Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

_MG_3014 _MG_3038 _MG_3025 _MG_3024 _MG_3032 _MG_3027 _MG_3018

Kirjastoissa oli eilen 74 varausta mun kirjasta. Me päätettiin lahjoittaa muutama kappale Järvenpään ja Rikhardinkadun kirjastoon. Mutta sitten me alettiin miettimään, että entä jos ei jaksa jonottaa?

Valokuvateokseni kohtukuoleman kokeneista naisista ilmestyi syyskuun alussa ja ihmiset ovat löytäneet kirjan oikein mukavasti. Toisen painoksen kynnyksellä ja kääntämishommia mietittäessä me päätettiin pistää pystyyn kamppis! Tämän viikonlopun ajan kirjaa saa No Tofu Publishingin nettikaupasta -20% alella! Jos siis jonottaminen käy tuskaiseksi, nyt on oiva tilaisuus tilata oma kappale edukkaaseen hintaan. Menen myös maanantaina rustaamaan omistuskirjoituksia ennen postitusta, joten puumerkkinikin onnistuu samalla tilauksella!

Vaikkei kohtukuolemasta olisi omakohtaista kokemusta, kirja menee syvälle tunteisiin ja teosta voi myös lähestyä valokuvajournalismin näkövinkkelistä. Lukija saa varmasti siitä irti ajatuksia, ja mitä todennäköisemmin muutaman kyyneleen. Tyhjä syli ravistelee, mutta lopulta käsiin jää toivo.

NO TOFU PUBLISHING VERKKOKAUPPA

10

_MG_0188 _MG_0172 _MG_0185 _MG_0190 _MG_0196 _MG_0168 _MG_0158 _MG_0170 _MG_0175 _MG_0202

Saatatte muistaa kuinka elokuun alussa siirsin työpisteeni Kallioon. Siellä ollaan ja Torkkelinmäellä on viihdytty. Konttorimme on pieni, toisella puolella on neljä paikkaa ja toisella puolella vuokraemäntämme Hannamari Shakyan ja hänen miehensä tila. Jonne toki mekin saamme mennä sohvalle makoilemaan jos sellainen hetki työpäivän aikana tulee.

Kallioon kulkeminen on sujunut erittäin hyvin, autolla noin puoli tuntia ja olen työhuoneellani. Kuvauksiin kulkeminen on ollut helpompaa ja muutenkin viihdyn Helsingissä, etenkin upouudessa IPI Kulmakuppilassa, joka on naapurissani. Toki ajatuksissani siintää tila johon saan studion ja kenties isomman yhteisön, mutta toistaiseksi kaikki on vallan hyvin ja tämä on hyvä testi Helsinki-työhuoneelle.

Mukana remmissä on harkkarini lisäksi ystäväni Anne Ventelä joka tekee jos jonkinmoista viestintähommaa. Sami kirjoittelee runoja ja novelleita, Hannamari on upean Raw View lehden päätoimittaja ja valokuvausalan monitaituri. Hänen miehensä pitää muutamana iltana viikossa kitaratunteja.

Yksi paikka on edelleen vapaana ja toivoisin, jotta sinne löytyisi joku ihana toimittaja tai graafikko joka viettäisi siellä aikaa kanssani kun harkkarini karkaa Saksaan ja Ventelä istuu muissa töissä osan viikostaan. Jos tiedät jonkun helsinkiläisen joka kaipaa pientä työyhteisöä ja kodin ulkopuolista toimipaikkaa, ottakaa minuun yhteyttä! 

5

Kuvankaappaus 2015-9-6 kello 9.34.40

 

Sunnuntai ja pitäisi päättää pikkuhiljaa jaksaisko sitä kruisailla Kaapelille Design Markettiin ja ehkä Jumboon etsimään kuopukselle syystakkia VAI viettäiskö tätä syyspäivää neljän seinän sisällä. Jälkimmäinen houkuttaisi, koska takana on hullu viikko ja ensi viikosta on tulossa astetta kreisimpi.

Missä mä oon ollut? Kirjani vietävissä viime viikon, kuten myös Aira Samulinin kanssa Hyrsylänmutkassa, lounastreffeillä, konttorilla, Linnankellarin dinnerillä, hääkuvauksissa, Stadin amiksen tentattavana.. Sitten mä olen ollut järisyttävän paljon Snapchatissa. Snäppien teko ja ystävien seuraaminen siellä vie aikaani mielenkiintoisen paljon. Pieni päänsärky on vaivannut koko viikon ja täten en ole pystynyt jäsentämään ajatuksiani iltaisin blogiin.

Kirjan julkkarit olivat torstaina ja niiden tunteellisuus yllätti minut täysin. Murruin ensin median edessä kiittäessäni ystäviäni Katja Lustia ja Laura Frimania. Kirjan naisille ja läheisilleni puhuminen menikin sitten aivan läskiksi. Piti ensimmäistä kertaa elämässäni oikein KÄSKEÄ aivoille, että nyt kerää ittes!! Täysin yllättäen kuvatut naiset pitivät puheen minulle, jonka jälkeen olin hämilläni. Itselleni jotenkin konkretisoitui kuinka monen ihmisen kotiin olen mennyt ja kuinka monen ihmisen tarinan olen kuunnellut. Kirjassa on naisia neljäkymmentäkolme, julkkareihin pääsi reilut parikymmentä, Fleuriste-kahvila oli aivan täynnä jo tuosta määrästä kuvattuja. Sain kuulla kiitosta asian esiinnostamisesta Käpy ry:tä myöten ja naiset muistivat minua sanoin: kiitos, että teit näkyväksi surun, josta olemme tottuneet vaikenemaan.

Ääää. Alkaa taas itkettää.

En pystyisi tekemään esimerkiksi sairaanhoitajan työtä, saatika kätilön. Olen huono tekemään lahjoituksia tai edes jakamaan facebook-seinällä esimerkiksi pakolaisten hätää (yritän epätoivoisesti pitää yllä positiivisuuskuplaa). Nyt tuli kuitenkin tunne, että olen löytänyt oman polkuni auttaa ihmisiä. Tää on mun juttu. Näin mä haluan vaikuttaa asioihin. Palaute on ollut käsittämättömän upeaa, kuvattujen naisten palautetta kun jännitin toki eniten. Murskakritiikkiä odotellessa..

Ostin muuten uuden kameran motivoimaan blogiin kuvaamista ja poikien kuvaamista. Joka joulu olemme tehneet vanhemmilleni kuvakirjan lapsista ja voin kertoa, että tältä vuodelta on kameralla kuvattu varmaan kolme kertaa kakruja.. Viime aikoina on vaan ollut takki niin tyhjä, että moro. Vetelä vätysmoodi. Ollut hyvin väsynytkin joka päivä. Kaiketi tämä tästä.

Ps. Jos joku kaipaa kätevää pokkaria (Fujifilm X30), niin mulla olis myynnissä! Se on melkein uusi ja sillä on tännekin kuvattu!

Pps. Kiitos Eeva Kolulle kuvasta <3

15

image image

image

 

Sylini on täynnä Tyhjää syliä. Kolmen vuoden projekti on yksissä kansissa ja putkahti maailmaan lopulta keskiviikkona, puolen yön jälkeen, varsin yllättäen. Saimme aamulla painosta puhelun, että hän on täällä. Tuokoon hän lohtua niille keiden syli on tyhjä ja niille ketkä surua vierestä seuraavat.

Teos on juuri sellainen kuin pitää ja täten teknisiltä osin jännitys on lauennut. Tänään signeerasin ja rustasin omistuskirjoituksia ennakkotilauksiin, joita olikin upea määrä. Kiitos kaikille teille. Ensi viikolla kirja on Suomalaisessa ja Akateemisessa, sekä sitä toki voi koko ajan tilata No tofu publishingin nettikaupasta. On aivan välttämätöntä itse tehdä ristiretki kauppoihin katsomaan onko se todella siellä hyllyssä. Tää on vaan jokseenkin käsittämätön tunne. Nyt se on täällä ja siitä voi olla ylpeä.

Ensi viikolla juhlitaan julkkareita ja sitä seuraavalla Next generation -näyttelyn avajaisia. Mulla on ollut aivan hirvittävä kiirus ja ajatukset ei meinaa taas pysyä kasassa. Mulla olisi tänne blogiin juttuja jonossa niin vietävästi!! Ah, se assari nyt tänne!

TYHJÄ SYLI NETTIKAUPASTA
TYHJÄ SYLI FACEBOOKISSA

12

Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.53.25 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.53.00 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.50.42 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.51.01 Kuvankaappaus 2015-8-24 kello 10.51.53

 

Punastellen vastaanotin paikkani aika kovassa seurassa nyt kuulkaas. Next Generation – young eyes of photojournalism valokuvanäyttely kokoaa Korjaamon Valssaamoon kymmenen nuorta suomalaista kuvaajaa joista kaikkia yhdeksää kollegaa katson ylöspäin. Olen hämmentynyt ja jumalattoman otettu, että Tyhjä syli -projekti kutsuttiin mukaan tällaiseen seurueeseen.

Näyttely on auki kuusi päivää ja se esittelee valokuvaajia jotka tekevät omia pitkiä projekteja. Tyhjä syli on mukana kahdeksalla kuvalla ja tuohon mennessä kirjakin on jo julkaistu! En oikein voi ymmärtää sitä, että olen mukana. Suosittelen laittamaan näyttelyn korvan taakse ja kurkkimaan upeiden valokuvaajien upeita töitä. Nöyränä. Kerrassaan nöyränä täällä.

 

12

_MG_0368 _MG_0371 _MG_0314 _MG_0321 _MG_0312 _MG_0340 _MG_0435 _MG_0466 _MG_0418 _MG_0412 _MG_0428 _MG_0379 _MG_0327 _MG_0489 _MG_0493 _MG_0501 _MG_0474 _MG_0528 _MG_0508 _MG_0510 _MG_0517 _MG_0539 _MG_0549 _MG_0534 _MG_0544 _MG_0545 _MG_0552

Syyskuun alussa (3.-13.9.2015) on Helsinki Design Week. HDW:n ohjelmalehtinen on pienen eepoksen kokoinen, menoa ja meininkiä riittää kaikille varmasti yli tarpeiden. Kun on uuvuttanut itsensä Helsingissä, kannattaa hyppiä Tallinnaan viettämään heidän vastaavaa tapahtumaa: Design yötä. Tallinnan Disainiöö on 17.-20.9 ja me käytiin kiertämässä vähän paikallisia kohteita etukäteen.

Uusia mestoja löytyi itsellekin taas hyvä määrä ja niistä nostettakoon framelle etenkin Viron Design Talo Kalasatamassa. Puoti oli täynnä ihania virolaisten suunnittelijoiden herkkuja. Vanhan sähkölaitoksen sisältä löytyi upouusi Kulttuurikattila (Kultuurikatel) jonka ohjelma kannattaa tsekata. Tila itsessään on jo ihmettelemisen arvoinen.

Telliskiven ravintola- ja designkauppojen alue on monille ennestään tuttu, mutta itse eksyin sinne vasta nyt ensimmäistä kertaa. Muun muassa kuuluisa F-hoone löytyy näiltä nurkilta. Uusi elegantti ravintola Art Priori (Olevimägi 7) löytyy vanhasta kaupungista. Sekä tila, että ruoka oli erittäin hyvää ja laadukasta. Annokset ovat täynnä puhtaita makuja, tämän päivän ruokaa ilman baltialaista tvistiä. Ehdottomasti virailemisen arvoinen hyvää ruokaa arvostavalle.

Jos on kiire ja ehtii pyöriä vain vanhan kaupungin ytimessä, Design kauppa TALI löytyy osoitteesta Voorimehe 4. Puoteja on tulossa piakkoin toinenkin keskustaan!

Vinkkivitosena vielä, että puhelimeen voi ladata D-kaart aplikaation. Designkartta suoraan puhelimeesi! Se toimii offline-tilassa ja sisältää kaikki Designkartan kohteet.

Itse Design yön koittaessa Tallinnassa on paljon ohjelmaa seminaareista, näyttelyihin, installaatioihin ja työpajoihin (disainioo.ee). Sanoisin, että kulttuuria rakastavalle vallan erinomainen ajankohta tehdä retki Tallinnaan!

4

image

Koska nukuin lauantai-sunnuntai välisenä yönä kaksi tuntia, aamulla väsytti. Joo äiti mä tiedän, että jos on uupunut, ei kannattais välttämättä juhlia. Mutta en toisaalta ole siitäkään niin varma. Kotona makaaminenkin väsyttää, hauskanpito (juhlat) piristää sielua. Lapset olivat isällään, mä sain puhelun, että mut haetaan kotipileisiin taksilla 20 minuutin päästä, eihän nyt seikkailuille voi sanoa ei! Tänään silti aamulla haukotutti, eivätkä työt kiinnostaneet.

Sijoitin Aapon päiväkotiin, hän huusi muuten aamulla JES! PÄIVÄKOTIIN! kun herätyskello soi. Eka aamu oli kuitenkin rennompi, halailtiin ja pussailtiin päiväkodissa pidempään kuin yleensä, käytiin yhdessä käsipesulla ja saatoin aamupalapöytään asti. Astelin haikein mielin ulos, tauon jälkeen on aina vähän vaikeaa jättää hänet sinne, vaikka viihtyykin todella hyvin. Suuntasin nokkani Vantaalle. Kuvasin nuorenparin. He olivat lapsia, ala-ikäisiä, mutta olin kateellinen. Se teini-iän rakkaus, jossa itsekin elin täysillä juuri tuon ikäisenä, on kyllä rakkautta sen kreiseimmässä merkityksessä. Se kiintymys on jotain käsittämätöntä. Olin kiltti ja jätin kertomatta, että teinirakkauteni päättyi kahdentoista vuoden jälkeen. En myöskään saarnannut ”Voi kuulkaa, elämä opettaa!”. Fiilistelin vaan ”Äää, en kestä miten söpöjä te ootte!” Sydämeni oli kuitenkin surullinen kun poistuin keikalta. Mulle kanssa!!!

Olin jo autossa aloittanut rakkaushaikeilun. On varmaan taas se aika kuusta, mutta mä palaan vanhoihin juttuihin jatkuvasti. En analysoi, vaan kertaan. Huokailen hyväksyen, mutta mietin kuitenkin voisko asioille vielä jotain. Ne tulee pyrähdyksinä, mutta mielessä ne pyörii ja täyttää sen, heti kun niille on töiltä ja muilta kiireiltä tilaa. Miehet. Miksi ne tekee elämästä niin vaikeeta. Oikeammin: miksi mun pää antaa niiden tehdä elämästäni niin vaikeeta?!

Tiedättekö, hyväksyn ja totean, että ei niitä sit ollu tarkoitettu mutta ne kaivertaa silti mieltä. Entä jos se nyt ilmestyisi ovelle? Mitä tuntisin? Miten toimisin? Juhannusporukan whatsapp-ryhmä on henkireikäni tänäpäivänä. Cessin, Mintun, Peetan ja Pajun kanssa pohdimme ja jaamme. Totesimme juuri hetki sitten, kuinka paljon me naiset käytämme aikaa miesten miettimiseen. Näistä mun vanhoista jutuista kyseiset henkilöt ei varmaan edes muista mua. Haha. Miehille kaikki tuntuu olevan helpompaa. Ne hyväksyy ja unohtaa. Piste.

Mieshuolet mielessä ajelin Helsingin rakennusviraston asiakaspalvelupisteeseen. Jonotin hetken ja lähdin sieltä 400e köyhempänä. Ostin yrityspysäköintilätkän. Olen luovuttanut työhuoneeni avaimet ja ojentanut valtikan seuraavalle päävuokralaiselle, sekä vastaanottanut avaimet Kallion työhuoneelta. Kaikki mitä aktiivisesti tarvitsen työskentelyyn on vielä kotonani, mutta viikon päästä harjoittelijani palaa kesälomilta ja on aika luopua kotitoimistosta. Se ottaa koville. Nytkin teen tässä ohella töitä. Uupumusriskin ollessa ilmoilla on ehkä kuitenkin ihan hyvä luovuttaa kone Kallioon ja lopettaa 16 tunnin työpäivät. Torkkelinmäelle muuttaminen jännittää. Entä jos siitä ei tule mitään? Onneksi olen antanut itselleni luvan palata maitojunalla kotiin jos homma ei toimi.

Lätkä kiinni tuulilasiin, auto parkkiin ja puoteja kiertämään. Töiden puolesta siis. Neljästä puodista yksi oli kiinni, enää on 13 paikkaa kiertämättä, ensi viikon alkuun menessä kaikki pitäis olla paketissa. Tottakai kun olen ilman harjoittelijaa, joudun käppäilemään helteisessä (!) Helsingissä ison repun ja jalustan kanssa ypöyksin. Pyyhin hikikarpaloita naamastani ja olin suuntaamassa autolle kun mietin, että soitanpa Hanna Gullichsenille, jos vaikka olisi kotona. Turhaa kaivoin puhelimen, tulimme jo vastaan toisiamme ja sain käsilaukusta mukaani keittokirjat x2! En mä nyt oikein tätäkään käsitä, että kuvasin Hannalle kirjoja jotka on valmiita. Kaupoissa, kaikkien ostettavana. Absurdia.

Kotiin tullessani löysin postilaatikosta samat kirjat omistuskirjoituksineen. Punastelin niitä ylistyskirjoituksia lukiessani. Ihaninta on kuitenkin löytää nimensä kirjan vikoilta sivuilta, kiitoksista. Kun kirjoitin hetki sitten oman kirjan kiitoksia, se tuntui todella tärkeältä tehtävältä. Se tuntui kutkuttavalta, koska moni ei tiedä niistä etukäteen. Hannan kanssa mä lähdin tekemään kirjaprojekteja pisnes-mielessä, mutta me ollaan nyt oltu puoli vuotta aktiivisesti tekemisissä. Sain projektien kautta ystävän jolle avaudun about kaikesta. Meissä molemmissa on sisällä pelottavan musta huumori ja härskeys. Saa nähdä jatkuuko ystävyytemme kun saadaan kolmas kirja ulos. Ehkä me ei siedetä toisiamme kolmansien  julkkareiden jälkeen. Höhö.

Ennen postilaatikkolöydöstä Hanna spontaanisti kutsui mut lounaalle mukaan, söin taas Hernesaaren rannassa pitsaa. Menkää sinne konttialueelle! Aurinkoisena päivänä siellä on upea fiilis ja miten onkin saatu teollisuusalueen nurkat suljettua pois kokonaan, tuntuu kuin olisi ulkomailla. Ainoastaan kylmä merituuli muistuttaa Suomesta. Konteissa on tosiaan myytävillä jos jonkinmoista settiä ja alueella voi istua Hankosushien ja Chalupien kanssa missä tahtoo. Yhteistä aluetta. Vaihdettiin kuulumiset ja Hannan Joonas-siippakin liittyi seuroihin. Aloin jo pulisemaan seuraavasta projektistani. Mä en opi millään. Taukoa pitkistä prokkiksista? Njääh! Uutta putkeen vaan!

Kotona jatkoin töitä, kirjoitin viisi sivua päiväkirjaa ja mietin mennyttä kesää. Elokuu on mun mielestä vielä kesäkuukausi, mutta se on samalla syksyn alkua. Arki palaa ja mun perinteinen puhdistus-periodi nostelee päätään. Sormet syyhyää kaappeja siivoomaan, kun vaan vielä jaksaisi tarttua siihen projektiin. Menneessä kesässä mietitytti se, että vaikka tämä oli viime kesän supersydänsuruista leppoisampi, olin vähemmän takapihallani kuin yleensä. Johtui varmasti kylmistä ilmoista, mutta palasin ajatuksissani miesasioihin. Miten siistiä olis juoda siitä viinilasillista pihakeinussa ja olla rakastunut. Miksei mulla ole grillivastaavaa? Mietin myös miksi tänä kesänä ei ollut aikaa istua pihalla puolille öin tyttöjen kanssa. Mihin tää kesä meni? Toisaalta on tapahtunut niin paljon, että kaikkea ei edes muista.

Koska olen säälittävämpi kuin yksikään olento maan päällä, aloitin Gossip Girlin alusta. Yllätyin, etten muista siitä kauheasti ja se on jopa viihdyttävää katsottavaa. Silti. Säälittävää. Gilmoren tytöt sallin, mutta Gossip girl on kyllä vähän nolo. Aloitin tämän jo yli kuukausi sitten, joten starttasin juuri kolmannen kauden. Gossip olkoon pahuuteni Coca Cola Zeron kanssa. Lähetän muutaman kuvan ja istahdan sohvalle kurkkimaan Upper East Siden elämää. Lepuutan hetken, huomenna kuvataan tuotekuvia koko päivä!

 

 

13

 

Kirjani on melkein valmis. Lukiessani johdantoa uudelleen ja uudelleen hämmästyin itsekin kuinka tärkeä tämä projekti on minulle juuri vertaistuen vuoksi. Sitä aina väittää itselleen, että tekee näitä juttuja muille eikä oman nimensä markkinoinnin vuoksi, mutta on upeaa tajuta, että se on ihan aidosti oikeasti niin.

Kohtukuolema on vaiettu aihe ja sitä voi olla vaikea käsitellä, sattui se sitten itselle, siskolle, lapselle tai ystävälle. Olen aivan varma, että vertaistuki on avain asemassa asian käsittelyssä ja tämä kirja on tehty sitä varten. Jotta me ymmärtäisimme jotka emme ole asiaa henkilökohtaisesti kohdanneet ja jotta kohtukuoleman kokeneet näkisivät kohtalotovereiden tarinat.

Kirja koskettaa ja liikuttaa varmasti useita mutta etenkin niitä jotka ovat menettäneet lapsensa hänen elämänsä aikaisessa vaiheessa. Puhuttiin sitten keskenmenosta, lapsettomuudesta, kohtukuolemasta tai vauvana kuolleista. Liki jokainen tuntee jonkun joka on kokenut lapsen menetyksen tavalla tai toisella. Jotta nämä ihmiset löytävät vertaistuen, jakakaa videota!

Videolla kuultava upea kappale on Iisan uudelta levyltä joka julkaistaan vasta 28.8! Meillä on siis hallussa maistiainen ennen julkaisemattomasta kappaleesta ”Kukaan ei oo kenenkään”. Aika siistiä!

 

Kirja on nyt ennakkomyynnissä ja se löytyy söpösti keittokirjojen alta osoitteesta (tai tuosta oikealta palkista)
http://notofupublishing.kotisivukone.com

Ennakkoon myydyt kirjat saavat mun signeerauksen ja tilauskaavakkeeseen voi kirjoittaa toiveet omistuskirjoitukselle.

 

19

image

 

Puhuttiin yhden yrittäjäystävän kanssa. Hän oli kesälomalla ja totesi, että oli pakko jäädä kun alkoi unohtelemaan kavereittensa nimiä. Mulla ei ole tätä mahdollisuutta. Se toki on mun valinta ja olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä mä selviän ilman lomia. Enhän kuitenkaan tee täyttä viikkoa töitä ympäri vuoden, vaan välillä on väljääkin. Silloin tietenkin ressataan töiden puutteesta.

Viime heinäkuu oli aivan kuollut joten kirjan viimeistelyksi tämä kuukausi tuntui sopivan oikein hyvin. Vaan tänä vuonna heinäkuu on ollutkin keikkoja täynnä, mikä on aivan loistavaa mutta nyt mä alan olla aika poikki. Uskallan myöntää sen koska olen aivan loppusuoralla kirjan kanssa.

Nyt mä katson netistä ravintolan olevan auki, kävelen ovelle ja ihmettelen kun se onkin kiinni. Sitten tajuan, että nythän on maanantai, eikä tiistai. Kirjoitan sähköposteihin mitä sattuu, koska ajattelen miljoonaa asiaa päällekkäin. Kun kirja oli viime viikolla melkein valmis, tulin välittömästi kipeäksi. Mutta toki vain vähän, että voin tehdä muita töitä. Yrittäjä kun ei sairasta. Tunnen järkyttävän paljon huonoa omaatuntoa siitä, että mulla on töitä, siitä ettei niitä kuitenkaan ole tarpeeksi. Kun vietän lasten kanssa Linnanmäki-päivän se kostautuu seuraavana päivänä kun työt ovat kasaantuneet.

Tunnen huonoa omaatuntoa myös siitä, että en pysty antamaan jokaista minuuttia kirjani tekemiselle tai tälle blogille. Juuri eilen sanoin ystävälleni, että voisin helposti olla kokopäiväinen bloggaaja, meinaa juttuideoita riittäisi, mutta mulla ei vaan riitä aika niiden toteuttamiseen.

Uupumus ei näy mussa väsymyksenä, vaan juurikin stressinä ja sen sivutuotteina. Mulla on niin monta asiaa nyt meneillään, että kaikki langat ei meinaa pysyä käsissä. Mikä on tällaiselle kaikkien asioiden handlaajalle melko raastavaa. Toki työt ja kirja vie paljon aikaa, mutta sitten tässä on samaan syssyyn työhuoneen muutto Kallioon joka vaikuttaa myös kotiini. Joudun tuoda paljon tavaraa vanhalta konttoriltani kotiini ja täten joudun järjestelemään täällä aika paljon uusiksi. Puhumattakaan kirjanpidoista, ystävistä, lapsista, miehistä, lupalapuista ja muista tapahtumista.

Silti kaikki etenee ja hommat hoituvat koska mä teen työni ja muut juoksevat asiat vaikka pää kainalossa.

Tarvitsisin henkilökohtaisen assarin hoitamaan kodissa tapahtuvat muutokset ja hoitamaan lapsia kun ne ovat lomalla ja minä en. Sitten tarvitsisin assarin joka hoitaa blogia puolestani. Että olis kätevää. Antais ohjeet ja ööö.. Eiku ei se toimis. Munhan pitäis kuitenkin suunnitella, kuvata ja kirjoittaa. Höhö. Olen erittäin onnellinen, että mulla on ollut koko kesän remmissä assari töitten kanssa. Me ollaan jo puoltoista kuukautta majailtu meidän olkkarissa, lasten lomien takia. Erittäin toimiva ratkaisu. Paitsi, että se lisäs uupumusta erittäin paljon. Nythän mä mietin klo 21 tohdinko sulkea koneen ja katsoa hetken telkkaria.. Kun olis näitä töitä tässä..

Suunnittelen lomaa syyskuulle. Haluan pois maasta ainakin viideksi päiväksi. Musta alkaa tuntumaan, että mun on pakko päästä pois. Äitini nuivaantui kun kerroin asiasta: minunhan pitäisi lomailla lasteni kanssa. Suivaannuin! Totta hemmetissä mä viettäisin oikein mieluusti kolme viikkoa etelässä lasteni kanssa! Koko kesän! Vaikka edes sen viisi päivää! Mutta ei mulla ole varaa yksin maksaa meitä kolmea rantalomalle! Jo pelkkä Linnanmäki-päivä syö viikon ruokatarpeet suokeli sentään! Mulla on tasan kaksi matkavaihtoehtoa syyskuulle ja ne ovat kaupungit joissa mulla on mahdollisuus majoittua ystävän luona. Täten lomailu Tampereella hotellissa tulisi kalliimmaksi ja nyt vaan on tunne, että se ei ole riittävän kaukana jotta pääsisin eroon hetkeksi tästä oravanpyörästä. Lasten kanssa lomailussa on myös heinäkuussa riskinsä. Töitä ei kuitenkaan ole niin paljon kuin muina kuukausina, joten jos keikka tulee, se on pakko ottaa vastaan, silloin ei voi olla mökkeilemässä Jämsässä. Moni myöskin sanoo, että lapsiloman jälkeen tarvitsee uuden loma itselleen. Koen reissamisen itsekin lasten kanssa, etenkin yksin, melko uuvuttavana. Se on harmillista, mutta jos vahdin uima-altaalla haukkana nelivuotiasta ettei se huku, niin en koe sen olevan rentouttavaa ja stressiä poistavaa toimintaa. Mielummin teen yksittäisiä pistoreissuja lasten kanssa ja vietän energistä arkea kuin maksan itseni kipeäksi viikon etelän reissusta ja palaan väsyneempänä takaisin. Toivon, että jonain päivänä voin viedä lapset etelään viikoksi joka vuosi. Kun olin parisuhteessa pystyin niin tekemäänkin!

Mä tienaan aika kivasti, mä kuitenkin maksan kaiken ja kalliin asunnon itse. Kuten sanoin, valintoja. Jos me muutettais puolet pienempään ja sivummalle, rahaa jäis kuussa enempi. Sitten tulis kuitenkin uusia stressin aiheita. Lapset olis kavereistaan kaukana ja niin edelleen.. Töitä on, mutta niitä sais aina olla enemmän. Koskaan ei tiedä milloin iskee väljä kausi ja pitää ollaa säästössä tuhansia euroja jotta selviää seuraavasta kuusta. Elämä olis rutkasti helpompaa jos olis rikas mies. Anyone?

Hassuinta tässä on se, että mä en vaihtais tätä työtä mihinkään. Mä teen vuorokauden ympäri töitä jotta mä voin seistä tulevan kirjani takana. Mä nautin tästä suunnattomasti. Rakastan yrittämistä (vaan en kohtuuttomia veroja)! Ihminen on kuitenkin rajallinen olento. Olo on hitusen kevyempi kun miettii aurinkoista Portugalia tai Espanjaa syyskuussa. Ensi viikolla alkaa Aapon päiväkoti ja sitten Leevin koulu. Elokuussa kirja on painossa, työt tasaantuvat. Voi olla etten raaski lähteä mihinkään syyskuussa ja tämä lievä uupumukseni laantuu taivaan tuuliin kun pääsee lötköttämään sohvalla pari iltaa. Ajatus pienestä lomasta kuitenkin lämmittää ja auttaa puskemaan nämä viimeiset tän kesän tiukat viikot.

Ihanaa heinäkuun vikaa viikkoa teille murut!

Ps. En jaksa oikolukea tätä. Menen maate mielummin.

31