Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Takki on vähän tyhjä, mutta tontti ei. Hän tuli niin kovin nopeasti, yllättäen täysin meidät. Hurmaannuimme. Hän on kaunis, painaa miljoona kiloa ja painaa kokoajan enemmän kerätessään massaa ympärilleen. Hänen sisäinen maailma on vielä iso mysteeri ja ulkokuorikin muuttuu paljon ensi viikon aikana. Mutta kyllä se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Toissapäivänä (!!) menimme tontille aamulla kahdeksalta. Astuimme autosta ulos juuri sillä hetkellä, kun ihan ensimmäinen elementti leijui ilmassa ja näimme hänen napsahtavan paikoilleen oi niin kauniin kevyen oloisesti. Sitten minun piti lähteä töihin. Olin poissa alle neljä tuntia ja kaahasin äkkiä takaisin. Olin saanut Kailta kuvia ja järkyttynyt miten nopeasti homma eteni. Kun tulin takaisin, mökistä oli suurin osa seinistä paikoillaan. Miten älytöntä! Miten sitä voikin odottaa kaksi vuotta piirrustusten valmistumisen jälkeen, kaiken edetessä kuin hidastetussa elokuvassa. Sitten noin kymmenessä tunnissa meillä on tontilla seinät, väli- ja yläpohja. Mökki kasassa.

Meidän talon elementit on CLT:tä, eli Cross-Laminated Timber – ristiinlaminoitu massiivipuu. Taloprojektissamme oli alussa mukana oululainen arkkitehti, joka esitteli CLT:n meille. Innostuimme välittömästi, emme näet halunneet muovipussitaloa. Kivitalon kustannuksia emme lähteneet sen tarkemmin selvittämään, hirsi tuntui materiaalina hyvältä, mutta ei viehättänyt ulkoisesti – CLT vaikutti vastaavan toiveisiimme. Nyt kun kahden vuoden odottamisen jälkeen näemme materiaalin juuri meidän talossa, se tuntuu omalta ja täydelliseltä ratkaisulta. Olemme huokailleet useita kertoja talon äärellä onnesta ja kiitelleet ylijumalia, että löysimme lopulta elementtien valmistajaksi Hoiskon ja toteuttajaksi ihan parhaan Mikan, Vei-rak urakointifirman omistajan.

Meidän runko on 90mm paksuista suomalaista puuta, Hoiskolta kerrotaan, että he hankkivat kaiken käyttämänsä puun kestävästi hoidetuista suomalaisista metsistä. Puun alkuperä on kasvupaikkakoordinaattien tarkkuudella jäljitettävissä. Ja jokaisen käytetyn puun tilalle istutetaan taimi, josta aikanaan syntyy taas uusia koteja. Ihastuimme tähän ajatteluun oitis. Puu materiaalina ja Hoiskon tapa tehdä rakennuksia kutsui meitä luokseen magneetin lailla. ”CLT on uusiutuva ja kierrätettävä materiaali, joka tarjoaa ekologisen vaihtoehdon vastuulliselle rakentajalle. Puu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja toimii hiilivarastona, millä on tuntuva merkitys kasvihuoneilmiön hillitsemisessä.” Olimme myytyjä.

Clt-seinän sisäpinta tehdään tehtaalla valmiiksi. Kotiamme ei levytetä ja puu saa näkyä. Ulkopuolelle kundit nikkaroivat tänään koolaukset ja villoitus lähti etenemään. Ulkoverhoiluksi meille tulee käsittelemätön lehtikuusi (harmaantuu ajan myötä), musta huopakatto ja mustat ikkunankarmit ja ovet. En malta odottaa, että näen lopullisen verhoilun pinnassa ja ikkunat paikoillaan!

Tällä hetkellä sitä haluaisi olla tontilla koko ajan. Talon ympärillä häärii älyttömän tehokas joukko jätkiä, joilla tuntuu olevan homma hanskassa. Juuri se oli meidän toiveemme. Kun myrskytuuli lähti eilen pyörittämään väliseinä-elementtiä ilmassa, osuen melkein muihin seiniin, olimme ikionnellisia, että paikalla on ihmisiä jotka tietävät mitä tekevät ja jälki vaikuttaa priimalta. Toki olemme silti jokaisena iltana saaneet pienen stressinpurkauksen, kun päivän tapahtumat ovat edenneet toivotulla tavalla. Kyllä sitä vaan elää niin hengessä, jännittää ja on ihmeissään sekä onneissaan. Sitten jo miettii, mitä piti seuraavaksi hoitaa ja uusi stressi alkaa kerääntyä kehoon. Tätä seuraavat kuukaudet sitten!

Ps. Jaan Instagramin puolella klippejä jatkuvasti raksalta ja profiilistani löytyy oma highlights-osio raksalle. Täppää seurantaan @kaisujouppi

18

Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.

Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..

Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että ”Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.

Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.

Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.

Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.

Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.

10

 

Kain innostus laittaa hymyilemään joka kerta, kun ajattelen sitä. Minulla on kerrassaan vireä mielikuvitus ja pystyin hahmottamaan kotimme jo silloin, kun emme olleet saaneet ensimmäistäkään piirrosta. Näin tilat mielessäni ja pystyin hyvin kuvittelemaan rakennusprosessin kulun – vaikka en ole eläessäni rakennuttanut mitään. Kaita ahdisti byrokratia, hän ei hahmottanut suustani tulevia suunnitelmia ja vaikka hän alussa lähinnä oli hengessä mukana, hän sai toisinaan hetkellisiä hermoromahduksia koko prosessista.

Nyt hän on elementissään. Kun tontilla alkoi tapahtua, hän on ottanut pallon haltuun maanrakennuksen ja perustusten osalta kokonaan itselleen. Hän etsii tietoa, haluaa käydä tontilla sateella ja pilkkopimeässä katsomassa etenemistä. Hän kertoo minulle mikä mikäkin putki on ja jos hän ei tiedä, hän selvittää. Kun prosessin alussa minä olin urakoitsijoiden kontakti, on Kai nyt luonut aivan oman suhteen meidän vastaavaan työnjohtajaan. Hymyilen salaa aina, kun hän mainitsee ”Soittelinkin asiasta jo Tommin kanssa”. <3

Viimeeksi tänään, kun kiertelimme tontilla taskulamppujen voimalla, hipsin Kain kainaloon ja kerroin kuinka onnellinen olen, että hän on onnellinen. Vaikka paljasjalkainen stadilaiseni ei koskaan pitänyt Järvenpäähän muuttoa ongelmana ja hänen mielestä sukutiluksille rakentamisessa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia – olen ollut tuntosarvet valppaina. Tärkeintä on, että olemme molemmat koko sydämellä mukana ja haluamme tehdä tämän yhdessä. Talon rakentaminen ei ollut Kain haave ennen minun kohtaamista ja on ollut varsin valloittavaa nähdä kuinka koko projektista on kasvanut hänelle sydämen asia.

Meidän yhteistyö talon kanssa onkin tällä hetkellä huipussaan. Kai handlaa rakennusteknisiä osioita ja meikä on keskittynyt sähkösuunnitelmiin, laattoihin, maaleihin, kiinteisiin kalusteisiin, valaisimiin. Olen onnistunut nappaamaan osion, joka kiinnostaa minua eniten – miltä kaikki tulee näyttämään! Kai on ollut maailman helpoin kumppani näiden suunnitelmien kanssa, hän luottaa visiooni ja on ollut tyytyväinen kaikkiin suunnitelmiini. Minä puolestani annan hänen ravata tontilla, tarkistaa asioita uudelleen ja uudelleen, sekä tutkia iltaisin lvi-suunnitelmia.

Riidoitta ei toki tällaista projektia vedetä läpi. Välillä väsymys painaa samalla kun pitäisi vielä lähettää rakennusvalvontaan viestiä tai täyttää pientalon päiväkirjaa (pakollinen). Toisinaan pinna kiristyy kun toinen ei ymmärrä tai näe kokonaisuutta. Huomenna tontilla muotteihin tehdään valu ja kivijalka on pian valmis. Olemme alussa, mutta suunnitelmat ovat pitkällä. Luotan täysin siihen, että tämä projekti viedään hymyssä suin maaliin, yhdessä. Iso syy siihen on se, että meillä on intohimot suunnattu eri asioihin. Kokonaisuus on molemmille tärkeä, mutta kumpikin saa hoitaa projektista niitä osioita jotka tuntuvat luontevilta.

Suurin syy kuitenkin on se, että me odotamme aivan hirmuisesti uutta kotiamme. Itse talo muodostuu varmasti tärkeäksi home baseksi, mutta me odotamme etenkin omaa pihaa ja sitä, että asetumme sukutontille. Se, että pääsen vanhempieni, siskoni perheen, sekä enon ja tätini viereen, tuntuu erityisen lämpimältä. Ihaninta on, että Kai odottaa sitä myös.

10

Vihdoin kuukausien odottamisen, kyynelten, turhautumisen, jännityksen ja raivon jälkeen rakennuslupa on täällä. Hän saapui viikko sitten ja sen jälkeen on ehditty tiimin kanssa kokoontua, laittaa eteenpäin sitä ja tätä, kaupungin mittajengi on käynyt merkkaamassa nurkat ja odotamme parhaillaan, että pääsemme pitämään aloituspalaverin tontille, jossa kaupungin herrasväki on tsekkaamassa muun muassa korot ja avaavat viimeisenkin portin projektin käynnistämiselle.

Huh. Yllättävän usea asia on vielä epävarmaa, mutta aikataulu on melko selkeä. Me starttaamme tänä vuonna ja jos kaikki (hah, erittäin epätodennäköistä) menee putkeen, mökki on pystyssä vielä tämän vuoden puolella. En usko ennen kuin näen, mutta mahdollisuus on. Se taas riippuu kaupungin lisäksi urakoitsijoista ja Äiti Maan järjestämästä säästä.  Vaatii usean palasen paikalleen loksahtamista. Tärkeintä nyt kuitenkin on, että päästään mahdollisimman reippaasti kaivamaan kuoppaa ja perustukset kuosiin ennen syväjäätä. Kaikki on valmiina ja tätä on odotettu.

Kävimme eilen tontilla kurkkaamassa merkkien paikat ja oli huvittavaa huomata, että vaikka asemakaavaa on tuijoteltu, muutamia yllätyksiä tuli. Kadun puoleinen seinä tulee paljon lähemmäs tietä, mitä olimme hahmottaneet. Se ei tosin ollut negatiivinen yllätys – emme tule käyttämään etupihaa mihinkään ja olin aiemmin huolissani, että siihen jää kauheasti hukkatilaa.

Takapihan puolelle tulevan seinän paikkaa oli moneen kertaan pällistelty tontilla ja sitä oli verrattu kaavan avulla vanhempieni talon sijaintiin, joka on ihan tulevan tönömme kyljessä – vaan silti sekin yllätti. Alkujärkytyksestä yli päästyäni kuitenkin hahmotin, että takapihalle jää ihan mukavasti tilaa ja sinne saadaan kyllä jossain vaiheessa elämää (lue: kun on varaa) kiva oleskelualue kesiä varten. Koska olen maailman suurin haaveilija, olin tietenkin jo tuumaillut mielessäni käyttäväni jonain päivänä tontin loput rakennusneliöt pieneen, valoisaan työtilaan, joka sijaitsisi takapihalla. No sitä sinne ei kyllä mahdu. Täytyy pakottaa eno myymään meille maaplänttinsä siitä takapihamme takaa maalaus-keramiikka-fiilistely-työtilaani varten. Haaveissa on hyvä elää.

Vaikka nurkkien paikat tuntuivat olevan joka puolelta lähempänä rajaa ja täten talo tuntui tontilla isommalta, kuin olimme ajatelleet – havainnoin heti, että poikien huoneista tulee kyllä hirmu pienet. Sen jälkeen tuntui, että koko talo tosiaan on ihan liian pieni ja en kykene hengittämään siellä, seinät kaatuu päälle ja tämä on elämäni suurin virhe. Haaveilijan lisäksi olen piruja seinille maalaava stressaaja. Tietenkin sitä toivoisi, että tilan avaruus yllättäisi ja kun seinät ovat pystyssä, huoneet tuntuisivat isommilta kuin mitä on ajatellut. Täten on kamalaa, kun ahdistus liian pienistä komeroista konkretisoituu nurkkamerkkien kautta. Alan uskoa, että oli maailman typerin idea muuttaa 200m2 väliaikaiseen asuntoon. Ihan kaikki tuntuu tämän jälkeen ahtaalta ja siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Isäni toki mouhosi vieressä, että kaikki tilat tuntuu pieneltä tässä vaiheessa, kun seinät ei ole pystyssä. Haluaisin uskoa häneen, mutta todennäköisesti tila tuntuu sopivalta vasta kun olen asunut siinä hetken ja tottunut. Voi myös hyvin olla, että tuskailen usean huoneen pienuuden kanssa iäti. Selvinnen kuitenkin, olemmehan täysin etuoikeutettuja, että kykenemme edes tämän kokoisen talon rakennuttamaan.

Lupien saaminen päästi meidät seuraavalle tasolle, ärsyttävän paljon on kuitenkin vielä kompastuskiviä edessä. Juuri nyt haluaisin siihen pisteeseen, kun kaupungin virkailijat ovat toissijainen asia ja päästään eteenpäin meidän huipputiimin kanssa. Askel askeleelta.

6

Pidättelimme hengitystä, mutta vain hieman. Rakennusvalvonnan metkut alkavat olla jo liiankin tuttuja – meille luvattiin käsitellä luvat loppuun tämän viikon aikana, emmekä yllättyneet, kun mitään ei kuulunutkaan. Petyimme toki silti. Tässä mennään joka päivä lähemmäs talvea ja täten joka päivä olemme lähempänä projektin viivästymistä keväälle. Ihan vain siksi, että rakennusvalvonnassa on varmaan viidettäkymmenettä vuotta työvoimapula. Joka käytännössä tarkoittaa sitä, että meidän koti ei ole priorisointi-listan kärjessä.

Alamme kuitenkin olla niin lähellä, että todennäköisesti ensi viikon aikana meillä on oltava luvat kourassa. Aion pitää siitä huolen lähettämällä joka päivä viestiä ja soittamalla perään. Olen lopen kyllästynyt turhaan odotteluun. Viimeiset korjaukset pitäisi nyt olla sisässä ja odotamme enää niiden hyväksymistä.

Joten tässä on meidän tulevan kotimme pohja, kahdessa tasossa. Tontin malli, mutta ennen kaikkea raha saneli meidän kodin muodon. Hyvin simppeli, mutta ulkoapäin katto tuo hieman erilaisuutta tiskiin – palaan teille julkisivukuvien kera toiste. Kun tapasin arkkitehtimme sata vuotta sitten, meillä oli aivan selkeä ajatus huoneiden määrästä, mitä tulee mihinkin ilmansuuntaan ja mihinkin kerrokseen. En kuitenkaan hahmottanut ollenkaan talon ulkomuotoa, enkä alakerran pesutilojen ja lastenhuoneiden rytmitystä. Arkkitehti toi pakettiin oman vision ja muutamien luonnosten jälkeen aloimme olla oikeilla jäljillä.

Jouduin luopumaan muutamasta haaveesta, kompromissejakin tehtiin, mutta pohja on mietitty käytännöllisyyden kulmasta, valon kulkemisen mukaan ja hinkattu sen verran kauan, että olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Muutama kysymysmerkki leijuu edelleen yllämme, täytyy varmaan rakentaa toinen talo jossain vaiheessa tämän harjoituskappaleen jälkeen. Hetkinen. Ei. Ikinä. En koskaan enää ikinä halua rakentaa, ainakaan kaupunkiin jossa rakennusvalvonnassa on ”työvoimapula”. Miettikääpä sitä, me ei olla päästy edes rakennusvaiheeseen ja olen jo takki tyhjänä. Enkä uskalla edes ajatella mitä esteitä vielä onkaan edessämme.

Meidän pääilmansuunta tulee olemaan pohjoiseen päin. Keittiöön ja olohuoneeseen tulee valoa pohjoisesta, lännestä, hieman idästä ja aavistus etelästä (yläkerran kattoikkunoiden kautta). On hyvin mielenkiintoista lopulta nähdä kuinka valoisaa tai pimeää kodissa tulee olemaan. Rakastan valoa, joten toivon isojen ikkunoiden sitä tuovan, vaikka etelä ei ole ilmansuuntamme. Norjan mökillä analysoimme tilannetta, kun meillä oli hallussa aurinko takanamme ja vain isot ikkunat kohti länsi/pohjoista. Valo oli taivaallinen. Arkkitehtimme sanojen mukaan ”taiteilijoiden ateljeen valo – tasainen ja pehmeä”. Toki ilta-aurinko tulee posottamaan kesäisin suoraan telkkariin, kattoikkunat varmaan vuotavat ja talvisin on pimeää kuin luolassa. Mutta kaikkea ei voi saada – ainakaan tällä budjetilla.

Alakerran lastenhuoneet ovat etelään päin, siellä päätimme tehdä huoneista mieluummin isommat ja täten Leevi tulee kulkemaan omaan soppiin Aapon huoneen kautta. En laske vuosia lasten poismuuttoon, mutta todennäköisesti Leevi ehtii muuttaa omaan kotiin ennen kuin talomme on valmis. Hehe. Lasten väliseinä tulee lattian päälle kevyellä rungolla, jotta sen voi mahdollisesti purkaa tulevaisuudessa, saaden yhden ison työ- tai makuuhuoneen. Käytävän päässä pojilla on oma rauha, jos he sitä kaipaavat ja mikäli huoneen läpi kulkeminen tuo haasteita – aina voi rakentaa jälkikäteen vielä yhden väliseinän.

Minikokoinen saunamme tuli ulkovaraston ja autokatoksen kanssa samaan letkaan. Alunperin se oli piirretty erillisenä kuutiona, mutta kustannussyistä hilasimme sen kiinni varaston seinään – ei arkkitehtuurisesti ideaali ratkaisu, mutta tuhansien eurojen säästö motivoi. Halusimme mieluummin tilavan kodinhoitohuoneen ja suihkun, kuin saunan sisälle. Pidämme ulkosaunan ajatuksesta ja kulku pesutiloihin on suunniteltu käytännölliseksi. Mahdollisuus puusaunaan oli olemassa, mikäli sauna olisi sijoitettu aivan toisaalle tontilla. Puiden hankkiminen, varastoiminen ja epäkäytännöllinen kulku sisätiloihin sai meidät päätymään sähkösaunaan. Emme ole saunahifistelijöitä, kunhan Kai saa kasvonsa punaiseksi aika ajoin.

Etuovemme tulee olemaan pihaan kulkuun nähden kulman takana ja tiedän jo nyt, että tuleva aivan varmasti käyttämään enemmän sivuovea suoraan autokatoksesta, kuin virallista etuovea. Etuovelta tulee kuitenkin lähtemään kiinteä säilytysjärjestelmä, joka sanelee kenkien ja vaatteiden kuuluvan sinne. Aion pakottaa lapset ja vieraat käyttämään sitä ovea aivan varmasti. Todennäköisesti Simon ulkoilutus tullaan tekemään etenkin kurakeleillä niin, että ulos mennään etuovesta ja sisään tullaan sivuovesta, josta on suora pääsy kodinhoitohuoneen lavuaarille tassujen pesua varten. Kura-eteisen ajat ovat meillä jo historiaa, joten virallinen eteinen on kompakti ja hyvällä säilytystilalla varustettu. Tällä hetkellä pärjäämme pienellä naulakolla, koska olen intohimoinen järjestelijä ja esillä roikkuvat vain kuluvan kauden vaatteet. Kuljettelen kenkiä, takkeja ja muuta oheistuotetta edestakaisin niin ahkeraan, että menetän ainakin vuoden elinajastani näitä askareita toimittaessani. Sama jatkukoon tulevassakin talossa!

Keittiö tulee yhdelle seinälle ja astioita, sekä järjestystä rakastavana ihmisenä huonekorkeus käytetään hyödyksi. Meille on tulossa epäkäytännöllisiä kaappeja, joihin ylettää vain jakkaralla. Olen huomannut, että ihmisellä on kulhoja, termareita, pizzakiviä, irtopohjavuokia, maljakoita ja piparimuotteja, joita käytetään hyvin satunnaisesti (joitain jopa vain kerran vuodessa). Kampeaminen jakkaralle on parempi vaihtoehto, kuin täyteen ahdetut alakaapit. Myönnän kuitenkin olevani huolissani säilytystilan määrästä, rakkauteni astioihin on vain niin syvää.. Seinän tila ei riittänyt täysin koko keittiölle ja pieneen saarekkeeseen tulee liesi ja laskutilaa, sekä kaappeja ja laatikoita. Saareke on kompromissi, joka aiheuttaa sen, että en tule saamaan valtavaa koko suvun kattavaa ruokapöytää. Oli kuitenkin valittava käytännöllinen arki, sukujuhlien ja ison porukan illanistujaisten sijaan. Sopu antakoon sijaa.

Noin puolet talosta on siis korkeaa tilaa ja meidän makuuhuoneemme seinä alakertaan jää avonaiseksi. Sitä kautta kattoikkunat tuovat varmasti hieman valoa etelän puolelta alakertaankin. Toki katto on paksu ja ikkunat ovat melko syvällä.. Mutta ainakin jotain kajoa alakerrasta katsottuna näkyy! Korkean tilan kaikuminen on erittäin hyvä kysymys ja tarkoituksena olisi miettiä tätä asiaa, kun projekti virallisesti käynnistyy. Onko teillä kokemuksia näpsäköistä akustiikkalevyistä tai muista ratkaisuista? Todennäköisesti sellaiset ovat edessä..

Yläkertaan tulee makuuhuoneen seinän taakse vaatesäilytys, pieni wc ja työhuone. Alakerrassa on vaatesäilytys pojille ja ylös olisi tarkoitus säilöä meidän kuteet. Ylhäällä vaatesäilytys jää laskevan katon alle, joten sen suunnittelussa tarvitaan mielikuvitusta ja joku toteuttamaan visioni. Melko varmasti siellä on ensimmäiset viisi vuotta kasassa muovilaatikoita ja rekkejä, koska toimiva systeemi on viimeisenä hankintalistalla.

Suurin huoli tällä hetkellä on talon koko, mitä makuuhuoneisiin mahtuu, miten pienen keittiönpöydän joudun hankkimaan.. Asumme hulppeassa kahdessa sadassa neliössä tällä hetkellä ja mikäli muutamme täältä suoraan uuteen taloon – on aivan selvää, että se tulee tuntumaan ahtaalta. Rakastamaani avaruutta on yritetty vaalia, mutta käytännössä saan sitä eniten sillä, että karsin huonekalut ja tavarat minimiin. Totuimme nykyiseen asuntoon parissa viikossa (tämä ei tunnu hulppealta vaan kompaktilta) ja olen varma, että totumme tulevan talon kokoon yhtä nopeasti. Lievä pettymys se silti todennäköisesti tulee olemaan, koska on mahdotonta havannoida tilaa ennen kuin seinät ovat pystyssä ja nyt tätä tilaa on vaan niin massiivisesti. Joka tapauksessa tiedostan sen, että olemme rakentamassa varsin mukavan kokoista omakotitaloa. Se voisi olla 300 neliötä, mutta puolet vähemmän on varmasti kylliksi. Me vielä majailemme puolet ajasta siellä kaksin. Olen myös täysin luovuttanut nykyisen kotimme siivoamisen kanssa – aivan liikaa lattiapintaa. Oikeasti kompaktimpi koti, jossa neliöt on mietitty tarkkaan on varmasti fiksumpi kuin tällainen vanha tehdas jossa voisi järjestää tanssikilpailun eteisessä.

Täten olemme liki good to go. Minne me sitten menemme? Ei mitään hajua. Onneksi meillä on osaavia ihmisiä ympärillä ja urakoitsijamme totesi ”Ihan turhaan stressaat, talon rakentaminen on helppoa!” Will see..

8

Jonain päivänä kurvaan vanhan kotitieni mutkaan ja ennen vanhempieni taloa näen tämän. Nurmikentän sijaan. Sanovat, että odottavan aika on pitkä ja se kasku tulee kyllä rakentajalle valitettavan tutuksi. Välillä tuntuu siltä, että meitä rangaistaisiin jostain. Vaikka ihan vain haluan omalle maapläntille pystyttää kodin. Se ei ole keneltäkään pois, mutta on meille tärkein paikka. Sellainen haave tuntuu välillä kohtuuttomalta, niin paljon ulkopuoliset haluavat vaikuttaa, muuttaa ja välillä tuntuu, että jopa vaikeuttaa etenemistä.

Meillä ei ole vielä rakennuslupia, joten en ole uskaltanut esitellä piirrustuksia sen enempää. Juuri nyt pelkään, että alkuperäisestä suunnitelmasta ei tule olemaan mitään jäljellä, kun milloin mistäkin syystä joku vaatii muutoksia. Tässä nyt kuitenkin maistiainen Eteläpuolen havainnekuvasta, jossa pilkottaa etuovi, alakerrassa poikien, yläkerrassa työhuoneen ja wc:n ikkunat. Viivapiirrustus tuntuu kovin kaukaiselta haaveelta. Absurdilta jopa.

Tosiasiassa toivomme, että asiat konkretisoituvat melko pian. Luvat piti saada ennen kesää ja nurmikentällä pitäisi olla jo kuoppa, mutta syksyyn meni. Odotamme hartaasti, että saisimme luvat elokuun aikana ja pääsisimme välittömästi hommiin. Mikäli lupien kanssa venyy pitkälle syksyyn, saattaa edessä olla tilanne, jossa aloitus siirtyy ensi keväälle.

Meillä on mahtava väliaikainen koti, periaatteessa kiirettä ei ole. Kun kuitenkin olemme pyöritelleet ideaa kohta kaksi vuotta, konkretiaa alkaa kaivata jo ihan todella paljon. 1,5 vuotta sitten meillä oli valmiit piirrustukset käsissä. Sen jälkeen olen maalaillut tilaa mielessäni ja olemme päättäneet jo tiettyjä kiinteitä sisustuksellisia ratkaisuja. Nyt alan empimään. Näen koko ajan uusia ratkaisuja ja epäröin valintojani. Mikäli projekti vain käynnistyisi ja päätökset muuttuisivat tilauksiksi – niissä olisi helpompi pysyä. Vaihtoehtoja kun on miljoonia, ylianalysointi yrittää ottaa vallan.

Yksi asia on kuitenkin varma ja se on kodin arkkitehtuuri ja seinien paikat. Kun projektissa on ollut pitkiä taukoja ja koko rakentaminen epäilyttää, olen klikannut julkisivujen havainnekuvat auki. Joka kerta on kutkuttanut vatsasta. Tuolle tontille, tuo talo – on juuri oikea. Jos tilaa olisi ollut rajattomasti (ja rahaa) talo olisi varmasti erilainen. Mutta juuri tuohon ja juuri meidän tämän hetken (ja ainakin seuraavan 10 vuoden) tarpeisiin, hän on sopiva. En tiedä mitä muuttaisin, enkä ole analysoinut talon ulkomuotoa tai pohjapiirrustuksia enää pitkään aikaan. Kaikki loksahti kohdilleen jo 1,5 vuotta sitten ja se tuo tiettyä rauhaa. Uskon, että myös sisäpuolen valinnat loksahtavat paikoilleen, askel askeleelta.

En malta odottaa, että saan poksauttaa kuohuvan auki, kun luvat ovat viralliset. Enkä malta odottaa, että saan jakaa teille suunnitelmia ja tunnelmia matkan varrelta. Toivotaan, että alkuun päästään pian!

1

Voi hyvänen aika. Koti.
Koti on minulle tärkein paikka maailmassa. Sen vuoksi tulevaa taloa on mietitty edes takaisin. Miettimällä ei kuitenkaan tontin muoto tai koko muutu, eikä lompakko kasva.

En yhtään häpeile kertoa, että suurin huoli tulevan kotimme suhteen on se, että onko se tarpeeksi tilava. Meidän väliaikaisessa kodissa on huimat 200m2 ja tulevasta kodista tulee kaksion verran pienempi. Haluaisin ajatella, että nykyisessä vanhassa tehtaassa neliöt eivät ole kovin tehokkaita ja täten voitamme sillä tulevan talon pohjassa. Mutta kyllä se mietityttää, valtaisasti. Tontille ei kuitenkaan mahdu isompaa ja on siihen toinenkin syy..

Tilan ahtauden lisäksi olemme miettineet melko paljon jo vuoden päivät rahaa. Rakentaessa tonnit viuhtovat sinne tänne ja kun urakoitsija sanoo, että ”Ei se paljoa ole” – joudun aina tarkistamaan mitä on ”paljon”? Meidän budjetissa on asioita joissa 100 euroa tuntuu suurelta summalta ja sitten käymme keskusteluita ”Pari tonnia nyt on aika pieni summa tossa kokonaisuudessa”.

Priorisoidessa tuntuu, ettei mistään haluaisin luopua. Olemme päätymässä kompromissiin muun muassa kodinhoitohuoneessa ja kompromissit tuntuvat pahalta. Haluamme rakentaa kestävän, ekologisen talon – mutta budjetti tuntuu olevan erimieltä. Laatu, kotimaisuus ja eko maksaa. Maksaa niin käsittämättömän paljon, että ilman kompromisseja lapsenlapsetkin maksaisivat velkojamme.

Budjetti siis rajaa vaihtoehtoja ja kun vaihtoehtoja on triljoonia, se omalta osaltaan helpottaa päätöksen tekoa. Jos minulla olisi rajaton budjetti, talo ei olisi koskaan valmis. En voisi mitenkään päättää mitä haluan, etenkin kun tyylini on toisaalta moderni, toisaalta kotoisa, toisaalta kreisi ja toisaalta hyvin simppeli.

Pintamateriaalien suhteen valintoja on tehty ja selvän vision haastajana ovat tähän mennessä olleet laatat. Ajatus hulluttelusta haihtui, kun pelkään kyllästymistä ja koen mahdollisen kyllästymisen olevan kovinkin epäekologista. Olen viettänyt laattojen parissa melkoisen monta tuntia, edelleen epäillen muutamia valintoja. Kokonaisuus alkaa kuitenkin hahmottua ja tänään kohotimme viinilasit pankkilainan kunniaksi. Projekti pääsee pian käyntiin oikein kunnolla ja meillä on jännäkakat housussa.

]]>

13

// Kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.

Siinä se.

Olen miettinyt lukemattomia kertoja, että rakennusalan ihmisillä ei ilmeisesti ole tarvetta asiakkaille – eli rahalle. Olen ollut suorastaan äimistynyt, miten hitaasti asiat etenevät ja yksinkertaisiin kysymyksiin on toisinaan mahdotonta saada vastauksia.

Me teemme taloa, jossa saatamme asua hyvinkin pitkään. Kauhistuttaa ajatella, että loppuelämäni – mutta sekin optio on olemassa. Sen lisäksi, että teemme pitkäaikaista kotia, käytämme projektiin aivan raivona rahaa. RAIVONA. Toimiva ja hyvä asiakaspalvelu tuntuu silti olevan liikaa vaadittu.

Pata tässä toki kattilaa soimaa. On minulla itsellänikin välillä viesteihin vastaus venynyt, mutta ei yleensä kuukausilla. Inhimillisiä unohduksiakin tulee, mutta jos asiakas laittaa toisen kerran viestiä, enkä ole neljännenkin viestin jälkeen hiljaa. Tätäkin on ollut ilmoilla.

Se, että töitä on liikaa, eikä raha kelpaa on silti mielestäni typerä syy jättää vastaamatta kokonaan. Niin kiire ei voi olla, että kuittaa ”Emme valitettavasti lähde tekemään tarjousta” asiakkaalleen. Se on hyvää palvelua ja asiakas pääsee asiansa kanssa eteenpäin. Se kuitenkin jättää yrityksestä hyvän kuvan.

Olen itse hyvien tapojen omaamisen lisäksi koulutettu palveluvastaava (kyllä vain, haha!). Suomi on täynnä aivan läpimätää ja kyseenalaista asiakaspalvelua. Sitten ihmetellään kun ei kauppa käy. Olen törmännyt hyvin mielenkiintoisiin tilanteisiin matkatessani työni puolesta Suomessa. Huonoja päiviä on kaikilla, mutta kun sekään ei saisi näkyä asiakaspalvelussa. Saatika sitten jos on elämäntapa-kettuuntunut.

Siippani on vahvasti sitä mieltä, että huonosta palvelusta pitäisi kertoa julkisesti. Se kyllä toimii, täytyy myöntää. Jos et saa vastausta esimerkiksi Gigantin asiakaspalvelusta ja laitat lopulta kysymyksen julkisesti someen (yrityksen tägäten), jo alkaa rattaat liikkumaan! Nerokasta, mutta ei sovi luonteelleni. Saatan jauhaa paskaa selän takana, mutta julkisesti siihen tuleekin jo uusi ulottuvuus.

Toisaalta tuumin – pitäisikö näin tehdä?

Some on täynnä suosituksia ja toisinaan ihmiset kehuvat tuotteita / rahaa vastaan jopa jotain, jonka toimivuudesta eivät tiedä tai eivät itse edes pidä. Positiivisuus on esimerkiksi Instagramin avain. Siitä positiivisuudesta kuitenkin pidän, että näkee kaikessa jonkun hyvän puolen. Valitan privaatisti niin paljon, että julkisesti on parempi olla hiljaa. Toki siinä miettii myös millaista kuvaa itsestään antaa. Jos alan listaamaan huonoa asiakaspalvelua antavia yrityksiä blogissani, se varmasti ajaa enemmän ihmisiä pois, kuin tuo lähelle. Enkä lähtökohtaisesti koskaan ikinä halua suututtaa ketään. Toki kiinnostaa; haluaisitteko te lukea huonoista kokemuksista?

Muutkin tekevät tätä peittelyä. Meille tuli tiimiin aivan mahtavalta vaikuttava vastaavamestari. Emme ole vielä kohdanneet häntä livenä, mutta puhelimessa hän vannotti meidän maanrakennusurakan kilpailuttamisen kohdalla, että ”Yksi yritys Uudeltamaalta on kyllä aivan susi. En nyt mene sanomaan kuka, mutta jos te siihen olette päätymässä, niin sitten kyllä kerron!” Jos on kyseessä talon perusteet, haluaisin kyllä todellakin tietää mikäli yritys on susi. Olen vähän väliä miettinyt mikähän yritys on kyseessä. Mitä jos tulevaisuudessa vaikka ystäväni olisi käyttämässä kyseistä yritystä! On kohtia jolloin huonosta palvelusta ja työstä kannattaa kertoa ja on kanavia ja hetkiä jolloin ne voi jättää omaan arvoonsa. En malta odottaa millaisiin tilanteisiin vielä projektin myötä joudumme..

Toki Suomi on yhtä täynnä meitä fiksuja, hymyileviä asiakaspalvelijoita joiden luokse palaa mieluusti uudelleenkin. Se onkin avainkysymys kun hankimme kumppaneita projektiimme. Aion suositella täällä taloprojektin tiimoilta yrityksiä jotka palvelevat asiakkaitaan hyvin – ellei jopa loistavasti. Onneksi niitäkin on jo pakkaan kertynyt.

PS. Mun tauluilla (kuvassa) on nyt oma myynti-ikkuna nettisivuillani kaisujouppi.com
Lisään sinne tulevaisuudessa valmiita teoksia ja tilaustöistä voi udella suoraan meikältä. Kiitos vielä tuhannesti tätäkin kautta ihmisille, jotka ovat ostaneet tässä parin vuoden aikana mun töitä. <3

]]>

5

Kaupallinen yhteistyö

       Kylmän betonin ja tasaisen valkean jälkeen elämääni on hiipinyt lämpöä tuova puu ja materiaalien tuntu. Yöpöytiä etsin tovin jos toisen – kotimaiselta Matrilta löytyi täydelliset. Kyllästyn nopeasti, joten kun etsin huonekaluja, haaveena on löytää ajaton tuote, jota jaksaisi katsella pitkänkin tovin. Hankinnoissa mietin tulevaa taloamme, heidän on istuttava sinne. Se on oikeastaan tärkein pointti tällä hetkellä. Plussaa on se, että tuotteet sopivat myös tähän väliaikaiseen kotiimme. 2006 rakastin todella paljon puuta. Meillä oli tiikkiä ja puulaatikoita. Tummasta puusta alkoi vähitellen tulla tunkkainen olo ja vähitellen se poistui tavara kerrallaan kotoamme. Maalasin tiikkisen tason (anteeksi) ja laatikot. Raikkaus oli kaivattua, mutta samalla piilotin tekstuurin ja aitouden. Nykyään puuta käsitellään todella kauniisti. Käsiteltiin varmasti jo silloinkin, mutta vaaleaksi käsiteltyä puu-pintaa löytyy nyt lattioita myöten monelta valmistajalta. Nämä Lempi yöpöydät ovat juurikin siis sitä mitä toivoin löytäväni – puun syyt esillä, raikkaasti käsiteltynä. Puoli metriä korkeat pöydät ovat massiivisaarnia ja puun peittona on valkolakka. Se kestää hyvin, vaikka unohtaisin pyyhkiä teekupin läikähdykset ennen seuraavaa aamua. Meille ei yksitasoiset yöpöydät riittäisi. Pöydillämme on aina kirjoja, lamppu, silmä- ja juomalasit, sekä puhelin. Kaille olisi pitänyt kyllä löytyä pöytä, jossa on lisänä laatikko. Hänellä on tapana pitää pöydällä myös avaimia ja lompakkoaan. En yhtään tiedä miksi, mutta nyt etsinkin jotain söpöä kulhoa, jonne hän voisi tilpehöörinsä piilottaa. Etsin, koska hän ei ole useista yrityksistäni huolimatta, suostunut säilyttämään lompakkoaan missään muualla. Hahah. Kaksi tasoa on siis ehdoton plussa ja raikkauden lisäksi rakenne on pehmeä ja kevyt. Lempit ovat kuin meidän makuuhuoneeseen tehdyt; ajattomat, upean käsityön ja suomalaisen suunnittelun jälki sekä puhtaat ja pehmeät muodot ja materiaalit. Ne istuvat tänne ja aivan varmasti tulevaan taloon.]]> 4