Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Juon kylläkin teetä, mutta voi pojat ne päivät kun todella saa aikaiseksi, ovat lemppareitani. Oli asia mikä hyvänsä, toimeen tarttuminen on parasta.

Jokaisessa työssä on varmasti hommia, jotka hoidetaan sitten kun on aikaa. Usein sitä aikaa ei kuitenkaan koskaan tule ja tietyt jutut roikkuvat tekemättöminä kuukausia. Kun työskentelee yksin ja vastaa toiminnastaan vain itselleen, on vielä astetta helpompaa siirtää loputtomasti askareita, jotka eivät ole pakollisia. Kenties olet ajatellut siivota komeron viimeiset viisi kuukautta? Ehkä korjata lasten housut, joissa on polvessa reikä? Meillä on lukemattomia tehtäviä, joita voi siirtää. Maailma ei kaadu, mikäli niihin ei tartu ja sen vuoksi ne on helppo pistää sivuun.

Mutta ne vaivaavat taustalla. Ne putkahtavat mieleen tämän tästä ja ärsyttävät. Koska on se päivä, kun käyn kaikki sähköpostit läpi? Useimmat sivuun pistetyt tehtävät olisivat nopeasti hoidettu. Komeron siivoaminen voi viedä päivän tai parikin, mutta hammaslääkärin varaaminen hoituu minuutissa. Sähköpostien läpikäyminen voi viedä minuutista vuorokauteen, riippuen punaisen palluran lukemasta. Toimeen tarttuminen onkin hetki, joka kannattaa hyödyntää huolella.

Kun päättää vetäistä hiukset nutturalle, kannattaa hoitaa yksi vaativa tai useampi pienempi homma. Minä laitan ison vaihteen silmään, kun edessä on kuunvaihde. Silloin kasaantuu ärsyttäviä yrityksen askareita, kuten laskutus, kirjanpito, palkanmaksu. Ne eivät ole kovin motivoivia asioita minun mielestä ja vaativat joka kuukausi tietynlaista asennetta. Kun pääsen niiden kanssa vauhtiin, yleensä huomaan vastaavani odottaviin sähköposteihin ja samalla draivilla teen vähän markkinointia. Kun käyn vaatteeni läpi, tuottaa se usein niin mahtavaa tyydytystä, että hyökkään samalla nutturalla lastenkin vaatteiden kimppuun. Kun päättää vihdoin tarttua toimeen, lakkaa välttelemästä, pääsee usein puskemaan monta juttua yhdellä kertaa.

Joskus ajattelen tarttuvani toimeen seuraavana päivänä. On mahdollisesti kotitoimistopäivä, koko päivä aikaa tehdä to-do-listalla odottavia taskeja. Aamulla herätessä tunnelma on kuitenkin toinen. Väsymys painaa, nuhakin on ilmaantunut ja jotenkin kaikki ärsyttää. Silloin on vaihtoehtona pakottaa itsensä hommiin tai odottaa seuraavaa nutturapäivää. Itsensä pakottaminen voi toimia toisinaan, usein kuitenkin kaikki tuntuu hyvin takkuiselta pakkopullalta. Mikään ei oikein ota sujuakseen ja lopulta aikaa menee paljon kauemmin kuin yleensä. Täten energiset päivät, jolloin intuitio haluaa suorittaa tehtäviä jotka ovat roikkuneet, kannattaa ottaa avosylin vastaan.

Vältteletkö tehtäviä? Hyödynnätkö nutturapäivät?

Oma mieli on kyllä koominen. Välillä to-do-listojen suorittaminen loppuun tuottaa mieletöntä euforiaa. Toisinaan en millään saa viimeistä tehtävää tehtyä, odotan vain, että tehtäviä tulee lisää ja pääsen tekemään niitä sen viimeisen ärsyttävän sijaan. Usein se on juuri joku ”varaa hammaslääkäri”.

4

Minusta kamalin asia maailmassa olisi synnyttää kuollut lapsi. Pelkkä ajatus tuntui järkyttävältä, kuinka kukaan kykenee läpikäymään moista. Kun puhuin asiasta neljänkymmenenkolmen kohtukuoleman kokeneen äidin kanssa, tuli aika nopeasti selväksi, että mikäli joutuu kohtaamaan kohtukuoleman – lapsen synnyttäminen muotoutuu lopulta tragedian kauneimmaksi hetkeksi.

Tapasin kolmen vuoden aikana äitejä ympäri Suomen, jokaisella oli oma elämäntarinansa ja niitä yhdisti kohtukuolema. Naiset olivat menettäneet lapsensa raskausviikon 22 jälkeen, osan raskaus oli edennyt viimeisille viikoille. Kun olin saanut kuulla raskaudesta, kohtukuoleman toteamisesta, synnyttämisestä ja menetyksen jälkeisestä ajasta, oli aika ottaa valokuvia. Halusin kertoa näiden naisten tarinan yksissä kansissa ja kuvien kanssa muodostui teos Tyhjä syli (2015).

Kirja on valokuvateos, joka sisältää yksitoista pidempää tarinaa ja lyhyitä lainauksia haastatteluista. Kirja antaa ennen kaikkea vertaistukea kohtukuoleman tai keskenmenon kokeneille – lapsensa menettäneille. Vertaistukena kirja antaa toisten kokemukset alusta loppuun, pohjattoman surun läpikäymisestä elämän jatkumiseen. Se on myös valokuvataidetta ja kuvien lisäksi tarinat voivat kiinnostaa jokaista meistä.

Tyhjä syli otettiin neljä vuotta sitten upeasti vastaan, olen ollut kertomassa naisten kokemuksista kätilö-opiskelijoille ja saanut kuulla kohtalotovereiden tarinoita vuosien saatossa. Media myös kirjoitti aiheesta laajasti ja olin onnellinen, että vaiettu asia sai äänen. Kirjoja on vielä muutama jäljellä ja haluaisin, että he löytävät sinne missä heitä tarvitaan.

Teoksen (128 sivua, sidottu, kovakantinen) voi hankkia suoraan minulta (25e+3e postikulut) laittamalla minulle sähköpostia (kaisu @ kaisujouppi.com). Mikäli sinulla on kiinnostusta hankkia useampi kappale ja saattaa kirjoja eteenpäin, laita ihmeessä viestiä. Aikoinaan haaveeni oli saada teos kätilöille, sairaaloihin, neuvoloihin. Edelleen tuumailen, löytyisikö taho joka painaisi teoksesta kevyen lehtisen ja saattaisi sen vertaistukea kipeästi tarvitseville – mikäli sinulla on ideoita, ota yhteyttä.

6

Amerikkalaiset juhlivat epäonnistumisia. On erojuhlia ja mikäli et ole tehnyt konkurssia, et voi menestyä. Minä en ole vielä tehnyt konkurssia, mutta liki rahattomana on oltu yrittäjän taipaleella useita kertoja. Ensimmäisenä kesänä eron jälkeen jouduin lainaamaan äidiltäni 3000e, että selvisin. Asuinkustannukset olivat yksin asuessani järkyttävän suuret, mutta tiukoilla olisin ollut ilman kallista kotiakin. Onneksi apu oli lähellä ja vielä koroton.

Usein kuulen epäonnistumisen kolkuttavan ovella. Kun sähköpostia ei saavu, kun puhelin on hiljainen, alan panikoimaan. Lähes samoin tein ajattelen, että kukaan ei halua tehdä kanssani töitä enää koskaan, yritykseni on tullut tiensä päähän ja on aika painaa leuka rintaan. Kun hiljaiset viikot jatkuvat, on aivan selvää, että työt voivat kuin voivatkin loppua seinään. Kerrasta. Kenties jossain on uutisoitu kuinka huono ja kelvoton olen, eikä kukaan enää aio koskaan käyttää minua kuvaajana.

Silloin täytyy tehdä hetken aikaa jotain epämiellyttävää – kuunnella järkeä. 
Vaikka kukaan asiakkaistani ei palaisi, minulla on olemassa lukemattomia potentiaalisia asiakkaita Suomi täynnä ja asiakkaita löytyy näköjään myös ulkomailta. Vaikka kompuroin, se ei tarkoita epäonnistumista.

Kun teet töitä omilla kasvoilla, epäonnistumisen pelko tuntuu suuremmalta. Mikäli myisin toisen yrityksen valmistamia sipsejä ja saippuaa, verkkokauppani kaatuisi – epäonnistuminen ei tuntuisi varmastikaan niin henkilökohtaiselta. Voisin helposti ajatella, että ei ollut sopiva aika, tuotteissa oli ehkä jotain vikaa, en osannut markkinoida tarpeeksi hyvin. Kun myy omaa visuaalisuutta, omaa näkemystä, omia ajatuksia, omia toimintatapoja – kurkkua kuristaa kovaa, kun kalenteri tyhjenee.

Kompurointi aiheuttaa putkinäköä ja negatiivista ajattelua, ei löydä energiaa puskea eteenpäin. Miksi suotta, sitä saattaa kysyä itseltään; tämähän on kuoleva yritys. Jossain kohdassa kuvioihin iskee taistelutahto, ymmärtää että kompurointi kuuluu elämään ja tässä ollaan vielä hyvin kaukana epäonnistumisesta. Usko omaan työhön palaa, usko omiin taitoihin, usko kehittymiseen. Usko siihen, että kuivakausi saadaan käännettyä kohti täyttä kalenteria. Epäonnistumisen pelko laittaa tulta perskannikoiden alle.

Ihmiset ottavat epäonnistumiset eri tavalla, kenties yrittäminen on aina ollut minulle näyttämisen paikka. Äitini mainitsi useaan kertaan koulutaipaleeni loppupuolella, että entä jos kuitenkin hakisin palkkatöitä. Tiesin yrittämisen olevan minulle oikea tie ja tiedän edelleen, että tämä on minulle paras tapa tehdä töitä, ei se silti helpoin ole. Uskon itseeni ja on aina kovin raskasta, kun sitä uskoa horjutetaan. Olen toiminut yrittäjän kohta kymmenen vuotta ja vaikka toteaisin bisneksien kuolleen, en saisi kokea epäonnistuneeni. Kokisin niin ihan varmasti, mutta ajan myötä varmasti hahmottaisin, että menestyin. En epäonnistunut, vaan kaikkea aikansa.

Kompurointi tällä hetkellä johtuu useasta asiasta. Olen hakenut yritykseni uutta suuntaa jo tovin ja väsymyskin on ollut läsnä. Kyllästymistä nykyisiin toimintatapoihin ja pettymys siitä, ettei työtulva ole tasaista kaikista näistä työvuosista huolimatta. Voimien keräämistä itsensä markkinoimiseen kuukaudesta toiseen, ajatusten kirkastamista. Väsymyksen vuoksi tyhjästä kalenterista myös nauttii – ehtii ajatella ja ehtii tehdä asioita jotka ovat roikkuneet to do -listoilla ikuisuuksia. Tyhjästä kalenterista nauttiminen ei kuitenkaan tuo lisää töitä ja täten se aiheuttaa lisää kompurointia. Viritteillä on kuitenkin koko ajan asioita ja vie aikaa kuunnella itseään niin, että ajatuksistaan saa selviä vastauksia. Myös kokeileminen taittuu usein kompuroinniksi. Olen hienosti sulkenut pois viime vuosina asioita joita en ainakaan halua tehdä. Etenemistä, mutta ei suoranaista menestystä.

Vaikka kalenteri on välillä tyhjempi, ei sovi luovuttaa. Täytyy luottaa kompuroinnin tuottavan tulosta, tehdä töitä hitokseen ja odottaa maltilla.

14

Koko ajan pitää kehittyä. Sen vuoksi otin tavallaan takapakkia ja päätin lopettaa Instagramin yritystilini (@kaisujouppiphotography). Viimeisin postaus on siellä toukokuulta ja se fakta siivitti päätöstä eteenpäin – en ole inspiroitunut työstämään sitä, se ei palvele minua tai asiakkaitani. Sosiaalinen media on ihana tapa viestiä, mutta se on myös hyvin aikaa vievä ja minun työssäni kuitenkin lopulta melko epäoleellinen. Etenkin jos sitä tekee puolivillaisesti, se ei palvele ketään. Sen vuoksi päätin yhdistää tilit – luoda vahvempaa henkilöbrändiä.

Päätös tuntui kuitenkin paikoitellen vaikealta, koska olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan pitää blogin sekä henkilökohtaisen Instagram-tilin kaukana asiakkaistani. Olen ajatellut, että suorasanaisuus, avoimuus, ronski huumorini karkottavat potentiaalisia asiakkaita – sitä se saattaa toki tehdäkin. Ymmärsin kuitenkin jossain kohti taivalta, että en voi miellyttää kaikkia ja mikäli avoimuus ärsyttää, asiakas ei kuulukaan minulle. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava luottaa, että mulle on asiakkaita, jotka innostuvat tarjotusta paketista. Rinta rinnan kulkevat tästä eteenpäin ajatukset elämästä – arjesta ja työstä.

Yritystilini muotoutui aikoinaan hyvin tylsäksi ja geneeriseksi tiliksi, joka ei kerro minusta mitään. Se ei kertonut edes työtavoistani, tekniikasta, ei mistään. Päädyin luomaan pohjan, joka kertoi julkaisun kohteen ja vuosiluvun. Kuollettavan tylsää – edes valokuvaamisesta kiinnostuneita ei kiinnosta tuollainen. Ajatus portfoliosta oli täysin turha, koska minulla on olemassa verkkosivut ja materiaalit menivät yksyhteen. Tuumasin Instagramin olevan hyvä kanava esitellä työni hedelmiä, mutta verkkosivujen muoto ei toimi sosiaalisessa mediassa. Ei etenkään sen vuoksi, että tilin päivittäminen toteutui harvakseltaan, sen ollessa minulle itselleni niin pirun tylsää.

Teksti olisi tuonut kuvia lähemmäs, rutiinia ei kuitenkaan ollut ja sen luominen tuntui raskaalta. Sen vuoksi alkoi tuntumaan, että yhdistäminen ei välttämättä olisi huono asia. Jouduin kuitenkin vielä puntaroimaan, haluanko tuoda työjuttuja henkilökohtaisen feedini puolelle, kiinnostaako ne siellä ketään? Hetken tuumailtuani tajusin, että miksi en löytäisi kiinnostavia tarinoita myös kuvauksista. Jokaiseen kuvaan liittyy muistoja ja ainakin yksi ajatus. 

Henkilöbrändiä voi luoda usealla eri tavalla. Voi olla kasvoton, voi olla kasvot vailla minuutta, voi olla sydän auki.  Mä haluan uskoa, että mun nykyiset ja potentiaaliset asiakkaat ovat kiinnostuneita koko paketista. Työskentelen ihmisten kanssa ja persoonalla on väliä. Sillä on suuri merkitys kohtaavatko minun ja asiakkaan ajatukset sekä tavat toimia. Jos ne eivät kohtaa, asiakkuus jää yhteen kertaan tai asiakkuutta ei synny. Instagram voi viedä asiakkaita, mutta se voi myös tuoda niitä – ennen kaikkea se voi ylläpitää niitä.

Toinen paljon päässäni pyörivä asia on nimeni vaihtaminen. Olen luonut Kaisu Jouppi -henkilöbrändiä kymmenen vuotta. Nimeni on varmasti joidenkin mielessä, eikä vielä muutama vuosi sitten tullut kuuloonkaan, että voisin vaihtaa sukunimeni. Miten kukaan enää koskaan löytäisi minua, asiakkuudet pitäisi luoda uudelleen ja koko brändi alusta. En vieläkään tiedä kuinka toimisin. Uusi sukunimeni ei olisi nykyistä huonompi, sillä olisi merkitystä minulle ja perheelleni, mutta uskallanko ottaa riskiä? Voinko luottaa, että harvinaisempi etunimeni kantaa hakutuloksissa alkuvaiheessa, voinko luottaa brändini olevan nimeäni isompi? Onko teillä kokemuksia nimen vaihtamisesta, kun pohja henkilöbrändille on luotu? 

Yhtälailla ajatus blogin nimen vaihtamisesta oman nimeni alle on ollut mielessä vuosia. Vahvan paketin luomisessa se voisi olla oikea ratkaisu, mutta viekö se tie minut takaisin alkuun, tyhjän päälle?

Kehitys saattoi tällä kertaa mennä Instagramissa taaksepäin, enemmän kuitenkin näen sen niin, että paketti alkaa löytämään muotonsa. Yrittäjän pitää kokeilla ja nyt kokeillaan tätä. Nimen vaihtamiset pitää pohtia läpikotaisin, niitä ei voi kokeilla – niissä on mahdollisen vaihdon jälkeen pysyttävä.

Instagram, jossa jaan tätä nykyä kaiken: @kaisujouppi

2

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12

Lapset koulussa. Kuopuksella kolmas luokka ja täten iltapäiväkerho on historiaa. Väistötilat ovat myös historiaa ja pojilla on uusi upea koulu. Vanha homeinen ala-aste päivittyi parin vuoden aikana uuteen isoon yhtenäiskouluun ja esikoinen pääsi aloittamaan yläasteen samassa rakennuksessa pikkuveljen kanssa. Fasiliteetit ovat kunnossa, minun mielenterveys välttämättä ei.

Syksystä on tulossa varmasti haastava. Yläasteen aloitus ja opiskelu aineopettajien kanssa tulee varmasti olemaan vaikeaa Leeville. Hän tarvitsee tukea ja apua kotona, paljon. Samassa jamassa on Aapo, jonka paras ystävä vaihtoi koulua, lukujärjestykseen tulee englanti ja opettajakin on uusi. Sen lisäksi viime kevään oppimisvaikeudet leijuu pilvenä arkemme yllä. Tukea ja apua vailla hänkin, koulussa ja kotona.

Mutta lapset ovat nyt kuitenkin koulussa ja se palauttaa mun arjen ”normaaliksi”. Pystyn hyvällä omallatunnolla tekemään töitä. Sen lisäksi tosin tarvitsen vastauksia velloviin kysymyksiin, energiaa ja inspiraatiota tekemiseen. Minun on hyvin vaikeaa elää päivien kanssa, jotka menevät hukkaan. Yleisin syy hukkaan menemiselle on tekemättömyys. Tämän vuoksi tunnelukko-testi huutaa punaisella suorittajan kohdalla, hän minussa on harvoin tyytyväinen. Se on valitettavaa ja suora tie kohti uupumista. Yritän rauhoitella häntä kertaamalla päivän tekeleitä ja vakuuttamalla, että olen lepohetkeni ansainnut. Usein hän on kuitenkin sitä mieltä, että aina voisit tehdä enemmän.

Toisinaan lepään paljon. Tuntuvaksi palkinnoksi saan siitä huonon omantunnon. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että palkinto on oikeasti tarpeellinen, tasapainoittava ja jopa pelastava. Pafoksen seminaarissa ensimmäinen ajatus oli ”Minun pitää karsia”. Sen vuoksi yritän miettiä päivieni kulkua paremmin ja järkevämmin. Arkeni on kuitenkin hyvin kaavoihin kangistunut ja pienetkin muutokset haastavia. Ilman muutoksia kuitenkaan mikään ei muutu.

Olen tehnyt töitä samalla tavalla jo kymmenen vuotta. Viime vuosina olen tuumaillut mikä on tärkeää, merkityksellistä ja miksi teen, mitä teen? Olen yrittänyt laajentaa ja yhdistää voimat toisten tekijöiden kanssa useaan otteeseen. Olen hamunnut muutosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt olen tyytyväinen pieniinkin mikromuutoksiin.

Kesään asti istuin keittiön saarekkeen ääressä tekemässä töitä. Pidin Ylen aamu-tv:tä auki, pystyin käymään kätevästi jääkaapilla ja olin kodin ytimessä. Meillä kuitenkin on minulle työpiste toisessa päässä asuntoa, Pafoksen jälkeen päätin siirtyä sinne. Se vaati hieman ponnistelua.. Yhden kaapin sisältö piti siirtää olohuoneesta työtilaan ja niin, ei muuta. Siirtyminen olikin henkinen haaste. Halusin keskittyä paremmin ja olla käymättä jääkaapilla ajatusten muhimisen aikana. Viihdyn nykyään oikealla työpisteellä erittäin hyvin ja mietin miksi ihmeessä notkuin keittiössä. Saan esimerkiksi jättää kalenterit ja muistiinpanot lojumaan pöydälle, eikä ne notku keittiönpöydän kulmalla iltaisin. Kun istun pöydän ääreen, asenne muuttuu, työ-minä astuu kehään.

Mikromuutoksiin liittyy myös ilmoitusten poistaminen elämästäni. Kirjoitin tästä muutama postaus sitten ”Melkein offline” -jutussa. Työajan rauhoittaminen ja yhteen asiaan keskittyminen on haaste, mutta sitä voi hyvin helpottaa poistamalla esimerkiksi sähköpostin piippaukset ja banneri-ilmoitukset. Mikään ei laskeudu, pompi tai ääntele näytöilläni enää. Tulen tehokkaaksi, puuhastelun sijaan.

Arjessa on haasteita, näkyviä ja henkisiä. Päivät menevät aina liian nopeasti ja ahdistelen asiasta kuin asiasta, vaikka yritän kääntää mieltä positiivisen ajattelun pariin. Yritän ajatella, että kaikki aikanaan ja saan vastauksia kun niitä vähiten odotan. Mieleni on kuitenkin malttamaton ja on vaikeaa keskittyä vain tähän hetkeen. Tämän syksyn teemana kuitenkin on tehdä enemmän, suunnittelun sijaan. Minulla on esimerkiksi lähes joka päivä päässäni suunnitelma lukea enemmän, se ei kuitenkaan toteudu kuin muutaman kerran kuukaudessa. Nyt yritän tehdä asioita tehokkaammin, vähentää jotain ja lisätä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä enemmän. Luulen, että suorittaja minussa on ajatukseen tyytyväinen.

Sitä haluaa tehdä paljon, olla monessa mukana, olla jotain ja kyetä elämään merkityksellistä elämää. Loppujen lopuksi kuitenkaan oikeastaan millään ei ole mitään väliä. On täysin yhdentekevää tuotanko materiaalia someen, verkostoidunko, elänkö kädestä suuhun vai mukavasti. Mikäli en keksi parannuskeinoa syöpään, on elämäni yksi puff muiden elämien joukossa. Se ajatus ei yllättäen enää masenna, vaan enemmänkin rauhoittaa. Voin olla ja tehdä juuri niinkuin ja mitä haluan. Sen vuoksi voin tänään, syksyn ensimmäisenä virallisena työpäivänä; hipsiä keskellä päivää hierontaan, vastata sähköposteihin kerralla tehokkaasti, lukea hetken, maalata toisen ja käsitellä kuvia kolmannen, pestä pyykkiä, siivota kaappeja ja juoda pannutolkulla teetä. Huomenna on syksyn toinen työpäivä, joka on täysin erilainen, täysin omansa ja sen jälkeen tulee kolmas. Päivä kerrallaan, vastaukset tulevat, pettymyksistä selvitään, innostusta vastaanotetaan, suorittaja on toisinaan tyytyväinen ja ahdistuskin toisinaan hiljainen.

Tervetuloa syksy, hetki kerrallaan.

 

10

Jos olet lukenut Kankimäen Mian Naiset Joita Ajattelen Öisin, tiedät mikä on yönainen. Hän on nainen, josta voi olla ylpeä. Nainen, joka on ollut edellä aikaansa, oman tiensä kulkija. Nainen, joka on saavuttanut vastoin kaikkia odotuksia ihmeellisiä asioita. Yönainen antaa neuvoja ja vastauksia. Se nainen haluat olla!

Tajusin yhtenä yönä, että olen tavallaan itse oman elämäni yönainen. En kuitenkaan tarkoita, että ihastelisin saavutuksiani ja fiilistelisin minuutta. Katson tätä hieman eri vinkkelistä..

En ole nukkunut viime öinä, minulla on ollut kovin paljon ajatuksia päässä. Työ on ollut vivahteikasta, talon rakentaminen, lasten lomat, muutokset perusasioissa, tulevaisuuden arvuuttelua ja niin edelleen. Stressi aiheuttaa unettomuutta ja kun en nuku, stressaan vähän lisää. Siellä ajatusten lomassa, yön pikkutunteina – tiedän kaiken.

Minulla on vastaus kaikkiin ongelmiin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka minun pitäisi elämässäni toimia. Yöllä olen aivan varma, että huomenna luovun limun juomisesta, alan jumppaamaan, alan syömään paremmin. Huomenna annan oikeasti aikaa lapsille, huomenna teen markkinointisuunnitelman. Huomenna muutan blogini visun, huomenna vastaan roikkuneeseen meiliin, huomenna varaan hammaslääkärin, huomenna alan taas lukemaan kirjoja. Huomenna jaksan lähteä joka kerta lenkille kun Kai pyytää, huomenna teen vain neljään asti töitä.

Aamulla kaikki unohtuu. Takaraivossa ovat kaikki ne asiat, joita olen yöllä oivaltanut ja päättänyt. Suurin osa kuitenkin jää toteutumatta.

Mun yönaisella, Kaisu Joupilla, on arjessaan loputtomasti energiaa ja itsekuria. Todellisuudessa teen oikeasti koko ajan valtavan paljon, mutta ne asiat jotka todella vaivaavat, kuten jatkuva karkin syöminen, laskuttaminen, uuden asian opettelu – jäävät tekemättä. Aina vaan.

Mikä jarruttaa? Miksi en voi olla se unelmieni nainen, joka toimii järkevästi, johdonmukaisesti ja tehokkaasti joka ikinen päivä? Miksi en tee muutoksia jotka korreloivat suoraan terveyteen ja tulevaisuuteen? Miksi on niin perkeleen vaikeaa tehdä muutoksia?

Vuosien saatossa olen tullut siihen tulokseen, että se on pelko joka puhuu. Pelko epäonnistumisesta. Se sopii joka tilanteeseen. Jos käytän aikaa markkinointiin, saan tehtyä joka päivä jotain myynnin eteen ja se ei tuotakaan tulosta. Jos lopetan herkuttelun, mutta sorrun ensimmäisellä viikolla. Jos annan lapsille aikaa, mutta heitä ei kiinnosta.

Yönaiset eivät pelkää. Ne antavat mennä, kokeilevat onneaan. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä saan muutoksia aikaan niissä asioissa joissa haluan. Ehkä jonain päivänä haistatan tekosyille ja voin todella ihastella omia saavutuksia öisin. Olla seesteisen tyytyväinen, olla vaatimatta mitään lisää. Ehkä.

]]>

8

Jokainen nainen, joka intohimoisesti tekee omia juttujaan, kohtaa aivan varmasti välillä päiviä, viikkoja tai vuosia – jolloin kokee olevansa huono äiti. Riittämätön äiti, joka kantaa huonoa omaatuntoa omasta elämästään. Äiti, joka priorisoi lapsen ensimmäiseksi, mutta toisinaan suivaantuu siitä, että lapsi vaatii huomiota ja itsellä on hommat kesken.

Minulla on kaksi lasta, joista molemmat ovat lahjakkaita muutamissa asioissa, keskinkertaisia suurimmassa osassa ja sitten on niitä asioita joissa on kehittämisen varaa. Molemmilla esimerkiksi lukeminen on aina ollut epäkiinnostavaa ja haastavaa. Kun lukeminen ei kehity tai on kielellisiä haasteita, koulu käy vaikeaksi. Kun koulu käy vaikeaksi, vanhemmilta vaaditaan paljon.

Lapsillani on vanhemmat, jotka ovat molemmat vahvoja luovuudessa ja käytännön asioissa. Vanhemmat, jotka eivät osaa tuskailematta kuudesluokkalaisen matematiikan tehtäviä, vanhemmat jotka ovat selvinneet elämästä intohimolla ja maalaisjärjellä.

Ihan siis jo geneettisistä syistä – meillä ei ole haaveita lasten kouluttamisesta lääkäreiksi. Meillä on ajatus kasvattaa pojat niin, että he selviävät, ovat kiinnostuneita elämästä, uuden oppimisesta ja aikanaan työelämästä. Peruskoulusta ei kuitenkaan pääse pois ilman, että osaa tietyt asiat. Pitää osata lukemattomia aineita, kaavioita, sääntöjä. Näissä meidän pojilla on haasteita.

Näissä tällä äidillä on paljon haasteita. Itkin vuolaasti koko iltapäivän ja illan, kun olimme käyneet esikoisen koululla päivittämässä tilannetta.
Itkin, koska tuntui, että minulta vaaditaan aivan liikaa. Olimme keskellä kuudesluokkalaisen koerumbaa ja tulemme koulun asiantuntijoiden kanssa siihen tulokseen, että esikoinen tarvitsee apua niin kotitehtävissä, kuin lukemisessa ja kokeisiin tenttaamisessa.
Itkin, koska mietin miten helvetissä saan ajan riittämään.
Itkin, koska olin jo entuudestaan väsynyt ja tuntui, ettei iltoihin jäänyt ruoanlaiton, läksyjen ja kokeeseen lukemisen jälkeen sekuntiakaan aikaa muuhun.
Itkin, koska minusta tuntui, että pojiltani vaaditaan kohtuuttomia.
Itkin, koska koin, että opettajien tehtävä on opettaa kouluaineita (ei minun) ja olin suivaantunut siihen, että koulusta epäkiinnostuneet pojat joutuvat tekemään kaikki illat viikonloppuja myöten koulutöitä, koulun jälkeen.

Voi pojat olin vihainen, surullinen ja ahdistunut. Priorisoin pojat ensimmäiseksi, priorisoin myös koulun ja siellä viihtymisen, sekä pärjäämisen (ei korkeita arvosanoja, vaan ihan iloitsemme kutosistakin!) korkealle, mutta priorisoin myös vapaa-ajan ja rentoutumisen samoille sijoille.

Koerumba hyytyi, kävimme samat keskustelut kuopuksen opettajien kanssa ja olen useaan otteeseen jutellut poikien kanssa tilanteesta. Koulun on ruvettava kiinnostamaan, heidän on molempien pakko lukea vähintään puoli tuntia joka päivä (koulutehtävien lisäksi) ja etenkin kuopuksen on otettava vastuuta koulunkäynnistä. Kolmoselle siirrytään, mutta se vaatii häneltä aikamoista tsemppaamista. Suurimpana haasteena on kuopuksen irrottautuminen haaveilusta – brutaalia, eikös! Mutta opettajat ei enää kestä.

Kaiken tämän keskellä olen miettinyt mikä on tärkeää ja saanko olla tilanteesta tuohtunut. Kun arvostan korkeita arvosanoja enemmän aivan muita juttuja, on vaikeaa vaatia pojilta hirmuisesti. Tuntuu pahalta, kun joutuu pakottamaan toiset käymään koulua illat läpeensä – etenkin kun se ei kumpaakaan kiinnosta.

On ihan rehellisesti tuntunut myös pahalta se, että minun pitää osallistua. Minusta löytyy paljon introverttiyttä ja nautin oman pääni sisällä löllimisestä. Nyt illoista on tullut suorittamista ja joudun keskeyttämään usein työnteon, kotityöt, blogityöt, talotyöt, ajatustyöt. Kaikki edellä mainitut kiinnostavat hemmetin paljon enemmän kuin peruskoulu.

On todella, todella, siis sanoinkuvaamattoman upeaa, että kouluissa puututaan oppimisvaikeuksiin ja haasteisiin. Meidän pojat (tulevana syksynä myös kuopus) ovat tehostetun tuen piirissä. Se on vasta ensimmäinen poikkeava askel normaalista opiskelusta. Siihen piiriin heitetään, kun tarvitaan esimerkiksi tukiopetusta jatkuvasti. Olisin itse ollut aivan varmasti saman tuen piirissä lapsena – mutta ei tällaista systeemiä silloin ollut.

Mietin, että saako toivoa fiksumpia lapsia (heh) vai pitäisikö tuumailla onko opiskelu muuttunut liikaa? On pysyttävä imussa jo ala-asteella. Suorittamista, tehokkuutta, tahtia! Kokopäivätyö kahdeksanvuotiaalle ja nyttemmin iltatyö äidille. Mutta minkäs teet. Noh, teet yötyönä sitten loput.

Koska lapsiaan ei voi vaihtaa, on tuettava. On annettava aikaa, joustettava kiinnostavammista asioista, kuten pyykinpesu. Vaikka se ärsyttäisikin huolella. On yritettävä olla hyvä äiti.
On myös oltava onnellinen nykyisen siipan avusta (hänen lehmänhermot ovat omiaan esikoisen kokeisiin tenttimisessä) ja onnellinen siitä, että kun vaan pakottaa – kaikki varmasti helpottuu.

Tässä vaiheessa jännitän eniten esikoisen yläasteelle siirtymistä ja tuen saamista siellä, kun luokanopettajaa ei enää ole. Sekä kuopuksen kolmoselle siirtymistä, kun herkän pojan läheisin ystävä vaihtaa koulua. Ensi syksynä saatan kuolla stressiin, mutta vietetään nyt tämä kesä tässä välissä.

]]>

37

Toteutin viime vuonna Järvenpään kaupungin ikäihmisten palveluiden, perusopetuksen ja taidemuseon kanssa ison projektin, johon osallistui oppilaita ja ikäihmisiä. Sen lisäksi projektissa oli mukana jokaiselta saralta vastuuhenkilöitä. Projekti oli erittäin mielenkiintoinen ja aihe tärkeä. Meidän tarkoituksena oli kaventaa sukupolvien välistä kuilua, vahvistaa ikäihmisten minäkuvaa ja tuottaa oppilaille perusopetukseen kuuluvaa taidekasvatusta. Reilun vuoden aikana minusta kuoriutui kerhotäti, joka ohjasi oppilaita ja valaisi heitä valokuvauksen maailmalla. Pidin oppilaille peruskurssin valokuvauksesta, he kulkivat mukanani jokaiseen haastatteluun (kävimme ikäihmisten luona kahdesti) ja viettivät kanssani kuvauspäivän. Suunnittelimme kuvauksen aiheen, paikan ja toteutuksen yhdessä. Haastatteluissa oppilailla oli vetovastuu, mutta kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjasin keskustelua. Näyttely TAKAUMA on vielä tammikuun ajan Järvenpään taidemuseolla. Kuvat jäävät Järvenpään kaupungin taidekokoelmiin (mikä on aika hienoa!). Siellä on kahdeksan järvenpääläisen ikäihmisen tarina ja heidän kuvansa. Oppilaat kuvasivat making offia projektista ja niitä kuvia löytyy myös näyttelystä. Lopulliset kuvat ovat allekirjoittaneen käsialaa ja tarinat kuvien vieressä oppilaiden. Olen taidemuseolla 19.1 lauantaina kertomassa projektista laajemmin. Vedä Museokortti esiin ja tule moikkaamaan tai käy katsomassa näyttely muulloin. Tämä oli koskettava projekti ja mieleenpainuvin palaute tuli yhden ikäihmisen henkilökohtaiselta avustajalta: ”Sun pitäisi olla opettaja.” Täytyy myöntää – nautin roolistani ohjaajana kyllä! Vähintään yhtä paljon nautin ikäihmisten kohtaamisesta, ihmisten elämäntarinat ovat aina upeita. Kuvissa Tenho, Aino ja Pauli.  ]]> 4