Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

5

Huomasin pyöritteleväni sosiaalista mediaa koskevia kysymyksiä, vaikuttajien näkökulmasta usein mielessäni. Kun joku asia jää rullaamaan pääkoppaani, olen todennut, että paras ratkaisu on selvittää kysymyksiin vastaukset. Syntyi idea projektista ”Ihan somessa”, jonka artikkelit julkaisen suoraan täällä. Aion istua alas vaikuttajien kanssa ja pohtia, että mistä tässä kaikessa on kyse. Mukaan on lähtenyt ihanasti ihmisiä niin blogi- Instagram-, kuin tubemaailmastakin. Jokaisen kanssa tuumaillaan somea heille luontevasta kulmasta, mutta minua kiinnostaa etenkin se mitä jää ulkopuolelle ja miksi.  Pohditaan somen tulevaisuutta ja parannetaan siinä ohessa maailmaa. Somepersoonille on tänä päivänä melkoisesti valtaa vaikuttaa ihmisiin, mutta maailma on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ensimmäisessä osiossa juttelin Pupulandia-blogin Jenni Rotosen kanssa aitoudesta. Koska olen valokuvaaja ennen kaikkea, haluan kuvata jokaisesta myös ihanat kuvat. Pääsette kurkkimaan niiden kautta hieman kulissien taakse, kun menen kameran kanssa heidän koteihin ja tallennan hetket arkisuutta korostaen. En malta odottaa, että pääsen jakamaan teille tarinoita ja pohdintoja eri kanavien somestaroista. Ensimmäinen stoori tulossa pian!  ]]>

3

Viime perjantaina noustiin huipulle, tai ainakin hieman ylöspäin yrittäjyydessä. Puhuja toisensa jälkeen hyppäsi lavalle, tahti oli tiivis ja puhujilla niin paljon mielenkiintoista asiaa, että lähes poikkeuksetta tuntui, jotta esitykset menivät liian nopeasti. Katja Pasanen puhui tunnetiloista, siitä kuinka paljon meillä on vaikutusvaltaa tunteisiimme ja kuinka paljon ne vaikuttavat meidän tekemisiin. Hän lohkaisi ”fake it ´till you make it!” Kehoitti miettimään omia tavoitteita joka ikinen päivä ja esteiden tullessa kulkemaan vain toista reittiä. Urheiluvalmentajana hän kehoitti tekemään toistoja, pienissä erissä. Jos lähetät joka päivä yhden meilin, se on vuodessa aika monta meiliä. Roberto Bolomey puhui epäonnistumisesta. Meidän pitäisi iloita niistä hetkistä, jolloin menee päin peppua. Pitää kysyä itseltään mitä jos? Pitää yrittää edetä, ilman yrittämistä epäonnistut varmasti tavalla, josta ei voi edes iloita. Roberto kannusti ajattelemaan laatikon ulkopuolella, älä hylkää mitään ajatusta heti kättelyssä vaan kysy itseltäsi: mitä ajatuksen toteuttaminen vaatii? Juha Pihkakoski  kannusti ottamaan riskejä digimarkkinoinnissa. Meidän pitäisi olla rohkeita ja ravistella, mutta myös olla valmiita kantamaan vastuu ja ymmärtää jos tulee vastareaktioita. Tässä minulla on paljonkin kehitysaskeleita opittavana. Digimarkkinoinnissa olisi myös tärkeää ottaa mukaan yritykseen ne kanavat joista on hyötyä ja joita ehtii päivittää. Jos yrityksellä on kaikki mahdolliset tilit Pinterestiä myöten, mutta kukaan ei koskaan päivitä niitä, ne ovat kaikki täysin turhia. Ota siis mukaan vain ne mitä tarvitset. Digimarkkinointia ei myöskään lähdetä tekemään yhdeltä istumalta, se pitää suunnitella huolella ja pitkällä tähtäimellä. Ulla Vilkmanin kanssa sukellettin etätyöhön ja etenkin etäjohtamisen maailmaan. Robotit vie osan töistä, joten Ulla pointtasi, että tärkeimpiä taitoja tulevaisuudessa on muun muassa sosiaaliset taidot, kriittinen ajattelu, kyky soveltaa tietoa uusissa yhteyksissä sekä oppimiskyky ja halu. Etätyö on fiksua ja tulevaisuutta vahvasti. Etätyössä on kuitenkin omat haasteensa, luottamus työnantajan ja -tekijän välillä pitää olla vahva. Se on vastuuta ja vapautta samassa paketissa. Jaana Villanen on arvo-kouluttaja ja hän kutsui paneelin keskustelemaan kanssaan näistä paljon puhutuista arvoista. Nousi esille, että monet yritykset listaavat vähän eri sanoin samat arvot tiskiin, eikä työntekijät edes tiedä yrityksen arvopohjaa. Pitäisi kysyä MIKSI tehdään niin kuin tehdään ja rakentaa arvot siltä pohjalta. Arvoja pitää noudattaa, kaikkien siivoojaa myöten. Pitäisi miettiä MITEN meidän firma käyttäytyy. Pitäisi olla itsensä, siis työntekijöiden näköiset arvot. Arvojen pitäisi tulla esiin tekemisen kautta joka päivä. Petri Varis (entinen ammattijääkiekkoilija) puhui unelmista. Hän käski puhumaan itsellesi kauniisti ja uskomaan unelmiin, niistä kun saa voimia. Petri sanoi yhden lauseen, joka osui ja upposi – pelotkin käyvät usein toteen. Pessimistinä tietysti aloin huolestua todella. Kun odotan kaiken menevän huonosti, kun pelkään kaiken menevän huonosti, se ei tee hyvää yhtään millään asteella. Semmonen savotta. Yrittäjäseminaarista tuli inspiraatiota niin paljon, että pää löi tyhjää kun ajelin kotiin. Sen vuoksi olikin tärkeää, että kynä sauhusi ja muistikirja täyttyi. Kun noihin viisauksiin ja ohjeisiin palaa uudelleen ja uudelleen, tulee niitä toistoja ja niistä tulee lopulta tapa. Koulutukset ja tällaiset seminaarit ovat aina pieni potku ylöspäin, kohti huippua. Näitä seminaareja on ympäri Suomen ja ensi vuonna varmasti uudelleen Helsingin seudulla. Siihen asti yritän tuoda näitä ohjeita käytäntöön. Ainiin, arvatkaa mitä tuossa ensimmäisessä kuvassa tapahtuu! Me avattiin Nasdaq Helsingin pörssikauppa! Aika kreisi kokemus, sitä hurrauksen määrää. HUIPULLE YRITYSEMINAARI    ]]>

3

Kävin kurkkaamassa mitä Kotkan seudulle kuuluu!

Viime vuonna roadtrippailimme lasten ja mamman kanssa samoille seuduille, mutta hieman eri maisemiin. Tällä kertaa Visit Kotka & Hamina kutsui vaikuttajat luokseen ja olivat järjestäneet jos jonkinmoista ohjelmaa.

Meitä pidettiin hyvänä ja aloitimme päivän Merimuseo Vellamosta. Näyttelyistä Sex and the Sea kiinnosti ja olikin näyttelynä erittäin mielenkiintoinen! Opin muun muassa sen, että nuo kuvissa esiintyvät posliinikoirat olivat vinkkinä merimiesten vaimojen rakastajille. Kun koira katsoi ikkunalaudalla sisään päin, mies oli kotona. Kun koira katsoi ikkunasta ulos, mies oli merillä. Hienosta videoinstallaatiosta tuli hieman ahdistunut olo, se oli kovin seksistinen, toki tarkoituksella. Merimiehillä toden totta on (tai on ainakin ollut) nainen joka satamassa. Näyttely on kielletty muuten alle 15-vuotiailta. Sen verran pervoa menoa. Höhö.

Koska ennen reissua nössöys iski, valitsin omaksi ohjelmaksi joogan ja hevoskärryajelun. Jooga oli mullistava kokemus. Siitä lisää tuonnempana, luulen että Yin-jooga tulee elämääni pysyvästi. Hevoskärryajelu oli sunnuntaina leppoisa kokemus, mutta kieltämättä vähän harmitti, että en ollut ilmoittautunut kalliolaskeutumiseen. Usein ajattelen, että en uskalla, mutta todellisuudessa olen aika huimapää, muistan sen vain liian myöhään.

Joogasimme Kymijoen rannalla ja meidän ryhmän lisäksi yksi porukka lähti koskilaskuun ja toiset koskiuinnille, jotka järjesti Erämys-Keisarinkosket Oy. Joesta jengi nousi raikkaina ja railakkaina, me joogaajat olimme valaistuneita ja hieman pihalla kaikesta. Tilanteen tasasi nokipannukahvit.

Illaksi saavuimme Harjun Oppimiskeskukseen. Harju on mieletön miljöö, jossa olisi onni opiskella. Valtavilla tiluksilla on heppoja, lampaita ja kymmenittäin omenapuita. Koulurakennuksia on rakennettu esimerkiksi vuonna 1905. Kiersimme hevosella valtaisaa aluetta ympäri ja mietin millaista olisi olla maanviljelijä. Tulin melko pian siihen tulokseen, että olisin aivan liian laiska niihin hommiin. Harju tarjosi meille illallisen päärakennuksessaan. Vasta remontoitu tila toimii muun muassa juhlatilana ja jos mielii upeaa miljöötä Virolahdelta, Harju is the place to be.

Illalla meitä vauhditti kreisi basuuna-bändi, jotka veti muun muassa Despaciton. Peruskamaa. Rantasaunalla nautittiin paikallisen Takatalo & Tompuri Breweryn Kaski oluita ja aion juoda niitä vastedeskin, ihan sen vuoksi, että pääsen käyttämään mahdollisimman usein heidän hashtagiaan #ainaonpantu

Kotkan seudulla on melko mukavasti kaikenlaista ohjelmaa retkeilijöille, perheille ja ryhmille. Sinne vaan, vaikka opiskelemaan heppajuttuja!

4

Syksy on uuden alku. Syksyllä on energiaa puskea ja on intoa kehittyä. Kalenterini on täyttynyt erilaisista kursseista, palavereista ja kohtaamisista, joista saan uusia ajatuksia ja virtaa. Huipulle -yritysseminaari on yksi kalenterini odotetuimmista merkinnöistä. Olen käsitellyt paljon omaa hyvinvointia viime vuosina pääni sisällä ja muille puhumalla. Näin yksityisyrittäjänä minun hyvinvointini on yhtäkuin yritykseni hyvinvointi. Huipulle -seminaarin teemana onkin minun ja yritykseni hyvinvointi. Joten let´s go!

Muovaan yritystäni koko ajan ja etsin tapoja voida paremmin ja täten tehdä työtäni paremmin. Vaikka vihaan sanaa ”voimaannuttava”, sitä kuitenkin kurssit ja seminaarit usein ovat. On oma taitonsa jalostaa tarinoita ja asiantuntijuutta, mutta jos otat avoimen mielen ja osaat poimia itsellesi sopivat vinkit, näistä tilaisuuksista voi irrota todella paljon.

Huipulle ei kavuta yksin, mutta useat työskentelevät juurikin yksin. Etenkin tästä syystä on tärkeää verkostoitua ja tavata ihmisiä. Ei ole mitään väliä onko ala sama tai kohtaavatko rekkakuski ja valokuvaaja. Kaikki vertaistuki, ideat ja ajatukset kirkastavat ja parhaillaan keventävät omaa mieltä. Huipulle-seminaari on nimenomaan keskisuurille firmoille ja pienyrittäjille, heille joilla ei ole konsultteja arjessa apunaan.

Tämä seminaari on siitä erikoinen, että se ei ole kertaluontoinen, vaan useat paikkakunnat vastaanottavat heidät ja täten kaikilla on mahdollisuus päästä huipulle, ihan kotikonnuilla. Puhujat, workshopit ja paneelit vaihtelevat paikkakunnittain. Kiertue jatkuu ensi vuonna ja tulevia paikkoja on muun muassa Tampere, Jyväskylä, Pori..

Itse olen osallistumassa 14.9 Helsingin seminaariin, jossa kiikarissani on Kompuroinnista korkeuksiin jossa unohdetaan pelot ja Juha Pihkakosken stoorit digimarkkinoinnista. Workshopissa käsitellään ”sata kättelyä”, eli osaatko kääntää kohtaamiset kaupaksi. Siinä, jos jossain, on minulla (the ikuinen vähättelijä) tekemistä. Näiden lisäksi on interaktiivista paneelia ja useita puhujia. Lisäinfoa löytyy TÄÄLTÄ

 

 

Seminaari lupaa konkreettisia, helposti käyttöön otettavia työkaluja, ajatusmalleja ja vinkkejä, jotka voi ottaa käyttöön heti seuraavana päivänä. Huipulle -tapahtuma lupaa rentoa fiilistä ja se oli minun sisäänheitto lauseeni. En kestä pönötystä. Myös lippujen hinta on erittäin kohtuullinen. Usein päivän kursseista revitään usein satoja euroja ja seminaari on niin kattava, että on varmasti sijoituksen arvoinen.

Jos innostut tulemaan Helsingin seminaariin Radisson Blu Seasideen (klo 8-14), heitä viestillä somessa, niin kohdataan ja tuumaillaan yhdessä miten tehdään omasta mielestä, yrityksestä ja maailmasta parempia. 

Alekoodilla YOUNGE18 sinä ja tiimisi saatte liput nuorten yrittäjien etuhinnalla 60e (+alv) sunnuntaihin 2.9 asti. Tule!

 

 

4

Rakas blogi ja etenkin te lukijat. Inspiraationi tuottaa tekstejä teille oli ylimmillään heinäkuussa. Kävitte mielettömän mahtavasti täällä lukemassa höpötyksiäni ja jopa pientä kommentointia oli ilmoilla, wou! Sitten katosin toviksi. Kun palasimme kotiin lomamatkalta, könysimme festivaaleille ja sen jälkeen olen yrittänyt ottaa arkea vastaan.

Kovin monta muuttujaa on matkallamme ollut ja tekemistä aamusta iltaan. Viikonloput ovat täynnä reissuja ja iltojen vapaat tunnit täynnä kotiaskareita. On läksyjä, uusia opettajia ja pää täynnä ajatuksia. Suurta ärsytystä ja stressiä luo myös se, että kotimme ei ole löytänyt uutta omistajaansa.

Tänne kuvaaminen ja tekstien tuottaminen on sitä mitä teen myös työkseni. Kun kalenteri täyttyi ja hypin paikasta toiseen, joskus jopa kamera kädessä, söi se varsin letkeästi intoa tehdä samaa tänne. Koin jopa pientä lamaantumista arkeen paluusta. Oikeastaan viikon ajan olin varma, että kuolen väsymykseen, paniikkiin ja stressiin.

En kuitenkaan kuollut ja kroppani alkaa pikku hiljaa tottumaan tähän sykkeeseen, kuten aamulla heräämiseen ennen yhdeksää. Olen iloinen, että koulut ovat alkaneet ja vireillä on töiden saralla mielettömän ihania juttuja. Jos niistä jonain päivänä vielä saisi rahaa, olisimme pitkällä. Odottelen malttamattomana kuinka työ-syksy starttaa rahatöiden osalta (vielä on pelottavan hiljaista) ja yritän tehdä ohella listoilla roikkuvia työhön liittyviä juttuja, jotka ajattelin tehdä kesällä, mutta ajauduin lomailemaan (hyvä niin).

Haluan kertoa teille Rhodoksen matkasta, hiuksistani (!!), makuuhuoneen tulevasta muutoksesta, ihanista kotimaisista design jutuista, ajatuksistani ja myös kasvattaa blogin sisältöä uudella aluevaltauksella. Olen kaavaillut pientä juttusarjaa mielenkiintoisista tyypeistä syksylle ja en malta odottaa, että pääsen kertomaan siitä enemmän. Ajatuksena on myös uudistaa jälleen blogipohjaa..

Onko teidän loppukesä ja arki ollut sujuvaa kuin tanssi vai pelkoja ja stressiä täynnä? Minä yritän selvitä päivä kerrallaan, oli sitten kyseessä kiire tai lepo. Lepokin kuulkaa stressaa minua. Olkapäälläni nököttää tyyppi nimeltään Huono Omatunto ja se yrittää patistaa minut hommiin, vaikka järkeni sanoo, että on ihan ok levätä.

 

12

En virallisesti ole tänäkään vuonna pitänyt lomaa. Yhdeksäs vuosi, kun painan hommia läpi vuoden, ilman kunnon lomaa. Varmasti melko normaalia yrittäjille ja pätkätyöläisille, mutta joka tapauksessa: terveydelle se ei hyvää tee.

Työni on toisinaan kiireistä, painan 16h päiviä, jolloin olen kuvauksissa päivällä ja illat käsittelen kuvia, laittelen sähköposteja, teen kirjanpitoa, markkinoin, hoidan yrittäjän velvollisuuksia. Toisinaan viikot ovat kevyempiä ja voin pitää maanantaina vapaata, ehkä keskiviikkonakin ja perjantainakin on vain 30min kuvaus. Kun haluan matkalle, varaan ajan kalenteristani ja myyn eioota, mikäli kyselyjä juuri sille aikavälille tulee.

En kuitenkaan ole koskaan varannut kesälomaa kalenteristani. Viikko sieltä ja viikko täältä toimii varmasti useimmille (ja minullekin monta vuotta), mutta kun tänä kesänä kalenteri on ollut heinäkuussa suht hiljainen ja olimme kuusi päivää mökillä jouten, huomasin kuinka kipeästi olen oikean loman tarpeessa.

Normaali kesäloma on neljä viikkoa, jolloin ollaan ehkä viikko tai pari ulkomailla, uutta tutkien. Mutta vähintään pari viikkoa useilla menee ihan vain jouten ollen, joillain menee niin koko loma (ah, täydellistä!). Nukutaan pitkään tai ainakin hyvin, työhuolet ei paina mieltä ja yhtäkkiä onkin jo ilta ja lomakirjoista puolet luettu. Kun olet reissussa, olet usein uuden äärellä ja esimerkiksi meidän kesäkuun Berliinin reissu ei nollannut mieltä täydellisesti. Vain tutussa, turvallisesta paikassa paikallaan olo on täydellistä nollausta. Kun saat mielen tyhjäksi, et joudu huolehtimaan kuin ruokailusta ja et ole koko ajan uusien ärsykkeiden äärellä. Mökkireissullamme kävin poikien kanssa yhtenä päivänä Porvoossa ja olin kerrassaan uupunut kun palasimme neljän tunnin reissulta takaisin mökille.

Toki kesät ovat olleet aiemminkin hiljaisia, mutta olen ollut kotona, odottanut puheluita ja sehän on vain ahdistavaa, kaukana rentouttavasta lomasta. Toki tänäkin vuonna toukokuussa listasin ylös mitä kaikkea voin tehdä kesällä, jos kuukaudet ovat hiljaisia. Niitä töitä, joille muuten ei ole aikaa. Ja toki olen tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole nyt niitä tehnyt. Olen myös stressannut, työhuolet pyörivät yrittäjällä mielessä lähes aina. Olen ollut ajoittain ahdistunut tulevasta ja miettinyt mitä hiljainen kesä tekee syksylle. Se karisee kuitenkin hitusen mielestä, kun tajuan miten hyvää breikki on tehnyt. Olen heinäkuussa tehnyt töitä siellä täällä, muutama kuvaus, pari palaveria.. Eli täysin en ole päässyt irtautumaan töistä ja huomaan kuinka kroppani yrittää vaatia joutenoloa koko ajan. Pää lyö tyhjää ja kädet eivät tottele, kun yritän käsitellä kuvia. Tuijotan sähköposteja, enkä saa vastattua yhteenkään. Olen OFF-modessa.

Kuuden mökkipäivän aikana en katsonut kuin yhtenä iltana puolisen tuntia telkkaria. Olimme vain. Luin kirjoja. Kirjoitin blogia, grillasimme joka päivä, uimme meressä, paistoimme lettuja, peseydyimme vatien ja kauhojen kera. Lojuimme. Nuo kuusi päivää ovat olleet eniten lomaa minulle vuosikymmeneen.

Onneksi ”lomaa” on vielä hetki jäljellä ja pääsen viikoksi olemaan jouten ulkomaille. Siellä on uusia tilanteita ja ärsykkeitä, mutta yritän hengitellä ja lukea kirjoja uima-altaan reunalla, nukkua ja syödä hyvin. Jokainen tarvitsee lomaa ja taukoa työstä. Ehkä ensi vuonna uskallan päättää jo toukokuussa, että heinäkuun olen lomalla. Vaikka se stressaa, se tuo ehkä kuitenkin potkua syksyyn enemmän kuin uskonkaan.

7

Olen jännittäjä. Napsin beetasalpaajia kuin popcornia ennen tilaisuutta, jossa minulta odotetaan selkeitä ja asiasisällöllisesti rikkaita lauseita. Mietin tarkasti uskallanko osallistua tilaisuuteen, jossa huomio keskittyy minuun. Onneksi yleensä menen kohti pelkoa, tilaisuudet kuitenkin kasvattavat ja kuten kaikki tietävät: lieventävät esiintymispelkoa. Ennen esiintymistä suunnittelen sanottavani hyvin etukäteen, mutta fyysistä jännitystä ei kuitenkaan voi välttää.

 

Kädet hikoavat, syke nousee ja poskille nousee puna, jota ei edes parhain Joe Blasco peitä.

 

Hyvä meikkivoide (levitettävä myös rintaan jos on avonainen paita, koska punaiset läiskät valloittavat myös kaulan) tuo varmuutta ja helpottaa tilannetta. Se poistaa punoituksen ja lääkkeet lieventävät muita fyysisiä oireita. Sanon ”lääkkeet”, koska mielialalääke on vähentänyt huomattavasti sosiaalisten tilanteiden ahdistusta. Niin paljon, että usein en nappaa beetasalpaajaa. Hurraa lääkkeet, jotka muuntavat aivotoimintaamme!

 

 

Olen puhelias, avoin ja toisinaan suorasanainenkin. Paniikki iskee, kun minun pitää seisoa sanojeni takana, tuntemattomien edessä. Ystävien kanssa, pienellä porukalla voin vaikuttaa jopa uskaliaalta ja reteeltä. Instagram storiesiin jauhan elämästäni tämän tästä.

Viime vuosina olen analysoinut ja tarkastellut paljon minäkuvaani, löytänyt aivojen sopukoista vahvan pessimismin ja valtaisan itsekriittisyyden. Vaikka en haluaisi, ensimmäinen reaktio on hävettävän usein mitä joku muu minusta ajattelee? Vahvana muijana lopulta olen aina sitä mieltä, että aivan sama mikä joku muu minusta ajattelee. Ensimmäinen reaktio on kuitenkin aina voimakas ja aiheuttaa muun muassa jännittämistä. Pientä paniikkia.

Koska olen mennyt pelkoa kohti, olen varmempi. Uskon hitusen itseeni ja luotan, että tiedän mistä puhun. Muutama kuukausi sitten Valtarin Hanne oli tulossa studiolleni nauhoittamaan Unelmaduunarit podcastia. Aioimme keskustella pro bono töistäni, eli töistä jotka teen sydämellä, enkä saa niistä palkkaa.

 

En valmistautunut mitenkään, koska kyllähän minä tiedän mitä minä olen tehnyt, miksi ja minkä vuoksi teen niitä jatkossakin. En ottanut beetasalpaajaa, Hannehan on kaverini. Vastaanotin hänet teekuppi kädessä, pöhöttyneenä kuluneesta päivästä.

 

Hanne asetti mikrofonin eteeni ja esitti ensimmäisen kysymyksen. Loppua kohti puna nousi poskilleni, jännitys purkautui ja yhtä aikaa panikoin.

Keskityin haastattelun aikana useaan asiaan, yrittäen kontrolloida kaikkea, etenkin ajatuksia jotka harhailivat. Kun podcast kajahti eetteriin pari päivää sitten, minulla ei ollut mitään muistikuvia jorinoistani. Tuumasin, että en kuuntele sitä. En pysty. Mitä jos olen höpöttänyt joutavia? Mitä jos olen sanonut jotain totaalisen typerää? Mitä jos änkytän? Mitä jos en ole yhtään hauska? Mitä jos kuulostan tärkeilevältä idiootilta? Entä jos ääneni on järkyttävä? Mitä ihmiset ajattelevatkaan minusta?!

 

Eilen illalla tajusin, että haluan vastauksia ja kuuntelin podcastin.

 

Kuulostin hyvältä. Kuulostin siltä, että tiesin mistä puhuin. Näemmä olin löytänyt vastaukset kysymyksiin, jotka tulivat puskista. Ensimmäisten lauseiden aikana pitelin käsiäni kasvoillani ja toistelin ”en voi kuunnella tätä, en voi kuunnella tätä.” Mutta pian hymyilytti. Sitten itketti.

Puhuimme Tyhjä Syli -kirjastani, josta yllä olevat kuvat ovat. Kirjani käsittelee kohtukuolemaa ja jälleen kerran aihe tuli iholle. Jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miksi nämä pro bono projektit ovat tärkeitä. Jälleen kerran tuli muistutus siitä, että minun pitää kertoa näistä projekteista, vaikka minua jännittäisi ja paniikki yrittäisi ottaa valtaa.

 

Minun pitää tehdä se muiden vuoksi. Minun pitää uskaltaa, jotta muut saavat äänensä kuuluviin. 

 

Pääset kuuntelemaan podcastin tästä alta tai osoitteesta https://aca.st/855748
Suosittelen lämmöllä kuuntelemaan aiemmatkin jaksot, sieltä löytyy niin paljon mielenkiintoista materiaalia työstä, unelmista ja tulevaisuudesta. Hae podcast-apista Unelmaduunarit!

 

7

Eilen yhdistin erään tositv-sarjan hetken omaan elämääni. Se herätti ja selvitti solmuja.

Olen ollut toisinaan herkillä, tiuskinut ja hermostunut pienestä. Riitoja on syntynyt turhista asioista ja muutama ilta on vietetty hiljaisuudessa. Olemme pohtineet ärsyyntymistä ja riitojen aiheita. Tuumailleet yhteensopivuutta ja suhteen arkea. Eilen tajusin, että olemme etsineet vikoja vääristä paikoista.

Muutama viikko sitten tv oli auki ja seurasin ruotsalaisen pariskunnan rakennusprojektia sivusilmällä. Arkkitehti-pariskunnan nainen oli ollut tontilla 24/7, osallistunut itse rakentamiseen ja ollut työnjohtajana. Kun kuvausryhmä tuli uudelleen käymään, nainen oli ollut kuukauden sairauslomalla. Hän oli palanut loppuun.

Oireet kohtasivat ja eilen tajusin lähtökohdankin täsmäävän.

Olen tehnyt nyt reilut kaksi viikkoa töitä aamusta iltaan. Saavun sitten kotiin kahdelta tai kuudelta, istun koneella kahdeksaan asti, vähintään. Kirjoitan puhelimen things to do listoille keskellä yötä tekemättömiä tehtäviä ja pyöritän seuraavan päivän palapeliä mielessäni.

Mikäli seuraavaa vapaapäivää, ilman minkäänlaista ajatusta töistä, pitää odottaa monta viikkoa, töitä saattaa olla liikaa yhdelle naiselle kannettavaksi. Olen väsynyt, mutta ongelmana onkin ollut se, että myös nautin valtaisasti kiireestä. Kiireinen kevät vähentää välittömästi yrittäjän painetta hiljaisesta kesästä. Pitää painaa kun rauta on kuuma, ja niin edelleen! Olen siis tehnyt työtä ilolla, mutta vaakakupissa painaa muutakin. En ehdi levätä. En ehdi nollata ja sumuinen mieli ahdistuu, hermostuu helposti. Kun pienikin asia tuntuu kaatavan koko huolella suunnitellun palapelin, toisten huomautukset ja teinin mielenosoitukset tuntuvat henkilökohtaiselta vittuilulta.

Olen kirjoittanut täällä aiemminkin siitä, kuinka vaikeaa minun  on erottaa työaikoja vapaa-ajasta. Jopa tämä blogin kirjoittaminen on tietyllä tapaa työtäni. Olenko siis nyt töissä? Ainakin puolittain. Lepäämistä tämä ei ainakaan ole, vaikka osa blogin kirjoituksesta meneekin harrastamisen piikkiin. Kun yksityisyrittäjä nauttii työstään, soppa on valmis. Olen tehnyt nyt paljon ylimääräistä pakollisten taskien sijaan ja olen onnellinen, kun virtaa on riittänyt. Nyt siitä kuitenkin kärsii läheiseni.

Kodin, parisuhteen ja lapsien hoitaminen eivät katoa mihinkään, vaikka töitä tekisi 12 tuntia päivässä. Ne ovat olemassa ja tunti illassa ei riitä. Sitten siitä alkaa seuraavaksi kerätä paineita. Luovuus tukehtuu, kun nakuttaa päivät koneella, istuu autossa kuvauskeikalta toiselle ja etsii vanhoja kuvia kovalevyiltä. Pinna kiristyy, kun pyykkikorit tursuaa ja kaupasta tarttuu taas mukaan eines päivälliseksi.

Lopulta toisen ei tarvitse kuin ehdottaa kävelylenkkiä ja vedät siitä sekunnissa johtopäätöksen, että avopuolisosi viittaa sinun olevan ylipainoinen laiska vätys. 

Jotta hommassa säilyy intohimo, minulla pitää olla aikaa jolloin ajatukseni virtaavat vapaasti. Aikaa, jolloin en ainakaan tietoisesti ajattele töitä. Nyt sitä on ollut olemattoman vähän. Olen yrittäjä juurikin siitä syystä, että joskus viikossa voi olla kaksi ylimääräistä vapaapäivää. Nyt niitä ei ole ollut pitkään aikaan. Se on hyvä, mutta huomaan mielenterveyteni myös kärsivän siitä. Sen vuoksi olenkin mentorini kanssa tuumaillut, että aikatauluni pitää laittaa uuteen uskoon. Minun pitää karsia vääränlaiset työt, ulkoistaa asioita (tarjous siivousyritykselle vetämässä) ja keskittää energiaa oikeanlaisiin asioihin.

Tähtäimessä on rento-Kaisu, joka ei tiuski rakkailleen. Kaisu, joka ei pilaa parisuhdettaan tai suhdetta lapsiinsa työllään. Kaisu, joka hallitsee kotia, delegoi tehtäviä ja ottaa leppoisan asennon sohvalla, kun joku toinen viikkaa välillä vaatteet pyykkinarulta. Sekin on ollut ongelma. Jos joku auttaa minua, en pysty vain olemaan. Minun pitää käyttää se aika hyödyksi.

Eilen se vihdoin tuli. Pitkään odotettu vapaapäivä. Käytin työasioiden miettimiseen päivän aikana ehkä 15 minuuttia. Loistava ja yllättävän hyvä saavutus! Lepäämään en toki päässyt, mutta maustelaatikon ja kuivakaapin siivoaminen, pataleivän leipominen, siskonmakkarakeiton valmistus, viidentoista viherkasvin multien vaihtaminen ja tulevan kodin suunnittelu lehtipinon kanssa, rentoutti omalla tavallaan. Myös tämän sunnuntain piti olla vapaapäivä, huomasin kuitenkin keskiviikkona vastaavani myöntävästi, kun tuli keikkapyyntö Järvenpäähän. Kiiruhdan siis seuraavaksi tuohon 5 km päähän kameran kanssa. Pitää painaa, kun rauta on.. Noh, kyllä te tiedätte jo miten tämä menee!

 

12