Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Pienessä ajassa tästä paikasta on tullut tärkeä. Viime viikonloppuna sain viedä lapsenikin näihin maisemiin ja meidät otettiin niin lämmöllä vastaan, että paikasta tuli entistäkin tärkeämpi.

Kain (the boyfriend) perheen mökissä on jotain maagista. Vaikka kantaisin sinne kasapäin tekemistä, en saa mitään aikaiseksi. Olen seesteinen, stressi katoaa ja minua hymyilyttää koko ajan. Porvoo (ja muutama muu asia) tekee minut kovin onnelliseksi.

Syksy on lähtenyt melko hitaasti käyntiin. Minulla on ollut todellisia käynnistymisvaikeuksia, eikä hiljainen työrintama ole auttanut asiaa. Olen painiskellut useiden asioiden kanssa ja haen suuntaa minne tähdätä. Näin elokuun lopussa mielikuva alkaa kirkastumaan ja toivon syyskuusta vilkasta, hupsua ja sisältörikasta. Melko moni asia viittaa siihen, että näin tulee käymään. Täytyy vain saada oma pää huolettomalle ja tehokkaalle moodille!

Elokuun olen oikeastaan halunnut vain hautautua mökille. Hautautua Kain kanssa peiton alle. Nysvätä, pussailla, pötkötellä. Ulkomaailman kotkotukset eivät paljon ole hetkauttaneet, mutta pian on aika herätä. Näitä rauhallisia, pastellin sinisiä, ajankulun kadottavia viikonloppuja tulen silti tarvitsemaan lisää. Odotan jo lokakuun myrskyjä kun saan lukea mökissä kirjaa kynttilänvalossa, siemailla teetä (tai viiniä), samalla kun aallot hakkaavat rantakallioille. Sieluni on etsinyt tällaista rauhaa jo pitkään.

 

10

Maalasin eilen taulun. Ison sellaisen.

Maalaaminen, sotkeminen, abstraktit työt ovat olleet haaveenani jo vuosia. Tiedän kuitenkin, että homma ei ole niin yksinkertaista ja olen venyttänyt kanvaasiin tarttumista pitkään.

Värien, muotojen ja tekniikan kanssa sekoilu ei välttämättä ole helppoa ja olen hieman pelännyt, että en osaa. Nyt uskaltauduin vihdoin tarttumaan siveltimeen ja se palkitsi. Teos (okei, ehkä liian mahtipontinen sana tuolle sotkulle) syntyi kuin itsestään. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Nyt kuitenkin olen tilanteessa jossa haluaisin lähinnä rakentaa pihalleni vajan josta tulisi galleriani. Juu, tiedän. Olen aika go big or go home -tyyppiä.  Vaikka tuo oli ensimmäinen ja melko köykäinen koitos, se toi tunteen, että tässä voi kehittyä ja tätä haluan jatkaa. Koen olevani kehityskelpoinen.

Kaksi ystävääni ilmoittivatkin jo alkavansa säästää tulevaa näyttelyä varten. Oi että! En ole taiteilija, mutta olisipa hienoa joskus olla pisteessä jossa joku haluaisi maalaukseni omalle seinälleen.

Rakkaus on tehnyt minulle hyvää. Ilmoittauduin keramiikkakurssille, aloitin maalaamaan. Sormeni syyhyävät jo toisen taulun pariin, vielä kun olisi aikaa! Ei tosin ole mikään ihme, että rakastuminen tuo energiaa ja inspistä. Ihan mukavaa vaihteluakin tämä on!

1

Muumit, munkit ja monet vuoristoradat.
Kesä- ja sadepäivä Tampereella vierähtivät iloisesti ja onnellisesti. Lähtöä edeltävänä päivänä olin esitellyt tärkeäksi muodostuneen miehen lapsilleni ja lähdimme nelisteen kunnon perhelarpille, Tampereelle.

Suunnitelmat muuttuivat sään vuoksi vielä päivää ennen, mutta täten saatiin aurinkoa koko Särkkis-päiväksi. Seitsemän tuntia huvipuistossa, akvaariossa, Näsinneulassa ja kotieläinpuistossa eivät riittäneet mihinkään, mutta koimme kaikkea vähän ja kieputtavia laitteita eniten.

Aapo oli haaveillut kahvikupeista jo viikkoja ja Leevi pakotti minut hulluun lintujen korkeudella kieputtavaan HYPE-vuoristorataan. Tein havainnon, että lähes kaikissa Särkänniemen vuoristoradoissa kieputaan pääalaspäin! Särkkiksessä pääsee siis todella testaamaan tasapainoaistinsa toimivuutta, mikäli niin haluaa. Hehkuin Hypen jälkeen tovin, koska Leevi oli selkeästi ylpeä, kun vanha äitee uskaltautui mukaan täysin kreisiin laitteeseen. Aapoa taas jännitti kaikki hurjat laitteet ja hän juoksikin onnellisena possujunasta leppäkerttuihin ja siitä taas kahvikuppeihin.

Viimeisestä Särkkis käynnistäni oli vierähtänyt vuosia ja alue tuntui jännitävän sokkeloiselta. Näin aikuisena osasin arvostaa niemeen rakennetun huvipuiston maisemia enemmän kuin nuorena. Aapo tosin pääsi arvostuksen makuun jo nyt, kuusivuotiaana. Hän huudahti Näsinneulan huipulla hissistä ulos tullessaan ”Herranen aika miten ihanat näkymät!”

Kiiruhdimme pöytävarauksen perässä keskustaan Ravinteli Huberiin, the liharavintolaan. Tämän päivän vähälihaisessa ruokavaliossani oli melkein kreisiä pistellä pihviä poskeen, mutta Huberissa käytettävä suomalainen rotukarja todella maistui laadulta. Saimme eteemme pihvilautasen jossa oli kolmea eri lihalajiketta, sekä monta kuppia erilaisia lisukkeita inkivääri-kurkuista kolmesti paistettuihin ranskiksiin. Leevikin veteli entrecoteeta silmät kiiluen. Nyt täytyy myös kyllä mainita, että sain pitkästä aikaa mielettömän hyvää palvelua. Fiilistellessämme sitä tuumailin kuinka paljon asiakaspalvelulla onkaan vaikutusta. Usein petyn palveluun ja Huber laittoin nyt kyllä rajan korkealle. Ravintelissa tiedettiin kaikki lihasta ja menun kanssa sai tietämätön apua. Hyvällä palvelulla ja ystävällisyydellä saa onnellisia asiakkaita.

Hyvää palvelua saimme myös Sokos Hotel Villassa ja vaikka aamupala viereissä hotelli Tornissa (jonka Moro Skybar on muuten kokemisen arvoinen näköalapaikka ja skumppapullo irtosi parilla kympillä!) oli täynnä ihmisiä, aamupala oli todella monipuolinen ja suomalaiseen makuun ihana: oli kunnon leipää. Hitto miten leipä voikin ulkomailla usein olla niin mautonta. Villassa nukutti ihanasti ja käytävillä pystyi kuvittelemaan kuinka vanhan viljamakasiinin työntekijät ovat siellä vaeltaneet.

Villan kautta pääsi myös viereiseen kauppakeskukseen jossa Leevi pääsi Irti Maasta kiipeilyseinille hyppimään. Ehdoton ykkösvinkki nuorisolle (ja kuulemma viisivuotiaista eläkeläisiin voipi osallistua) sadepäivän varalle! 15 min opastus ja tunnin kiipeily alle 16-vuotiaat 13 euroa! Leevi oli aivan irti ja hikinen!

Sadepäivä alkoi kissakahvila Purnauskiksessa. Sain sieltä niin monta oivaa kuvaa, että palaan kahvilaan myöhemmin omalla postauksella. Kahvilaan on viiden euron sisäänpääsy, mutta kokemus oli etenkin lapsille ainutlaatuinen. Tästä tulee meidän Tampere-visiittien vakkarikohde.

Ajelimme kahvilasta kahvilaan, koska makean hammasta selkeästi kolotti. Kapusimme ensin Pyynikin näkötorniin ja sieltä kiireen vilkkaan alas syömään kuuluisat munkkirinkilät. Munkit ovat priimaa ja todella kuuluisia: näkötornin nettisivuilla munkeille on oma välilehti ja se on listassa jopa ennen itse tornia! Haha! Suurin osa vieraista ei edes käy itse tornissa, vaan tulevat rehellisesti keskelle metsää munkkikahveelle. Sehän soppii!

Sitten olikin uutuden vuoro. Muumimuseo on avattu Tampere-taloon ja Tove Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän pienoismaailmat olivat hieno kokemus. Koin suoranaista kateutta ihmiselle joka jaksaa väkertää ja keksiä materiaaleja joista askarrella miniatyyrejä. Muumimuseo oli mystinen, täynnä tarinoita, taidetta, pelottava taikurinhattu äänineen, hattivatit salamoineen. Omat poikani eivät jaksaneet keskittyä tarinoiden kuunteluun, eivätkä Toven graafikoiden tutkimiseen, mutta löysivät muuta tekemistä. Uskoisin kuitenkin, että rauhallisemmat lapset nauttivat valtavasta kokonaisuudesta ja museossa saa kulumaan tunteja. Lipuilla voi myös seilata edes takaisin neljän tunnin ajan ja käydä välillä vaikka syömässä. Lopulta tuhlasin muumikaupassa kortteihin ja julisteeseen ja tuumailin Tampere-talon Tuhto ravintolassa, että mitä mulle just tapahtui..

Nälkä meille tuli pian uudestaan ja illallinen naposteltiin Pikkubistro Kattilassa. Sade lakkasi ja ruoka maistui. Pyhäjärven haukicevicheä, palsternakkakeittoa nokkoscremellä, paistettua nieriää kimchi-kaalilla ja bataatilla. Lopuksi vielä reissun lopettajaisiksi marjaisat pavlovat. Nieriä oli täydellinen annos, jossa maut kohtasivat kauniisti toisensa. Tyytyväisinä käppäilimme hotellille ja skoolasimme vielä onnistuneelle reissulle.

Kotiinlähdön aikaan kaikki olivat suht loppu, perhelarppi oli vienyt voimat kaikilta. Meidän täytyy pian palata Tampereelle! Kolmas päivä olisi tullut tarpeeseen ihan vain ison kaupungin fiilistelylle. Tampereella on hirmuisesti nähtävää, ensi kerralla uudet kujeet! SE O MORO.

 

Osan palveluista tarjosi Visit Tampere ja lisää linkkejä löytyy osoitteesta http://visittampere.fi 

 

1

 

Se on vähän sellaista oman mielen konmarittamista. Nyt kuitenkin asia on niin iso ja merkittävä, että luopuminen on ollut liki mahdotonta. Lopulta siihen tarvittiin ”vain” päätös.

Olen haikaillut yli kolme vuotta erään ihmisen perään. En ole olettanut hänen tulevan luokseni, enkä tilanteiden muuttuvan, mutta jäin kiinni siihen rakkaustarinaan. Jumiuduin henkisesti. Tie on ollut pitkä ja nyt saatan olla tullut tämän tarinan päähän, vihdoin.

Kun käsiin jää pelkkiä kysymyksiä, on vaikeaa edetä. Vaikka päivät juoksevat ja suhteita tulee ja menee, jokin on sitonut minua koko ajan tuohon elämänvaiheeseen. Vaikka tiedät, ettet koskaan tule saamaan vastauksia, vaikka tiedät, ettei asiat muutu. Olet jumissa siinä ajatuksessa, että mikään koskaan ei tule olemaan niin hyvää, ihanaa ja upeaa. Mikään en tunnu samalta. Ja se on totta.

Kun olin surrut puolitoista vuotta päätin lopettaa suremisen ja kuukauden päästä huomasin, että en ollut ajatellut häntä enää päivittäin. Viikko sitten päätin, että nyt on aika irtautua hänestä kokonaan. Lopettaa vertaaminen, lopettaa satunnaiset ”mitä jos..” haaveilut.

Tähän tarvittiin yhdet itkut, uuden ihmisen ilmaantuminen elämääni, äitini karjaisu ”VIELÄKÖ SÄ SITÄ MIETIT?!”, muutamat kirjoitukset päiväkirjaan ja pari keskustelua ystävien kanssa.

Matkalla tähän pisteeseen olen ollut jo kauan. Varmaan koko tämän ajan siitä hetkestä alkaen kun suhde päättyi. Se on ottanut aikansa, ollut enemmän ja vähemmän läsnä. Mutta pohjimmiltaan se on vaikuttanut minuun ja päätöksiini ainakin miesten suhteen valtavasti. Sydämessäni ei ole ollut kunnolla tilaa. Enkä ole ollut täysin rehellinen itselleni, kun olen uumoillut ettei oikeaa ihmistä ole vain tullut. Muutama olisi saattanut olla se oikea, mutta olen pelännyt ja paennut.

Uskon vahvasti terapeuttini sanoihin, että jokaiselle suhteelle on oma aikansa, hetkensä. Mutta kun hän sanoi suoraan päin kasvojani puoli vuotta sitten, että minun ja tämän miehen aika meni jo, en halunnut uskoa. Nyt olen päättänyt uskoa. Vaikka se itkettää, se ei kiristä sydäntäni ja tiedän sen olevan oikea päätös ja tiedän sen olevan totta: meidän hetki meni jo. On aika antaa muille tilaa.

Ja se, että mikään ei koskaan tule tuntumaan samalta on tosiaan totta. Mutta se ei tarkoita etteikö joku voisi tuntua yhtä tärkeältä, hyvältä ja ihanalta. Sitä kohti!

0

 

Tänään on tasan 15 vuotta siitä kun rakastuimme. Ensimmäisestä kohtaamisestamme tosin on yli 18 vuotta. Minä olin kahdeksannen luokan TET-harjoittelussa päiväkodilla ja Petri suoritti samassa ryhmässä sivaria. Kahdeksas kesäkuuta oli yli vuosikymmenen tärkeä päivä, juhlimme vuosipäivää pussailemalla rantapuistossa, samassa paikassa jossa vaihdoimme vuonna 2002 ensimmäisen pusun.

Koska matkallemme tupsahti kaksi lasta, olemme Petrin kanssa yhteyksissä viikoittain, usein jopa päivittäin. Petri soittaa ja viestittää tulevista päivistä, minä avaudun välillä vaikeista asioista ja muutoksista joita elämässäni käyn läpi. Vaikka päivittäinen jakaminen loppui, koen että Petrille voin aina kertoa kaiken jos tarve vaatii.

Kun me erosimme, päätimme että menemme lasten ehdoilla ja käyttäydymme. Arvosanaksi annan meille 9+, olemme suoritutuneet tehtävästä moitteettomasti. Kahden epäsäännöllistä työtä tekevän ihmisen aikataulujen yhteen sovittamisessa on välillä omat haasteensa, mutta joustamme molemmat ja tähtäämme siihen, että lapset ovat joka kuu puolet ajastaan kummallakin. Väittelyitä on matkallemme osunut, mutta niistä on aina päästy yli.

Petri oli elämäni tärkein mies yli vuosikymmenen, 15 vuotta kylläkin tuntuu käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Mielestäni olemme tunteneet ainakin kolmekymmentä vuotta. Meillä oli ihana suhde ja olen hemmetin tyytyväinen, että juuri Petri on lasteni isä. Jollain tavalla sain pitää hänet elämässäni, vaikka erosimme. Jokin aika sitten tuumailin parisuhteiden päättymisiä. Kuinka hetken aikaa elämästä toinen on tärkein ihminen ja kun ero tulee, katkeaa välit usein kokonaan. Se on hämmentävää miten ihmisen mieli toimii. Meidän on pakko tulla toimeen ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Eikä se juuri koskaan vaadi erityisiä ponnisteluita.

Kun erosimme, toivoin Petrin löytävän onnen. Näin kävikin ihanan pian. Lupasimme lapsillemme, että kukaan ei poistu heidän elämästään ja olemme pitäneet sanamme. Lisää ihmisiä on tullut ja koen sen rikkautena.

Arvostamme toisiamme ja se aivan varmasti välittyy lapsiin. Toisinaan minua harmittaa se, että meidän rakkaustarinamme päättyi. Mitään ei ollut tehtävissä, mutta olisi ollut mahtia säilyä perheenä, kohtalo vain päätti toisin. Perhe me jollain tavalla ollaan kuitenkin aina, lasten kautta.

Viisitoista vuotta, huh. Mutta juuri oikean ihmisen kanssa. Tämä rakkaustarina on ollut elämäni tärkein, tähän asti. Toivottavasti jonain päivänä tulee toinen yhtä tärkeä tarina taipaleelleni.

Kuva on kesältä 2006, Leevin ollessa puolivuotias.

0

OKEEFFE-light-of-iris_2013-07-23_09 55 12

Lutka, jakorasia, hetukka, huora.. Irtosuhteista saattaa saada leiman, joka ei ole ansaittua. Jos ihmiset haluavat kevyttä kivaa, molemmat ovat suostuvaisia ja tietävät mihin ryhtyvät, huoruus on siitä touhusta kaukana.

Heitetään se nyt pöydälle; seksi on kivaa. Se on terveellistä (irtosuhteissa muista suojaseksi!), se tekee hyvää mielelle ja sielulle. Sinkkuna seksi toisen ihmisen kanssa ei ole itsestäänselvyys, mutta sitä on melko helposti saatavilla esimerkiksi Tinderin kautta, mikäli siellä tulee mätsejä.

Kun hyvästelin hetki sitten elämästäni ihmisen joka halusi parisuhdetta, puntaroin halujani. Tuli vahva tunne, että nyt ei ole vakituisen suhteen aika. Säätäminen kutsui minua. Tinder oli lähes kuollut, mutta olin sinut itseni ja yksinolon kanssa. Tuumailin, että minulla ei ole nyt aikaa miehelle. En lähtenyt mukaan liki täydelliseen suhteeseen, en selkeästi ole vielä valmis vakiintumaan, ajattelin. Pian deittailun ylijumalat asettuivat päälleni ja Tinderissä mätsejä sateli. Yllätin itseni kolmen vuoden pelaamisen jälkeen ja vastasin miehelle perinteiseen ”Mitä etsit täältä?” kysymykseen ”KESÄHEILAA!”

Ajatus kasuaalista suhteesta, joka tapahtuisi lähinnä kesäsunnuntaisin, seksin ja läheisyyden merkeissä, houkutti. Minua ei toki yllättänyt ollenkaan se, että miehet innostuvat tästä ideasta. Viime viikonloppuna puhelimeni lauloi niin, että en perässä pysynyt, enkä jaksanut vastata edes kaikille. Poskia punotti villit viestit ja treffejä sovittiin.

Maanantaina oli mukavaa, tiistaina vielä mukavampaa. Keskiviikkona kävelin pilvissä koko päivän, koska minua melkein kymmenen vuotta nuorempi kundi oli heitellyt pitkin sänkyä edeltävän illan, ja yön. Kuten jo todettu, hyvästä seksistä saa hyvää energiaa ja se tekee hyvää sille mielelle ja sielulle.

Naisia (tai miehiä) ei pidä nimitellä tai arvostella aktiivisen seksielämän vuoksi. Hyväksikäyttäjät ja tunteettomat, väkinäiset kohtaamiset ovat toki eri juttu. Jotta päädyn sänkyyn miehen kanssa, siinä pitää olla intohimoa ja yhteys. Se voi kuitenkin olla yhteys josta ei muodostu mitään muuta kuin kivaa hetkeksi. Sellaista on usein sinkun elämä, mutta tähän asti olen toisinaan ollut kovin pettynyt kun jatkoa ei seurannutkaan ja välillä on tullut hyväksikäytetty olo. Nyt olen itse innoissani vapaudesta. Se on tehnyt kohtaamisista rentoja kaikin puolin, en katsele jokaista miestä aviomieskandidaatti-silmin. Tätähän se elämä on koko ajan ollut, irtosuhteita. Mutta nyt osaan nauttia niistä itsekin! Toisin kuin ylhäällä kirjoitin, olen valmis suhteeseen jos oikea sattuu kohdalle. Nyt siitä on kuitenkin kadonnut se viimeinenkin paine.

Paneskelkaa ihmiset, paneskelkaa!

0

Processed with VSCO with hb1 preset

Reilut kolme kuukautta olen saanut nauttia rakkaudesta, mielenkiintoisella asteella. Mies rakastui, minä en. Jokin kuitenkin sitoi hetkeksi kyseiseen ihmiseen. Välittäminen, intohimo, ihastuminen, pelko, uutuudenviehätys, väsymys.. Lista on pitkä ja sen vuoksi, sekavin tuntein ollaan menty ja aika paljon meinattu.

Tässä ihmisessä oli kaikki.

Hän viehätti minua ulkoisesti, näytimme hyvältä yhdessä ja tuijotin jutun alussa hänen kasvojaan epäuskoisesti; kuinka joku noin kuuma kykeni katselemaan minua? Visualistille on tärkeää, että puoliso on eyecandy, joka jaksaa sytyttää vuosienkin päästä.

Hän keskusteli. Paljon. Hän halusi jutella syvällisiä ja analysoida tilanteita kanssani. Yllätin itseni juttelemalla aiheesta kuin aiheesta englanniksi. Opin lisää, häneltä ja itsestäni.

Hän pussasi. Hän halasi. Hän hieroi. Hän kosketti. Hän hakeutui yöllä kiinni minuun. Hän hakeutui bileissä kiinni minuun. Hän kannusti. Hän uskoi minuun. Hän oli ylpeä minusta.

Hän oli avulias, positiivinen, innostunut, suunnitteli elämäämme yhdessä. Hän rakastui lapsiini, kissaani ja kaikkiin läheisiini joita hän ehti tavata. Hän kertoi rakastuvansa päivä päivältä enemmän minuun ja tänään yhteinen taipaleemme loppui.

Miksi? 

Sydämeni sanoi niin.

Alussa pussailin häntä intohimoisesti ja sitten aloimme keskustella vakavasti, muutuin skeptiseksi ja kohtasimme todella monta, todella isoa muuria. Hän on muslimi, hän ei puhu suomea. Jo nämä kaksi saivat minut epäröimään kaikkea, vaikka englanti sujuikin suht hyvin. Hän kuitenkin suhtautui uskontoonsa suht neutraalisti, hän oli valmis joustamaan useissa asioissa, sortui muuri toisensa jälkeen ja pääsimme yhteisymmärrykseen. Intohimo oli kuitenkin kadonnut.

Halusin silti yrittää, mutta etenkin hän halusi yrittää. Hän uskoi meihin ja vakuuttelu sai minutkin uskomaan. Aloin kiintyä ja ihastua ajatukseen meistä. Mutta se ei ollut totta. Toisinaan pussailin ja tunsin perhosia, toisinaan en halunnut pussailla häntä ollenkaan. Kun olimme erossa, en ikävöinyt. Kun olimme yhdessä, kaikki sujui usein todella ihanasti.

Ihastuin ajatukseen nukkua kainalossa, pussailla krapulassa, käydä kävelyllä tiistai-iltana ja mennä yhdessä ravintolaan syömään. Lopulta kuitenkin tajusin, että vieressäni olisi voinut olla liki kuka vain. Nautin tilanteesta, mutta en ollut rakastumassa juuri häneen.

Pelkäsin satuttavani häntä ja pelkään, että en löydä koskaan hänen kaltaistaan. Hän oli kauniimpi kuin minä, sisältä ja ulkoa. Hänen kanssaan olisin ollut turvassa ja meillä olisi ollut hyvä elämä. Hän halusi täysin samoja asioita ja olisi jopa tyytynyt olemaan isäpuolena vain lapsilleni, vaikka hän oli aina ajatellut saavansa biologisia lapsia. Hän yritti, hän teki kaikkensa jotta rakastuisin ja kiintyisin ja minäkin halusin meille rakkauden täyteisen tulevaisuuden.

Jotain kuitenkin puuttuu. Ja se on paskaa. En saanut tunnetta ”tämä on tässä” ja se on paskaa. Yritän kuitenkin fiilistellä aikaa joka meillä oli. Hän todisti, että olen rakastettava ihminen, lapsineen päivineen. Hän toi iloa ja toivoa. Itken, koska se ei riittänyt. Itken koska joudun luopumaan tästä kaikesta, koska hän ansaitsee ihmisen joka rakastaa täysillä.

Olenko hullu? Olen kysynyt itseltäni. Päästää nyt irti tuollainen kultakimpale! En edelleenkään voi ymmärtää miten tuollainen ihanuus voi rakastua minuun! Olin kuitenkin liian usein OFF vaikka olisi pitänyt olla ON. Minusta tuntuu, että olen mieluummin yksin kuin suhteessa vähänkään väärän ihmisen kanssa. Kiitos universumi, että näytit mulle melkein mitä on rakkaus, seuraavalla kerralla molemmille osapuolille sama tunne, kiitos. Pakko kai uskoa, että sekin vielä vastaan tulee.

Kiitos Nasr, ja anteeksi. <3

1

IMG_2652

”Kyky olla itselleen seuraksi kehittyy hiljalleen. Ja kun sen taidon oppii, ei koskaan enää ole yksin.”

Olen jo tuon pisteen paremmalla puolella. Viihdyn yksin ja osaan olla yksin ilman intensiivistä television tuijotusta. Ilman pakoa todellisuudesta. Tämä tilanne on saanut minut nauttimaan enemmän elämästä.

Heli Thorén on kirjoittanut päiväkirjamaiseen muotoon tunnelmia avioerostaan, Ehjäksi – kertomus hyvästä erosta. Jaan samoja kokemuksia, opin kirjasta uutta ja löysin myös monia erilaisuuksia Helin ja hänen erokokemuksensa kanssa.

Helin ystävyyssuhteet laittoivat minut puntaroimaan omiani. Lopetin aikoinaan jakamisen koska olin niin poikki ja nyt kun olen taas oma itseni, olen hieman tuuliajolla sen kanssa että kenelle puhua, mistä ja miksi. Olen myös väsynyt jankkaamaan samoja asioita vuodesta toiseen ja huomasin kadehtivani Helin ystävyyssuhteita. Tajusin kuitenkin, että Heli teki useasti aloitteen, soitti ja avautui. Tajusin myös sen, että kirjassa käsiteltiin vain yksi vuosi. Kun vetää sinkkuna neljättä vuotta, asiasta puhuminen saa ystävieni ja omat korvat verille. Nykyään kärsijän paikalla istuu terapeuttini.

Olen välillä miettinyt kuinka kauan menisi, jotta ystäväni tajuaisivat minun kuolleen. Tänä päivänä puheluita ei juuri soitella ja on ihan ok olla vastaamatta tekstariin kuusi päivää. Kovin moni ei vointiani kysellyt eron jälkeen. Se saattoi johtua siitä, että annan itsestäni vahvan kuvan, ihmiset ovat liian kiireisiä tai sitten ketään ei vain kiinnosta. Haha. Kun kuitenkin mietin, mikäli olisin itse soittanut, mikäli olisin pyytänyt apua, olisinko saanut sitä? Olisin. Puheluihini olisi vastattu, apua olisi annettu. Ehkä tästä voi sen verran oppia, että jos minun ystäväni tulevaisuudessa eroaa, kysyn vointia vähintään viikon välein.

Tunnen Helin. Hän on vaalea, pikkuruinen, bambisilmäinen, sanavalmis, kiinnostava kaunotar. Kirjan loppumetreillä Heli kuvailee toisen naisen ulkonäköä nostaen hänet itsensä yläpuolelle. Naurahdan, koska hän kuvailee itsensä. En voi uskoa, että niin mahtava nainen näkee yhtään ketään uhkana. Kirja on kuitenkin pitkälti kasvutarina, jossa varmasti suurin muutos tapahtuu Helin itsetunnolle ja oman arvon tunnolle. Selkeästi meistä useat painivat aina vain saman asian kanssa; vaikka olisit muiden mielestä kuinka upea, peilissä nähdään vikoja.

Jotain todisteita Helin puoleensavetävyydestä minulla kyllä on ja muuan muassa siitä syystä oma erotarinani on erilainen.. Itse en edusta hoikkaa, vaaleaa kaunotar -kategoriaa. Kun Heli lähtee kirjassa tyttöjen kanssa baanalle, tai istuu yksin Thaimaalaisessa kuppilassa, miehet lähestyvät häntä. Minä nökötän seinäruusuna kunnes uskallan itse tehdä aloitteen. Tuumailin useaan otteeseen kirjaa lukiessani, miten hyvää huomio muiltakin kuin kuusikymppiseltä juopolta olisi tehnyt ja TEKISI omalle itsetunnolleni.

Lopulta kuitenkin meidän jokaisen on tehtävä oma matka. Vaikka Heli löytää helposti seuraa, se ei paranna haavoja, eikä auta toipumaan erosta yhtään sen nopeammin. Se tosin voisi tehdä niin, Heli olisi varmasti helposti voinut heittäytyä uuteen suhteeseen ja siinä me olemme samanlaisia. Me tiedämme, että tyytyminen on väärin. Me tiedämme, että järkevintä on opetella olemaan itsensä kanssa ja odottaa mitä tuleman pitää.

Heli kokee maailman kauniina ja luottaa siihen, että universumilla on hänelle suunnitelma, maailma on hyvä ja se pitää hänestä huolen. Tätä positiivisuutta ja kaunista ajattelutapaa muista ja itsestä peilasin omaan napaani. Olen siinä pisteessä, että elämä ei usein ole pakkopullaa ja jaksan odottaa asioiden tapahtuvan omalla painollaan. Jos yritän lisätä silmille vaaleanpunaiset lasit, saatan viihtyä elämässäni vielä paremmin.

Sivu kerrallaan kohti upeita oivalluksia maailmasta ja itsestään. Mikäli olet eron kynnyksellä tai sen syövereissä, tarttuisin tähän kirjaan. Teki myös hyvää lukea se vasta nyt. Helin kanssa tuumittiin, että lukukokemus on varmasti varsin erilainen, riippuen siitä missä vaiheessa eroprosessia olet. Hyvää se tekee joka tapauksessa, vertaistukea ei koskaan voi olla liikaa.

Heli Thorén, Ehjäksi (Cozy Publishing)

 

14

tableforone

”Länsimaita riivaa yksinäisyysepidemia. Yksinäisyys sairastuttaa ja on täten kansanterveysriski, josta koituu yhteiskunnalle huomattavat menetykset. Yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin ylipaino. Pahimmillaan yksinäisyys tuhoaa sekä psyykkisen että fyysisen mielenterveyden, aiheuttaa työkyvyn menetyksen, tärvelee perhesuhteet ja johtaa itsetuhoon.”

Laura Honkasalo kirjoittaa yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Kirja lähtee liikkeelle melko pelottavista lauseista ja laittaa heti alkuunsa todella ajattelemaan yksinäisyyttä monelta kantilta.

Tartuin Honkasalon teokseen, koska aihe on ollut jo vuosia minulle ajankohtainen. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni 28-vuotiaana, sen lisäksi olen herkkä tuntemaan ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikka nautin yksinolosta, yksinäisyyden tunne on kamala. Kirja pohjautuu Lauran tutkimustietoihin, mutta myös hänen henkilökohtaisiin kokemuksiin aina lapsuudesta, avioeron kautta nykyhetkeen.

Kirja jättää pois nuorten syrjäytymisen ja vanhusten yksinäisyyden ja lähes puolet kirjasta keskittyy juurikin sinkkuudesta johtuvaan yksinäisyyteen, joka toki oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Honkasalo pohtii paljon muun muassa sitä millaista sinkkuna olo nyky-yhteiskunnassa on.

”Moni ei kaipaa yksin eläessä pelkkiä panoja tai seksuaalista hellyyttä, vaan jokapäiväistä koskettamista. Television katsomista oman rakkaan kainalossa, halauksia töihin lähtiessä, selänpesua tai paijaamista. —- Sinkkuuteen kytkeytyvää yksinäisyyttä ei voi ymmärtää, jollei sitä ole kokenut. Moni pariutunut unohtaa yksinäisyyden sen sileän tien, kun löytää kumppanin. Se, joka on yksinäinen parittomuuden takia, joutuu kohtaamaan oman pimeät puolensa eri tavalla kuin se, jolla riittää aina seuraa, seurustelukumppaneita ja seksiä.”

Olemme sinkkutovereitteni kanssa pohtineet paljonkin sitä, auttaako yhden illan jutut vai pahentavatko ne asiaa. Useimmat meistä kaipaavat kosketusta, mutta kun sitä kuukausien koskemattomuuden jälkeen saa, ja se jää vain yhteen iltaan, voi pudotus olla kova. Yhden illan juttuihin voi kuitenkin myös tottua. Se, että toinen huomioi, kehuu kauniiksi, suutelee intohimoisesti, nostaa omantunnonarvoa. Jos ihastusta ei synny, on talteen imetty hyvät fiilikset ja niiden voimin edetään taas muutama kuukausi.

”Sinkkuja neuvotaan innokkaasti, aivan kuin parittomuus olisi sairaus, josta voi parantua tahdonvoimalla. Jotain sairasta sinkuissa usein nähdäänkin: neuvotaan, että ennen kuin rakkaus voi löytyä sinkun pitää tulla sinuiksi itsensä kanssa, täytyy löytää tasapaino ja mielenrauha, nauttia omasta seurasta, siivota luurangot kaapeista ja hämähäkinseitit ullakolta. Miksi parisuhteessa elävät saavat olla rauhassa sekaisin kuin seinäkello, roikkua kiinni traumoissaan, potea läheisriippuvuutta ja paeta omia pimeitä sopukoitaan?”

Aivan. Toitotan aina kanssasinkuille, että jos se iskee, se iskee. Ei ole oikeaa aikaa, eikä edellisestä suhteesta ole pakko parantua. Ihmisen ei tarvitse olla yksin tiettyä ajanjaksoa, ollakseen parempi seuraavassa suhteessa. Jokaisen pitäisi osata olla yksin ja viihtyä omassa seurassaan, selvittää traumansa. Mutta lakiin ei ole kirjoitettu aikarajaa seurustelusuhteiden välille, eikä kaikki tunne oloaan sataprosenttisen onnellisiksi ilman puolisoa.

On erilaisia tapoja olla yksinäinen ja tuntea yksinäisyyttä. Laura kirjoittaa myös Brittiläisestä dokumentista Dreams of a Life, jossa 38-vuotias nainen löytyy kuolleena kodistaan vasta kolme vuotta kuolinhetken jälkeen.

”Joyce istui sohvalla keskellä paketoituja joululahjoja, televisiokin oli vielä päällä. Hän oli sosiaalinen ja pidetty, silti kukaan ei kaivannut häntä kolmeen vuoteen. Dokumentin tekijää kiinnosti Joycen mysteeri. Kävi ilmi, että vaikka Joycella oli laaja kaveripiiri, kukaan ei ollut hänelle niin läheinen, että olisi kaivannut häntä.”

Tätä pohdin toisinaan, huomaisiko kukaan jos katoaisin? Kaipaisiko kukaan? On mielestäni tervettä pohtia sitä, koska toisinaan se ajatus patistaa laittamaan tekstarin siskolle tai sopimaan treffit ystävän kanssa. Minä yritän ja panostan, vaikka se on välillä vaikeaa, kun väsyneenä haluaisi olla vain omassa seurassaan. Toisilla ei ole ketään ja Honkasalo kirjoittaa myös totaaliyksinäisyydestä. Yksinäisiä kehotetaan olemaan sinut itsensä kanssa, epätoivo kun karkottaa kaikki sosiaaliset mahdollisuudet.

”Valitettavasti yksinäisyyden hyväksymiseen liittyy usein katkeruus. Ollaan sitten yksin, kun ei ketään kiinnosta. Ihminen käpertyy itseensä ja hänen on vielä vaikeampi yrittää solmia sosiaalisia suhteita.”

Honkasalo käsittelee somen tuomaa yksinäisyyttä ja kateutta, ulkopuolisuuden tunnetta. Pohditaan suomalaisia jotka eivät harrasta elämänsä aikana kertaakaan seksiä. Sitä miten yksinäisyyteen tottuu, sitä miten yksinäisyys siirtyy geeneissä ja miten yksinäiset vanhemmat kasvattavat huomaamattaan yksinäisiä lapsia. Mitä koulukiusaaminen tekee ihmiselle, miltä tuntuu kun jätetään ja jää yksin.

Laura matkustaa faktojen kautta omiin tunteisiin ja siihen pisteeseen jossa oppi olemaan yksin. Hän kirjoittaa kirjailijan työstä ja siitä kuinka hänestä nykyään tuntuu tärkeältä vain istua yksin kahvilassa ja olla kaivamatta puhelinta turvaksi. Monille suomalaisille yksinolo on helppoa nimenomaan kotona, kuten minulle. Mutta yksin ravintolaan syömään? Ehei! Yksinolo pelottaa, mitä muutkin ajattelevat jos juon viinilasiani vain omassa seurassani? Kirjan lopussa kehotetaan aloittamaan yksin oleminen helpoista kohteista, kuten museosta tai elokuvateatterista. Viinilasi suositellaan nauttimaan alkuun hotellin baarissa.

Kirjan lempi lainaukseni liittyy kasvatukseen:

”Sara Maitland kirjoittaa teoksessaan How to Be Alone, miten tärkeää olisi antaa lasten viettää aikaa yksin. —— Maitland painottaa, että on tärkeää opettaa lapset viihtymään omassa seurassaan, nauttimaan yksinolosta ja puuhaamaan omia juttuja sen sijaan, että jokainen hetki on aikataulutettu seuralla ja toiminnalla” 

Yhdyn tähän täysin. Muuten et opi olemaan itsesi kanssa ja kun lapsi kasvaa aikuiseksi, yksinäisyys voi iskeä täysillä naamaan. Painiskelen kuitenkin usein huonon omantunnon kanssa, koska en jaksa/ehdi leikittää. Huutelen alvariinsa ”Mitä teet?” ja tuumailen onko teinillä kaikki hyvin, kun se kapuaa omaan huoneeseen yksinään. Nyt tajuan, että tämä on heille hyväksi. Olen läsnä ja tavoitettavissa, se on tärkeintä. Koen myös, että ei ole tervettä tehdä aivan koko ajan jotain. Kroppa ja mieli tarvitsevat lepoa ja rauhaa. Hullun hektiset aikuiset pelottavat minua, paikallaan pitäisi pystyä olemaan.

Ihmiset usein kertovat, että nauttivat ruoasta ja sen tekemisestä, mutta eivät tee sitä yksin, se kun on niin yksinäistä. Ajattelin samoin, kunnes luin Lauran sanat ”Jokainen on hyvän aterian arvoinen ja kun laittaa ruokaa itselleen, voi tehdä juuri sellaista kuin haluaa.”

Yksinäisyys voi olla musta pilvi ja pilata ihmisen kokonaan. On syytä tähdätä siihen, että ketään ei jätetä yksin. Yksin olemisessa on kuitenkin puolensa ja tämän homman kanssa pitää löytää kultainen keskitie. Minä opin olemaan yksin, opin matkustamaan yksin. Viihdyn omassa seurassani. Kenenkään ei pidä kuitenkaan viettää koko elämäänsä yksin, eikä edes pitkää pätkää. Ihminen tarvitsee toista ihmistä.

 

LAURA HONKASALO – Pöytä Yhdelle (Kirjapaja 2016)

22