Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kissa köllii sohvalla vieressäni. Netflix pyörittää dokumenttia. Käteni ovat maalissa ja vatsani on täynnä dipattuja vihanneksia. Sekä suklaata. Ajatus harhailee. Tartun olutpullon kaulaan ja siemaisen Bryggerin pilsneriä.

Neljä vuotta olen ollut puolet ajastani yksin, puolet yksin lasten kanssa. Huomisesta lähtien olen kaksin tai nelisteen.

Juuri nyt elämä pelottaa hieman. Muutoksen, kynnyksellä pohdin aina paljon. Entä jos mokaamme? Entä jos suhde ei kestä?

Ilman rohkeutta ei ole mitään. Näin minulle kerrottiin. Jos ei ole rohkeutta yrittää, ei saa mitään. Rohkeutta myös harvoin kadutaan jälkikäteen. Siitä voi usein olla ylpeä, vaikka koko homma menisi vesille. Olin rohkea, yritin. Usein rohkeuden tie vie hienoihin asioihin. Olin itse rohkea kun uskalsin erota. Uskalsin kasvaa, olla yksin. Muutokset eivät tapahdu pikana, kolme vuotta siinä meni. Eron jälkeisenä iltana olin valmis olemaan yksin, mutta vasta kolmen vuoden jälkeen olin valmis elämään yksin. Kasvamista, mutta varmasti myös turtumista.

Kun katsoo polkua taaksepäin, se tuntuu paikoitellen jopa uhkarohkealta. Matka tuntuu hienolta, vaikka se on ollut järisyttävän raskas, monia mäkiä on noustu. Kun ihminen pariutuu, sinkkuelämä tuntuu todella nopeasti kaukaiselta. Surut ja murheet unohtuu. Olen kokenut paljon ja nähnyt kaiken mitä sinkkuelämällä oli tarjottavaa. Deittailin lukemattomia miehiä, harrastin irtosuhteita, join itseni humalaan useasti, tanssin silmät kiinni aamuyhdeksään ja itkin silmät päästäni muun muassa yksinäisyyden vuoksi. Minulla on kutina, että elämä haluaa tarjota minulle nyt jotain muuta.

Joku solu minussa edelleen suunnittelee elämää aivan liian pitkälle. Minä en voi tietää mitä tuleman pitää. Taon sitä päähäni. Kannustan itseäni myös rohkeuteen, positiiviseen ajatteluun ja hetkessä elämiseen. Vain kulunut aika voi kertoa minulle kuinka elämää meni, ryssimmekö kaiken. Haluan olla taas rohkea, hypätä. Testata mitä tämä tie tullessaan.

Kai muuttaa huomenna ja todellisuudessa sitä on odotettu jo tovi. Minun on hyvä kun hän on kotona. Meidän kodissa.

66

Jumalan terve!
Tämän kirjan kanssa sukellettiin syvään päätyyn ilman uimataitoa. Lestadiolaisuus, usko ylipäänsä on minusta melko mielenkiintoinen aihe. En kuulu kirkkoon (erosin kun täytin 18v), eikä lapsiamme ole kastettu. En usko Jumalaan. Mutta vielä vähemmän uskon hämmentäviin, uskon velvoittamiin sääntöihin, joita esimerkiksi lestadiolaisilla on.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo Viljan ja Aleksin tarinan. Se on runomainen, koskettava, herättelevä. Se satuttaa, ihmetyttää, itkettää ja pakahduttaa. Vilja ja Aleksin rakkaus on kaunis. Uskonto meinaa pilata sen.

Minun epäuskoisuuteni ei poista uteliaisuutta ja halua oppia lisää. Halua ymmärtää. Kirjassa kyseenalaistetaan, avataan lestadiolaisuutta. Kritisoidaan, mutta tuodaan esille myös sen hyviä puolia.

 

Aivopesua? Minun mielestäni kyllä. Yllä mainittu Kaisla on nelivuotias. Vilja, Kaislan äiti kasvattaa lapsiaan hienosti. Hän tuo esiin inhimillisyyttä ja sitä, että kaikki eivät ajattele samoin kuin he. Tämä perhe ajattelee useista asioista niin kuin minä. Minä vain en sekoita uskoa soppaan, vaan ajattelen maalaisjärjellä.

Minun elämääni kuuluu toisten ihmisten kunnioitus, hyvät käytöstavat, arvostus, oikein toimiminen. Toki jokaisella on syntinsä kannettavana, mutta tähtään hyvään ja oikeaan. En tarvitse Jumalaa ohjeistamaan tai antamaan anteeksi.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että parhaimmillaan uskominen ja usko voi olla hyvä asia. En ymmärrä miten se voi toimia, mutta selkeästi on tarinoita joissa sen todistetaan toimivan. Jos siitä saa turvaa, lohdutusta ja apua, se on hyvä asia. Lestadiolaisuudessa on kuitenkin omat kommervenkkinsä, mitä kyseenalaistan suuresti.

 

Usko ja tässä tarinassa nimenomaan ehkäisyn kieltäminen ajaa epätoivoon ja kohti kuolemaa. Kuolema ja taivaan valtakunnan iänikuinen rauha houkuttelevat enemmän kuin jatkuva lisääntyminen.

Se tekee minut erittäin surulliseksi. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja jotka ovat olleet tai ovat edelleen lestadiolaisia. Voin todeta heidän olevan normaaleja, ihania, hyviä ihmisiä. Mutta usko onkin asia josta emme yleensä keskustele. Kirjassa tuodaan esille myös sitä, että uskovaisten on hyvin vaikea puhua uskostaan ja kulttuuristaan epäuskovaisten kanssa. Vaietaan. Toivoisin ettei näin olisi. Sen vuoksi luin kirjankin. Haluan ymmärtää vielä enemmän.

Nämä alla olevat lauseet jäivät mieleeni. Jos on onnea, kuten Viljalla ja Aleksilla, rakastua palavasti. Sitä pitää vaalia. Ja rakkaus, pitkä liitto, ei tosiaan ole häpeän paikka. Nykyään lestadiolaispiireissä erotaan käsittääkseni melko paljonkin, mutta siellä myös kestetään alamäkiä varmasti paremmin. Avioliitto ja parisuhde ovat asia jonka eteen taistellaan. Siitä on hyvä meidän epäuskovaistenkin ottaa mallia.

 

 

Hieno kirja. Suosittelen epäuskovaisille avartamaan maailmaa. Vaikka rivien välissä joutuu tuohtumaan useita kertoja. Uskovaisille kirjasta löytynee vertaistukea ja varmasti käsittämättömän paljon enemmän tunteita kuin meille muille.

Onneksi on rajat rikkova rakkaus.
Jumalan rauhaa.

18

Hän on enemmän kuin lemmikkieläin. Hän on perheenjäsen.
Hän on enemmän kuin kissa. Hän on kissa, koira ja avaruusolio yhdessä paketissa.
Hän on meidän Unto, eli Umppa.

Toukokuussa poika täyttää kolme. Hän on meidän kuopus ja varsin tietoinen statuksestaan, puhdasrotuinen lellivauva. Hänen vartalonsa vaikuttaa useammin makaronilta kuin jäntevältä luurangolta. Hän kaivautuu peittosi alle ja kun silität hetken, hän alkaa kehräämään. Hän tuijottaa sinua suurilla pöllönsilmillään ja laittaa sinut väkisinkin nauramaan. Niin urpolta hän näyttää. Hän tulee ja puskee. Hän noutaa leluja ja kuljettaa niitä suussaan. Hän juoksee ulostamisen jälkeen rallia ympäri asuntoa. Hän pysyy sylissä, hän tulee viereen, työpöydälle, tietokoneen päälle ja pyörii jaloissa keittiössä. Hän on melkein aina läsnä. Oli se sitten nojatuolissa olohuoneessa kun teen töitä, tai keskellä junarataa poikien leikkiessä.

Hän on hieno eläin. Niin hieno, että pelkään hänen kuolemaansa jo nyt. Kuulen kuinka terapeuttini sanoisi ”älä murehdi etukäteen”. Mutta välillä se vain iskee. Tuollaista kissaa ei ole toista. Hän on uniikki. Valioyksilö joka on valloittanut jokaisen sydämen.

Umppa on hahmo joka on käännyttänyt useita koiraihmisiä puolelleen. Hän tekee tärkeää työtä kissanvihaajien jaostossa. Hän voittaa sydämen kerrallaan puolelleen. Eniten Umppa luottaa oikeaan kuopukseeni, Aapoon. Kun isompi ihminen kävelee hänen luokseen, hän saattaa nousta ja kipittää sivuun, ihan vaan varuiksi. Aapon edessä hän makaa ketarat ojossa ja odottaa selällään halausta. Hän antaa halata, hän antaa retuuttaa. Hän ei koskaan ota kynsillä kiinni, ei edes pelästyessään.

Hän tulee meitä vastaan ovelle. Jos emme ole hetkeen nähneet Umppaa alakerrassa, pieni huudahdus ja hän tallustaa yläkerrasta unisena tsekkaamaan kuka kaipailee.

Luonteensa ansiosta hänestä tuli tärkeä. Perheenjäsen. Kissoihin voi olla vaikea kiintyä, he kun eivät aina näytä rakkauttaan. Umppa näyttää.

Umppa on kerännyt sen verran huomiota ja kommentteja somessa, että kaavailen oman Instagram-tilin avaamista kollille. Kenties joku päivä.. Siihen asti Umpan seikkailuja voi seurata Instagram storiesin puolella. (@kaisujouppi)

Toki Umppa on toisinaan myös täysi mulkku. Alimmassa kuvassa olevan tuolin verhoilun hän on repinyt piloille ja viime keväänä hän päätti pissiä lattioille. Kissanvihaaja olisi jo vienyt mirrin ladon taakse, mutta meillä perheenjäsen vietiin tutkimuksiin. Hänet ultrattiin ja otettiin verikokeet. Terve hän toki oli, pissat olivat ilmeisesti mielenosoituksia (ties mistä?). Huoh. Niin kissamaista.

 

31

Tapaninpäivän aamuna kello viisi maa oli loskainen, räntää satoi ja pimeys oli vailla vertaa. Olimme pakanneet auton joulupäivänä valmiiksi, hyppäsimme autoon ja lähdimme ajamaan nelisteen kohti pohjoista.

Päivä valkeni, maisema alkoi näyttää valkoiselta, päivä pimeni ja yhdentoista tunnin reissun jälkeen saavuimme määränpäähän, Kuusamoon. Rukan rinteiden alla meitä oli vastassa lämpimässä mökissään Kain vanhemmat ja valmiiksi katettu pöytä. Järvenpäässä aloitettu joulu jatkui ruoan ja pakettien muodossa mielettömissä maisemissa. Maisemissa, jotka valkenivat meille kunnolla seuraavana päivänä.

Olemme laskeneet pulkkamäkeä kiljuen, käyskennelleet Pienellä Karhunkierroksella, koikkaroineet kosken yläpuolella riippusillalla ja nauttineet voisilmäpullia kahvilassa keskellä metsää. Kain vanhemmat yllättivät meidät elämysreissulla porofarmille. Tutkailtiin revontulia, syötettiin poroja aitauksessa ja käytiin poroajelullakin. Kuulimme paljon nippelitietoa poromiehen arjesta. Tunnelma on ollut hyvä ja lämmin, vaikka ulkona on ollut matalimmillaan -23 astetta. Pojat ovat nauttineet lumesta täysin rinnoin ja ovat jokaisen reissun jälkeen jääneet pihalle vielä vähän mäkeä laskemaan.

Tykkylumi luo heittämällä kauneimman lumimaiseman, mutta täällä pohjoisessa myös valo on erityistä. Auringon laskut ja nousut, sekä erilaiset pilvet tuovat jokaiseen aamuun ja iltaan spesiaalia kauneutta. Sielu lepää. Se lepäisi varmasti vielä enemmän, jos saisi tassutella rauhassa kaksin Kain kanssa metsässä kuvaillen. Nyt ollaan menty toki lasten tahdilla ja toiveilla, eivätkä ne ihan aina kohtaa omien mieltymysten kanssa. Vanhemmuuden haasteita.

Ehdimme nauttia pohjoisen kauneudesta vielä huomisen, Uuden Vuoden aatonaattona suuntaamme aamusta nokan kohti sateista etelää. Haaveissani siintää etelän talvet, joissa lumi tulisi marraskuun alussa pienen pakkasen kera ja pysyisi sellaisenaan maaliskuun alkuun asti. Lumen tuoma valo on kultaakin kalliimpaa.

15

Kaverini sanoi minulle pari päivää sitten: Jos tykkäät edes ihan vähän tosta miehestä, niin pidä siitä kiinni. No juu. Kyllä mä olen sen tajunnut, aikaa sitten. Vaikka vieläkin on vaikea uskoa, että tuossa hän ajatteli rinnalla pysyä.

Uutena vuotena meillä tulee puoli vuotta täyteen yhteiseloa. Erosin lasten isästä reilut neljä vuotta sitten ja sen jälkeen minulla on ollut Kain lisäksi yksi suhde, joka kesti puoli vuotta. En tiedä miksi, mutta pidän puolen vuoden ylitystä jonain mystisenä virstanpylväänä. Saa nähdä alanko tammikuussa uskoa neljän hengen ydinperheeseen vai pelkäänkö edelleen, että kaikki menee kuitenkin päin honkia jossain vaiheessa.

Kai tapasi pojat kun olimme tapailleet reilun kuukauden. Kaikki ottivat toisensa vastaan erittäin hyvin, eniten lämpesi kohta 12-vuotias Leevi. Hän oli eniten odottanut, että äiti löytää poikaystävän ja hän saa mieskaverin. Hän oli se joka läpsäytteli Kaita pyllylle ja kyseli kysymyksiä. Hän on se, joka kaipaa Kaita ja kyselee joka päivä ”tuleeko Kai tänään meille?”

Aapo ja Kai taas ovat samaa maata. Hitaasti lämpeäviä, ottavat oman aikansa. Aapo on tottunut kolmevuotiaasta asti pitämään äitinsä rakkauden itsellään. Vastasin muutamiakin kertoja kysymykseen ”Rakastathan sä meitäkin vielä?” Muutaman kuukauden kuluttua tapaamisesta Aapo nojaili sohvalla Kain kainaloon.

Yksi suuri muutos on jaksaminen. Äiti jaksaa paremmin. Olen varma, että pojat aistivat vahvasti myös äidin onnen. Seison edelleen sanojeni takana: arki (ainakin minun) on helpompaa kun sitä jakaa toinen aikuinen. Pinna pitenee, tuplaantuu.

Muutama kuukausi sitten kävin kotona poikien kanssa lyhyen ja ytimekkään keskustelun. Kysyin miltä heistä tuntuisi jos Kai muuttaisi meille. Molemmista se olisi hyvä ajatus. Niinpä helmikuussa meitä on virallisesti täällä neljä (+Umppa-kissa). En vieläkään tahdo uskoa, että tuommoinen paljasjalkainen stadilainen nuorikko haluaa vapaaehtoisesti jättää Helsingin ja muuttaa VANHEMMAN naisen ja hänen lastensa (JA KISSAN!) luokse Järvenpäähän.

Minua ja varmaan teitäkin kiinnostaa mitä tuo meistä ajattelee, tai oikeastaan lapsista. Pakko kysyä!

Oletko hullu?
Njähhg. En mä nyt usko. Tai noh niin.. Mikä on hullu?

Mitä lapset ovat tuoneet sun elämään?
Erilaista arkea. Oikeeta perhe-elämää. 

Onko se positiivinen asia?
On. Se on muutos siihen suuntaan mihin haluan elämääni vievän. Tulivat nopeammin kuin ajattelin, mutta se on tosi hyvä kanssa. 

Miten uskallat muuttaa pois Helsingistä?
Miks sinne pitäis jäädä?

Asteikoilla 1-10 kuinka paljon tykkäät koko tästä paketista?
Ei toi oo hyvä kysymys. Totta kai vastauksen pitää olla kymmenen.

Mikä on kivointa mitä mun poikien kanssa voi tehdä?
Tähän mennessä on ollut kivaa olla niiden kanssa esimerkiksi mökillä. Siellä ollaan täysii kaikki yhdessä. Tai sitten vaan ihan täällä kotona oleskelu (!!! HUOM. Hän sanoo jo ”kotona”). Sunnuntait on parhaita. 

Onko sulle luontevaa olla itseksesi lasten kanssa?
No joo noh, en mä nyt siitä mitään stressiä ota. 

Mitä odotat tulevaisuudelta skidien osalta?
No ne varmaan kasvaa. Varmaan enemmänkin sitä, että tästä tulee vielä normaalimpaa arkea ja luottamus syvenee. Että voidaan kahdestaan tai kolmistaan tehdä juttuja. Että se ei ole outoa, vaan ihan peruskauraa kaikille osapuolille. Käydä kaupassa, mennä jonnekin. 

 

SELEVÄ. Olin siitä aivan varma, että joku tajuaa millainen aarre täällä Järvenpäässä odottaa. Että en mä nyt tiedä mitä mä tässä ihmettelen. Sieltähän se tuli, kuten uskoin.

 

126

Mitä mulle kuuluu?

Jäin oikein makustelemaan tuota kysymystä.

Tänään olen Kain kanssa käynyt kuvaamassa videon arkkitehdille tontistani. Se kutkutti ihanasti. Meillä ei ole vielä sen suurempia aikatauluja projektille, mutta toivoisin tontilla tapahtuvan jotain ensi vuoden aikana. Tontilla on paljon rakennusoikeutta jäljellä, mutta tontti ei ole kovin suuri. Oli täten myös huojentavaa kuulla arkkitehdilta, että haaveilemamme tönö mahtunee tontille hyvin.

Olemme rakentamassa uutta kotiamme vanhempieni viereen. Pääsen samalle tontille siskoni ja vanhempieni kanssa. Palaan lapsuuteni maisemiin ihan tosissaan. Täten saatan rakentaa loppuelämäni kotia. Se tuntuu hurjalta ajatukselta ja salaa toivon, että ehdin asua elämässäni monessa muussakin maassa. Mutta tavoitteena on palata aina kotiin.

Projektista tulee mielenkiintoinen. Tavoitteena rakentaa ekologinen, kestävä, kaunis ja omaperäinen talo. Unelmieni koti, josta ei halua poistua. Talon suhteen jännittää pirusti about kaikki. Mutta onpas mahtavaa jakaa huolet, kysymykset ja innostus ihka oman poikaystävän kanssa.

 

Työrintamalla ovat muutoksen tuulet puhaltaneet. Kannoin äsken pöytäkoneeni alakertaan, siirryn virallisesti uudelle studiolleni huomenna, kun aamulla heitän työhuonetavarat Käpylään. Tällä hetkellä panikoin tuleeko tilasta kohtuuttoman kallis varasto, mutta pitänee ajatella pidemmällä tähtäimellä.

Se on ollut unelmani useita vuosia. Pääsen samaan tilaan upean Riikka Kantinkosken kanssa ja meillä on siellä jengi pöytäpaikkalaisiakin. On luksusta päästä jälleen keskelle työyhteisöä. Toivon, että konttori on vilkas ja tuo elooni paljon hyvää energiaa. Olen ollut nyt puolitoista vuotta kotona ja alan haista homehtuneelle.

Toteutuneet unelmat usein unohtaa heti kun ne tulevat toteen. Olenkin nyt yrittänyt muistutella itseäni siitä, kuinka upea mahdollisuus tämä on. Minulla on käytettävissä upea tila, hyvällä sijainnilla. Studiossa riittää luonnonvaloa ja siellä on keittiö. Siinä on kaikki mitä olen tilalta haaveillut. Nyt täytyy toivoa, että saan tilasta hyödyn irti.

Minulla on nyt paljon virityksiä useaan suuntaan, mutta mikään ei ole vielä ottanut kunnolla tuulta alleen. Se on stressaava vaihe malttamattomalle ihmiselle, mutta nyt täytyy vain uskoa.

Tammikuu tuo tullessaan myös aivan uuden homman; palaan koulunpenkille. Olen oppisopimuksella omassa yrityksessäni ja toivon koulutuksen tuovan uutta pontta hommaan. Olen saanut Educolta myös mentorin jonka kanssa yksi puhelu toi jo vahvaa uskoa tulevaan.

 

Olen ollut viime aikoina erittäin onnellinen Kaista. Me eletään elämää jollaisesta olen haaveillut niin kauan kuin muistan. Pelkään toki koko ajan kaiken kaatumista, vaikka yhtäkään syytä ei ole. Yritänkin nauttia tästä elämänvaiheesta ja tästä ihmisestä joka tallusti polulla eteen. Nyt vallitsee hyvä pössis.

Meillä on edessä joulukuussa ihana reissu lasten kanssa pohjoiseen, Kain mökille. Sitä reissua odotan yllättävän paljon, vaikka edessä on kymmenen tunnin ajo ja pirun kylmät ilmat. Mutta se tuntuu seikkailulta ja on ihanaa viedä pojat pohjoiseen. He eivät ole koskaan olleet niin korkealla. Viihdyn myös todella hyvin Kain vanhempien kanssa ja he ovat ottaneet minut ja pojat niin ihanasti vastaan, että ei voi kuin hymyillä.

Tammikuussa suuntaan henkisesti melko raskaalle reissulle Kambodžaan. Lähden World Visionin lähettiläiden matkaa tallentamaan. Se on seikkailu jollaista en ole aiemmin kokenut ja odotan sitä jännityksellä, mutta myös hieman pelonsekaisin tuntein. Matkaan on lähdössä ihana porukka, joten meillä tulee kyllä varmasti huippureissu. Ellei kuolla maamiinaan.

Helmikuun puolella palaan Kain kanssa samoille kulmille. Meillä on varattuna yhdeksäksi yöksi Balilta sviitti omalla uima-altaalla ja me aiotaan lukkua. Se on uusi termimme lukemisen ja nukkumisen yhdistämiselle. Ensin luetaan ja sitten nukahdetaan ja sitten taas luetaan. Sen voimilla jaksan painaa vaikka läpi harmaan kivet. Ah, lomat on kyllä ihmisen parasta aikaa.

Palaset loksahtelee kohdilleen, mutta ne toisinaan loksahtelevat myös pois paikoiltaan. Ihan kirjaimellisestikin.. Viime viikolla makasin melko ison kivun kanssa osteopaatin penkissä, kun yliliikkuvat yläselän nivelet olivat naksahdelleet vinoon. Fyysinen kunto ja -terveys onkin yksi iso riippakivi. Pessimistinä odottelen milloin syöpä iskee, milloin joudun lonkkaleikkaukseen, milloin saan reuman.. Pelko asuu minussa ja välillä sitä joutuu käskeä poistumaan!

Henkisesti olen kuitenkin juuri nyt suht tasapainossa. Ahdistus tulee ja menee, mutta Kai on loistavana tsempparina ja usein osaan itsekin järkeillä itseni ulos tilanteesta. Olemme tehneet terapiassa toimintasuunnitelman; mikäli etenemme hyvin kevään aikana, en mahdollisesti hae kolmatta kuntoutusterapiavuotta. Mitään ei ole lyöty lukkoon, mutta minulla on hyvä vaihde silmässä. Ymmärrän itseäni koko ajan enemmän, kehityn ihmisenä ja suunta on hyvä.

On suunnitelmia, on ajatuksia. On onni. Nautitaan nyt tästä.

 

57

Laskin lääkeannokseni kun tavattiin Kain kanssa. Halusin tuntea enemmän. Lääkkeet eivät ole turruttaneet minua, mutta ne ovat vieneet seksuaalista innostumista ja kiintymystä. Kun Kai asteli elämääni, tuli pelko, että tunteet eivät herää ajoissa, en ehdi kiintyä.

Ennen Kain tapaamista olimme juuri terapeuttini kanssa päättäneet päinvastoin nostaa annostani. Olin syönyt reilun puoli vuotta 10 mg mielialalääkettä ja sen vaikutus oli hieman hiipumassa. Ahdistus alkoi nostaa päätään. Olin hakenut uudet lääkkeet apteekista, vaikka kipuilin aloituksen kanssa. Tuumailin, nouseeko kynnys koko ajan? Ahdistus helpottaa puoleksi vuodeksi ja sitten taas pitää nostaa annosta. Kuten olen täälläkin aiemmin maininnut, alun perinkään lääkkeiden aloitus ei ollut itsestään selvää. Kun onnekseni sain apua nopeasti heti ensimmäisestä lääkkeestä, olen ollut lääkkeiden puolesta puhuja. Mutta syön niin pientä annosta, että se tuntuu vielä luontevalta. Pelkään kuitenkin koko ajan turtumista. Ja halua painottaa, että lääkkeet eivät yksin auta.

Ehdin syödä kaksi päivää 15 mg annosta, kun päätinkin itsekseni laskea annosta entuudestaan ja olen syönyt siitä asti vain 7,5 mg. Kiinnyin, tunsin ja vaikka seksuaaliset himot eivät ole huipussaan, ne ovat riittäviä.

Muutamia viikkoja sitten terapeuttini tokaisi, että me junnaamme paikoillaan ja lykkäsi minulle käteen Mielenterveystalon ”Irti masennuksesta” kirjan tehtävineen. Olin tuntenut jälleen vahvemmin ahdistusta, olin puhunut sekä Kain, että terapeuttini kanssa lääkkeen nostamisesta ennalleen, mutta emmin jälleen. Sain kaksi viikkoa aikaa lukea kirjan ja tehdä tehtävät. Koin herätyksen.

Se, että olemme junnanneet paikoillaan on johtunut siitä, että minä en ole ollut valmis parantumaan. Olen tarvinnut tämän ajan. Olen tarvinnut yli vuoden terapian vellomisineen. Olen saanut lääkkeistä valtaisasti apua, mutta nyt on aika aloittaa työt, eli mielen muokkaaminen. Irti masennuksesta -kirja painotti alusta loppuun sitä, että vetäytyminen ja vältteleminen ei auta. On muisteltava ja tehtävä asioita jotka ennen toivat iloa ja päästävä eroon negatiivisesta ajattelusta. Taustatietona vielä teille, että minulle juuri pahimman odottaminen ja jumalaton vaativuus ovat suurimpia mörköjäni. En ole koskaan tyytyväinen ja täten meinasin palaa loppuun.

Terapiakäyntini ovat tähän asti olleet usein sitä, että avaudun asioista jotka vaivaavat minua. En ole jaksanut tehdä terapeutin antamia tehtäviä ollenkaan ja nyt olimme yhtä mieltä siitä, että asiat junnaavat. Tartuin tuumasta toimeen, tein huolella kaikki kirjan tehtävät ja pääsin heti eteenpäin. Tunnen nyt olevani valmis tekemään harjoituksia, tutustumaan heikkoihin kohtiini ja ennen kaikkea ajattelemaan toisin. Nykyään jankkaan päässäni mantraa ”se, että pahin tapahtuisi ja olisin ollut oikeassa ei anna minulle mitään.”

Anni Saastamoinen toteaa esikoiskirjassaan Depressiopäiväkirjat, että masennus ei välttämättä iske ihmisen huonoimmassa elämänvaiheessa. Hänelle masennus tuli kun oli ihana työ, ihana mies ja ihana koti.

Masennus ei myöskään parane automaattisesti kun elämässä tapahtuu jotain ihanaa, kuten rakkaus.

Olen pystynyt puhumaan tilanteestani Kain kanssa ja vaikka hänen on välillä vaikea ymmärtää pääni sisällä olevia ajatuksia, hän tuntuu olevan tukenani. Kun olin huolissani lääkeannoksen nostamisesta himojeni laskemisen vuoksi, hän totesi, että tärkeintä on kuitenkin, että voin hyvin. Hän kyllä kestää. Se, että masennus ei parantunut kun yksi elämäni osa-alue kirkastui, vitutti. Mutta toisaalta se vahvisti sen, että en ole vain ollut saamaton laiskuri, mieleni on oikeasti rikki.

Tarvitsen lääkkeet vielä tuekseni, se on selvää. Ahdistus palasi äskettäin ja majaili rinnassani neljättä viikkoa kun päätin palata vanhaan 10 mg annosmäärään. Nyt se päätös tuntuu hyvältä, koska olen motivoitunut työstämään ajatuksiani. Olen tehnyt itselleni hoitosuunnitelman ja jos kaikki menee nappiin, en tule tarvitsemaan kolmatta kuntoutusterapiavuotta.

Saastamoisen kirja näyttää masennuksen rumemmat kasvot. Anni kirjoittaa kiroillen ja suoraa tekstiä. Anni myös yrittää avata asioita joita moni ei ymmärrä. Ja nimenomaan yrittää. Kappale jossa Anni yrittää kertoa ystävälleen miltä masennus tuntuu itketti minua aivan hirmuisesti.

”Masennuksen selittäminen ihmiselle, joka ei koskaan ole ollut mielenterveysongelman ulottuvilla, on helvetin hankalaa. Tulee väistämättä niitä kysymyksiä, että no miksi et vain noussut sängystä ja lähtenyt ulos tai vaikka tiskannut? Selitä siinä sitten, että kun ei pysty. Ja kun kysytään, että no miten niin ja miksi et pystynyt ja vastaat, että kun ei vain pysty.

Näissä keskusteluissa masennuksesta tulee usein absurdi ajatus, jollakin tavalla määrittämätön. On kertakaikkisen hankalaa selittää tälle ihmiselle, tarmokkaalle, tasapainoisella ja täsmälliselle henkilölle, miten mieli menee niin rikki, ettei kykene elämään. Sitä yrittää selittää tätä toiselle täysin käsittämätöntä asiaa, tehdä abstraktista konkreettista ja näkyvää. Tuntuu kuin selittäisi, miksi vesi on märkää. En pysty kertomaan, miltä masennus todella tuntuu.”

Annin masennus on ollut jymäkämpi kuin minun. En tule koskaan tietämään miten masennukseni olisi edennyt jollei terapeuttini olisi tarttunut asiaan hyvissä ajoin. Myös Anni on puntaroinut lääkkeiden aloitusta ja käynyt pitkän prosessin sairauden hyväksymisen kanssa. Useassa kohdassa tuumailin, että onneksi en joutunut menemään noin syviin vesiin. Depressiopäiväkirjat toimi vertaistukena monella tapaa. Anni kirjoitti myös vaikuttavasti lääkekielteisistä ihmisistä.

”Lääkekielteiset ihmiset ovat sitä mieltä, että masentuneen kuuluisi jotenkin nostaa itsensä omasta ojastaan, voimaantua, syödä hyvin, liikkua hyvin, toimia osana yhteiskuntaa itsensä sairaudestaan harhauttaakseen. Mutta ei se mene niin. Kun on masentunut – etenkin  kun on to-del-la masentunut – ei kiinnosta edes olla olemassa. Ei ole voimia edes hengittää, avata silmiä, olla. Ei tee mieli syödä. Ei tee mieli liikkua, koska ei uskalla poistua edes saatana kotoaan. Netin huutelijat, joiden mielestä lääkkeet ovat saatanasta, eivät ole varmasti kokeneet, miltä tuntuu olla oikeasti masentunut. Jos olisivat, he ymmärtäisivät mielialalääkkeiden tarpeellisuuden. 

En olisi tässä, jos en olisi aloittanut lääkitystä. En olisi koskaan saanut taisteltua itselleni terapeuttia. En olisi ollut terapiakelpoinen ilman lääkitystä. Ei ihminen, joka vain tuijottaa kuollein silmin eteensä eikä kykene poistumaan kotoaan, keskustelemaan ja avaamaan sisintään, ole pystyvä kohtaamaan maailmaa. Eikä terapiaa.”

Lääkkeet ovat turvanani jotta voin käsitellä asioita. Jotta jaksan arjen, jotta saan mieleni jumpattua uuteen muotoon. Kun saan lääkkeillä taitettua pitkäkestoisen ahdistusmörön pois, minulla on voimia tervehtyä. Kun jonain päivänä tunnen olleeni pitkään sinut ajatusteni kanssa, armollisempi itseäni kohtaan ja toivottavasti hieman vähemmän pessimistisempi, aloitan lääkkeiden vähentämisen.

Masennus on saatanasta, mutta haluan ajatella sen tuovan minun tilanteessani paljon hyvää. Kun paranen, olen vahvempi. Tajuan nyt, että ajattelutapani ovat olleet vuosia aivan väärät ja olen tehnyt hallaa itselleni tuhottomasti. Kun nyt pääsen korjaamaan näitä virheitä, minulla on toivottavasti auvoisa tulevaisuus rennomman mielen kanssa.

Depressiopäiväkirjat on opus, jota suosittelen kaikille jotka ovat kulkeneet tai kulkemassa pitkin masennuspolkua, tai joiden läheinen läpikäy masennusta. Se on myös hemmetin hyvä teos kaikille niille jotka työskentelevät mielenterveyspotilaiden kanssa.

31

Hän asuu nykyään osittain Helsingissä, mutta on niin kiireinen, että tapaamme aivan liian harvoin. Optimaalinen Friman-aika kuussa olisi vähintään neljä päivää. Nyt kalenterissa on muutaman kuukauden sisään neljät deitit ja istun parhaillaan Frimanin sohvalla onnellisena, kuin kotonani.

Toissa viikonloppuna olimme täällä Turussa lasteni ja Kain kanssa kaksi yötä ja tuore poikaystävänikin sulautui samoin tein symbioosiin johon ajaudumme aina kun tulemme tänne. Kyllä Frimanien huomassa on ihmisen hyvä olla.

Ja siksi hieman ärsyttääkin.

Tapasimme Lauran kanssa työmatkalla kahdeksan vuotta sitten. Viikon matkan aikana ystävystyimme ja tunsimme sielunsiskoutta. Suurin miinus toveruudessamme on se, että hän asuu kaukana ja on, kuten sanottu, kiireinen. Laura on ihminen johon kaikki rakastuvat, enkä ihmettele ollenkaan tätä ilmiötä. Hänessä on taikaa, enkä saa hänestä tarpeekseni. (Paitsi muutaman kerran pitkällä työmatkalla olen saanut.)

Lauralle voi puhua mistä vaan ja meidän huumorimme on mustaa kuin muta. Kun erosin, Laura lähetti minulle kukkia joissa hän kertoi kaiken järjestyvän. Ja oli oikeassa. Välillä katson Lauraa ja ihmettelen miten hän pitää paletin kasassa. Huolehtii perheestään, tekee jumalattomasti töitä, muistaa ystäviään ja hänen kalenterinsa on yleensä täyteen buukattu monella viikolla eteenpäin. On juhlia, arkea, ystäviä, lapsia, työkeikkoja.. Elämää, mutta ihan hemmetisti!

Vaikka Friman on nykyään myös radiossa ja telkkarissa, hän ei ole muuttunut yhtään (okei, rohkeammaksi mutta sehän on vain positiivista!) Aitous onkin parasta Laurassa. Pahinta ystävyydessämme on se, että olen toisinaan ollut kateellinen Lauralle. Enkä varmasti ole ainoa. Kun duunari-Lauran uraputki lähti nousuun ja itse kipuili töiden kanssa, se oli toisinaan vaikeaa. Mutta kaikkeen tottuu ja ystävyydessä on se kiva juttu, että yhtä aikaa voi olla helvetin ylpeä bestiksestään.

Parasta meissä on se, että minäkin olen aito oma itseni. Olen usein ollut järjen ääni ja rauhoitellut hysteeristä äitiä joka luulee vauvansa menehtyvän nuhaan. Me kannustetaan ja tuetaan toisiamme, haluamme olla kartalla toistemme arjesta. Laura on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, vaikka välillä viikot vierii ja toisen elämää seuraa vain somen kautta.

Me jatkamme aina siitä mihin jäimme edellisellä kerralla ja nykyään meillä on myös neljä poikaa (ja ristiin kaksi kummipoikaa) jotka tulevat toimeen keskenään loistavasti. Odotan elämältä enää yhteisiä ulkomaanmatkoja koko jengillä! Ja lisää Laura-laatuaikaa, toki.

Aitous on se syy miksi pystyn tulemaan yökylään milloin vain, kaivamaan oma-aloitteisesti kaapista teetä ja avaamaan suuni sen kummempia miettimättä. Kuten tänään.

 

 

27

Via dell’Amore, rakkauden tie! No juu, ei me sitä kuljettu, se on ollut kiinni jo vuosia koska tuli maanvyöry, turisteja jäi sen alle ja muuta mukavaa. Mutta hoin kuitenkin bellissima italiallani Via dell’Amoren nimeä koko viikon ja täytyy myöntää, että loma oli muuten melko rakkauden täyteinen.

Me matkustettiin Kain kanssa lentäen Milanoon syyskuun loppupuolella, hypättiin lentokenttäjunaan ja Milanon keskusrautatieasemalta otimme junan Italian länsirannikolle; La Speziaan. Kolmen tunnin lennon lisäksi junamatkat veivät siirtymineen noin neljä tuntia and it was totally worth it!

 

La Spezia on mukavan kokoinen satamakaupunki, mutta ei siellä viikkoa olisi jaksanut seikkailla, eikä meillä ollut tarkoituskaan. Majoituimme La Speziassa vain jotta pääsisimme tutustumaan Unescon maailmanperintökohteeseen; Cinque Terreen.

Ja kyllä, vielä sesongin loppupuolella näin oli päättänyt moni muukin.

Kun yhden kokonaisen La Spezia päivän jälkeen olimme menossa ostamaan kolmen päivän Cinque Terre -junakorttia, jono oli valtaisa. Mutta sen jälkeen helpotti. Mitä nyt muutamiakin kertoja hikoilimme junissa toisten turistien kanssa kuin sillit purkissa but it was totally worth it!

 

Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso. Siinä viisi merestä nousevaa kylää (paitsi keskimmäinen Corniglia on JUMALATTOMAN korkealla, aika monen portaan päässä) joiden nimiä en tule unohtamaan ikinä. Enkä järjestystä. Juna kulkee La Speziasta (lähinnä koko matkan vuoren sisällä) rantaviivaa pitkin edes takaisin. Junia menee koko ajan, samoin ihmisiä. Näin tekevät myös laivat. Kylät on siis mahdollista kokea mereltäkin päin. Mekin koimme!

Melko nopeasti siis oppii kylät, listaa suosikkinsa, visiteeraa kaikissa pikaisesti ja tutustuu niihin feivoritteihin syvemmin. Ja ne turistit, syyskuun lopussa ne eivät juuri riesaksi asti olleet. Vain muutaman kerran oli vaikeuksia saada pöytää ravintolasta, mutta yleensä heti seuraavassa on tilaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että Etelä-Euroopan kaupungeissa paras aika vierailla on syyskuu.

 

Ja me nautimme. Me söimme aivan liian monta pasta-annosta ja joimme aivan liikaa viiniä. Hyvänen aika, pulloittain! Me pulleroiduimme ja matkan kantava teema olikin se, että tajusin olevani paljon lihavampi kuin luulin. Kain ottama kuvamateriaali järkytti koko olemustani ja tein siitä toki numeron. (En oikeasti ymmärrä miten tuo hurmuri kattelee tämmöstä pullataikinaa, mutta ei kerrota sille! Se sai tarpeekseen jo reissussa itseni sättimisestä.)

Kantava teema oli kuitenkin pelottavan herättelevä ja tuli jopa olo, että näin ei voi jatkua on PAKKO tehdä tälle ruholle jotain. Kuvotin itseäni niin paljon. Se on jännä kun peilikuvassa usein on ihan ok, mutta se kamera. Jestas se kamera on julma! Pakotin itseni julkaisemaan täällä siveimmän uimakuvan, jotta totuus ei unohtuisi. Siis se, että tuossa näytin hoikimmalta. LUOJA!

Pääsin kuitenkin yli (useimmiten) tästä shokista ja herkuttelin menemään matkan kunniaksi kuin olisin viimeisellä ehtoollisella. Molemmat tosin olivat kahtena viimeisenä päivänä sitä mieltä, että olisi mukavaa löytää paikka josta saisi hyviä salaatteja. Pitsa, pasta ja äyriäiset tulivat korvista ulos. Etenkin kun itse en äyriäisiä edes syö, ravintoloiden listoilta ei välttämättä löytynyt muuta kuin sitä pastaa.

 

Mutta niin, se nauttiminen!

Meidän matka meni todella hyvin ja se oli ihanaa, tietty. Olemme seurustelleet reilut kolme kuukautta, mutta tuntui kuin olisimme reissanneet monia matkoja yhdessä. Kyllä tässä on rinnalle löytynyt hyvä ystävä.

Kun ensimmäisenä iltana stressi perinteisesti purkautui ja vaivuin tiedottomaan tilaan, nukkuen 12 tuntia putkeen, olo oli rento koko loppuloman ajan. Vaikka rahaa meni hemmetisti, olo oli kuin olisi laittaittanut rahaa pankkiin.

Toki Suomeen palattuamme stressi iski päin näköä heti seuraavana päivänä, mutta kun katselen näitä kuvia, pääsen onnelliseen paikkaan ja matkan muistelun kautta kehonikin rentoutuu.

 

Nämä kylät ovat taivaallisen kauniita. Italiamaisen rähjäisiä, mutta juurikin rappioromanttisia. Italia on Euroopan maista se johon en tule kyllästymään. Me suunnittelimme jo tälle kerralle auton vuokraamista, ehkä toteutamme sen seuraavalla kerralla kun Italia kutsuu. (Itse Cinque Terreen ei muuten kannata vuokrata autoa, muistaakseni vain yhteen kylään pääsee autolla.) Toscanan auringon alla on yksi lempielokuvistani ja luonnollisesti olenkin ihminen joka haaveilee joka toinen päivä maalaistalosta Italian maaseudulla. Juu, mun bucket list ei ole kovin kevyttä kamaa..

Koska maasto on vuoristoista ja kylät nousevat korkealle, italialaiset suojaavat kyliä maanvyöryiltä. Kaikkea ei kuitenkaan voi estää ja meidän visiitin ajan suurin osa patikointi-reiteistä oli suljettu. Meitä se ei haitannut, mutta se mahdollisuus siellä on ja voisin kuvitella senkin olevan aika mieletön seikkailu jollekin. Ei minulle. En patikoi. Se surullisen kuuluisa Via dell’Amore avautuu kyllä turisteille, muistaakseni 2019 ja sen olisin minäkin suostunut haikkaamaan! Rakkauden tie kulkee Riomaggioresta Manarolaan, meren rantaa, kallion reunaa pitkin. Harmitti, että emme päässeet kokemaan sitä!

Koettavaa ja katseltavaa kuitenkin riittää liiaksikin asti ilman patikointia.

 

Me halusimme myös ottaa iisisti, joten toisena Cinque terre -päivänä posotimme junalla suoraan Monterossoon, jossa on uimaranta. Asetuimme rantatuoleille ja nautimme, taas. Välimeri on ihanan lämmin loppukesästä, vaikka ulkoilma olisi ”vain” +25. Toistimme kuvion viimeisenä päivänä, koimme sen toimivaksi.

Meidän matka oli siis erittäin onnistunut ja kaupan päälle se vielä vahvisti suhdettamme. Tulin reissusta erittäin onnellisena takaisin kotiin. Monestakin syystä. Sinkkuna kaipasin matkaseuraa, ihmistä joka viihtyy maailmalla rennosti lomaillen. Nyt rinnallani on ihminen joka arvostaa perusarkea, nauttii siitä, mutta haluaa myös nähdä uusia paikkoja, stressittä. Toivottavasti edessä on Kain kanssa useita reissuja joilla nautitaan ja lopuksi kirotaan kun on tullut kiloja liiasta syömisestä. My kinda vacation!

Jaan mielelläni lisää infoa kohteesta, pommittakaa ihmeessä kysymyksillä! Me saimme vinkkivitosia toveriltani Tiialta ja niistä oli valtaisasti apua!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

16