Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Viisitoista vuotta sitten haaveilin ääneen betonilattiasta ja sain muutamalta keski-ikäiseltä ukkelilta jyrkän tuomion. Kova, kylmä, ruma ja hankala toteuttaa. Tuolloin ainoa mikä minua huolestutti huolestutti oli hinta, lattialämmitys oli harvinaisempaa herkkua ja täten tyyristä puuhaa. Ajauduin kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin remontoimaan ensimmäistä asuntoa ja sinne kivilattian toteuttaminen oli mahdotonta.

Betonilattia on pysynyt mielessäni kaikki nämä vuodet. Olen aina fiilistellyt lofteja ja tehdasasuntoja, rouheutta sliipatun sijaan. Betoni valikoitui lopulta uuden kodin lattiamateriaaliksi – olin toki katsellut myös upeita parketteja. Mikäli kodin seinät olisivat olleet tasaisen valkoiset, betonilattia olisi saattanut tuntua liian kylmältä. Kun päätimme lähteä rakentamaan CLT-taloa, jonka seinät ja katto ovat itsessään puuta, tuntui oleelliselta saada kiveä balanssiksi. Emme halunneet puuta kaikkialle, vaikka se ihana elementti onkin.

Uuden kodin lämmitysmuotona on maalämpö ja lattialämmitys, kauttaaltaan. Talomme märkätilat saivat maakostean betonin putkien ja eristeiden päälle hyvissä ajoin, jotta saimme laatoituksen aloitettua. Maakostea kuivuu paljon nopeammin kuin märkäbetoni ja siinä on paljon plussaa perinteiseen märkävaluun nähden. Se ei kuitenkaan sovellu hiottavaksi betonilattiaksi, sen huokoisuuden vuoksi.

Kun oli perinteisen märkävalun aika, kohtasimme pari haastetta. Clt-talon välipohja päästi muutamasta kohdasta tiputellen vettä alakertaan, tehden jo jähmettyneeseen valuun reikiä, jotka paikattiin lopulta aivan väärän värisellä massalla. Teimme hiontavaiheessa lakkaseosta (hiontapölyä ja lakkaa) niiden päälle ja ne maastoutuvatkin nyt kokonaisuuteen paremmin. Paikkaukset olisi tosin pitänyt hioa vielä ensimmäisen lakkakerroksen jälkeen, nyt ne tuntuvat hieman karheammalta kuin muu lattia. Toiseksi haasteeksi muodostui seinänvierustat, jotka jäivät kyseenalaiseen kuntoon. Suunnitelmissa oli listaton koti, valu jäi kuitenkin liian kauas seinästä, eikä se paikkailuilla tullut siistiksi. Taidamme odottaa päätöksen kanssa vielä tovin, joskos rumat reunat eivät pistä silmään, kun koti on kalustettu. Pidän listoja turhina pölyn kerääjinä ja harmittaa kyllä, että tämä suunnitelma meni plörinäksi.

Valun toteutti ammattilaiset ja betoni jätettiin kuivumaan rauhassa muovien alle. Muutaman viikon päästä vuokrasimme itse hiomakoneen ja imurin. Timanttilaikoilla rouhimme betonin muodostaman liimakerroksen pois pinnasta. Se oli pölyistä ja jännittävää puuhaa. Kuitenkin juntimpikin uuvatti siihen kykenee, joten jännitys piti lähinnä hereillä. Emme kuitenkaan olleet täysin pro elämämme ensimmäisellä koneellisella hiontareissulla –  toisella kerralla ymmärsimme, että meidän olisi pitänyt rohkeasti rouhia pinnasta vähän enemmän pois. Liimakerroksen poistolla tehostetaan betonin kuivumista, poistimme sen suurpiirteisesti, mutta se olisi ehdottomasti kannattanut poistaa huolella ja kunnolla kaikkialta. Seuraavalla hiontakerralla jouduimme hakemaan jälkikäteen timanttilaikat uudelleen, kun ymmärsimme, että hienommat laikat eivät niitä irrota. Oppia ikä kaikki.

Betoni sai kuivua monen monta viikkoa muovien alla liiman poiston jälkeen. Sitten vuokrasimme tosiaan koneita uudelleen. Tällä kertaa muovitimanttilaikkoja, kahdella eri vahvuudella. Sekä käsihiomakoneen. Nämä laitteet laikkoineen olivat hellävaraisempaa hiomista varten, joilla pinnasta tulee sileä. Pääosin käytin kuitenkin isäni ihanaa (mutta varsin kovaäänistä) pikkuista silitysraudan mallista hiomakonetta, jolla hinkkasin reunoista P40 karhealla hiomapaperilla ensimmäiseltä kerralta jääneet liimat pois. Tuona viikonloppuna aika voitti meidät ja jälki jäi paikoitellen eläväiseksi. Teimme parhaamme ja se ei ihan riittänyt täydelliseen lopputulokseen kauttaaltaan. Sunnuntaina tuli hetki, jolloin molemmat oli sitä mieltä, että nyt riittää, se on tarpeeksi hyvä ja isketään lakka päälle! Yksinkertaisesti päätimme, että meidän eläväinen betonilattia saa luvan olla todella eläväinen.

Betonin päälle levitettiin lastalla ja telalla mattalakkaa. Kirkkaaksi kuivuva lakka oli maitomainen seos (lakka+kovete), jota kaadoimme suoraan lattialle. Levitimme terävällä kumilastalla reunat ja telalla muut alueet. Laitoimme lakkaa kaksi kertaa, jättäen ensimmäisellä kerralla ehkä hieman liian niukan kerroksen. Kolmannesta levityskerrasta ei varmasti olisi ollut haittaa, mutta kuten hionnan kanssa, totesimme sen olevan meille riittävä.

Somessa olen seurannut kuinka monilla siintää haaveissa täydellinen betonilattia, joka sitten epäonnistuu ja sen päälle laitetaan mikrosementti tai puhtaasti aivan toinen lattia. Me todettiin jo alussa, että lattia joutaa mennä kyllä todella suuresti pieleen, että luovumme visiostamme. Suunnittelimme etenemisvaiheet mielessämme:

Mikäli lattia halkeaa –> sekoitamme irti hiottua betonipölyä ja lakkaa massaksi ja sivelemme sitä halkeamiin. Halkeaminen on toki edelleen mahdollista ja tämä saattaa hyvinkin olla edessä!
Mikäli lattia on katastrofi –> levitämme päälle uuden tasotteen TAI sekoitamme lakkaan hieman sävytettä TAI teemme Betolux-koktailin.
Mikäli lattia ei niilläkään etene edustavaksi –> harkitsemme peittävän maalin vetämistä päälle.
Mikäli lattia olisi ollut aivan järkyttävän hirveä –> olisimme seilanneet rautakauppaan ja miettineet millaisen lattian asennamme betonin päälle.

Lattiasta tuli paikoitellen hirmu kaunis, paikoitellen eläväinen. Reunoja lukuunottamatta olen hyvin tyytyväinen, että saan tanssahdella vihdoin omalla ja itsetehdyllä betonilattialla. Nyt vielä pidetään sormet ristissä, että alla oleva lattialämmitys pelittää ja kylmä lattia muuttuu mukavaksi.

2

Voi pojat, kylläpäs se erikoiskevään nakkasi.

Meidän työmaalla kaikki on edelleen sujunut ilman koronan aiheuttamia viivytyksiä. Hieman tässä keittiön osuus vielä jännittää ja toki kun miljoona asiaa on pöydällä, moni niistä voi mennä pyllylleen – oli poikkeustila tai ei.

Viime viikolla pääsi ensimmäiset laatat seinälle ja alakerran suihkutila onkin jo seinien osalta valmis. Portaat napsahtelivat tänään paikoilleen (ihanat, eikös!) ja ensi viikolla metallipajalta tullaan tarkistusmittaamaan kaide. Valaisimet ovat saapuneet Belgiasta ja Laattapisteen kuorma wc-kalusteineen pyrähti paikalle.

Hyvin jännittävää on nähdä valinnat, kuten laatat ja valaisimet paikoillaan. Osa kiinteistä asioista valaisee tilaa, osa tekee tilaa pienemmäksi, kuten portaat. Projektin alussa kauhistelin olohuoneen ja keittiön pienuutta ja kun kiinteät alkavat sujahtaa paikoilleen, hieman rintaa puristaa. Kaiketi sitä tottuu aikanaan avaran tilan jälkeen kapeampiin kulkureitteihin..

Meillä on itsellä vielä suururakka edessä, kahteen kertaan. Käsittelemme tönön liki kauttaaltaan sisäpuolelta lipeällä ja maalaamme vielä kuultomaalilla päälle. Kaikkinensa siis vedämme kolmeen kertaan melkein kaikki pinnat (yhteensä reilut 700 neliötä) ja lipeän levittäminen ei yhden huoneen kokemuksella ole kovinkaan hohdokasta puuhaa. Tämä prosessi tulee vaatimaan paljon kokista, roskaruokaa ja tsemppaavaa musaa, sekä diapamia parisuhteen säilymisen vuoksi. Hahah. Lipeän pitäisi kuitenkin pitää puu vaaleana jopa 25 vuotta, joten ihan heti tätä projektia ei tarvitse uudelleen tehdä.

Toisena isona urakkana meillä on ennen katselmuksia edessä lattian hiominen ja lakan levitys. Hioimme lattian kauttaaltaan jo kerran, joten tiedämme mihin toisella kerralla joudumme. Se tulee varmasti olemaan helpompi ja mukavampi projekti, kuin seinien ja kattojen käsittely, mutta on siinäkin omat kommervenkkinsa. Toivokaamme, että selviämme näistä.

Sitten on, kuten sanottu, miljoona muuta pikkutehtävää ja keskikokoista projektia. Rautakaupatkin ovat tulleet tutuiksi, käyn ostelemassa kaikkea outoa kuten ovenkarmeja, laastinlevittäjää ja mietin pitäisikö ostaa kultaiset kynnykset tai tarvitsenko kuitenkin oman hiomakoneen.

Eniten pidän siitä, kun saan raksalla harjata sotkuja lattioilta työmiesten jälkeen. Silloin tuntuu, että hommat etenevät. Kodilta mökki ei vielä kuitenkaan tunnu ja vaikka haaveilemme muuttavamme kahden kuukauden kuluttua – asuminen kohteessa tuntuu kovin kaukaiselta. Kun tajuaa, että se tapahtuu mahdollisesti ihan kohta, vatsassa lepattaa perhosia. Näinä heikkoina hetkinä katselen kotona tavaroita ja mietin, miltä ne näyttävät tulevassa kodissa.

Ei sitä oikein ymmärrä, että kohta ajan autoni töiden jälkeen toiseen osoitteeseen. Miltä se osoite tuntuu? Miltä se koti tulee tuntumaan? Miltä tuntuu elämä raksaprojektin jälkeen? Juuri nyt nämä kysymykset tuntuvat hyvin kaukaisilta.

 

8

Maalasimme viikonloppuna varaston seinät sisältä valkoisiksi. Tuntui liki rikolliselta maalata kaunista CLT-pintaa piiloon.

Tekniseen tilaan tulee mööpeliä jos toista ja sen lisäksi siellä tulee olemaan säilytystilaa esimerkiksi matkalaukuille ja talven aikana kesäkukkien ruukuille. Koska seinät oli käsiteltävä jollain – ajattelimme valkoisen tuovan ikkunattomaan tilaan raikkautta ja tilan tuntua. Sitä se tekikin, mutta jouduimme vakuuttelemaan toisillemme koko maalausprosessin ajan, että tämä oli hyvä idea.

Taidamme olla hieman rakastuneita meidän puutaloon. 

Olemme maalaamassa muutamia muitakin seiniä peittävällä maalilla. Kuten yhdestä kuvasta huomaatte, puuta on kaikkialla ja sekin voi olla hieman liikaa. Etenkin matalassa tilassa, jossa kaikki seinät ja katto ovat puuta, tulee helposti mökkiviba jota haluaisin välttää. Uskon, että pieni raikastus noissa tiloissa on fiksu valinta, vaikka voi olla varma, että niitä maalatessa olo tuntuu karmivalta.

Talolla on tapahtunut taas vaikka ja mitä. Etenemme koko ajan, eikä kaikkea muista mitenkään. Aika lailla kaikki tilaukset on hoidettu ja seuraava isoin homma on laatoituksen aloittaminen. Kuten kaikki prosessit tähän asti, sekin pelottaa! Miten kaikki onnistuu ja ennen kaikkea – miltä nuo valitsemani laatat lopulta näyttävät paikallaan.

Me teimme itse ensimmäisen hommamme viikko sitten. Olemme tähän asti käyneet talolla päivittäin (JEP!) siivoamassa ja siirtelemässä tavaroita paikasta toiseen, mutta nyt pääsimme käärimään hihat huolella.

Tartuimme heti alkajaisiksi hiomakoneeseen ja vetelimme timanttilaikalla betonista liiman pois. Tällä toimenpiteellä yritämme hieman nopeuttaa betonin kuivumista. Kokemus oli mielenkiintoinen, etenkin kun kumpikaan ei ollut koskaan käyttänyt hiomakonetta, emmekä tienneet millainen lopputulos on normaali. Haha!

Selvisimme kahden päivän koettelemuksesta suht hyvin ja olemme luottavaisin mielin, että saamme seuraavilla hiontakerroilla lattiasta siistin. Meillä on tavoitteena betonilattia ja täten jännitysmomentteja riittää. Lattia voi esimerkiksi haljeta kuivuessaan.

Meidän seuraava iso projekti on maalaaminen. Minulla ei ole vielä hajuakaan, kuinka selviämme siitä henkisesti taikka fyysisesti – mutta tehtävä se on. Selviytymisen lisäksi tavoitteena olisi toki jälki, jota kehtaa katsella tulevat vuodet. Haastetta siis riittää.

Kysymysmerkkejä ja päätöksiä on vielä monta ilmoilla, tuntuu kuitenkin, että valtaosaan ollaan saatu vastaus ja tiedämme mitä tuleman pitää. Täytyy sormet ristissä toivoa, että korona ei vaikuta meidän mökin etenemiseen ja pysymme kaikki terveinä. On ollut melko mukavaa, että raksalla on päässyt tekemään hommia, kotona nököttämisen sijaan.

// Non-stop matskua raksalta löytyy mun Instagramin stooreista / @kaisujouppi

 

2

Varmasti ainut asia, jota en ole taloprojektissa spekuloinut, enkä miettinyt sekuntiakaan viimeiseen kolmeen vuoteen, on talon ulkoverhoilu. Olen hyvin, hyvin pitkään tiennyt, että talomme ulkokuoreksi tulee käsittelemätön lehtikuusi. Parilla eri leveydellä, pystylaudoituksena, epätasaisella rytmityksellä.

Paketin kruunaa musta huopakatto, mustat räystäslaudat, ikkunankarmit, ovet ja valaisimet. Tiesin tämän kaiken jo ennen kuin olin tavannut Kain ja onneksi asiasta ei tarvinnut vääntää sekuntiakaan. Näytin pari esimerkkikuvaa ja hän oli myyty. Kun lautaa alkoi nousta seinälle ja tuijotin sitä hiljaisena, Kai huolestui ”No miltä se nyt näyttää? Eikö oo hyvä?” Hän rauhoittui kun kerroin, että tää nyt oli ainoa asia josta mulla ei ollut epäilystäkään.

Se on niin kaunis, että vallan mykistyin kun vihdoin näin sen paikoillaan.

Lehtikuusi harmaantuu vuosien saatossa ja riippuen sääolosuhteista, sen tummuus vaihtelee. Tulemme näkemään varmasti talon kulmasta riippuen eri sävyisenä – autokatos jonne ei sada eikä juuri paista, harmaantuu varmasti täysin eri tahdissa, kuin sateelle ja valolle enemmän altistuvat seinät. Lauta vaikuttaa todella laadukkaalta ja ihanan kirjavalta. Me pidämme valtavasti puun tuomasta elävyydestä. En laita vastaan myöskään sille faktalle, että tämä ulkoverhoilu hengittää täysillä.

Nyt aletaan olla jo lähellä lopullista ulkomuotoa, mutta ilme varmasti muuttuu vielä hitusen kun räystäät, katto ja ikkunanpielet pelteineen asettuvat paikoilleen. Toki talosta osa on myös vielä Paroc-villan logoin varustettuna, eli kun kämppä on kauttaaltaan laudassa, on se varmasti myös ihana hetki! Eikä unohdeta tosiaan sitä faktaa, että vuoden päästä tuo verhoilun sävy on varmasti aivan erilainen kuin nyt!

Huomenna talolla on edessä taas iso askel, kun lattiavalu tulee jäljellä oleviin tiloihin. Aiemmin maakostealla valetut märkätilat saavat kaveriksi nyt märempää betonia. Jännitämme sitä hengittämättä ja toivomme parasta.

5

Huiman nopean startin jälkeen olemme sopeutuneet rakennusalalta tuttuihin viivästyksiin ja siihen, että sää vaikuttaa vielä tässä vaiheessa asioihin. Toisessa kupissa taas painaa yllättävän nopeat etenemiset ja ihan vaan se loistava fiilis, kun jotain on raksalla tapahtunut. Oli se sitten niinkin suuri asia kuin ikkunat tai hieman huomaamattomampi, kuten autokatoksen alapohjan laudat.

Eilen kattoomme poltettiin huopaa ja kun kattoikkunat isketään paikoilleen, meillä on vesitiivis talo. Olemme reilun viikon ajan ihastelleet ikkunoitamme. Puntaroimme viimeiseen hetkeen asti sisäpuolelle tulevien karmien väriä. Lopulta päädyimme kahteen. Korkeassa tilassa, jossa on olohuone ja keittiö, tuli mustat karmit, samoin käytävälle, meidän yläkerran makuuhuoneeseen ja saunaan. Pikkumakkareihin ja yläkerran vessaan tuli valkoiset. Olemme erittäin tyytyväisiä. Ajattelin ensin, että kaikki pitää olla samaa, mutta miksi ihmeessä? Pienet makuuhuoneet ovat noh, pieniä ja niissä musta olisi tuntunut liian hyökkäävältä. Näissä huoneissa ikkunaseinät ollaan todennäköisesti maalaamassa valkoisella peittoon, joten karmit häviävät lopulta kauniisti seinään. Korkeassa tilassa taas valkoiset olisivat tuntuneet pliisuilta, kenties riidelleet suht vaalean seinäpinnan kanssa ja nämä mustat tuntuvat erittäin tyylikkäiltä. Ulkopuolen mustat karmit taas olivat tiedossa alusta asti. Olemme saaneet nähdä myös meidän mustat ovet paikoillaan ja tuntuu, että paketti toimii melko mukavasti.

Paketin puuttuva palanen ovat kattoikkunat. Niiden sisäpuolen karmit ovat valkoiset, emmekä ole vielä nähneet ikkunoita paikoillaan. Olen jo miettinyt, että olisiko niiden pitänyt olla sittenkin mustat – ikkunat kun näkyvät yllättävän hyvin alakerrasta. Ikkunoita on kuitenkin rinnakkain kolme ja uskon, että valkoiset karmit häviävät tilaan paremmin ja valon tullessa ylhäältä, vaaleat ovat varmasti ihan nappi valinta. Makuuhuoneen katossa on parhaillaan pressua, joten odotamme aivan fileissä millaisen tunnelman valo sieltä lopulta tuo. Meidän kodin isojen tilojen valo tulee pääosin pohjoisesta. Valoa ja sen kulkua on mietitty paljon – on silti aivan eri asia lopulta nähdä miten se mistäkin ikkunasta tilaan siivilöityy. Pohjoisen valon olemme jo todenneet erittäin kauniiksi ja tunnelma on isossa tilassa ihana, ainakin näin valon puolesta.

Clt-materiaalin vuoksi yläkerrassa on jo sähköjä vedetty ja lamppujen aukot tehty. Ensi viikolla päästään ilmeisesti lattialämmityksen ja muidenkin sähköhommien pariin. Odotamme malttamattomina ulkoverhoilua ja sitä, että tämä päheä Paroc-villatalo saa taas uuden ilmeen. Myös musta huopakattomme tulee valmiiksi näillä näppäimillä.

Niin jännittävää ja ihme kyllä – olen rakastunut tuohon siippaan tämän projektin myötä vielä enemmän. Kai on erittäin kartalla kaikesta ja niin motivoitunut projektista, että jään kakkoseksi heittämällä. On ihastuttavaa, että hän on niin innoissaan. Toki tässä on jatkuva stressi päällä liikkuvien osien myötä, mutta tiimityö tuntuu meillä edelleen toimivan ainakin näin organisoinnissa. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun keväällä joudumme itse pensselin varteen. Ydinsota tai jotain.

7

Takki on vähän tyhjä, mutta tontti ei. Hän tuli niin kovin nopeasti, yllättäen täysin meidät. Hurmaannuimme. Hän on kaunis, painaa miljoona kiloa ja painaa kokoajan enemmän kerätessään massaa ympärilleen. Hänen sisäinen maailma on vielä iso mysteeri ja ulkokuorikin muuttuu paljon ensi viikon aikana. Mutta kyllä se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Toissapäivänä (!!) menimme tontille aamulla kahdeksalta. Astuimme autosta ulos juuri sillä hetkellä, kun ihan ensimmäinen elementti leijui ilmassa ja näimme hänen napsahtavan paikoilleen oi niin kauniin kevyen oloisesti. Sitten minun piti lähteä töihin. Olin poissa alle neljä tuntia ja kaahasin äkkiä takaisin. Olin saanut Kailta kuvia ja järkyttynyt miten nopeasti homma eteni. Kun tulin takaisin, mökistä oli suurin osa seinistä paikoillaan. Miten älytöntä! Miten sitä voikin odottaa kaksi vuotta piirrustusten valmistumisen jälkeen, kaiken edetessä kuin hidastetussa elokuvassa. Sitten noin kymmenessä tunnissa meillä on tontilla seinät, väli- ja yläpohja. Mökki kasassa.

Meidän talon elementit on CLT:tä, eli Cross-Laminated Timber – ristiinlaminoitu massiivipuu. Taloprojektissamme oli alussa mukana oululainen arkkitehti, joka esitteli CLT:n meille. Innostuimme välittömästi, emme näet halunneet muovipussitaloa. Kivitalon kustannuksia emme lähteneet sen tarkemmin selvittämään, hirsi tuntui materiaalina hyvältä, mutta ei viehättänyt ulkoisesti – CLT vaikutti vastaavan toiveisiimme. Nyt kun kahden vuoden odottamisen jälkeen näemme materiaalin juuri meidän talossa, se tuntuu omalta ja täydelliseltä ratkaisulta. Olemme huokailleet useita kertoja talon äärellä onnesta ja kiitelleet ylijumalia, että löysimme lopulta elementtien valmistajaksi Hoiskon ja toteuttajaksi ihan parhaan Mikan, Vei-rak urakointifirman omistajan.

Meidän runko on 90mm paksuista suomalaista puuta, Hoiskolta kerrotaan, että he hankkivat kaiken käyttämänsä puun kestävästi hoidetuista suomalaisista metsistä. Puun alkuperä on kasvupaikkakoordinaattien tarkkuudella jäljitettävissä. Ja jokaisen käytetyn puun tilalle istutetaan taimi, josta aikanaan syntyy taas uusia koteja. Ihastuimme tähän ajatteluun oitis. Puu materiaalina ja Hoiskon tapa tehdä rakennuksia kutsui meitä luokseen magneetin lailla. ”CLT on uusiutuva ja kierrätettävä materiaali, joka tarjoaa ekologisen vaihtoehdon vastuulliselle rakentajalle. Puu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja toimii hiilivarastona, millä on tuntuva merkitys kasvihuoneilmiön hillitsemisessä.” Olimme myytyjä.

Clt-seinän sisäpinta tehdään tehtaalla valmiiksi. Kotiamme ei levytetä ja puu saa näkyä. Ulkopuolelle kundit nikkaroivat tänään koolaukset ja villoitus lähti etenemään. Ulkoverhoiluksi meille tulee käsittelemätön lehtikuusi (harmaantuu ajan myötä), musta huopakatto ja mustat ikkunankarmit ja ovet. En malta odottaa, että näen lopullisen verhoilun pinnassa ja ikkunat paikoillaan!

Tällä hetkellä sitä haluaisi olla tontilla koko ajan. Talon ympärillä häärii älyttömän tehokas joukko jätkiä, joilla tuntuu olevan homma hanskassa. Juuri se oli meidän toiveemme. Kun myrskytuuli lähti eilen pyörittämään väliseinä-elementtiä ilmassa, osuen melkein muihin seiniin, olimme ikionnellisia, että paikalla on ihmisiä jotka tietävät mitä tekevät ja jälki vaikuttaa priimalta. Toki olemme silti jokaisena iltana saaneet pienen stressinpurkauksen, kun päivän tapahtumat ovat edenneet toivotulla tavalla. Kyllä sitä vaan elää niin hengessä, jännittää ja on ihmeissään sekä onneissaan. Sitten jo miettii, mitä piti seuraavaksi hoitaa ja uusi stressi alkaa kerääntyä kehoon. Tätä seuraavat kuukaudet sitten!

Ps. Jaan Instagramin puolella klippejä jatkuvasti raksalta ja profiilistani löytyy oma highlights-osio raksalle. Täppää seurantaan @kaisujouppi

19

Näistä kuvista on jo tovi. Tontilla on märkää ja pimeää, mutta kaikki on valmista elementtejä varten. Elementitkin ovat jo valmiita, mutta odottavat tehtaalla ensi vuoteen.

Olimme urakoitsijan kanssa samaa mieltä siitä, että keskellä joulun pyhiä olisi hölmöä edetä. Parasta elementeille on saada ne paikoilleen melko yhtäjaksoisesti, jotta saamme valmista vesikattoon asti. Mikäli homma olisi katkonaista, meidän päällä leijuisi koko ajan valtava stressi (etenkin näillä keleillä), että suojaukset pitää. Nyt saamme siis rauhassa nauttia joululomasta ja startata uuden vuoden kovin jännittävällä tapahtumalla. On aivan hullua nähdä elementit paikoillaan ja vihdoin hahmottaa kahden vuoden suunnittelun jälkeen miltä se tuleva koti oikein tuntuu! Reilut kaksi viikkoa vielä jännäillään..

Viime aikoina raksan sijaan olen päivitellyt tulevan kotimme sijaintia ja tuntemuksia joita se herättää. Kotimme tulee keskelle lähiötä. Ympärillä on matalaa rivitaloa ja omakotitaloa. Tiheään asuttua maata, melko ytimessä, mutta kuitenkin juuri sellaisen matkan päässä keskustasta, että tuntee olevansa hitusen sivussa. Monen ajatusmutkan kautta tämä sai minut miettimään jopa elämän tarkoitusta. Koiran kanssa käppäillessä uusilla kulmilla (jotka ovat tuttuja lapsuudestani), olen päivitellyt Kaille ääneen, että ”Täällä ihmiset sit vaan asuu”. Kun oikein alkaa miettimään, on todella hämmentävää kuinka ihmiset löytävät kodin jostain ja asettuvat sinne. He käyvät töissä, kasvattavat lapsensa, rilluttelevat, riitelevät ja nököttävät poteroissaan. Tuijotamme näyttöpäätteitä, kudomme sukkia, teemme kotitöitä. Siinä se elämä pyörii. Lähiössä, keskustassa, maalla, ytimessä… Asumme päällekkäin, vierekkäin, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupasta. Pysyvyys, asettuminen, paikallaan oleminen ovatkin varmasti ne, mitkä päällimmäisenä tässä ovat kurkkua hetkittäin kuristaneet. Hautaanko asti tässä nyt sitten pitäisi olla? Mutta myös – onko tämä nyt juuri meille, juuri tässä elämäntilanteessa oikea valinta? Olemme purkaneet tuota ajatusta useaan otteeseen ja se on tehnyt hyvää. Tai oikeastaan olen purkanut ja Kai on kuunnellut. Hän on hämmentävän sinut kaiken tapahtuvan kanssa ja täten mulle jää enemmän tilaa kipuilla.

Useilla on tarve pysyä sykkeessä ja seesteinen lähiöelämä tuntuu suoralta tieltä hautaan. Kun ajattelen itseäni, Kaita, meitä pariskuntana ja perheidylliä – sykkeen keskellä asuminen olisi tässä vaiheessa elämää turhaa. Mitä enemmän pohdin asiaa, se voi hyvinkin tuntua turhalta myös kahdenkymmenen vuoden päästä. Me yksinkertaisesti rakastamme kotona olemista. Viihdymme omissa oloissamme, toistemme seurassa. Nautimme lähipiirin läsnäolosta, ihan siinä vieressä. Me haluamme oman pihan. Me haluamme meidän näköisen talon. Me emme halua geneeriseen kerrostaloon, emmekä edes rivariin. Meillä (minulla) voi kuitenkin hetkittäin käväistä mielessä asuminen ytimessä. Elää hektisemmin, olla liikkuvaisempi ja etenkin välttää jumiutumista yhteen lokaatioon. Kun nostan asian esiin, keskustelun lopputulos on joka kerta sama.

Me ei tehdä ison kaupungin palveluilla, ravintoloilla, kulttuurimahdollisuuksilla ja niin edelleen yhtään mitään arkemme keskellä. Jos asuisimme ytimessä, olisimme kuitenkin kotona ja siellä me sitten nököttäisimme pienessä tilassa (koska emme ole miljonäärejä) nelisteen ja kahden elukan kanssa. Olisimme etäällä turvaverkosta, kaukana käytännöllisestä arjesta. Olemme 30 minuutin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kun me toisinaan haluamme kulttuuria tai uutta ravintolaa, hyppäämme junaan. Me olemme lähellä isoa ydintä ja vielä lähempänä Järvenpään ydintä. Lähellä riittää. Meidän ei tarvitse asua kummassakaan. Leikittelen ajatuksella, että muutamme ytimeen kun lapset ovat isoja. Hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä, että ympäri vuoden käytettävä mökki olisi varmaan meille sopivampi vaihtoehto saada vaihtelua. Todennäköisesti kuitenkin nököttäisimme elukoiden kanssa kaksin kaksiossamme kaikki illat, joten miksi ei nököttäisi vaikka järven rannalla, luonnon keskellä.

Olemme tässä elämäntilanteessa asettumassa varmasti oikeaan paikkaan. Rakennamme kuitenkin taloa ja vielä vanhempieni viereen. Usein sellaisesta ei lähdetä ihan heti jatkamaan matkaa. Siihen sopeutuminen on varmasti asia, joka kipuilee taustalla alvariinsa. Kaipaan liikettä, enkä suostu jumittavaan elämään. Kun olemme purkaneet liikkumisen kaipuuta, olemme todenneet, että sitä löytää kyllä elämästä muutoin jos haluaa.

Ja ken tietää oikeasti mihin nämä polut vie. Ei voi tietää edes mitä ajattelee viiden vuoden päästä, mitä tuntee, mitä tarvitsee. Jo se kumoaa pysyvyyden.

10

 

Kain innostus laittaa hymyilemään joka kerta, kun ajattelen sitä. Minulla on kerrassaan vireä mielikuvitus ja pystyin hahmottamaan kotimme jo silloin, kun emme olleet saaneet ensimmäistäkään piirrosta. Näin tilat mielessäni ja pystyin hyvin kuvittelemaan rakennusprosessin kulun – vaikka en ole eläessäni rakennuttanut mitään. Kaita ahdisti byrokratia, hän ei hahmottanut suustani tulevia suunnitelmia ja vaikka hän alussa lähinnä oli hengessä mukana, hän sai toisinaan hetkellisiä hermoromahduksia koko prosessista.

Nyt hän on elementissään. Kun tontilla alkoi tapahtua, hän on ottanut pallon haltuun maanrakennuksen ja perustusten osalta kokonaan itselleen. Hän etsii tietoa, haluaa käydä tontilla sateella ja pilkkopimeässä katsomassa etenemistä. Hän kertoo minulle mikä mikäkin putki on ja jos hän ei tiedä, hän selvittää. Kun prosessin alussa minä olin urakoitsijoiden kontakti, on Kai nyt luonut aivan oman suhteen meidän vastaavaan työnjohtajaan. Hymyilen salaa aina, kun hän mainitsee ”Soittelinkin asiasta jo Tommin kanssa”. <3

Viimeeksi tänään, kun kiertelimme tontilla taskulamppujen voimalla, hipsin Kain kainaloon ja kerroin kuinka onnellinen olen, että hän on onnellinen. Vaikka paljasjalkainen stadilaiseni ei koskaan pitänyt Järvenpäähän muuttoa ongelmana ja hänen mielestä sukutiluksille rakentamisessa on enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia – olen ollut tuntosarvet valppaina. Tärkeintä on, että olemme molemmat koko sydämellä mukana ja haluamme tehdä tämän yhdessä. Talon rakentaminen ei ollut Kain haave ennen minun kohtaamista ja on ollut varsin valloittavaa nähdä kuinka koko projektista on kasvanut hänelle sydämen asia.

Meidän yhteistyö talon kanssa onkin tällä hetkellä huipussaan. Kai handlaa rakennusteknisiä osioita ja meikä on keskittynyt sähkösuunnitelmiin, laattoihin, maaleihin, kiinteisiin kalusteisiin, valaisimiin. Olen onnistunut nappaamaan osion, joka kiinnostaa minua eniten – miltä kaikki tulee näyttämään! Kai on ollut maailman helpoin kumppani näiden suunnitelmien kanssa, hän luottaa visiooni ja on ollut tyytyväinen kaikkiin suunnitelmiini. Minä puolestani annan hänen ravata tontilla, tarkistaa asioita uudelleen ja uudelleen, sekä tutkia iltaisin lvi-suunnitelmia.

Riidoitta ei toki tällaista projektia vedetä läpi. Välillä väsymys painaa samalla kun pitäisi vielä lähettää rakennusvalvontaan viestiä tai täyttää pientalon päiväkirjaa (pakollinen). Toisinaan pinna kiristyy kun toinen ei ymmärrä tai näe kokonaisuutta. Huomenna tontilla muotteihin tehdään valu ja kivijalka on pian valmis. Olemme alussa, mutta suunnitelmat ovat pitkällä. Luotan täysin siihen, että tämä projekti viedään hymyssä suin maaliin, yhdessä. Iso syy siihen on se, että meillä on intohimot suunnattu eri asioihin. Kokonaisuus on molemmille tärkeä, mutta kumpikin saa hoitaa projektista niitä osioita jotka tuntuvat luontevilta.

Suurin syy kuitenkin on se, että me odotamme aivan hirmuisesti uutta kotiamme. Itse talo muodostuu varmasti tärkeäksi home baseksi, mutta me odotamme etenkin omaa pihaa ja sitä, että asetumme sukutontille. Se, että pääsen vanhempieni, siskoni perheen, sekä enon ja tätini viereen, tuntuu erityisen lämpimältä. Ihaninta on, että Kai odottaa sitä myös.

10

Vihdoin kuukausien odottamisen, kyynelten, turhautumisen, jännityksen ja raivon jälkeen rakennuslupa on täällä. Hän saapui viikko sitten ja sen jälkeen on ehditty tiimin kanssa kokoontua, laittaa eteenpäin sitä ja tätä, kaupungin mittajengi on käynyt merkkaamassa nurkat ja odotamme parhaillaan, että pääsemme pitämään aloituspalaverin tontille, jossa kaupungin herrasväki on tsekkaamassa muun muassa korot ja avaavat viimeisenkin portin projektin käynnistämiselle.

Huh. Yllättävän usea asia on vielä epävarmaa, mutta aikataulu on melko selkeä. Me starttaamme tänä vuonna ja jos kaikki (hah, erittäin epätodennäköistä) menee putkeen, mökki on pystyssä vielä tämän vuoden puolella. En usko ennen kuin näen, mutta mahdollisuus on. Se taas riippuu kaupungin lisäksi urakoitsijoista ja Äiti Maan järjestämästä säästä.  Vaatii usean palasen paikalleen loksahtamista. Tärkeintä nyt kuitenkin on, että päästään mahdollisimman reippaasti kaivamaan kuoppaa ja perustukset kuosiin ennen syväjäätä. Kaikki on valmiina ja tätä on odotettu.

Kävimme eilen tontilla kurkkaamassa merkkien paikat ja oli huvittavaa huomata, että vaikka asemakaavaa on tuijoteltu, muutamia yllätyksiä tuli. Kadun puoleinen seinä tulee paljon lähemmäs tietä, mitä olimme hahmottaneet. Se ei tosin ollut negatiivinen yllätys – emme tule käyttämään etupihaa mihinkään ja olin aiemmin huolissani, että siihen jää kauheasti hukkatilaa.

Takapihan puolelle tulevan seinän paikkaa oli moneen kertaan pällistelty tontilla ja sitä oli verrattu kaavan avulla vanhempieni talon sijaintiin, joka on ihan tulevan tönömme kyljessä – vaan silti sekin yllätti. Alkujärkytyksestä yli päästyäni kuitenkin hahmotin, että takapihalle jää ihan mukavasti tilaa ja sinne saadaan kyllä jossain vaiheessa elämää (lue: kun on varaa) kiva oleskelualue kesiä varten. Koska olen maailman suurin haaveilija, olin tietenkin jo tuumaillut mielessäni käyttäväni jonain päivänä tontin loput rakennusneliöt pieneen, valoisaan työtilaan, joka sijaitsisi takapihalla. No sitä sinne ei kyllä mahdu. Täytyy pakottaa eno myymään meille maaplänttinsä siitä takapihamme takaa maalaus-keramiikka-fiilistely-työtilaani varten. Haaveissa on hyvä elää.

Vaikka nurkkien paikat tuntuivat olevan joka puolelta lähempänä rajaa ja täten talo tuntui tontilla isommalta, kuin olimme ajatelleet – havainnoin heti, että poikien huoneista tulee kyllä hirmu pienet. Sen jälkeen tuntui, että koko talo tosiaan on ihan liian pieni ja en kykene hengittämään siellä, seinät kaatuu päälle ja tämä on elämäni suurin virhe. Haaveilijan lisäksi olen piruja seinille maalaava stressaaja. Tietenkin sitä toivoisi, että tilan avaruus yllättäisi ja kun seinät ovat pystyssä, huoneet tuntuisivat isommilta kuin mitä on ajatellut. Täten on kamalaa, kun ahdistus liian pienistä komeroista konkretisoituu nurkkamerkkien kautta. Alan uskoa, että oli maailman typerin idea muuttaa 200m2 väliaikaiseen asuntoon. Ihan kaikki tuntuu tämän jälkeen ahtaalta ja siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Isäni toki mouhosi vieressä, että kaikki tilat tuntuu pieneltä tässä vaiheessa, kun seinät ei ole pystyssä. Haluaisin uskoa häneen, mutta todennäköisesti tila tuntuu sopivalta vasta kun olen asunut siinä hetken ja tottunut. Voi myös hyvin olla, että tuskailen usean huoneen pienuuden kanssa iäti. Selvinnen kuitenkin, olemmehan täysin etuoikeutettuja, että kykenemme edes tämän kokoisen talon rakennuttamaan.

Lupien saaminen päästi meidät seuraavalle tasolle, ärsyttävän paljon on kuitenkin vielä kompastuskiviä edessä. Juuri nyt haluaisin siihen pisteeseen, kun kaupungin virkailijat ovat toissijainen asia ja päästään eteenpäin meidän huipputiimin kanssa. Askel askeleelta.

6