Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

avk_kansi

 

Yläasteen opinto-ohjaaja kertoi tunneillaan ainoastaan Järvenpään lukiosta. Meille oli tulossa uusi upea lukio, jossa me saisimme opiskella viimeisen lukuvuoden. Eihän nyt Suomen (vai oliko se peräti Pohjoismaiden) hienoimmasta lukiosta voisi kieltäytyä. En kuitenkaan päässyt sinne, vaan jouduin Keravan lukioon.

Lukioon en toki halunnut yhtään, kampaajaksi tai valokuvaajaksi kyllä. Halusin tehdä käsilläni, käytännössä. Yläasteen jälkeisenä kesänä iski paniikki. Selvisi, että olisin voinut hakea myös ammattikouluuun. En ymmärtänyt, lukiohan oli opon mukaan ainoa vaihtoehto! Olin elänyt käsityksessä, että vasta lukion jälkeen pääsisi opiskelemaan ammattiin.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.55.02 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.58.43

Ajauduin hakemaan jälkihaussa Keski-Uudenmaan ammattiopistoon ja pääsin sisään. Olimme kiertäneet luokkani kanssa ensimmäisenä koulupäivänä opetuskeittiöt, koulun rantasaunan ja luokkatilat, kun Järvenpään lukion rehtori soitti. Hänellä oli paikka minulle. Kieltäydyin. Olin tullut kotiin. Kokkasin koulussa, olin ravintoloissa työharjoitteluissa ja iskin kiinni työelämään kun kaikki muut ystäväni pänttäsivät matematiikkaa.

Opiskelu oli rentoa ja aloin saamaan todella hyviä numeroita. Korkkasin kiitettäviä, kun matematiikkaa ja fysiikkaa opetettiin käytännössä, esimerkiksi laskemalla ruokahävikkejä. Aloin hahmottamaan asioita, tajusin asiat käytännössä. Lukeminen ei koskaan ollut juttuni, mutta nyt keittiökemia jopa kiinnosti!

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.52.11 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.57.15 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.52.41

 

Ensimmäisenä koulupäivänä siis kieltäydyin lukiopaikasta ja samalla myös tiesin, että en tule jäämään kokki/tarjoilijaksi. Valmistuin kuitenkin koulusta huippuarvosanoin ja kesätöiden loppuessa ajauduin Järvenpään kaupungin työttömille nuorille suunnattuun Mediapajaan.

Ohjaajakseni ajautui Taikissa opiskellut nainen, joka avasi minulle Photoshopin salat, kuvasin Mediapajan esitteen ja kuulin, että valokuvausta voi opiskella ammattikoulussa ammattikorkean tai yliopiston sijaan.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.51.43 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.58.15 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.55.47

 

Sain töitä uudelta ABC-asemalta ja jätin Mediapajan kesken. Olin päättänyt, että seuraavana keväänä haen taas opiskelemaan ja halusin tehdä töitä ennen sitä. ABC:llä minusta kuoriutui palvelualojen ammattilainen ja he olisivat halunneet jatkokouluttaa minut esimiestehtäviin. Mutta meikäpä valittiin opiskelemaan valokuvausta 500 hakijan joukosta.

Opiskelin, tein vauvan välissä ja palasin kahden vuoden kuluttua takaisin. Näin harjoitteluni aikana kuukausipalkkalaisten työtä A-lehdillä ja se ahdisti hieman. Olin jo vuosia tiennyt, että haluan tehdä valokuvaajan töitä, kehityin koulussa koko ajan, mutta suunta oli epäselvä. Opintojeni viimeisenä keväänä luokkaamme astui opettajamme vanha opiskelukaveri. Hän kertoi freelancerin työstään ja sen jälkeen tiesin polkuni.

 

Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.56.05 Näyttökuva 2017-01-23 kello 19.56.30

 

Työura on monien sattumusten sarja. En ole missään vaiheessa kokenut suuria paineita työstä, mutta silti tiennyt, että pyrin viihtymistä kohti. Työn pitää olla minulle tärkeää ja henkilökohtaista. Työn pitää olla haastavaa, mutta myös ihanaa. Pitää kokea onnistumisia ja selvitä pompuista.

En ole päättänyt olla valokuvaaja tästä eläkeikään. Voisin olla, ei se siitä ole kiinni. Se on kiinni muuttuvasta maailmasta, tulevaisuudesta. Minun tulevaisuuteni on auki ja tiedän, että polku löytyy varmasti kunhan on avoinna uusille jutuille ja asenne on kohdillaan.

Minä ja ystäväni Anne Ventelä ollaan tehty kirja. Se kertoo työstä ja sen tulevaisuudesta. Se kertoo neljäntoista nuoren aikuisen tarinan ja polun nykyiseen pisteeseen. Se on pirun mielenkiintoinen, liikuttava, hauska ja rohkea! Se on infopläjäys ja tavallaan synninpäästö. Kenenkään ei koskaan tarvitse tietää mikä hänestä tulee isona.

Kirja tulee painosta ensi maanantaina ja nyt siitä on mahdollisuus saada parin viikon ajan koodilla AVK2017 -20%. Osta teinillesi, kummilapsellesi, kaverillesi, itsellesi! On ihan ok olla vähän hukassa ja kirjan kautta tajuaa, että niin ovat kaikki muutkin. Ainakin olleet.

KIRJAN VOI OSTAA TÄÄLTÄ. 
Alekoodin (AVK2017) jälkeen hintaa jää 23,20e (sisältää postikulut Suomeen)
EI PAHA!

12

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kuten muutama postaus aikaisemmin tunnustin, nyt ei ole ihan kaikki inkkarit kanootissa. Sentään jotain sinne paattiin olen haalinut; ystäviä. Uusia ja vanhoja.

Blog House Stockholm kutsui Snapchatin pioneerit (kjähähä) luokseen Visit Swedenin välityksellä. Reissuun lähti porukka, joista jokainen oli jo entuudestaan toverini. Leikimme kotia neljän päivän ajan Vasastanilla ja poukkoilimme yhdessä sekä erikseen Tukholman katuja.

Lähdimme reissuun Viking Linen Mariellalla, jonka Plate ravintolassa nautimme viineineen yhdeksän ruokalajin menun. Ennen hytteihin valumista suuntasimme toki laivan karaokeen, josta tietenkin syntyi mahtavaa Snäppimateriaalia Vienan ja Artun astuessa lavalle. Heräsimme melko virkeinä Ruotsin päässä ja nautimme Food Gardenin aamiaisen ennen astumista takaisin maan kamaralle.

Valjastimme jengiimme, minullekin muutamalta pressimatkalta entuudestaan tutun, Visit Swedenin Joonas Hallan. Hänen kanssaan ensimmäiseksi kierreltiin liki helteisessä syyskuun Ruotsissa, Södermalmin puodit. Niin paljon olisi ollut kaikenlaista ihanaa joka toisessa kaupassa, lentokoneella paluu onneksi rajoitti hieman törsäämistä. Edelleen harmittaa kuparinen kastelukannu jonka jätin Södermannagatanin Grandpa liikkeeseen. Nytorgsgatanin ja Skånegatanin varsilta löytyy vaikka ja mitä. Suosittelen koluamaan koko Södermalmin ristiin rastiin. Mielettömät ravintolat, Fotografiska, puodit.. Ei mikään ihme, että eksyimme Söderille joka päivä.

Visiteerasimme Moderna Museetissa, josta harmikseni en löytänyt uutta julistetta seinälleni. Mutta valikoima on laaja ja sinne kannattaa etenkin hyvällä ilmalla tallata vain fiilistelemään museopuotia ja ympäristöä mikäli taidetta ei jaksa tuijottaa. Tallustimme edes takaisin keskustan ydintä, nautimme (minä nautin) monen monta kanelbullea, muutamat ihanat lounaat ja illalliset. Ostin myös aivan liian monta villapaitaa Weekdaylta sekä And The Other Storiesilta.

Porukka oli hyvä ja itse koin tutustuvani taas astetta paremmin Arttuun ja Vienaan, Minnin ja Peetan ollessa jo läheisempiä ystäviäni. Intensiiviset porukkareissut saattavat olla toisinaan raskaita, mutta meillä meininki oli hyvä ja letkeä, tuli naurettua rutkasti! Snäppimateriaalia tuli kaikilta yhteensä varmaan useamman tunnin verran ja seuraajatkin jaksoivat pysyä jengin kelkassa.

Ihania ihmisiä ei voi koskaan olla elämässä liikaa ja saan olla onnellinen, että olen kolmekymppisenä löytänyt elämääni paljon mahtavia tyyppejä joiden kanssa on samalla aaltopituudella. Visuaalisuus, avoimmuus, huumori ja sosiaalisuus yhdistää ehdottomasti tätä jengiä ja muitakin uusia tovereita joiden kanssa tunnen oloni kotoisaksi. Työt, loma ja arki tuntuu kevyemmältä hyvällä porukalla.

Syyskuun Snäpit ovat jo historiaa, mutta mikäli jengin toilailut kiinnostaa jatkossakin, mukana reissussa olivat @peetanenbest @mustarttu @vienak @minnihei ja @kaisujouppi

Kiitos Blog House Stockholm, palaamme mielellämme.

 

4

IMG_8247

En ole onnellinen. Enkä ole ollut sitä pitkään aikaan. Tämän asian ääneen sanominen tuntuu kerrassaan tuskaiselta, koska en ole luovuttaja. Olen tullut pisteeseen, jossa liian moni asia ei ole tarpeeksi hyvin ja olen alkanut vetäytymään kuoreeni, salassa muilta.

Lakkasin aikaa sitten puhumasta läheisilleni, koska huomasin valittavani aina. Ketään ei kiinnosta kuulla, että toisella menee huonosti, ainakaan viidettätoista kertaa putkeen. Yksinkertaisesti sanottuna; ystävien ja läheisten tuki-kapasiteetti täyttyy aika nopeasti. Kun on koko aikuisikänsä tottunut siihen, että on puoliso jolle puhua joka päivä, on ulkopuolisten vaikea tajuta, miltä tuntuu kun on ollut kolme vuotta ilman vakituista kuuntelijaa. Ilman sitä tärkeintä tukea arjessa. Olen yksin, ja ainut joka tietää miten minulla ihan oikeasti menee, on päiväkirjani.

On asioita joille ihminen ei voi mitään, on myös paljon asioita joille voi yrittää tehdä jotain, mutta hommat ei siltikään luonnistu. Syitä onnettomaan elämään on useita ja olen valitettavasti tajunnut, että aina voi mennä alaspäin. Sitä luulee olevansa pohjalla, mutta hetken kuluttua tajuaa, että on vielä syvemmällä. En ole sairas, enkä esimerkiksi koditon. Ainakaan vielä. Ihminen kuitenkin tuppaa vertaamaan siihen mitä on ollut, mitä on kokenut. Vertaa muihin ja läheisiin ihmisiin, mahdollisuuksiin joita oli ja niitä joita ei tule. Täten minut onnettomaksi tekevät asiat voivat tuntua toisesta naurettavalta, mutta ne ovatkin minun asioitani. Yritän elää omaa elämääni ja sen suhteen olen hyvin vaativa. Olen myös aina ollut pintapuolisesti pessimisti, mikä ei helpota asioita, mutta syvällä sisuksissani on mölynnyt kiihkeästi optimisti. Sen ääni vaan pienenee koko ajan. Pelkään, että lopulta se katoaa kokonaan.

Haluan jatkuvasti pyrkiä eteenpäin, edetä uralla. Työkuviot on asia johon voin vaikuttaa paljonkin, mutta kun on onneton, taitojensa myyminen ja tyrkyttäminen on vaikeaa. Onnettomana takertuu lähinnä siihen, että on painanut 6,5 vuotta samaa työtä ja siltikin joutuu tasaisin väliajoin aloittamaan alusta. Olen alalla, jolla useat kompuroi. Laskutan usein (onneksi) melko hyvin kuukaudessa, mutta kun kerron ystävilleni mitä siitä jää minulle käteen, kaikki tuijottavat minua suu auki. Alv-velvollisena pienyrittäjänä oleminen Suomessa on pelkkää paskaa! Asunto- ja autolainojen jälkeen meillä elellään usein Pyhällä Hengellä. Raha tuo onnea tiettyyn pisteeseen asti, se on fakta. Kun ei esimerkiksi pysty tekemään lasten kanssa mitään kivaa, vaikka laskuttaa useita tuhansia euroja kuussa, alkaa vituttamaan rankasti.

Tarvitsen töitä myös pysyäkseni järjissäni, mitä enemmän sen parempi! Työ tuo siis onnea, mutta sitä pitäisi olla paljon ja jatkuvalla syklillä. Tiedän mitä pitäisi tehdä: markkinoida ja metsästää asiakkaita. Tämän bloginkin kanssa on käynyt niin, että portaalista lähdön jälkeen postauksia ei synny. Toimin parhaiten paineen alla. Blogin tekeminen tuo myös onnea, mutta tämän pyörittäminen vaatisi portaalin paineen motivaatioksi! Sekä asiakkaiden metsästys, että portaaliin pääseminen ei vaan ole mitään pikkujuttuja ja onnettomalle ne tuntuvat mahdottomilta tehtäviltä. Vetäytymiseen vaikuttaa myös se, että teen töitä kotona. Eilen minua huudeltiin erääseen työtilaan, joka olisi aivan mahtava! Työyhteisö ympärillä motivoi ja samaan syssyyn saisin studiotilan. Arvatkaa onko kyseinen paikka liian kallis? Jep. Lisätään pettymys muiden joukkoon ja jatketaan nöyränä eteenpäin.

Useampaan kertaan olen täällä maininnut, että minun tie onneen on rakkaus, ja sitä taas ei voi kontrolloida mitenkään. Vaikeaa tästä tekee se, että olen suht vaativa tulevan kumppanini suhteen. En kuitenkaan liian vaativa, sopivia kandidaatteja tulee vastaan monta vuodessa, mutta niissä tapauksissa en saa vastakaikua. Koen pettymyksiä pettymysten perään. Ihastun, turhaudun ja käytän kuukauden ihmiseen josta olen varma, mutta joka ei lopulta edes suostunut kohtaamaan minua livenä. Turpaan tulemisen määrä miesten suhteen on nykyään elämässäni vakio.

Ihminen tarvitsee lämpöä ja huolenpitoa. Ainakin minä. Sisälläni on vahva tunne, että jos minulla olisi puoliso, kaikki olisi helpompaa. Se ei ole tuulesta temmattu ajatus; saisin purkaa ajatuksiani jatkuvasti, saisin läheisyyttä, kahden ihmisen tulot keventäisivät rahahuolia.. Saisin jakaa elämän, joka on yksi isoimmista asioista mitä tältä elämältä haluan. Totta kai se siis turhauttaa ja vituttaa valtavasti. Puolison puuttuminen painaa pohjalle ihmisen, joka kaipaa sitä kaikista eniten. Kyllä mä selviän, mutta mä en halua vain selvitä, haluaisin olla onnellinen. Ristiriidassa tässä touhussa onkin se, että onneton ihminen ei usko mihinkään. Sitä sulkeutuu kotiinsa, eikä kukaan kiinnosta. Hyvin harvoin deitti-aplikaatioissa eteen tulee jumalattoman upea ihminen, niihin kyllä panostaa ja ne haluaa tavata, mutta se loppukasti.. Kun usko on menetetty, tulee aika jolloin ei vain kestä uusia ihmisiä, eikä yksiäkään treffejä.

Voiko ihminen olla yksinäinen vaikka puhelimessa on monta numeroa joihin soittaa? Mitä on yksinäisyys? Jos hakeutuu ja tuntee olonsa turvalliseksi itsekseen, voiko olla yksinäinen? Voiko olla yksinäinen puolittain? Jos tuntee olonsa yksinäiseksi ilman miestä, mutta ei-yksinäiseksi ystävärintamalla. Kaiketi se on mahdollista, siltä minusta ainakin tuntuu. Onneton ihminen tosin ei ole kovin kiinnostunut ystävistäänkään. Sitä sukeltaa tv:n tai musiikin maailmaan ja peruu kaveri-treffejä milloin mistäkin syystä.

Pallottelen parhaillaan kysymystä: Onko tämä elämää jota haluan elää?

Yksi muutos jonka voisin tehdä, olisi muuttaa Helsinkiin. En usko, että olisin kokonaisvaltaisesti siellä onnellisempi, mutta kenties hetkittäin. Eksäni sanoi aikaa sitten, että jos Helsinki kutsuu, niin antaa mennä. En kuitenkaan täysin hahmota miten se olisi mahdollista, ehkä kun kuopus on tarpeeksi vanha kulkeakseen itse junalla? Niin kauan kun minusta tuntuu siltä, että muutosta olisi lapsille enemmän haittaa kuin hyötyä, pysymme täällä. Mikä toki on haastavaa itselleni, mutta se on valinta joka on tehty, kun on päätetty lisääntyä. Siinä ei ole keskustelemista. Itselleni on tärkeämpää se, että lapsien arki on niin normaalia kuin se eroperheessä voi olla ja kahdessa kaupungissa asuminen ei kuulu siihen pakettiin, ainakaan vielä.

Elämä on tässä. Pitää elää hetkessä ja tässä ja olla ajattelematta ”sitten kun..” Sorrun tuohon kun tuumailen liikuntaa tai keikoilla käymistä. Elämäni onnellisuus ei ole kuitenkaan tuosta kiinni. Kyllä mä elän hetkessä. Nyt on vaan ollut todella monta paskaa hetkeä putkeen. Tiedostan, että nyt on huono ja pitäisi keksiä mistä repiä voimia tehdä asioita uudelleen. Pitäisi myös keksiä mitä tehdä minkäkin suhteen. Olen elänyt välitilassa monen asian suhteen jo pitkään. Kenties jossain vaiheessa on tartuttava tunteisiin, analysoida enemmän ja tehdä isoja päätöksiä. Mutta tuleeko koskaan tilannetta, jolloin siihen riittäisi voimat?

Olipas ihanaa kun sain taas valittaa tänne, heti hieman kevyempi olo. Sattumasta tämä kaikki on kiinni, mikäli TET-harjoittelijani ei olisi ollut kipeänä tänään, en olisi ehtinyt puntaroida näitä asoita ollenkaan. Onhan ne tunteet toki siellä, mutta erilaiset tilanteet aktivoi ja toisinaan tunteet ottaa vallan. Mietin pitkään kehtaanko jälleen valittaa tänne, pitäisi tarttua positiivisiin asioihin ja puskea. Olla paras, tehdä itselleen hyvä elämä. Mutta onneton ihminen ei jaksa. Onnetonta ei kiinnosta. Ainakaan just nyt.

Ja kun on todellisuus paha, ihan liian masentava. Mun omaan maailmaan mä jään, kun kaikki parempaa on tääl.
-Chisu
(versio Mikael Gabrielin Älä Herätä Mua Unesta -kappaleesta)

46

Näyttökuva 2016-08-01 kello 7.05.33

 

Etsin jengiini koodari-harjoittelijaa! Oletko opiskellut koodausta tai itseoppinut? Haluiaisitko työkokemusta? Kenties suorittaa kurssin tai päättötyön koodauksen saralta?

Hommaa riittää ja tässä olisi hyvä kokemus saada näyttöä ja näkyvyyttä. Suurimman osan työstä voi hoitaa etänä haluttaessa.

Laita viestiä ja jutellaan lisää!
kaisu(at)kaisujouppi.com

Tätä saa mieluusti jakaa tuttaville turuilla ja toreilla!

0

_96A7502 _96A7480 _96A7543 _96A7469 _96A7695 _96A7621 _96A7714 _96A7625_96A7564 _96A7516 _96A7678 _96A7703 _96A7615 _96A7699 _96A7706 _96A7525 _96A7505 _96A7645 _96A7623_96A7592

 

Eräällä lastauslaiturilla mustavalkoisessa hameessa minua odotti nauravainen taiteilija. Laura Pehkonen kehotti seisomaan vakaasti ja nosti minut lastaushissillä ylös, keskelle taiteilijayhteisöä.

Olen törmännyt vuosien saatossa Lauran töihin siellä täällä.. Jubilee kynttilänjalat näkyivät joulumyyjäisten aikaan kaikkialla, Lauri Ahtisen kotona upeat keraamiset tornit tekivät vaikutuksen ja kun kuulin makkaroista ja kikkareista, oli aika tavata tämä upea saven muovaaja.

Laura oli valmistanut raikkaan salaatin korianterista, valkosipulista, kikherneistä, fetajuustosta ja tomaateista. Istahdettiin aurinkoon, sain käteeni niin hyvän salaatin rinnalle raikasta rosmariini-minttu-sitruuna vettä ja sitten oli aika puhua Lauran urasta, ja elämästä. Jutut polveilivat, vierailimme myös Jussi Juurisen työhuoneella turisemassa, puhuimme Lauran kanssa parisuhteista, mutta ennen kaikkea töistä ja taitelijoiden tulevaisuudesta.

Pehkonen on keramiikkataiteilija, jolle kotimaisuus on erittäin tärkeä elementti. Keramiikan tehdastuotanto on katoamassa Suomesta ja Pehkonen on hyvin tietoinen tästä. Savion työhuoneella hän muovaa, muotoilee, polttaa uunissaan, maalaa, valmistaa alusta loppuun asti kotimaista keramiikkaa. Pöydällä makaa valkoiset pienet kaakelit, jokaisesta on tulossa uniikisti koristeltu laatta Lauran ystävän kotiin. Pehkosen kädenjälki on nimenomaan uniikkia. Ideoita ei puutu ja niitä syntyy koko ajan lisää. Kuukausi Ranskassa taiteilija-residenssissä toi muun muassa uutta pontta töihin. Näin vilaukselta uusia suunnitelmia ja en malta odottaa mitä tuo nainen keksiikään!

Laura tekee taidetta ja esimerkiksi keramiikka-tornit ovat nimenomaan taideteoksia. Toinen tie oli tyrkyllä, Laura olisi voinut suunnitella suomalaisten arkeen keramiikkaa, mutta silloin töitä ei enää tehtäisi omalla pienellä keramiikkauunilla ja kotimaisuudesta joutuisi varmasti tinkimään. Vaikka haluaisin mieluusti juoda teeni ja syödä salaattini Pehkosen suunnittelemilta arkiastioilta, olen iloinen, että hän matkaa nykyistä polkuaan.

Pehkonen on ehdottomasti yksi kiinnostavimmista suomalaisista taiteilijoista. Keramiikka on vuosia ollut intohimoni ja salaa toivon löytäväni käteni saven parista vielä jonain päivänä. Ehkä se tapahtuu pian, jäimme nimittäin pohtimaan keramiikkapajan järjestämistä. Toivottavasti kuitenkin näitä iltapäivähetkiä tulee lisää tulevaisuudessa Lauran kanssa, aivan ihana tyyppi!

Pieneen Pehkos-nälkään suosittelen söpöjä, mutta jälleen uniikkeja korviksia. Mielestäni kuitenkin jokainen tarvitsee kotiinsa oman torninsa, mikä tekee onnelliseksi jokaisella silmäyksellä. Näytän teille myöhemmin mitä vierailulta tarttui minun kotiini.

Lauran löytää Instasta @lpehkonen ja nettisivut täältä!

9

Näyttökuva 2016-06-18 kello 0.31.02 Näyttökuva 2016-06-18 kello 0.30.51 Näyttökuva 2016-06-18 kello 0.31.37

 

Ylen Akuutti on tv-ohjelma, mutta tuottaa paljon myös materiaalia pelkästään verkkoon. Muutama viikko sitten sain haastattelupyynnön ja tiistaina istuimme alas toimittaja Mira Pelon kanssa. Syntyi ensimmäinen minusta tehty kirjoitus, jossa ei punakynä viuhunut. En kommentoinut enkä korjannut mitään.

Muutamat höpötykset olisin voinut kenties pitää sisälläni, mutta tämmönen mä olen. Hieman urpo. Naurahdin ääneen kun luin kirjoituksen alusta sanat: Kaisu Jouppi syö lounastaan hitaasti, sukii tummaa kiharapilveään ja puhuu paljon. Juuri näin, haha. Mira nosti keskustelustamme esiin pääpointit ja kirjasta lainattu Sannan tarina kulkee ihanasti koko jutun läpi.

Kurkkikaahan juttu läpi ja tilatkaa Tyhjä syli, mikäli se ei vielä hyllystänne löydy! Sitä saa No Tofu Publishingin verkkokaupasta, sekä kirjakaupoista.

AKUUTIN KIRJOITUS TÄÄLLÄ.

11

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Hämmentävän yhteydenoton jälkeen olin osana tiimiä joka puuhasteli uutta suomalaista miestenlehteä. Tiimin käsistä syntyi Samu, jonka ensimmäinen numero julkaistiin kuukausi sitten.

Samusta tuli ensimmäinen lehti, jonka sivuille tein aivan itse koko juttukokonaisuuden. Vaikka tein kirjan, oli tämä silti jännittävä etappi urallani. Kenties sain tästä uskoa tehdä enemmänkin juttuja joissa sekä kuvat, että teksti ovat käsialaani. Kohtukuolemasta kertova kirjani Tyhjä syli sai siis spin-offin. Kirjassani kerron naisten tarinan ja Samun sivuilla käsittelen neljän miehen surua.

Samu on feministinen miestenlehti, se uhkuu tasa-arvoa. Nettisivuillamme lehti on kiteytetty loistavasti: Samu on uusi, kiinnostava ja kaunis lehti miessukupuolesta, sen merkityksestä, moninaisuudesta ja ilmenemismuodoista. Millaista on olla mies nyt ja millaisena mies nähdään? Lisäksi lehti esittelee kiinnostavia tyyppejä ja uusia ajatuksia miessukupuolesta. Nyt jos koskaan on aika entistä voimakkaammin kyseenalaistaa perinteisiä sukupuolirooleja, jotka pahimmillaan vahingoittavat paitsi yhteiskuntaa, myös siinä eläviä ihmisiä. 

On mahtia olla mukana tiimissä joka tekee hyvää ja ennenkaikkea kaunista jälkeä. Samu on visuaalinen kokonaisuus. Kohti kakkosnumeroa!

Samuun voi tutustua ja sen voi tilata osoitteesta samulehti.com

 

Lehteä voi seurata Facebookissa ja Instagrammissa (@samulehti), liittykää mukaan loistotiimiin!

5

Kuvankaappaus 2016-2-1 kello 13.09.54

 

Talvi on kohta takana. Muistan kuinka viime kesänä toivoin löytäväni miehen, jotta selviän talvesta. Miestä ei ole löytynyt, etsinnät on päätetty ja tänään tuijotin aamulla ikkunasta ja mietin kuinka nopeasti talvi menikään, ihan yksin.

Ja minä selvisin! En todellakaan hohdokkaasti, mutta se johtui uupumuksesta ihan kaiken suhteen. Eikä se enää tässä vaiheessa ole oleellista kun aletaan olemaan voiton puolella. Tein ison työn kirjani kanssa, hoidin samalla duunit ja kotona kahden ihmisen työt. Vähemmästäkin väsähtää ja alkaa tekemään vain välttämättömimmän. Pääni painaa edelleen, murheita on monia, mutta tällä viikolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaa tuntui siltä, että nyt jaksan tehdä ekstraa työhuoneella.

Kivoja kutkuttavia juttuja tulossa työrintamalla (vielä kun rahaduunejakin ilmaantuisi.. Heh!) Uutta yritystä laitetaan kasaan ja mulla on hyvä kutina tästä kaikesta. Oloni on heräilevä vaikkakin olen siirtänyt uuden projektini alkua joka viikko. Nyt päätin, että en ajattele koko asiaa vaan odottelen inspiraatiota. Tässä on monta rahatonta projektia jonossa ja oma pitkä prokkis saa odotella. Ystäväni Julia sanoikin minulle juuri lounaalla ”Muija puski just kirjan ulos ja pitäis seuraavaa alkaa tekee heti perään, pidä nyt hemmetti taukoa ja lepää!” Noh, ei se pakottamalla ainakaan tule. Luotan tässäkin asiassa intuitioon ja nyt ei tunnu siltä, että olisi vielä uuden prokkiksen aika. Piste.

Olen aloittanut pientä projektia myös kotona. Olen järkkäilijä henkeen ja vereen, mutta silti minua kiinnosti Konmari (Siivouksen elämänmullistava taika) -kirjan hypetys. Tartuin siihen ja olen heittänyt joiltain osa-alueilta tavaroistani puolet menemään. Jumalattoman puhdistava prokkis. Otin siitä toki jo stressiä kun tuntui, että se on vedettävä heti läpi ja oikein ärsytti kun oli eräs viikonloppu suunnitelmia, enkä edennyt siivouksessa ollenkaan. Sittemmin tajusin, että tämän voi tehdä tehokkaasti, mutta osissa. Huomenna yritän tarttua lasten vaatteisiin. Ihanaa kun on taas sunnuntai ilman krapulaa, tänään siivottu koti ja huomenna pääsee puuhailemaan jos siltä tuntuu. AH! Konmarista voisin kirjoittaa oman postauksen, se on silmiä avaava, vaikka olen siivonnut ja järjestänyt läpi elämän.

Joka tapauksessa.. Kevät tekee tuloaan ja pelkään jo seuraavaa yksinäistä talvea.. Mutta nyt tiedän, että kuukaudet vierii ohi. Elämä menee eteenpäin, tuo uusia juttuja ja vaikka välillä yksin oleminen harmittaa, kevät ja lämpö tulee aina uudelleen. Miesten suhteen olen rauhallinen. Käsitellyt vanhoja juttuja, enkä jaksa pakottaa mitään tilanteita. Panostan vasta sitten jos mies on aktiivinen ja niitä ei todella ole jonoksi asti. Hahha. Tässä tilanteessa ollaan ennenkin oltu ja on todettu, että nämä erilaiset suhtautumiset tilanteisiin menevät ja tulevat. Nautin kovin tästä huolettomasta ”mulle on tuolla joku ja mä tiedän heti kun se iskee..” asenteesta.

Olen vielä puolittain talviunilla, kulunut viikko toi kuitenkin hieman uskoa siihen, että täältä herätään ja aktivoidutaan! Elämäni on värikästä ja kun äskettäin valittelin toisten löytävän uuden parisuhteen heti eron jälkeen, ystäväni tokaisi ”Mutta sä olet elänyt tässä välissä” ♡

11

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Chef´s table -dokumenttisarjaa katsoessani oivalsin jotain. Koko ajan ei tarvitse ylittää itseään. Koko ajan ei tarvitse tuntea paineita töistä ja suorittamisesta. Joskus menee pitkään ennen kuin pääsee takaisin satulaan ja muutenkin pitää seurata intuitiota. Voi olla, että joskus kohtaan päivän, jolloin en enää halua olla valokuvaaja. Joskus saatan haluta tehdä jotain muuta. Epäilen kuitenkin vahvasti, että sitä ennen ehtii tulla päivä jolloin on vain pakko keksiä jotain muuta.

Olen kokenut valtavaa painetta töistä viimeiset kuukaudet. Töitä oli loppuvuodesta oikein mukavasti ja jotenkin tuntuu, että tänäkin vuonna niitä vielä ehtii tulla riittämiin.. Mutta minä tein loppuvuodesta vain välttämättömimmät työt ja olin vahvasti päättänyt, että vuoden alusta tartun härkää sarvista ja alan taas puskemaan keskeneräisiä projekteja eteenpäin. Olen kokenut viimeiset kuukaudet valtavasti huonoa omaatuntoa siitä, etten puske koko ajan täysillä. Etten jaksa iltaisin tehdä blogia tai taustatyötä seuraavaan projektiin. Etten joka päivä tee ekstraa konttorilla, vaan lähden kotiin kun pakolliset työt on tehty. Olen haukkunut itseäni laiskaksi ja vätykseksi, vaikka meinasin palaa elokuussa loppuun ja olin silmin nähden väsynyt kun sain ison kirjaprojektin valmiiksi.

Yrittäjyyden varjopuolia on se, että koko ajan pitäisi tehdä. Jäin lasten kanssa joululomalle, koska oli pakko. Dusasin joulua ja kotihommia, kun pojat olivat vuodenvaihteen aikaan enemmän isällään, soimasin itseäni etten heti tarttunut töihin. Heti ensimmäisenä maanantaina olisi pitänyt tehdä kahdeksan tuntia töitä. Mitään pakollista ei ollut, mutta niitä ekstrahommia! Yritän hyväksyä, että koko ajan ei pysty tekemään sata lasissa. Nyt tämä lopahtaminen on vain kestänyt tavallista kauemmin. Se johtunee siitä, että olen kuitenkin tehnyt töitä koko ajan. Haha.

Siskoni on ollut vajaan vuoden sairaslomalla ja hän puhui, että ensimmäiset kuukaudet unta vain riitti ja riitti. Samaa puhui aikoinaan äitini, joka jäi vuodeksi vuorotteluvapaalle. Univelka kasvaa nopeasti suureksi normaalia työtä tekevälle ihmiselle, saatika yrittäjälle jonka ajatuksissa työt ovat ympäri vuorokauden. Välillä kuuluu pysähtyä ja kuunnella kehoaan. Ainoa ongelma tässä on se, että mieltä ei voi huijata. Se käskee tekemään ja ruoskii eteenpäin, vaikka kuinka väsyttää. Kun yrittää huijata mieltään jäämällä kotiin, se lyö takaisin isommalla kauhalla ja päästään taas tervehtimään huonoa omaatuntoa tekemättömistä ektratöistä.

Chef´s tablen kokeista useampi oli pysähtynyt. Meinannut luovuttaa kokonaan, joku oli lopettanutkin hetkellisesti. Kun työstää luovaa työtä, pää vaatii rauhaa ja hahmottamista. Pitää mennä kauas, että näkee lähelle ja muita kliseitä. Minun pitää muistaa, että minun ei ole pakko. Jos olen asettanut itselleni deadlinen joka tuntuu mahdottomalta, voin siirtää sitä. Näkisin, että sitä kannattaakin siirtää. Jos töitä on hyvin, minun ei tarvitse kokea jatkuvaa painetta itseni markkinoimisesta. Se on niistä ekstratöistä se mitä voisi tehdä joka päivä pari tuntia. Ymmärtänette siis hyvin, että jos sitä ei tee moneen kuukauteen, siitä todella soimaa itseään.

Olen tehnyt kohta kuusi vuotta töitä valokuvaaja Kaisu Jouppina. Olen sen aikana pitänyt useita vapaapäiviä, sekä muutamia onnettomia viikkoja lomaa. Välillä on hyvä pysähtyä. Sen yritän sisäistää. Se ei kaada yritystäni, se saattaa päinvastoin avartaa mieltäni ja tuoda uusia tuulia. Jos siirrän seuraavan projektin taustatyön aloittamista kuukaudella, sitä ei huomaa kukaan. Sillä ei ole mitään merkitystä. Pitää uskaltaa pysähtyä ja antaa tilaa ajatuksille. Yhtälailla pitää hyväksyä, että välttämättä lorviessa ei tule inspiraatiota ja uusia raikkaita ajatuksia. Kun ajaa itsensä lukkoon, tarvitaan pitkä tovi ennen kuin pystyy luomaan mitään järkevää. Vielä kun mielestä saisi karsittua sen huonon omantunnon jolla on raippa kädessä..

19