden saapuvan.

Minä en saanut uutta kotia, enkä päässyt kamoistani eroon. Tavaraa täynnä olevien kaappien sisältöjen piti tiivistyä entuudestaan ja tehdä tilaa uudelle tavaralle, jolla ei ole minulle mitään merkitystä. Siinä alkoi todella tuntumaan neljän vuoden yksinelo, minun kotini, minun sääntöni. Nyt kaiken piti olla meidän.

Kerroin tarvitsevani aikaa ja harmittelin kun en kiljunut riemusta muuttopäivänä. Suurin osa tavaroista löysi paikkansa samana päivänä ja yläkerrassa on vaatekaapissa enää pari asiaa joille pitää järkätä oma tila. Kai ihanasti hyväksyi sen, että niille löytyy kyllä paikka, kunhan saan intopiikin järkkäilyyn. Sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta arki on alkanut pyörimään täällä normaalisti ilman sitäkin.

Rakkaus ei oikeastaan ole vaikeaa, vaan me ihmiset tunteineen, pelkoineen ja päähänpinttymineen.

Perjantaina Kai lähti Tahkolle reissuun ja kun me palasimme poikien kanssa Flamingosta perjantai-iltana kotiin, pidin pienen perhepalaverin ilman isäpuolta. Molemmat sanoivat yhdestä suusta, että Kain muutto tuntuu kivalta. Kun totesin mielestäni Kain sopivan meidän jengiin, Leevikin sanoi pohtineensa asiaa. ”Miten se onkin niin, että se sopii niin hyvin?”

Niin. Loppujen lopuksi toki tavara ei ole tärkeää, vaan ihmiset. Muutos voi kuitenkin pistää pään sekaisin. Onneksi tiesin tilanteen rauhoittuvan pian. Olinhan varma päätöksestämme muuttaa yhteen.

61

Kissa köllii sohvalla vieressäni. Netflix pyörittää dokumenttia. Käteni ovat maalissa ja vatsani on täynnä dipattuja vihanneksia. Sekä suklaata. Ajatus harhailee. Tartun olutpullon kaulaan ja siemaisen Bryggerin pilsneriä.

Neljä vuotta olen ollut puolet ajastani yksin, puolet yksin lasten kanssa. Huomisesta lähtien olen kaksin tai nelisteen.

Juuri nyt elämä pelottaa hieman. Muutoksen, kynnyksellä pohdin aina paljon. Entä jos mokaamme? Entä jos suhde ei kestä?

Ilman rohkeutta ei ole mitään. Näin minulle kerrottiin. Jos ei ole rohkeutta yrittää, ei saa mitään. Rohkeutta myös harvoin kadutaan jälkikäteen. Siitä voi usein olla ylpeä, vaikka koko homma menisi vesille. Olin rohkea, yritin. Usein rohkeuden tie vie hienoihin asioihin. Olin itse rohkea kun uskalsin erota. Uskalsin kasvaa, olla yksin. Muutokset eivät tapahdu pikana, kolme vuotta siinä meni. Eron jälkeisenä iltana olin valmis olemaan yksin, mutta vasta kolmen vuoden jälkeen olin valmis elämään yksin. Kasvamista, mutta varmasti myös turtumista.

Kun katsoo polkua taaksepäin, se tuntuu paikoitellen jopa uhkarohkealta. Matka tuntuu hienolta, vaikka se on ollut järisyttävän raskas, monia mäkiä on noustu. Kun ihminen pariutuu, sinkkuelämä tuntuu todella nopeasti kaukaiselta. Surut ja murheet unohtuu. Olen kokenut paljon ja nähnyt kaiken mitä sinkkuelämällä oli tarjottavaa. Deittailin lukemattomia miehiä, harrastin irtosuhteita, join itseni humalaan useasti, tanssin silmät kiinni aamuyhdeksään ja itkin silmät päästäni muun muassa yksinäisyyden vuoksi. Minulla on kutina, että elämä haluaa tarjota minulle nyt jotain muuta.

Joku solu minussa edelleen suunnittelee elämää aivan liian pitkälle. Minä en voi tietää mitä tuleman pitää. Taon sitä päähäni. Kannustan itseäni myös rohkeuteen, positiiviseen ajatteluun ja hetkessä elämiseen. Vain kulunut aika voi kertoa minulle kuinka elämää meni, ryssimmekö kaiken. Haluan olla taas rohkea, hypätä. Testata mitä tämä tie tullessaan.

Kai muuttaa huomenna ja todellisuudessa sitä on odotettu jo tovi. Minun on hyvä kun hän on kotona. Meidän kodissa.

66

Jumalan terve!
Tämän kirjan kanssa sukellettiin syvään päätyyn ilman uimataitoa. Lestadiolaisuus, usko ylipäänsä on minusta melko mielenkiintoinen aihe. En kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18v), eikä lapsiamme ole kastettu. En usko Jumalaan. Mutta vielä vähemmän uskon hämmentäviin, uskon velvoittamiin sääntöihin, joita esimerkiksi lestadiolaisilla on.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo Viljan ja Aleksin tarinan. Se on runomainen, koskettava, herättelevä. Se satuttaa, ihmetyttää, itkettää ja pakahduttaa. Vilja ja Aleksin rakkaus on kaunis. Uskonto meinaa pilata sen.

Minun epäuskoisuuteni ei poista uteliaisuutta ja halua oppia lisää. Halua ymmärtää. Kirjassa kyseenalaistetaan, avataan lestadiolaisuutta. Kritisoidaan, mutta tuodaan esille myös sen hyviä puolia.

 

Aivopesua? Minun mielestäni kyllä. Yllä mainittu Kaisla on nelivuotias. Vilja, Kaislan äiti kasvattaa lapsiaan hienosti. Hän tuo esiin inhimillisyyttä ja sitä, että kaikki eivät ajattele samoin kuin he. Tämä perhe ajattelee useista asioista niin kuin minä. Minä vain en sekoita uskoa soppaan, vaan ajattelen maalaisjärjellä.

Minun elämääni kuuluu toisten ihmisten kunnioitus, hyvät käytöstavat, arvostus, oikein toimiminen. Toki jokaisella on syntinsä kannettavana, mutta tähtään hyvään ja oikeaan. En tarvitse Jumalaa ohjeistamaan tai antamaan anteeksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että parhaimmillaan uskominen ja usko voi olla hyvä asia. En ymmärrä miten se voi toimia, mutta selkeästi on tarinoita joissa sen todistetaan toimivan. Jos siitä saa turvaa, lohdutusta ja apua, se on hyvä asia. Lestadiolaisuudessa on kuitenkin omat kommervenkkinsä, mitä kyseenalaistan suuresti.

 

Usko ja tässä tarinassa nimenomaan ehkäisyn kieltäminen ajaa epätoivoon ja kohti kuolemaa. Kuolema ja taivaan valtakunnan iänikuinen rauha houkuttelevat enemmän kuin jatkuva lisääntyminen.

Se tekee minut erittäin surulliseksi. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja jotka ovat olleet tai ovat edelleen lestadiolaisia. Voin todeta heidän olevan normaaleja, ihania, hyviä ihmisiä. Mutta usko onkin asia josta emme yleensä keskustele. Kirjassa tuodaan esille myös sitä, että uskovaisten on hyvin vaikea puhua uskostaan ja kulttuuristaan epäuskovaisten kanssa. Vaietaan. Toivoisin ettei näin olisi. Sen vuoksi luin kirjankin. Haluan ymmärtää vielä enemmän.

Nämä alla olevat lauseet jäivät mieleeni. Jos on onnea, kuten Viljalla ja Aleksilla, rakastua palavasti. Sitä pitää vaalia. Ja rakkaus, pitkä liitto, ei tosiaan ole häpeän paikka. Nykyään lestadiolaispiireissä erotaan käsittääkseni melko paljonkin, mutta siellä myös kestetään alamäkiä varmasti paremmin. Avioliitto ja parisuhde ovat asia jonka eteen taistellaan. Siitä on hyvä meidän epäuskovaistenkin ottaa mallia.

 

 

Hieno kirja. Suosittelen epäuskovaisille avartamaan maailmaa. Vaikka rivien välissä joutuu tuohtumaan useita kertoja. Uskovaisille kirjasta löytynee vertaistukea ja varmasti käsittämättömän paljon enemmän tunteita kuin meille muille.

Onneksi on rajat rikkova rakkaus.
Jumalan rauhaa.

18