Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Äskettäin aloitimme sarjan jossa Kai ja Kaisu kokkaa. Nimeksi muodostui Köökki ja itsekkäistä syistä sarjan toisessa osassa kokkaillaan kirjasta jossa itse olen toisena tekijänä.

Huomasin myös viimeeksi erittäin vaivalloiseksi kopioida reseptejä kirjasta, joten tästä eteenpäin saatte tyytyä kuvaan reseptistä, jos se vain on mahdollista. Jos aikaa voi säästää, sen teen. Jatkossa yritän ottaa kuvan suoraan..

Kyseessä on Suomi 100 -juhlateos, Juuli Hakkaraisen ja allekirjoittaneen Modernia Maakuntaruokaa. Liki kolmesataa sivuinen opus pitää sisällään Juulin huikeita reseptejä ja niitä on kirjassa yli yhdeksänkymmentä. Me tartuimme kuvauksissa maistamiini kantarellilettuihin, koska kaappiini oli ilmestynyt ex-anopin tuomana litroittain kantarelleja.

Ensinnäkin: alkuperäinen ohje on nimenomaan muurikkaletuille, mutta me paistoimme nämä ihan kotikeittiössä pannulla. Lettutaikina on huippu! Korvasimme ohrajauhot speltillä, koska niitä oli kaapissa. Maku pysynee about samassa, koostumus ainakin. Täytteeseen tulee aika tuhdisti timjamia ja minä pidin siitä. Kai tuumaili, että vähempikin riittäisi, peitti kuulemma liikaa kantarellin makua. Itse pidin tätä juuri modernina asiana. Koska me nautimme rasvasta, teimme vielä erikseen soosin letuille creme fraichesta. Lisäsimme joukkoon perinteisesti sitruunaa, suolaa ja pippuria.

Modernia maakuntaruokaa on ylistys suomalaiselle ruoalle ja se mukailee satokauden kiertoa. Kirjaan on tallennettu suomalaisuuden ydintä ja sieltä löytyy ruokakuvien lisäksi tallentamiani otoksia Suomesta ja suomalaisista. Teos joka ehdottomasti pitää saada ja säästää jälkipolville. Teos josta ehdottomasti pitää kokkailla, jotta emme unohda mistä olemme tulleet, emmekä sitä millaisia meistä on tullut. Onhan kyseessä modernia maakuntaruokaa.

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

2

Viime aikoina olen läpikäynyt paljonkin sitä kuka olen ja mitä teen. Ulkopuolisille ajatus ammatistani on varmasti kovin selkeä; otan valokuvia. Itselle tämä ala näyttäytyy kuitenkin hieman monisyisempänä.

Tänään on Yrittäjän päivä ja huomaan, että se on vuosi vuodelta enemmän esillä. Olen itse ollut yrittäjä yli seitsemän vuotta ja olen mieleni kanssa suht kaukana siitä, millaista olisi olla palkkatyössä. Useita päiviä vaihtaisin pois, mutta kun miettii kokonaiskuvaa, yrittäminen on minua.

Olen viime aikoina tuumaillut miten valokuvaajan työtä voi tehdä ja pikkuhiljaa tajunnut, että vaikka koen visualistina kykeneväni kuvaamaan asiaa kuin asiaa, saaden kuvista hyviä, on valokuvaaja jossain määrin taiteilija. Taiteilija jolla on oma visio, oma kädenjälki. Näin ainakin asian kuuluisi olla. Mikään ei lämmitä sydäntäni enemmän kuin kommentit, joissa ihminen kertoo katsoneensa kuvaa ja arvanneensa sen olevan minun ottama.

Millaista kuvaa minä sitten teen?

Olen jo vuosikausia suunnitellut laajentavani aikakauslehtimaailmasta yrityspuolelle ja puntaroinut ketä lähestyisin ja millä tavoin. Oivalsin kuitenkin vasta viime viikolla, että minun pitää myydä tyyliäni, ajatusmaailmaani, arvojani. Yrittäjän arjessa kun on paljon työtä joka ei ole ominta alaa (kirjanpito, markkinointi, verotus..), tulin tulokseen että sen luovan työn täytyy lähteä minusta. Minun on turha puskea tekemään asioita joiden toteutus ahdistaa jo etukäteen. Suunta siis selkeni.

Olen tehnyt lehtityötä vuosikausia, mutta en koskaan ole kuvannut uutisia. Olen pysynyt kaukana muun muassa kriisialueilta ja politiikasta. En koe olevani vahvimmillani paparazzimaisessa työskentelyssä paineen alla, vaan silloin kun saan asiakkaan kanssa suunnitella, kehittää ja oivaltaa.  Olen asiakaspalvelija edelliseltä ammatiltani ja sovellan sitä tässäkin työssä. Nautin tiimissä työskentelystä ja siitä, että tiedän mitä teen.

Nautin kuitenkin valtavasti esimerkiksi reportaasien tekemistä. Silloin aihe ja miljöö ovat valmiina, mutta lisämaustetta tuo heittäytyminen tilanteeseen josta ei tiedä juuri mitään. Se on painetta josta minä pidän. Luovuus asuu minussa, enkä enää valokuvaajana ahdistu siitä, että en tiedä minne olen menossa. Totean aina kuvattaville, että kuvauspaikka kyllä löytyy. Näen kohteita siellä minne muut eivät edes tajua katsoa. Näen maailman usein kameran ruudun kautta, arjessakin.

Mitä minä sitten haluan tehdä?

Haluan työskennellä edelleen erilaisille lehdille, koska ne tarjoavat pohjan jossa olen luonteva ja hyvä. Siellä ovat juureni ja nautin siitä järisyttävän paljon. Kuvasin sitten julkkista, repparia, tavista kotonaan, tavisten kotia tai matkajuttua!

Aikakauslehdissä teemat ovat yleensä positiivisia, kuvista halutaan kauniita ja vaikka aihe olisi rankka sitä yleensä katsotaan toivon ja selviytymisen kautta. Se sopii minulle, kun henkilökohtaisissa projekteissani käsittelen paljon ahdistusta, surua ja parhaillaan kroonisia kipuja.

Sitten haluan työskennellä yrityksille. Haluan työskennellä yrityksille jotka kokevat tyylini omakseen. Asiakkaille jotka arvostavat aitoja tunteita, fiiliksiä, raikkautta, kauneutta, yksinkertaisuutta.

Haluan suunnitella yhdessä ja toteuttaa yksin tai yhdessä. Haluan, että asiakkaat löytävät tavan käyttää kuviani useassa muodossa. Työvälineitä tai toimintatapoja työtilan seinälle taidekuvina. Kenties tehtaan toimintaa vuosijulkaisuun. Henkilöstökuvia pehmeässä miljöössä. Paketti tuotekuvia sisällöntuotantoon. Kenties fiiliskuvia tuotteista, ihmisistä ja yrityksestä Instagramiin.

Näen yrityksissä paljon potentiaalia ja kasvavan still-kuvan tarpeen. Etenkin pienet ja keskikokoiset firmat kaipaavat apuani ja sitä pitäisi nyt lähteä tarjoamaan. Haluan tuoda esille sitä, että pienellä vaivalla saa loistokuvia aikaan, kun työskentelee luovan visualistin kanssa.

 

Haluan jatkaa kukkakaupan pitäjän kaatamista kukkapenkkiin, ohjeistaa nuoren hevosen selkään, kuvata ruokastailistien kanssa upeita annoksia, ohjata mallia tuulen tuiverruksessa, hämmästyä ihanista kodeista joihin kamerani kanssa saavun. Haluan tavata uusia ihmisiä, oppia itsestäni ja uusia asioita. Haluan jatkaa kirjojen tekemistä ja itkeä omien raskaiden kuvaprojektieni parissa. Viime lauantaina tein kokopäivän hääkuvauksen ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen ja sekin palkitsi!

Välillä minusta tuntuu, että ei ole asiaa jota en haluaisi tehdä, tai johon en kykenisi! Ja näinhän se melkeinpä onkin! Kunhan visiot kohtaa, saan toteuttaa tyyliäni, mikä vain onnistuu.

Työni on jatkuvaa markkinointi ja muistuttamista, että täällä ollaan! Se tuntuu välillä puuduttavalta, mutta sitä on tehtävä koska kilpailu alallani on kovaa. Olen silti auvoisessa asemassa kun olen pystynyt työllistämään itseni tällä saralla jo melko pitkään. Olen ihminen jonka kanssa toimittajat ja asiakkaat viihtyvät. Sen lasken yhdeksi tärkeimmäksi jutuksi. Tänä Yrittäjän päivänä toivon itselleni ihania keikkoja tulevaisuuteen. Toivon vilkasta syksyä ja haluan rohkaista teitä ottamaan yhteyttä! Etenkin te pienyrittäjät. Tuetaan toisiamme ja tehdään yhdessä jotain upeeta!

Nettiportfolioni löytyy kokonaisuudessa osoitteesta http://kaisujouppi.com
Instassa voi seurata @kaisujouppi nikin lisäksi @kaisujouppiphotography tiliä!

21

Muumit, munkit ja monet vuoristoradat.
Kesä- ja sadepäivä Tampereella vierähtivät iloisesti ja onnellisesti. Lähtöä edeltävänä päivänä olin esitellyt tärkeäksi muodostuneen miehen lapsilleni ja lähdimme nelisteen kunnon perhelarpille, Tampereelle.

Suunnitelmat muuttuivat sään vuoksi vielä päivää ennen, mutta täten saatiin aurinkoa koko Särkkis-päiväksi. Seitsemän tuntia huvipuistossa, akvaariossa, Näsinneulassa ja kotieläinpuistossa eivät riittäneet mihinkään, mutta koimme kaikkea vähän ja kieputtavia laitteita eniten.

Aapo oli haaveillut kahvikupeista jo viikkoja ja Leevi pakotti minut hulluun lintujen korkeudella kieputtavaan HYPE-vuoristorataan. Tein havainnon, että lähes kaikissa Särkänniemen vuoristoradoissa kieputaan pääalaspäin! Särkkiksessä pääsee siis todella testaamaan tasapainoaistinsa toimivuutta, mikäli niin haluaa. Hehkuin Hypen jälkeen tovin, koska Leevi oli selkeästi ylpeä, kun vanha äitee uskaltautui mukaan täysin kreisiin laitteeseen. Aapoa taas jännitti kaikki hurjat laitteet ja hän juoksikin onnellisena possujunasta leppäkerttuihin ja siitä taas kahvikuppeihin.

Viimeisestä Särkkis käynnistäni oli vierähtänyt vuosia ja alue tuntui jännitävän sokkeloiselta. Näin aikuisena osasin arvostaa niemeen rakennetun huvipuiston maisemia enemmän kuin nuorena. Aapo tosin pääsi arvostuksen makuun jo nyt, kuusivuotiaana. Hän huudahti Näsinneulan huipulla hissistä ulos tullessaan ”Herranen aika miten ihanat näkymät!”

Kiiruhdimme pöytävarauksen perässä keskustaan Ravinteli Huberiin, the liharavintolaan. Tämän päivän vähälihaisessa ruokavaliossani oli melkein kreisiä pistellä pihviä poskeen, mutta Huberissa käytettävä suomalainen rotukarja todella maistui laadulta. Saimme eteemme pihvilautasen jossa oli kolmea eri lihalajiketta, sekä monta kuppia erilaisia lisukkeita inkivääri-kurkuista kolmesti paistettuihin ranskiksiin. Leevikin veteli entrecoteeta silmät kiiluen. Nyt täytyy myös kyllä mainita, että sain pitkästä aikaa mielettömän hyvää palvelua. Fiilistellessämme sitä tuumailin kuinka paljon asiakaspalvelulla onkaan vaikutusta. Usein petyn palveluun ja Huber laittoin nyt kyllä rajan korkealle. Ravintelissa tiedettiin kaikki lihasta ja menun kanssa sai tietämätön apua. Hyvällä palvelulla ja ystävällisyydellä saa onnellisia asiakkaita.

Hyvää palvelua saimme myös Sokos Hotel Villassa ja vaikka aamupala viereissä hotelli Tornissa (jonka Moro Skybar on muuten kokemisen arvoinen näköalapaikka ja skumppapullo irtosi parilla kympillä!) oli täynnä ihmisiä, aamupala oli todella monipuolinen ja suomalaiseen makuun ihana: oli kunnon leipää. Hitto miten leipä voikin ulkomailla usein olla niin mautonta. Villassa nukutti ihanasti ja käytävillä pystyi kuvittelemaan kuinka vanhan viljamakasiinin työntekijät ovat siellä vaeltaneet.

Villan kautta pääsi myös viereiseen kauppakeskukseen jossa Leevi pääsi Irti Maasta kiipeilyseinille hyppimään. Ehdoton ykkösvinkki nuorisolle (ja kuulemma viisivuotiaista eläkeläisiin voipi osallistua) sadepäivän varalle! 15 min opastus ja tunnin kiipeily alle 16-vuotiaat 13 euroa! Leevi oli aivan irti ja hikinen!

Sadepäivä alkoi kissakahvila Purnauskiksessa. Sain sieltä niin monta oivaa kuvaa, että palaan kahvilaan myöhemmin omalla postauksella. Kahvilaan on viiden euron sisäänpääsy, mutta kokemus oli etenkin lapsille ainutlaatuinen. Tästä tulee meidän Tampere-visiittien vakkarikohde.

Ajelimme kahvilasta kahvilaan, koska makean hammasta selkeästi kolotti. Kapusimme ensin Pyynikin näkötorniin ja sieltä kiireen vilkkaan alas syömään kuuluisat munkkirinkilät. Munkit ovat priimaa ja todella kuuluisia: näkötornin nettisivuilla munkeille on oma välilehti ja se on listassa jopa ennen itse tornia! Haha! Suurin osa vieraista ei edes käy itse tornissa, vaan tulevat rehellisesti keskelle metsää munkkikahveelle. Sehän soppii!

Sitten olikin uutuden vuoro. Muumimuseo on avattu Tampere-taloon ja Tove Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän pienoismaailmat olivat hieno kokemus. Koin suoranaista kateutta ihmiselle joka jaksaa väkertää ja keksiä materiaaleja joista askarrella miniatyyrejä. Muumimuseo oli mystinen, täynnä tarinoita, taidetta, pelottava taikurinhattu äänineen, hattivatit salamoineen. Omat poikani eivät jaksaneet keskittyä tarinoiden kuunteluun, eivätkä Toven graafikoiden tutkimiseen, mutta löysivät muuta tekemistä. Uskoisin kuitenkin, että rauhallisemmat lapset nauttivat valtavasta kokonaisuudesta ja museossa saa kulumaan tunteja. Lipuilla voi myös seilata edes takaisin neljän tunnin ajan ja käydä välillä vaikka syömässä. Lopulta tuhlasin muumikaupassa kortteihin ja julisteeseen ja tuumailin Tampere-talon Tuhto ravintolassa, että mitä mulle just tapahtui..

Nälkä meille tuli pian uudestaan ja illallinen naposteltiin Pikkubistro Kattilassa. Sade lakkasi ja ruoka maistui. Pyhäjärven haukicevicheä, palsternakkakeittoa nokkoscremellä, paistettua nieriää kimchi-kaalilla ja bataatilla. Lopuksi vielä reissun lopettajaisiksi marjaisat pavlovat. Nieriä oli täydellinen annos, jossa maut kohtasivat kauniisti toisensa. Tyytyväisinä käppäilimme hotellille ja skoolasimme vielä onnistuneelle reissulle.

Kotiinlähdön aikaan kaikki olivat suht loppu, perhelarppi oli vienyt voimat kaikilta. Meidän täytyy pian palata Tampereelle! Kolmas päivä olisi tullut tarpeeseen ihan vain ison kaupungin fiilistelylle. Tampereella on hirmuisesti nähtävää, ensi kerralla uudet kujeet! SE O MORO.

 

Osan palveluista tarjosi Visit Tampere ja lisää linkkejä löytyy osoitteesta http://visittampere.fi 

 

1

Suomalainen Uhana Design on tahkonut jo vuosia mallistoja ulos ja tuonut teille ihanaa kudetta ja korua, jotta hehkuisitte vielä enemmän. Kesän kynnyksellä kuvailin heille fiiliskuvia Girl Gang -mallistosta.

Uhanalla on myös asennetta ja agendoja, joihin juuri tämä mallisto iski.

”Naiseus on supervoimaa.

Girl Gang -mallistomme juhlii naiseutta, jolle ei ole yhtä määritelmää. Siksi juhlimisen ohella tämä tyttöjengi kamppailee, jotta maailma voisi olla tasa-arvoisempi. Meidän mielestä jokaisella pitäisi olla mahdollisuus olla omanlaisensa voimanainen.

Arvostamme tasa-arvon eteen tehtyä työtä, mutta myös tiedostamme, että tehtävää on vielä. Päätimme ottaa haasteen vastaan, ja siitä syntyi Girl Gang -mallisto. Se on meidän oljenkorsi kohti tasa-arvoisempaa maailmaa. Jokaisen pitää voida toteuttaa naiseuttaan mitä ikinä se onkaan ja samalla kokea olevansa upea ja vahva. On voimaannuttavaa ja etuoikeutettua, että voimme työllämme tukea meille tärkeitä arvoja. Olemme ylpeitä siitä.

Säkin voit tulla meidän Girl Gangiin, vahvojen naisten jengiin. Näytetään, mihin kaikkeen upeaan me tällä tyttöenergialla pystytään!”

Tätä mallistoa löytyy WEECOSILTA tai kivijalkakaupoista. Ensi viikolla kuvataan tulevaa mallistoa meren äärellä, jännittää jo nyt millaisia ihanuuksia Uhana on taikonut syksyyn! Seuraamalla Insta storiesin puolella meikää (@kaisujouppi) ja Uhanaa (@uhanadesign), voipi ensi viikolla saada sneak peekin kuvauksista.

1

Kärsitkö unettomuudesta? Heräiletkö öisin? Heräätkö kuudelta? Eikö uni vain tule? Minulla on vastaus kaikkeen: mene mökille.

Tuumailen täällä parhaillaan, että jos mökillä asuisi, olisiko univelat kuitattu for good. Onko Lapinjärveläisillä  unilääkettä juomavedessä? Nukkuvatko he ja muut keskellä luontoa elävät ihmiset yönsä kuin tukit?

Me olemme nukkuneet. Olemme olleet uupuneita kymmeneltä ja heränneet aamulla yhdeksältä. Tänään vasta kymmeneltä. Minni saapui pesueensa kanssa tänne yökylään ja tuskaili kuinka lapset heräävät varmasti kuudelta. Minä rauhoittelin, että ehei, nyt olemme mökillä. Ja niin hekin heräsivät seuraavana aamuna vasta puoli yhdeksän.

Ulkoilma ja rauha. Sekä se, että olen kaukana työminästä. Yrittäjänä pää on työmoodissa 24/7. Vaikkakin nykyään pystyn lepäämään suht hyvin viikonloppuisin. Kunnon irtautumiseen vaaditaan poistuminen kotinurkilta. Kun tietää, ettei tarvitse olla missään huomenna, eikä ylihuomenna, unen laatu paranee hirmuisesti.

Jos asuisin maalla, olisin työminässäni kiinni samalla tavalla kuin kaupungissa. Enkä usko, että hiljaisuus enää  tietyn ajan jälkeen parantaisi unen syvyyttä. Ulkona oleminen ja touhuaminen ovat myös varmasti tehneet tehtävänsä tällä reissulla. Sekä lupa olla vain. Mökkimoodi sopii minulle ja sieluni himoitsee sitä. Sieluni tarvitsee rauhaisaa maalaiseloa muutaman kerran vuodessa.

Yritän viedä Lapinjärveltä mukaani kaupunkiin palasen verkkaisuutta ja hyvää unta. Varmuudeksi täytän myös juomapulloni heidän hanavedellä.

0

Pienessä kylässä olet outo ulkopuolinen tai täysillä inessä skenessä. Tällaisen mielikuvan sain vietettyäni vapaaehtoistyöpäivää Lapinjärven kirjastolla. Koen tulevani kaikkien kanssa toimeen, mutta haluanko elää kylässä jossa kaikki tuntevat kaikki ja usein vielä tietävät toistensa asiat?

Ennen Lapinjärvelle tuloa minulla oli käsitystä ajatuksistani ja ne osoittautuivat oikeiksi; en ole yhteisöihminen. Haalin lähelleni ihmisiä joista pidän ja tekemistä josta pidän. Olen maailman huonoin osallistumaan vanhempainiltoihin tai tarjoamaan auttavaa kättäni talkoissa. En pidä yhteisöistä. Pidän omasta yksiköstäni ja sinne valikoiduista tyypeistä. Läheisilleni voin sanoa suoraan, huonona päivänä kauppajonossa en jaksa sosialisoida.

Yhteisötoiminta tekee minusta välittömästi introvertin. Haluan mahdollisimman kauas ja nopeasti. Luulen kuitenkin, että pieni kylä jossa yhteisö ei pelaa yhteen hiileen, on pian entinen pitäjä. Kuntaliitoksissa ynnä muissa muuten jäädään jalkoihin, eikä uusia ihmisiä saada kylään jollei se ole elinvoimainen. Ihmiset ja heidän yhteisöhankkeensa tekevät kylistä elinvoimaisia. Näin on toki isommissakin kaupungeissa, mutta paine osallistua ja olla aktiivinen ei kohdistu joka toiseen asukkaaseen. Minun on siis parempi pysyä kaupungissa, täten voin vain nauttia toisten aktiivisuudesta.

Aktiiviset yhteisöt varmasti pelastavat monia. Suurella osalla on sisällään tarve tehdä ja touhuta muiden kanssa. Ihmiset joilla ei ole ystäviä tai perhettä, saavat varmasti yhteisöstä oman perheen. Onneksi siis meistä ihmisistä on moneksi ja toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikkansa.

Lapinjärven kirjastossa pääsee osaksi yhteisöä nopeasti. Samassa talossa toimii kaikille vapaa työhuonetila, jolla on oma emäntä. Kirjastosta löytyy tällä hetkellä myös Verner Thoménin näyttely. Lapinjärvellä paljon maalannut taiteilija oli Helene Schjerfbeckin oppipoikia. Kirjaston henkilökunnan kanssa pääsee myös keskustelemaan varmasti asiasta kuin asiasta, kunhan vain avaa suunsa. He vastaanottivat minut halaten ja juttelu siirtyi siitä sulavasti Suomen sisällissodan kauheuksiin. Vanhainkodin ruokalassa seurasin kuinka puolitutut juttelivat uusista asumisjärjestelyistä. Tammiset ja Haloset ovat hänen seinänaapureitaan, vastapuoli toki tiesi keistä on kyse ja millaisia persoonia perheistä löytyy.

Ulkopuoliselle tiiviit yhteydet ovat toisinaan myös harvinaista luksusta. Gilmoren tytöt -henkinen toiminta on ainakin täällä totta. Kun et saa jotain kiinni puhelimella, joku on hänet juuri nähnyt ja voit juosta perään!

1

 

Tällä viikolla juhlin julkkareita, oikein kaksi kertaa. Tiistaina julkaistiin Modernia Maakuntaruokaa ja torstaina Eat Cake! Olen ihastellut sen jälkeen pöydälläni olevaa maljakkoa jossa sojottaa värikäs leikkokukkien lajitelma.

Modernia Maakuntaruokaa oli pitkä, mutta antoisa projekti. Ollaan reissattu maakunnissa, kuvattu ruokaa kallioilla tuulen tuivertaessa, lennetty Lappiin könöttämään porojen keskelle. Kiroiltu, naurettu, laulettu! Matkassa oli muutama tuskan taival, mutta aina ne on selätetty ja tiesimme koko ajan, että tästä tulee jotain suurta ja upeaa!

Modernia Maakuntaruokaa on läpileikkaus Suomen luontoa, suomalaisia ja etenkin suomalaista ruokaa. Kirjan 95 reseptiä ovat herkullisia ja kauniilla tavalla uudistettuja. Niiden, sekä ruokakuvausten stailauksesta vastasi projektin myötä ystäväkseni muovautunut, Juuli Hakkarainen. Olen syönyt vuoden ajan Juulin keitoksia ja on aivan pakko kaavailla uusia yhteisiä projekteja, en pärjää ilman hänen kokkailujaan!

Ja niin.. Siitä kirjasta tuli sitä mitä kaavailtiin: kerrassaan upea. Se noudattaa satokauden kulkua, lipuu keväästä kevääseen. Yhdeksäntoista maakuntaa, liki kolmesataa sivua herkullisia maisemia, mielettömiä ihmisiä ja maukasta ruokaa!

Maakuntien menuja voi sekoitella, kenties kulkea ruoan kautta Etelä-Karjalaan isovanhempien luokse. Tarjota helsinkiläisille ystävilleen kotikuntansa safkaa. Olen yhtä mieltä Juulin kanssa siitä, että nyt on viimeinen hetki pelastaa maakuntien herkut. Juuli on fressannut vanhoja hittejä ja tuonut ne tähän päivään yrttien ja mausteiden myötä. Kirjassa on varmasti jokaiselle jotakin ja reseptit ovat helppoja. Ei outoja valmistusvälineitä ja jokaisen voi loihtia yksiönkin keittiössä.

Kirja on osa Suomi 100 -prokkista ja tämä onkin oiva, ajaton opus juhlavuoden kunniaksi.

Tällä hetkellä kirjan voi tilata TÄÄLTÄ.

0

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ymmärrättekö. Tajuatteko. Hiffaatteko. Olen kuskannut lasta päiväkotiin ja sieltä takaisin kymmenen vuotta. Neljän viikon päästä se on ohi. Neljän viikon päästä Aapon päiväkotiura on taputeltu ja elokuussa hän tepastelee omin tassuin ekalle luokalle.

Tämä kaikki ekaluokka-hössötys on toki ollut hirmu jännittävää, mutta keskittykäämme nyt minuun. Tietynlainen kiire loppuu. En ole juurikaan tuskaillut lapsen kuskaamisesta hoitoon, mutta kun tajusin tämän pian loppuvan, tuli kisaväsymys. Yksinkertaisesti aamuisin ei huvittais yhtään lähteä liikenteeseen. Tuleva houkuttaa..

Elokuussa voin huutaa sängynpohjalta ”Ota aamupalaa!”. Elokuussa voin höösätä eteisessä yökkärissä, tukka pystyssä ja tyrkätä lapsen ovesta ulos. Elokuussa voin tulla rauhassa kotiin työkeikalta, ei tarvitse olla tasan neljältä päiväkodin pihassa ja panikoida ruuhkassa jos kello neljä saattaa lopulta olla 16.15. Ah, mikä autuus.

Elokuussa molemmat lapseni ovat koulussa. Siinä on sulattelemista, mutta monella tapaa en malta odottaa! En kyllä voi ymmärtää yhtään, että vain neljä viikkoa jäljellä seuraavaan vaiheeseen.

Ps. Tänään Aapo olisi halunnut mieluummin trampalle kuin kameran eteen. Mut hänkin kyl odottaa koulun alkua (itkukuvista huolimatta), vaikka se jänskättääkin hirmusti.

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

0

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Se on virallista. Meikä on panopastaa parempi! Tai noh, kirjaimellisesti paremi, mutta kuka näitä nyt niin tarkkaa lukee.

Halparuokakirja tuli kauppoihin juuri ja minäkin pääsin lutraamaan tässä projektissa. Natalia ja Alisa kokosivat reseptit, kokkasivat ja kuvasivat. Varmasti myös söivät luomuksensa.  Minä taas kuvasin neitokaiset. Häärittiin pitkin Helsinkiä ja etenkin Natalian sängyssä. Varsin hupaisaa ruokakirjan kuvaamista, täytyy myöntää.

Kirjan taitto on mahti ja kyllähän tuo Tolmatsova ja Wilska kuvata osaavat. Ruokien maut ja reseptien toimivuus ovat minulle täysi mysteeri. Ehdin kirjan julkkareihin viime tipassa ja sain mukaani vain kortsuja ja vibraattorin, enkä päässyt maistamaan kokkailuja. Liikkeellä on kuitenkin huhuja, että panopasta toimii ja muutenkin minulle kelpaa halpa ruoka, joten uskon, että käyttöön tulee. Panopasta taitaa lähteä testiin ensimmäisenä.

Halparuokakirja (No Tofu Publishing, 2017)

1