Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

]]>

Suomen kesä. Se on tarkoittanut mennä vuosina huonoa kesää, usean mielestä. Mutta on meitäkin joille kaamea kesä on lämmin kesä. Löytyykö kohtalotovereita?

Huhtikuun puolella oli päivä, jolloin oli lämmintä. Aurinko paistoi ja mittarissa oli parikymmentä astetta. Kävelimme ulkona ja Kai totesi olevan oikein mukava ilma. Järjellä ajateltuna ja ilmastoidusta autosta katsottuna kyllä, mutta muutoin kehoni on täysin erimieltä. Mulla on aina kuuma ja se on raivostuttavaa. Tuona päivänä mulla oli kuuma ja ensisijaisesti mulla oli kuuma nimenomaan aivoissa.

Kuumuus on riesa, se laittaa hikoilemaan ja naamani helottamaan. Helottamaan siihen tapaan, että mikään meikkivoide ei sitä peitä. Näiden ulkoisten haittojen lisäksi uuvun. Lämpö tuntuu tuskaiselta, tekee oloni hyvin veteläksi, energiatasot laskevat, muisti ei pelaa ja olen kuin maratonin juossut burnout potilas.

En ole fyysisesti elämäni kunnossa, mutta kuuma minulle on tullut aina. Naamani on aina helottanut ja olen aina hikoillut – riesaksi asti. Oli kyseessä sitten liikuntasuoritus tai oleskelu auringossa, olo on ahdistava. Ja ei, en adaptoidu. Vaikka olisin vuoden helteessä, kroppani ei totu. Vaikka olisin harrastanut hikiliikuntaa 4 kertaa viikossa vuosien ajan, kroppani ei totu.

Kun toiset nauttivat lämmöstä, minä haluan paeta ilmastoituun tilaan tai viileään ilmastoon. Asiaa ei helpota se, että en viihdy ollenkaan vähissä vaatteissa. Olen kerrospukeutuja, joka rentoutuu villapaidan ja viltin alla. Kehoa myötäilevä märkä uimapuku tai toppi eivät ole suosikkejani.

Tukala olo on aivan todella hirveää. Se saa minut pakenemaan ja välttelemään esimerkiksi ulkoilua. Tänään olen kironnut meidän hissitöntä kerrostaloa ja portaiden ravaamista milloin koiran, milloin lasten vuoksi. Ravaamisen jälkeen ei välttämättä tarvitse kuitenkaan mennä mihinkään. Se jos jokin on kamalaa! Limaisena lyllertää ihmisten ilmoilla. Ketään ei varmasti kiinnosta, mutta trust me, kyllä se noteerataan. Viime kesällä Lindoksen kapeilla kaduilla olin niin punainen, että Kaitakin nauratti – ja minä halusin paeta maan alle.

Eniten kuitenkin lämmössä ketuttaa uupuminen. Olen nyt muutaman päivän tuskaillut tätä Suomen lämpöä ja viime yön nukuin tuulettimen kanssa. Kuumalla minun kehoni kykenee tasan ilmastoituun tilaan tai aurinkotuoliin, josta pääsee hyppäämään viileään uima-altaaseen kolmenkymmenen minuutin välein. Koska se ei ole mahdollista, olen väsynyt, kiukkuinen, helkatin hikinen ja punainen. Tämän vuoksi arvostan erittäin paljon Suomen kesää, jolloin ei tarvitsisi sataa ihan koko ajan, mutta lämpötila voisi pysyä 18 korvilla. Anyone with me?

]]>

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

Yksi valokuva ja mieleen tulvii muistoja, joita on taidokkaasti yrittänyt tukahduttaa. Olen maininnut täällä useasti siitä, kuinka koen kehollisesti erilaisia tilanteita. Siinä missä ahdistava, kenties yllättävä tilanne nostaa punan kasvoilleni – sisuskaluni reagoivat piilossakin. Kun terapiassa tartuimme tapaani ihastua salamana, löysin itseni selittämästä, kuinka en voi tilanteelle mitään. Ennen kuin olen ehtinyt tietoisesti ajatella asiaa, kroppani reagoi. En voi estää kehoni tuntemuksia, koska en ehdi estää niitä. Toki voin hetken kuluttua yrittää rauhoittaa niitä järjellä. Näin tein kun muutama päivä sitten näin valokuvia menneestä. Sitä ennen ehdin kuitenkin kokea räjähtävän reaktion kehossani, sitä kautta ajatuksissani ja se pysäytti elämäni hetkellisesti. Kun piiloon sullotut tunteet ja ajatukset nousevat varoittamatta pintaan, nykyhetki tuntuu kaukaiselta. Nykyhetki, elämä sellaisena kuin se on, niiden valintojen kanssa joita on viime vuodet tehnyt – tuntuu liki absurdilta. Kehon tunteita on oikeastaan aika helppo selittää. Kurkku tuntuu kutistuvan, on vaikea hengittää ja tuntuu kuin joku kuristaisi kevyesti. Kurkkuun ilmestyy myös mötikkä, jota kutsun kiveksi – se hankaloittaa nielemistä. Vatsaani lentää perhosia, lepattava tunne leijuu alavartalossa. Suoli voi mennä sekaisin, mutta ennen kaikkea vatsassa tuntuu kuplivan. Ihastuessa tunne on järkyttävän voimakas. Niin voimakas, että menetän ruokahaluni totaalisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja se taas tuntuu kyljissä. Kylkiluut haluaisivat laajentua hengityksen tahdissa, mutta tuntevat painetta kevyen hengittelyn vuoksi. Rinnan päällä makaa paino. Se osallistuu tiiminä muiden kanssa tekemään hengityksestä hankalaa. Kädet saattavat hiota, kaulalleni ilmaantuu laikkuja. Kun nämä tunteet iskevät yhtä aikaa sekunnissa päälle, on järjellä ajattelu kaukana. Tuntemukset sekoittavat mielen ja aiheuttavat mahdollisesti itkua. Joissain tilanteissa toki päinvastoin hullaantumista ja mieletöntä hyvänolon tunnetta, mutta se on sellaista sekopäistä, maanista jopa. Keholla on muisti ja olen jykevästi sitä mieltä, että meidän olisi terapiassa pitänyt keskittyä kehomuistojeni korjaamiseen ja kehoni reaktioiden käsittelyyn. Sanon olisi pitänyt, koska kolmen vuoden kuntoutusterapiani lähenee loppuaan. Jotain kuitenkin terapiasta on jäänyt käteen ja se on juurikin järkeily noissa tilanteissa. Äkillinen kaipuu menneeseen loi paniikin nykytilanteeseen. Missä olen, millainen olen ja millainen olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin. Ihmisten kaipuu, pienten lasten kaipuu. Mitä jos? Entä jos? Miksi? Kun keho reagoi, pää täyttyy ajatuksista ja kysymyksistä, jotka liittyvät silloiseen tilanteeseen – mutta vievät myös pohjan kaikelta siltä missä nyt tukevasti seison. Rauhoitin tilannetta järjellä, mutta se oli eittämättä jättänyt jälleen jälkensä. Fyysinen reaktio jatkui kehossa yli vuorokauden, vaikka on mahdotonta saada vastauksia, tai kutistaa lapsensa jälleen pieniksi. Järjellä kuitenkin pystyin sivuuttamaan muistoja mielestäni. Olen käsitellyt asioita, mutta kun ne eivät poistuneet mielestäni, survoin ne piiloon. En yksinkertaisesti voinut käsitellä asioita yhtään sen enempää ja olen edelleen samaa mieltä. Asiat on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista, keho vain ei tunnu unohtavan. En voinut katsoa valokuvia tuolta ajalta yhtään enempää ja koin lopettamisen hienona kasvuna. En halua velloa menneissä ja koska keho ei unohda – on parasta pysyä ajatusten kanssa erosta tietyistä muistoista ja tunkea ne takaisin sieltä mistä esiin ponnahtivat. Kehollinen reaktio on usein melkoinen riesa. Positiivista siinä on se, että voi tuntea todella elävänsä, joka solulla. Reaktiot eivät tietenkään nouse pintaan vain, kun eteeni tulee muisto menneisyydestä. Kamppailen reaktioiden kanssa jatkuvasti. Muiden kommentit voivat triggeröidä (negatiiviset tuhat kertaa helpommin kuin positiiviset), mutta usein omat ajatukset riittävät. Kun koen epäonnistuneeni, kun koen onnistuneeni.. Kun ajattelen mitä muut ajattelevat teoistani tai minusta. Kun vain itse ajattelen itseäni. Minä, minä, minä. Mutta se onkin minun kehoni ja minun reaktiot, joita yritän ymmärtää ja hallita. Kaikkien kehot toki reagoivat pitkin päivää, eikä reaktioita usein edes huomaa. En minäkään, onneksi. Toki myös reagoin muiden asioille – hyvässä ja pahassa. Olen hieman liiankin hyvä asettumaan toisen saappaisiin. Lopulta kehon reaktioita saa rauhoitettua niinkin yksinkertaisella ajatuksella kuin; ne ovat vain ajatuksia.]]>

Tovi sitten tuumin miten mielialalääkkeiden lopettaminen lopulta tulee sujumaan. Viimeeksi kirjoitin, että pelkään olla ilman lääkettä. Tovi myöhemmin säpsähdin liikenteessä kun auton ratissa muistin, että en ole syönyt lääkettä viikkoihin. Lopettaminen meni oiretta. En kärsinyt fyysisiä sivuvaikutuksia, en tuntenut kehossa mitään muutoksia. Mielialakin on pysynyt suht korkealla. Mutta kuten aiemmin kirjoitin, olen paljon tunteva ihminen ja olen nyt lääkkeiden lopettamisen jälkeen kohdannut jälleen isoja tunteita. Jotkut ovat kovin ärsyttäviä. Minulle on varsin ok itkeä ilosta, surusta, onnesta ja myötätunnosta. Itken hyvänen aika asiasta kuin asiasta, enkä ole ihan varma olenko ollut aina näin herkkä. Todennäköisesti. Reagoin kuukautisiin voimakkaammin. Olen varmaan reagoinut aina näin, mutta nyt olen laittanut asian oikein huolella merkille. Yhden viikon vihaan kaikkea ja kaikkia. Toisen viikon puhun koko ajan ja hupsuttelen. Kaksi viikkoa kuukaudesta taas menee suht normaalisti. Hormonit toimivat myös lääkkeiden kanssa, mutta lopettamisen jälkeen ne kuplivat täydellä teholla. Sitten tullaan siihen, joka on todella ärsyttävä piirre minussa. Menetän hermoni. Pinnani on millimetrin mittainen, kiroan pienimmistäkin asioista ja tunnen maailman kaatuvan päälleni. Tilanteet jatkuvat vuorokauden tai menevät puolessa tunnissa ohitse. Joten kyse on reagoinnista vaikeisiin asioihin, ärsyttäviin asioihin. En aisti tässä masennusta, vaan tapani kohdata maailma; pessimistin silmin. Ai, että mä tulen kuolemaan nuorena – eikös ne positiivarit täällä hengaile pal pidempään.. Hahah. Kireät hermot on kirjoitettu temperamenttiini, kiitos iskä. Mutta niiden kanssa voi myös pelata. Jankuttamalla, että negatiiviset vibat ovat vain tunteita, sekä lepäämällä. Pinnani kiristyy usein, kun en saa tarpeeksi aikaa itselleni. Minun varmasti pitäisi olla ihminen, joka ei halua lapsia. Oman ajan tarve on suuri. Noh, lapset on tehty ja ei auta kuin kiukuspäissä selittää tilanne kerrallaan auki lapsille. Hermot ovat usein kireällä myös, koska olen väsynyt. Toitotan olevani elämäntapaväsynyt. Olen elänyt yrittäjän elämää kohta 10 vuotta ja kieltämättä se on jättänyt jäljet. Kun on kiire, on stressi. Kun on vähän töitä, on stressi ja liki toimeton. Paradoksaalista tämä on siksi, että rakastan yrittäjänä olemista. Uskon myös, että neljä vuotta yksin lasten kanssa (vaikka he olivatkin vain 50% ajastaan minulla) teki tehtävänsä väsymyksen saralla. Elämästä tekee mukavaa se, että väsymys kasaantuu, mutta varastoon ei voi nukkua. Jos voittaisin sata miljoonaa (eikä yhtään vähempää!) lotossa, sulkisin puhelimen ja nukkuisin. Epäilen, että nukkuisin varmaan kolmisen kuukautta. Sen jälkeen ostaisin talon Italiasta. Terapiasta viisautuneena voin kuitenkin vakuuttaa itselleni, että en tarvitse lottovoittoa. Elelen nyt vitamiinien voimin ja kannattelen upeasti itseäni. Itkeskelen uutisille, tv-sarjoille, eilen itkin kun Kai nukkui sylissäni ja tunsin vain niin suurta onnellisuutta siitä hetkestä. Seuraavassa hetkessä voin raivota kun Simo kakkaa lattialle, lapsi on unohtanut koekirjat kouluun tai Kai tuo kaupasta väärää ketsuppia. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin suht tasapainoinen, hymyilevä nainen, joka tekee kaikkensa, että töitä riittää, arki toimii ja aikaa jää kaikelle kivalle. Omasta ajasta puheenollen; tämän jutun kuvana on mun vielä hieman keskeneräinen toisinto Klimtin Suudelmasta. Olen kuluttanut tämän kevään perjantait maalauskurssilla Kaapelilla ja taulu on yksi tehtävistä. Vaikka olen tuntenut suurta luomisen tuskaa, kurssi on ollut eittämättä parasta hetkeen. Olen oppinut omasta tekemisestä ja tajunnut kuinka nopeasti maalaamisessa voi kehittyä. Ehkä voin kehittyä myös ihmisenä ja jonain päivänä olla hieman vähemmän pinna kireällä..]]>

”On eri asia ajatella, että ajatukset eivät ole totta – kuin kokea se kehollisesti.” Sini-Maria Tuomivaara on kokenut meditoija, mutta hänenkin päässä pyörii useita eri hahmoja kertomassa omia mielipiteitään. Mindfulness on kuitenkin avain hiljentämään useimmat heistä ja minä halusin tietää riittääkö siihen tosiaan pelkkä hengittäminen! Istumme Järvenpäässä pehmeästi valaistussa, inkivääri-teeltä tuoksuvassa tilassa, jossa itse kävin läpi kahdeksan viikon MBSR-kurssin viime syksynä. Vähintään kerran viikkoon minulla iskee kaipuu tänne. Sini-Marian lempeä ääni, tilan rauhallinen tunnelma ja kunnioittava ilmapiiri syöpyivät sieluuni ja haluaisin sitä annoksen päivittäin. Nyt pääsin kohtaamaan ohjaajamme hieman eri valossa ja keskustelimme muun muassa siitä, miten paljon ajatukset vaikuttavat kehoon. Hiljentyminen ja kehon kuulostelu on nouseva trendi tässä hektisessä maailmassa. Myös ymmärryksemme ihmisestä kokonaisuutena alkaa vihdoin iskostua ajatuksiimme. Sini-Maria vetää MBSR (mindfulness-based stress reduction)—kursseja, sekä tanssimeditaatiota ja toimii tanssi-liiketerapeuttina. Hän on hyvin tietoinen siitä kuinka paljon ihmisillä on kehossa voimavaroja ja muistoja, joita ei välttämättä pysty sanallistamaan. Tuomivaara on vahvasti sitä mieltä, että puhuminen on ehdottoman tärkeää, mutta se ei yksinään riitä – keho ja mieli on yhtä.     Miksi mindfulness vei mennessään sinut, Sini-Maria? ”Koukutuin vapauden tunteeseen. Meditaatiossa voi ja saa päästää irti.” Tuomivaara listaa koukuttaviksi puoliksi myös ihmisenä kasvamisen, suhteellisuudentajun kehittymisen ja kyvyn säädellä omaa olotilaa. ”Mindfulness avaa polun kehollisuuteen, pehmeästi ja helposti. Kun aloitin meditoimisen, moni piti sitä haihatteluna ja sain selittää mistä on kyse. Nykyään useat tutkimukset todistavat mindfulnessin tehokkuuden ja ihmiset ovat aidosti asiasta kiinnostuneita. Harjoitteita tehdään hiljaa ja paikallaan, joten kynnys lähteä kokeilemaan on kovin matala.” Sini-Maria myös tietää, että nykyään lääkärit, terapeutit ja psykiatrit ohjaavat asiakkaitaan mindfulnessin pariin – MF on tullut osaksi terveydenhuoltoa. Tuomivaara ei kuitenkaan suoraan lukiosta hypännyt täysipäiväisesti mindfulnessin maailmaan, vaan hän on opiskellut teatteria. Meditointi on kuitenkin kulkenut matkassa jo silloin ja valmistumisen jälkeen hän oivalsi terapian kiehtovan enemmän kuin näyttämön. Vahva kehollisen ilmaisun tarve vei kohti tanssi-liiketerapian opintoja, joita Sini-Maria toteutti Suomessa ja Englannissa. Itse MBSR-kurssiin liittyy vahvasti myös liikemeditaatio, jonka voisi kiteyttää hyvin rauhalliseksi venyttelyksi, silmät kiinni. Tanssimeditaatio noudattaa samaa polkua, mutta mukana on musiikkia ja liikkeet saavat luvan kanssa lähteä lapasesta. Tanssi-liiketerapeutin titteli ei kuitenkaan riittänyt; seuraavaksi Tuomivaara opiskeli Bangorin yliopiston opinnoissa Walesissa mindfulness-ohjaajaksi. Koulutuksessa sitoudutaan opintojen jälkeen harjoittamaan itse mindfulnessia ja osallistumaan säännöllisesti retriiteille. ”Itselleni ammattitaidon ylläpito on erittäin tärkeää. Ohjaaminen perustuu niin paljon kokemukseen, ettei sitä voi alkaa kirjasta lukemalla opettamaan. Pitää itse saada oivalluksia siitä miten mieli toimii, miten se rakentaa todellisuutta ja miten keho reagoi. Mitä enemmän itsellä on ymmärrystä ja kokemusta, sitä paremmin osaa ohjata muita.” Ohjaamisessa Sini-Marian mielestä parasta on yhdessä ihmettely. ”Teemme niin yksinkertaista asiaa kuin istuminen ja hengittäminen. Silti ihmisyyden koko kirjo on pöydällä, kun käymme kokemuksia läpi.” Tuomivaara kokee myös kovin palkitsevana, kun ihmiset oivaltavat ja ymmärtävät itseään uudesta kulmasta.       Erilaisia terapioita ja kursseja kehon äärellä riittää. Sini-Maria kehittää itseään ja ohjaajan taitojaan jatkuvasti. Tällä hetkellä hän opiskelee sensomotorista psykoterapiaa, jossa mindfulness, kehollisuus ja kehon aistiminen ovat vahvasti läsnä. Hoitomuoto on suunnattu erityisesti traumojen hoitoon. Hän haluaisi myös jatkokouluttautua työnohjaajaksi. Sini-Maria on aktiivisesti mukana Suomen tanssiterapiayhdistyksessä, jonka yksi keskeinen tavoite on saada tanssi-liiketerapeuteille oma suojattu ammattinimike yhdessä musiikki- ja kuvataideterapeuttien kanssa. Tuomivaara on monessa mukana ja monen asian suhteen edelläkävijä. Hämmästelen kuinka hänellä on itsellä aikaa harjoittaa mindfulnessia.. Joten, Sini-Maria – meditoitko joka päivä?  ”Haluaisin sanoa meditoivani joka ikinen päivä, mutta se ei pidä paikkansa. Muodollisen pitkän istuma-meditaation harjoittaminen menee kausittain, mutta elämässä vakiona ovat epämuodolliset harjoitteet, kuten hengittely kassajonossa tai luontoäänien aistiminen metsälenkillä. Niistä on tullut automaattista, eikä harjoittaminen tunnu arjesta erilliseltä asialta.” Kuten olen aiemmin kirjoittanut, mindfulnessin teho nousee todella esiin, kun sille ottaa aikaa. Monta kertaa viikossa, parhaimmillaan joka päivä. Pienillä pysähtymisillä on kuitenkin väliä. Jokainen saa varmasti oivalluksia MBSR-kurssilla ja vaikka sen jälkeen ei koskaan enää meditoisi, kurssi antaa avaimet aivan erilaiseen tapaan kohdata vaikeitakin asioita. Sini-Mariasta huokuu lempeä suhtautuminen itseensä, aistin kiireettömyyden ja hänen pelkkä olemuksensa rauhoittaa minua.  Ja kyllä – pelkkä hengittäminen riittää.  


  Sini-Marialta voi pyytää kurssia suoraan omalle porukalle ja hän ohjaa myös yksilöille. Muutaman hetken lukijana saat kevään 8 viikon MBSR-kurssin 395e hintaan (norm. 435e) tai lyhyen mindfulness johdantokurssin 65e hintaan (norm 79e). Lisätietoja löytyy osoitteesta avartuva.com]]>