Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

]]>

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

Toteutin viime vuonna Järvenpään kaupungin ikäihmisten palveluiden, perusopetuksen ja taidemuseon kanssa ison projektin, johon osallistui oppilaita ja ikäihmisiä. Sen lisäksi projektissa oli mukana jokaiselta saralta vastuuhenkilöitä. Projekti oli erittäin mielenkiintoinen ja aihe tärkeä. Meidän tarkoituksena oli kaventaa sukupolvien välistä kuilua, vahvistaa ikäihmisten minäkuvaa ja tuottaa oppilaille perusopetukseen kuuluvaa taidekasvatusta. Reilun vuoden aikana minusta kuoriutui kerhotäti, joka ohjasi oppilaita ja valaisi heitä valokuvauksen maailmalla. Pidin oppilaille peruskurssin valokuvauksesta, he kulkivat mukanani jokaiseen haastatteluun (kävimme ikäihmisten luona kahdesti) ja viettivät kanssani kuvauspäivän. Suunnittelimme kuvauksen aiheen, paikan ja toteutuksen yhdessä. Haastatteluissa oppilailla oli vetovastuu, mutta kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjasin keskustelua. Näyttely TAKAUMA on vielä tammikuun ajan Järvenpään taidemuseolla. Kuvat jäävät Järvenpään kaupungin taidekokoelmiin (mikä on aika hienoa!). Siellä on kahdeksan järvenpääläisen ikäihmisen tarina ja heidän kuvansa. Oppilaat kuvasivat making offia projektista ja niitä kuvia löytyy myös näyttelystä. Lopulliset kuvat ovat allekirjoittaneen käsialaa ja tarinat kuvien vieressä oppilaiden. Olen taidemuseolla 19.1 lauantaina kertomassa projektista laajemmin. Vedä Museokortti esiin ja tule moikkaamaan tai käy katsomassa näyttely muulloin. Tämä oli koskettava projekti ja mieleenpainuvin palaute tuli yhden ikäihmisen henkilökohtaiselta avustajalta: ”Sun pitäisi olla opettaja.” Täytyy myöntää – nautin roolistani ohjaajana kyllä! Vähintään yhtä paljon nautin ikäihmisten kohtaamisesta, ihmisten elämäntarinat ovat aina upeita. Kuvissa Tenho, Aino ja Pauli.  ]]>

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

Huomasin pyöritteleväni sosiaalista mediaa koskevia kysymyksiä, vaikuttajien näkökulmasta usein mielessäni. Kun joku asia jää rullaamaan pääkoppaani, olen todennut, että paras ratkaisu on selvittää kysymyksiin vastaukset. Syntyi idea projektista ”Ihan somessa”, jonka artikkelit julkaisen suoraan täällä. Aion istua alas vaikuttajien kanssa ja pohtia, että mistä tässä kaikessa on kyse. Mukaan on lähtenyt ihanasti ihmisiä niin blogi- Instagram-, kuin tubemaailmastakin. Jokaisen kanssa tuumaillaan somea heille luontevasta kulmasta, mutta minua kiinnostaa etenkin se mitä jää ulkopuolelle ja miksi.  Pohditaan somen tulevaisuutta ja parannetaan siinä ohessa maailmaa. Somepersoonille on tänä päivänä melkoisesti valtaa vaikuttaa ihmisiin, mutta maailma on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ensimmäisessä osiossa juttelin Pupulandia-blogin Jenni Rotosen kanssa aitoudesta. Koska olen valokuvaaja ennen kaikkea, haluan kuvata jokaisesta myös ihanat kuvat. Pääsette kurkkimaan niiden kautta hieman kulissien taakse, kun menen kameran kanssa heidän koteihin ja tallennan hetket arkisuutta korostaen. En malta odottaa, että pääsen jakamaan teille tarinoita ja pohdintoja eri kanavien somestaroista. Ensimmäinen stoori tulossa pian!  ]]>

Viime perjantaina noustiin huipulle, tai ainakin hieman ylöspäin yrittäjyydessä. Puhuja toisensa jälkeen hyppäsi lavalle, tahti oli tiivis ja puhujilla niin paljon mielenkiintoista asiaa, että lähes poikkeuksetta tuntui, jotta esitykset menivät liian nopeasti. Katja Pasanen puhui tunnetiloista, siitä kuinka paljon meillä on vaikutusvaltaa tunteisiimme ja kuinka paljon ne vaikuttavat meidän tekemisiin. Hän lohkaisi ”fake it ´till you make it!” Kehoitti miettimään omia tavoitteita joka ikinen päivä ja esteiden tullessa kulkemaan vain toista reittiä. Urheiluvalmentajana hän kehoitti tekemään toistoja, pienissä erissä. Jos lähetät joka päivä yhden meilin, se on vuodessa aika monta meiliä. Roberto Bolomey puhui epäonnistumisesta. Meidän pitäisi iloita niistä hetkistä, jolloin menee päin peppua. Pitää kysyä itseltään mitä jos? Pitää yrittää edetä, ilman yrittämistä epäonnistut varmasti tavalla, josta ei voi edes iloita. Roberto kannusti ajattelemaan laatikon ulkopuolella, älä hylkää mitään ajatusta heti kättelyssä vaan kysy itseltäsi: mitä ajatuksen toteuttaminen vaatii? Juha Pihkakoski  kannusti ottamaan riskejä digimarkkinoinnissa. Meidän pitäisi olla rohkeita ja ravistella, mutta myös olla valmiita kantamaan vastuu ja ymmärtää jos tulee vastareaktioita. Tässä minulla on paljonkin kehitysaskeleita opittavana. Digimarkkinoinnissa olisi myös tärkeää ottaa mukaan yritykseen ne kanavat joista on hyötyä ja joita ehtii päivittää. Jos yrityksellä on kaikki mahdolliset tilit Pinterestiä myöten, mutta kukaan ei koskaan päivitä niitä, ne ovat kaikki täysin turhia. Ota siis mukaan vain ne mitä tarvitset. Digimarkkinointia ei myöskään lähdetä tekemään yhdeltä istumalta, se pitää suunnitella huolella ja pitkällä tähtäimellä. Ulla Vilkmanin kanssa sukellettin etätyöhön ja etenkin etäjohtamisen maailmaan. Robotit vie osan töistä, joten Ulla pointtasi, että tärkeimpiä taitoja tulevaisuudessa on muun muassa sosiaaliset taidot, kriittinen ajattelu, kyky soveltaa tietoa uusissa yhteyksissä sekä oppimiskyky ja halu. Etätyö on fiksua ja tulevaisuutta vahvasti. Etätyössä on kuitenkin omat haasteensa, luottamus työnantajan ja -tekijän välillä pitää olla vahva. Se on vastuuta ja vapautta samassa paketissa. Jaana Villanen on arvo-kouluttaja ja hän kutsui paneelin keskustelemaan kanssaan näistä paljon puhutuista arvoista. Nousi esille, että monet yritykset listaavat vähän eri sanoin samat arvot tiskiin, eikä työntekijät edes tiedä yrityksen arvopohjaa. Pitäisi kysyä MIKSI tehdään niin kuin tehdään ja rakentaa arvot siltä pohjalta. Arvoja pitää noudattaa, kaikkien siivoojaa myöten. Pitäisi miettiä MITEN meidän firma käyttäytyy. Pitäisi olla itsensä, siis työntekijöiden näköiset arvot. Arvojen pitäisi tulla esiin tekemisen kautta joka päivä. Petri Varis (entinen ammattijääkiekkoilija) puhui unelmista. Hän käski puhumaan itsellesi kauniisti ja uskomaan unelmiin, niistä kun saa voimia. Petri sanoi yhden lauseen, joka osui ja upposi – pelotkin käyvät usein toteen. Pessimistinä tietysti aloin huolestua todella. Kun odotan kaiken menevän huonosti, kun pelkään kaiken menevän huonosti, se ei tee hyvää yhtään millään asteella. Semmonen savotta. Yrittäjäseminaarista tuli inspiraatiota niin paljon, että pää löi tyhjää kun ajelin kotiin. Sen vuoksi olikin tärkeää, että kynä sauhusi ja muistikirja täyttyi. Kun noihin viisauksiin ja ohjeisiin palaa uudelleen ja uudelleen, tulee niitä toistoja ja niistä tulee lopulta tapa. Koulutukset ja tällaiset seminaarit ovat aina pieni potku ylöspäin, kohti huippua. Näitä seminaareja on ympäri Suomen ja ensi vuonna varmasti uudelleen Helsingin seudulla. Siihen asti yritän tuoda näitä ohjeita käytäntöön. Ainiin, arvatkaa mitä tuossa ensimmäisessä kuvassa tapahtuu! Me avattiin Nasdaq Helsingin pörssikauppa! Aika kreisi kokemus, sitä hurrauksen määrää. HUIPULLE YRITYSEMINAARI    ]]>