En ole onnellinen. Enkä ole ollut sitä pitkään aikaan. Tämän asian ääneen sanominen tuntuu kerrassaan tuskaiselta, koska en ole luovuttaja. Olen tullut pisteeseen, jossa liian moni asia ei ole tarpeeksi hyvin ja olen alkanut vetäytymään kuoreeni, salassa muilta.
Lakkasin aikaa sitten puhumasta läheisilleni, koska huomasin valittavani aina. Ketään ei kiinnosta kuulla, että toisella menee huonosti, ainakaan viidettätoista kertaa putkeen. Yksinkertaisesti sanottuna; ystävien ja läheisten tuki-kapasiteetti täyttyy aika nopeasti. Kun on koko aikuisikänsä tottunut siihen, että on puoliso jolle puhua joka päivä, on ulkopuolisten vaikea tajuta, miltä tuntuu kun on ollut kolme vuotta ilman vakituista kuuntelijaa. Ilman sitä tärkeintä tukea arjessa. Olen yksin, ja ainut joka tietää miten minulla ihan oikeasti menee, on päiväkirjani.
On asioita joille ihminen ei voi mitään, on myös paljon asioita joille voi yrittää tehdä jotain, mutta hommat ei siltikään luonnistu. Syitä onnettomaan elämään on useita ja olen valitettavasti tajunnut, että aina voi mennä alaspäin. Sitä luulee olevansa pohjalla, mutta hetken kuluttua tajuaa, että on vielä syvemmällä. En ole sairas, enkä esimerkiksi koditon. Ainakaan vielä. Ihminen kuitenkin tuppaa vertaamaan siihen mitä on ollut, mitä on kokenut. Vertaa muihin ja läheisiin ihmisiin, mahdollisuuksiin joita oli ja niitä joita ei tule. Täten minut onnettomaksi tekevät asiat voivat tuntua toisesta naurettavalta, mutta ne ovatkin minun asioitani. Yritän elää omaa elämääni ja sen suhteen olen hyvin vaativa. Olen myös aina ollut pintapuolisesti pessimisti, mikä ei helpota asioita, mutta syvällä sisuksissani on mölynnyt kiihkeästi optimisti. Sen ääni vaan pienenee koko ajan. Pelkään, että lopulta se katoaa kokonaan.
Haluan jatkuvasti pyrkiä eteenpäin, edetä uralla. Työkuviot on asia johon voin vaikuttaa paljonkin, mutta kun on onneton, taitojensa myyminen ja tyrkyttäminen on vaikeaa. Onnettomana takertuu lähinnä siihen, että on painanut 6,5 vuotta samaa työtä ja siltikin joutuu tasaisin väliajoin aloittamaan alusta. Olen alalla, jolla useat kompuroi. Laskutan usein (onneksi) melko hyvin kuukaudessa, mutta kun kerron ystävilleni mitä siitä jää minulle käteen, kaikki tuijottavat minua suu auki. Alv-velvollisena pienyrittäjänä oleminen Suomessa on pelkkää paskaa! Asunto- ja autolainojen jälkeen meillä elellään usein Pyhällä Hengellä. Raha tuo onnea tiettyyn pisteeseen asti, se on fakta. Kun ei esimerkiksi pysty tekemään lasten kanssa mitään kivaa, vaikka laskuttaa useita tuhansia euroja kuussa, alkaa vituttamaan rankasti.
Tarvitsen töitä myös pysyäkseni järjissäni, mitä enemmän sen parempi! Työ tuo siis onnea, mutta sitä pitäisi olla paljon ja jatkuvalla syklillä. Tiedän mitä pitäisi tehdä: markkinoida ja metsästää asiakkaita. Tämän bloginkin kanssa on käynyt niin, että portaalista lähdön jälkeen postauksia ei synny. Toimin parhaiten paineen alla. Blogin tekeminen tuo myös onnea, mutta tämän pyörittäminen vaatisi portaalin paineen motivaatioksi! Sekä asiakkaiden metsästys, että portaaliin pääseminen ei vaan ole mitään pikkujuttuja ja onnettomalle ne tuntuvat mahdottomilta tehtäviltä. Vetäytymiseen vaikuttaa myös se, että teen töitä kotona. Eilen minua huudeltiin erääseen työtilaan, joka olisi aivan mahtava! Työyhteisö ympärillä motivoi ja samaan syssyyn saisin studiotilan. Arvatkaa onko kyseinen paikka liian kallis? Jep. Lisätään pettymys muiden joukkoon ja jatketaan nöyränä eteenpäin.
Useampaan kertaan olen täällä maininnut, että minun tie onneen on rakkaus, ja sitä taas ei voi kontrolloida mitenkään. Vaikeaa tästä tekee se, että olen suht vaativa tulevan kumppanini suhteen. En kuitenkaan liian vaativa, sopivia kandidaatteja tulee vastaan monta vuodessa, mutta niissä tapauksissa en saa vastakaikua. Koen pettymyksiä pettymysten perään. Ihastun, turhaudun ja käytän kuukauden ihmiseen josta olen varma, mutta joka ei lopulta edes suostunut kohtaamaan minua livenä. Turpaan tulemisen määrä miesten suhteen on nykyään elämässäni vakio.
Ihminen tarvitsee lämpöä ja huolenpitoa. Ainakin minä. Sisälläni on vahva tunne, että jos minulla olisi puoliso, kaikki olisi helpompaa. Se ei ole tuulesta temmattu ajatus; saisin purkaa ajatuksiani jatkuvasti, saisin läheisyyttä, kahden ihmisen tulot keventäisivät rahahuolia.. Saisin jakaa elämän, joka on yksi isoimmista asioista mitä tältä elämältä haluan. Totta kai se siis turhauttaa ja vituttaa valtavasti. Puolison puuttuminen painaa pohjalle ihmisen, joka kaipaa sitä kaikista eniten. Kyllä mä selviän, mutta mä en halua vain selvitä, haluaisin olla onnellinen. Ristiriidassa tässä touhussa onkin se, että onneton ihminen ei usko mihinkään. Sitä sulkeutuu kotiinsa, eikä kukaan kiinnosta. Hyvin harvoin deitti-aplikaatioissa eteen tulee jumalattoman upea ihminen, niihin kyllä panostaa ja ne haluaa tavata, mutta se loppukasti.. Kun usko on menetetty, tulee aika jolloin ei vain kestä uusia ihmisiä, eikä yksiäkään treffejä.
Voiko ihminen olla yksinäinen vaikka puhelimessa on monta numeroa joihin soittaa? Mitä on yksinäisyys? Jos hakeutuu ja tuntee olonsa turvalliseksi itsekseen, voiko olla yksinäinen? Voiko olla yksinäinen puolittain? Jos tuntee olonsa yksinäiseksi ilman miestä, mutta ei-yksinäiseksi ystävärintamalla. Kaiketi se on mahdollista, siltä minusta ainakin tuntuu. Onneton ihminen tosin ei ole kovin kiinnostunut ystävistäänkään. Sitä sukeltaa tv:n tai musiikin maailmaan ja peruu kaveri-treffejä milloin mistäkin syystä.
Pallottelen parhaillaan kysymystä: Onko tämä elämää jota haluan elää?
Yksi muutos jonka voisin tehdä, olisi muuttaa Helsinkiin. En usko, että olisin kokonaisvaltaisesti siellä onnellisempi, mutta kenties hetkittäin. Eksäni sanoi aikaa sitten, että jos Helsinki kutsuu, niin antaa mennä. En kuitenkaan täysin hahmota miten se olisi mahdollista, ehkä kun kuopus on tarpeeksi vanha kulkeakseen itse junalla? Niin kauan kun minusta tuntuu siltä, että muutosta olisi lapsille enemmän haittaa kuin hyötyä, pysymme täällä. Mikä toki on haastavaa itselleni, mutta se on valinta joka on tehty, kun on päätetty lisääntyä. Siinä ei ole keskustelemista. Itselleni on tärkeämpää se, että lapsien arki on niin normaalia kuin se eroperheessä voi olla ja kahdessa kaupungissa asuminen ei kuulu siihen pakettiin, ainakaan vielä.
Elämä on tässä. Pitää elää hetkessä ja tässä ja olla ajattelematta ”sitten kun..” Sorrun tuohon kun tuumailen liikuntaa tai keikoilla käymistä. Elämäni onnellisuus ei ole kuitenkaan tuosta kiinni. Kyllä mä elän hetkessä. Nyt on vaan ollut todella monta paskaa hetkeä putkeen. Tiedostan, että nyt on huono ja pitäisi keksiä mistä repiä voimia tehdä asioita uudelleen. Pitäisi myös keksiä mitä tehdä minkäkin suhteen. Olen elänyt välitilassa monen asian suhteen jo pitkään. Kenties jossain vaiheessa on tartuttava tunteisiin, analysoida enemmän ja tehdä isoja päätöksiä. Mutta tuleeko koskaan tilannetta, jolloin siihen riittäisi voimat?
Olipas ihanaa kun sain taas valittaa tänne, heti hieman kevyempi olo. Sattumasta tämä kaikki on kiinni, mikäli TET-harjoittelijani ei olisi ollut kipeänä tänään, en olisi ehtinyt puntaroida näitä asoita ollenkaan. Onhan ne tunteet toki siellä, mutta erilaiset tilanteet aktivoi ja toisinaan tunteet ottaa vallan. Mietin pitkään kehtaanko jälleen valittaa tänne, pitäisi tarttua positiivisiin asioihin ja puskea. Olla paras, tehdä itselleen hyvä elämä. Mutta onneton ihminen ei jaksa. Onnetonta ei kiinnosta. Ainakaan just nyt.
Ja kun on todellisuus paha, ihan liian masentava. Mun omaan maailmaan mä jään, kun kaikki parempaa on tääl.
-Chisu
(versio Mikael Gabrielin Älä Herätä Mua Unesta -kappaleesta)
46
