Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Minusta kamalin asia maailmassa olisi synnyttää kuollut lapsi. Pelkkä ajatus tuntui järkyttävältä, kuinka kukaan kykenee läpikäymään moista. Kun puhuin asiasta neljänkymmenenkolmen kohtukuoleman kokeneen äidin kanssa, tuli aika nopeasti selväksi, että mikäli joutuu kohtaamaan kohtukuoleman – lapsen synnyttäminen muotoutuu lopulta tragedian kauneimmaksi hetkeksi.

Tapasin kolmen vuoden aikana äitejä ympäri Suomen, jokaisella oli oma elämäntarinansa ja niitä yhdisti kohtukuolema. Naiset olivat menettäneet lapsensa raskausviikon 22 jälkeen, osan raskaus oli edennyt viimeisille viikoille. Kun olin saanut kuulla raskaudesta, kohtukuoleman toteamisesta, synnyttämisestä ja menetyksen jälkeisestä ajasta, oli aika ottaa valokuvia. Halusin kertoa näiden naisten tarinan yksissä kansissa ja kuvien kanssa muodostui teos Tyhjä syli (2015).

Kirja on valokuvateos, joka sisältää yksitoista pidempää tarinaa ja lyhyitä lainauksia haastatteluista. Kirja antaa ennen kaikkea vertaistukea kohtukuoleman tai keskenmenon kokeneille – lapsensa menettäneille. Vertaistukena kirja antaa toisten kokemukset alusta loppuun, pohjattoman surun läpikäymisestä elämän jatkumiseen. Se on myös valokuvataidetta ja kuvien lisäksi tarinat voivat kiinnostaa jokaista meistä.

Tyhjä syli otettiin neljä vuotta sitten upeasti vastaan, olen ollut kertomassa naisten kokemuksista kätilö-opiskelijoille ja saanut kuulla kohtalotovereiden tarinoita vuosien saatossa. Media myös kirjoitti aiheesta laajasti ja olin onnellinen, että vaiettu asia sai äänen. Kirjoja on vielä muutama jäljellä ja haluaisin, että he löytävät sinne missä heitä tarvitaan.

Teoksen (128 sivua, sidottu, kovakantinen) voi hankkia suoraan minulta (25e+3e postikulut) laittamalla minulle sähköpostia (kaisu @ kaisujouppi.com). Mikäli sinulla on kiinnostusta hankkia useampi kappale ja saattaa kirjoja eteenpäin, laita ihmeessä viestiä. Aikoinaan haaveeni oli saada teos kätilöille, sairaaloihin, neuvoloihin. Edelleen tuumailen, löytyisikö taho joka painaisi teoksesta kevyen lehtisen ja saattaisi sen vertaistukea kipeästi tarvitseville – mikäli sinulla on ideoita, ota yhteyttä.

6

Koko ajan pitää kehittyä. Sen vuoksi otin tavallaan takapakkia ja päätin lopettaa Instagramin yritystilini (@kaisujouppiphotography). Viimeisin postaus on siellä toukokuulta ja se fakta siivitti päätöstä eteenpäin – en ole inspiroitunut työstämään sitä, se ei palvele minua tai asiakkaitani. Sosiaalinen media on ihana tapa viestiä, mutta se on myös hyvin aikaa vievä ja minun työssäni kuitenkin lopulta melko epäoleellinen. Etenkin jos sitä tekee puolivillaisesti, se ei palvele ketään. Sen vuoksi päätin yhdistää tilit – luoda vahvempaa henkilöbrändiä.

Päätös tuntui kuitenkin paikoitellen vaikealta, koska olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan pitää blogin sekä henkilökohtaisen Instagram-tilin kaukana asiakkaistani. Olen ajatellut, että suorasanaisuus, avoimuus, ronski huumorini karkottavat potentiaalisia asiakkaita – sitä se saattaa toki tehdäkin. Ymmärsin kuitenkin jossain kohti taivalta, että en voi miellyttää kaikkia ja mikäli avoimuus ärsyttää, asiakas ei kuulukaan minulle. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava luottaa, että mulle on asiakkaita, jotka innostuvat tarjotusta paketista. Rinta rinnan kulkevat tästä eteenpäin ajatukset elämästä – arjesta ja työstä.

Yritystilini muotoutui aikoinaan hyvin tylsäksi ja geneeriseksi tiliksi, joka ei kerro minusta mitään. Se ei kertonut edes työtavoistani, tekniikasta, ei mistään. Päädyin luomaan pohjan, joka kertoi julkaisun kohteen ja vuosiluvun. Kuollettavan tylsää – edes valokuvaamisesta kiinnostuneita ei kiinnosta tuollainen. Ajatus portfoliosta oli täysin turha, koska minulla on olemassa verkkosivut ja materiaalit menivät yksyhteen. Tuumasin Instagramin olevan hyvä kanava esitellä työni hedelmiä, mutta verkkosivujen muoto ei toimi sosiaalisessa mediassa. Ei etenkään sen vuoksi, että tilin päivittäminen toteutui harvakseltaan, sen ollessa minulle itselleni niin pirun tylsää.

Teksti olisi tuonut kuvia lähemmäs, rutiinia ei kuitenkaan ollut ja sen luominen tuntui raskaalta. Sen vuoksi alkoi tuntumaan, että yhdistäminen ei välttämättä olisi huono asia. Jouduin kuitenkin vielä puntaroimaan, haluanko tuoda työjuttuja henkilökohtaisen feedini puolelle, kiinnostaako ne siellä ketään? Hetken tuumailtuani tajusin, että miksi en löytäisi kiinnostavia tarinoita myös kuvauksista. Jokaiseen kuvaan liittyy muistoja ja ainakin yksi ajatus. 

Henkilöbrändiä voi luoda usealla eri tavalla. Voi olla kasvoton, voi olla kasvot vailla minuutta, voi olla sydän auki.  Mä haluan uskoa, että mun nykyiset ja potentiaaliset asiakkaat ovat kiinnostuneita koko paketista. Työskentelen ihmisten kanssa ja persoonalla on väliä. Sillä on suuri merkitys kohtaavatko minun ja asiakkaan ajatukset sekä tavat toimia. Jos ne eivät kohtaa, asiakkuus jää yhteen kertaan tai asiakkuutta ei synny. Instagram voi viedä asiakkaita, mutta se voi myös tuoda niitä – ennen kaikkea se voi ylläpitää niitä.

Toinen paljon päässäni pyörivä asia on nimeni vaihtaminen. Olen luonut Kaisu Jouppi -henkilöbrändiä kymmenen vuotta. Nimeni on varmasti joidenkin mielessä, eikä vielä muutama vuosi sitten tullut kuuloonkaan, että voisin vaihtaa sukunimeni. Miten kukaan enää koskaan löytäisi minua, asiakkuudet pitäisi luoda uudelleen ja koko brändi alusta. En vieläkään tiedä kuinka toimisin. Uusi sukunimeni ei olisi nykyistä huonompi, sillä olisi merkitystä minulle ja perheelleni, mutta uskallanko ottaa riskiä? Voinko luottaa, että harvinaisempi etunimeni kantaa hakutuloksissa alkuvaiheessa, voinko luottaa brändini olevan nimeäni isompi? Onko teillä kokemuksia nimen vaihtamisesta, kun pohja henkilöbrändille on luotu? 

Yhtälailla ajatus blogin nimen vaihtamisesta oman nimeni alle on ollut mielessä vuosia. Vahvan paketin luomisessa se voisi olla oikea ratkaisu, mutta viekö se tie minut takaisin alkuun, tyhjän päälle?

Kehitys saattoi tällä kertaa mennä Instagramissa taaksepäin, enemmän kuitenkin näen sen niin, että paketti alkaa löytämään muotonsa. Yrittäjän pitää kokeilla ja nyt kokeillaan tätä. Nimen vaihtamiset pitää pohtia läpikotaisin, niitä ei voi kokeilla – niissä on mahdollisen vaihdon jälkeen pysyttävä.

Instagram, jossa jaan tätä nykyä kaiken: @kaisujouppi

2

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12

Toteutin viime vuonna Järvenpään kaupungin ikäihmisten palveluiden, perusopetuksen ja taidemuseon kanssa ison projektin, johon osallistui oppilaita ja ikäihmisiä. Sen lisäksi projektissa oli mukana jokaiselta saralta vastuuhenkilöitä. Projekti oli erittäin mielenkiintoinen ja aihe tärkeä. Meidän tarkoituksena oli kaventaa sukupolvien välistä kuilua, vahvistaa ikäihmisten minäkuvaa ja tuottaa oppilaille perusopetukseen kuuluvaa taidekasvatusta. Reilun vuoden aikana minusta kuoriutui kerhotäti, joka ohjasi oppilaita ja valaisi heitä valokuvauksen maailmalla. Pidin oppilaille peruskurssin valokuvauksesta, he kulkivat mukanani jokaiseen haastatteluun (kävimme ikäihmisten luona kahdesti) ja viettivät kanssani kuvauspäivän. Suunnittelimme kuvauksen aiheen, paikan ja toteutuksen yhdessä. Haastatteluissa oppilailla oli vetovastuu, mutta kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjasin keskustelua. Näyttely TAKAUMA on vielä tammikuun ajan Järvenpään taidemuseolla. Kuvat jäävät Järvenpään kaupungin taidekokoelmiin (mikä on aika hienoa!). Siellä on kahdeksan järvenpääläisen ikäihmisen tarina ja heidän kuvansa. Oppilaat kuvasivat making offia projektista ja niitä kuvia löytyy myös näyttelystä. Lopulliset kuvat ovat allekirjoittaneen käsialaa ja tarinat kuvien vieressä oppilaiden. Olen taidemuseolla 19.1 lauantaina kertomassa projektista laajemmin. Vedä Museokortti esiin ja tule moikkaamaan tai käy katsomassa näyttely muulloin. Tämä oli koskettava projekti ja mieleenpainuvin palaute tuli yhden ikäihmisen henkilökohtaiselta avustajalta: ”Sun pitäisi olla opettaja.” Täytyy myöntää – nautin roolistani ohjaajana kyllä! Vähintään yhtä paljon nautin ikäihmisten kohtaamisesta, ihmisten elämäntarinat ovat aina upeita. Kuvissa Tenho, Aino ja Pauli.  ]]>

4

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

5

Perheloma. Siinä vasta konsepti. 

Heinäkuun alussa Kai antoi minulle melko upean syntymä- ja vuosipäivälahjan. Hän halusi viedä meidät kaikki neljä viikoksi rantalomalle. Olimme haaveilleet reissusta koko alkuvuoden, mutta kun poikien Italian reissussa kesäkuussa oli hitusen viileää ja Aapo ei ollut uinut koko viikkona, oli hirmuinen hinku tarjota heille viikko hellettä ja kasapäin uima-altaita. 

Pyörimme tuskaisina Tjäreborgin sivuilla. Kovin moni oli ostanut matkansa hyvissä ajoin ja koska meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa lähtöpäivälle, aloimme olla epätoivoisia. Vaihtoehtoja oli jokunen, mutta olimme sekä kovin avoimin mielin, että ahtain mielin liikenteessä. Jotkut fasiliteetit olivat aivan sama ja jotkut hyvin tärkeitä.

Tingimme hieman sijainnista ja suunnistimme elokuun alussa kohti Kreikan Rodosta. Meitä odotti Sunwing Kallithea Beach -lomakylä kauppoineen, buffineen, rantoineen ja kera kuuden uima-altaan. Odotukset olivat kovat, odotukset täyttyivät ja jopa ylittyivät.

Me rakastamme uusia kohteita ja kulttuureita. Nyt me majoituimme keskelle ei mitään, omaan maailmaan, joka oli täynnä kaltaisiamme – Pohjoismaista tulleita perheitä. Kallithean alue oli valtava, sesonki oli käynnissä, joten hotellissa oli paljon vieraita. Silti tilaa tuntui aina olevan ja meininki oli rento. Toki lapset kiljuivat ja vanhemmat huusivat, mutta mitäpä muuta sitä tuollaiselta kohteelta voi odottaa. 

Kun osaa sulkea korvat ja uppoutua kirjaan (näin voi tehdä, kun lapset ovat isompia), toisinaan heittäytyä liukumäkeen ja sukeltaa snorkkelit kasvoilla mereen, rantaloma perheille suunnatussa lomakylässä on paratiisi. 

Me hymyilimme. Nautimme siitä, että meillä oli seitsemän aamupalaa, viisi lounasta ja viisi illallista valmiiksi laitettuna. Lomakeskusten All Inclusive -buffat ovat ainakin isoissa hotelleissa something else näinä päivinä. Olen kuullut kauhutarinoita, kuinka joka päivä pöytään kannetaan samat ruoat, vaan ei Kallitheassa. Viimeistään lounaalla saimme lukea ravintolan standista millainen buffet illalla tarjoillaan. Ruoka oli hyvää ja monipuolista. Buffa oli valtava ja se oli sitä aamulla, päivällä ja illalla. Kun oppi tietämään missä on mitäkin, pystyi sukkuloimaan suht kevyesti ihmispaljoudessa.  

Meri oli ihan vieressä. Aapo uskaltautui mereen hienosti ja pääsi sekunnissa yli viime kesän traumasta, jolloin joku poltti rakkulan varpaaseen Kroatiassa heti hänen astuessaan veteen. Hankimme snorkkeleita kaikille ja sukeltelimme meren pohjaa ja kaloja kurkkimaan. Keräsimme kauniita kiviä ja koska Kallithean ranta on poukama, meri oli tyyni ja saatoimme lillua siellä tuntikausia. Vesi oli kirkasta ja lämmintä, joskin kovin suolaista. Se kellutti ja nosti pintaan, kun sukelsi syvälle, saattoi antaa veden nostaa sinut pintaan vaivatta. 

Uima-altaista meille muodostui heti suosikit ja kangistuimme tapoihin varsin nopeasti. Ensimmäisen päivän aikana testasimme kaikki ja loppuviikon valtasimme rantatuolit aina samasta kulmasta ja polskimme samoissa altaissa. Hotelli oli mielettömän siisti ja tyyli oli freesi. Meidän huoneessa oli hyvin varusteltu keittiö ja kävimmekin muutaman kerran lähellä olevissa supermarketeissa ostamassa juomia ja herkkuja huoneeseen. Meillä oli oma patio ja vaikka katselimme hieman kateellisina huoneita omilla uima-altailla, olimme varsin tyytyväisiä huoneeseemme.

Vaikka olimme perhelomalla, olimme todella rentoutuneita palattuamme kotiin. Se johtui fasiliteeteista. Luin lomalla kolme kirjaa, minulla ei ollut tietokonetta mukana, me emme joutuneet miettimään ruokailuja tai siirtymisiä, koska olimme monta päivää vain hotellin alueella, jossa kaikki oli meille laitettu valmiiksi. Piti vain päättää monelta haluaa ruokaa. Jos on varaa matkustaa monta kertaa vuodessa, veisin lapset kerran vuodessa tuollaiselle lomalle. He nauttivat niin vietävästi. Alue tuli tutuksi, he uskalsivat liikkua siellä itsekseen ja Leevi surffasi skeitillä pitkin hotellia. Hän vierailu usein yksin hotellin Mini-Marketissa ja lähti ruokailusta aina edeltä huoneeseen, usein Aapo mukanaan. Aapon rohkeus veden kanssa ja uimataidot kehittyivät jättiaskelein. 

Reissasimme myös saarella hieman. Kävimme kahtena iltana Rodoksen keskustassa taxilla. Se maksoi 8e suunta (2e per peppu), keskusta oli noin neljän kilometrin päässä. Vanha kaupunki on kaunis ja jos olisi ollut hieman viileämpi, olisi uuden kaupungin puolikin kiinnostanut. Tätini ja enoni käyvät joka vuosi Rodoksella, koska siellä tuulee. Siellä todella tuuli, +38 astetta ei tuntunut välillä miltään ja täten altailla viihtyikin todella hyvin. Ahtaissa kaupungeissa päivisin kuitenkin on melko kuuma, sinne ei tuulen vire yletä. 

Yhtenä päivänä vuokrasimme auton ja kun olimme saaneet ilmiriidan siitä, kuka sitä autoa oikein ajaa, päädyimme lopulta ajamaan molemmat ja vielä oikein innoissamme. Saarella ajaminen oli todella vaivatonta ja mukavaa. Kruisailimme ensin eteläiseen kärkeen ja Prasonisi tarjoili meille erittäin tuulisen rannan, jonka aaltoihin etenkin Leevi rakastui. Sieltä ajoimme kohti Lindosta ja kyljessä sijaitsevaa St. Paul´s Bayta. Sen rantatuoleille ja maisemalle olisi pitänyt varata koko päivä – sykähdyttävän kaunis lokaatio. Valkoinen Lindos oli kuuma kuin kekäle vielä illallakin, mutta reippaasti käppäilimme kujia ja nautimme siellä illallista. Auto kannatti ehdottomasti vuokrata. Saimme hieman seikkailua lomakyläidyllin keskelle. 

Rodos oli ihana! Kreikka on usein ihana. Saimme sitä mitä lähdimme hakemaan ja tuumailimme (harvinaista kyllä) jopa menevämme tuonne joskus uudelleen. Kenties toiselle puolelle saarta, kenties vuokraisimme auton pidemmäksi aikaa. Kenties etsisimme upeita poukamia ja joisimme taas muutaman pullon Mythosta. 

Ensi viikolla otan haltuun Tjäreborgin Instagramin ja jaan sinne otoksia ja vinkkejä reissusta. Klikkaa tili (@tjareborg) haltuun ja pääse matkaamme vielä sitä kautta.

1

Eilen rantakallioilla istuessani, iltauinnin jälkeen, mietin miten tärkeä paikka tästä Porvoon saaresta meille kolmelle on tullut. Ja miten pienestä oli kiinni, että emme olisi koskaan nähneet tätä paikkaa. Vasta vuoden päivät hiippaillut näillä kallioilla, mutta on tunne, että näihin maisemiin ei kyllästy koskaan.

Katson elämää kovin laaja-alaisesti ja tuumailin toki samalla, että mitkä muut paikat ovat jääneet näkemättä. Sitä sanotaan, että pitää olla onnellinen siitä mitä on, eikä jahkailla muualle. Minä olen, enkä jahkaile.

Mutta vienosti mietin. Miten pienistä palasista elämä koostuu. Jos joku ei olisi keksinyt Tinderiä, en olisi täällä. Jos meille ei olisi tullut mätsiä, olisin vaikka vahingossa painanut Kain kohdalla X:ää (tätä kävi usean kanssa), emme olisi täällä. Miten monta ihmistä sitä kohtasi, miten monta ihanaa paikkaa heillä olisikaan ollut.

 

Mutta me päädyimme juuri tänne.
Juuri tälle pläntille, tällä valtavalla maapallolla.

 

Uskon sattumaan, ehkä jonkin verran kohtaloon. Pääsen elämästä todella paljon helpommalla, kun ajattelen, että kaikella on tarkoitus ja kaikki menee juuri niin kuin pitää. Elämä ei todellisuudessa ole ihan niin mustavalkoista. Mutta siihen on hyvä tuudittautua. Myös tuskan hetkinä. ”Parempaa on luvassa” mantra toimii, kun elämä koettelee.

Nyt olen siinä kohtaa elämää, kun elän tätä ”parempaa on luvassa” momenttia. Tuumailen, kuinka monta kesää vietän täällä. Olenko kuten Kain äiti, joka tuli näille kallioille kuten minä ja on nyt viipynyt vuosikymmeniä. Vai onko tämä vain pieni hetki elämääni. Pojat ovat kiintyneet paikkaan, vaikka ovat olleet täällä minua vähemmän. Leevi sanoo, että emme voi Kain kanssa erota, koska sitten me ei päästä enää Porvooseen. Tämä paikka melkein on syy pysyä yhdessä, mutta onneksi parisuhteessamme on muutakin. Haha!

Miten ja minne elämä vie, sitä ei voi tietää. Toisinaan tuumin, että olisipa kiva katsoa kristallipalloon. Mutta todellisuudessa se olisi kamalaa! Päivät kuluvat liian nopeasti joka tapauksessa. Aika huitaisee ohitsemme niin, että emme ehdi edes tajuta sitä. Täten yritän keskittyä tähän hetkeen, tähän kesään, tähän onneen. Tähän parempaan osuuteen elämässäni. Kaikkihan tietää, että kuoppia on luvassa. Mutta ei murehdita niitä nyt.

Onko teidän elämässä paikkoja, jotka pelkäätte menettävänne?

19

Berliini toi kehooni vastareaktion siinä vaiheessa, kun joka toinen tuntemani ihminen oli ja meni ja viihtyi siellä. Vaikka Berliini tuntui siltä, että juuri se olisi kaupunki, joka tarjoaisi minun makuuni kaikenlaista, kohde ei vuosiin viehättänyt.

Oli pari muutakin syytä. Berliinin laajuus ja maisemat. Kävelen mielelläni Barcelonan pikkukujia ja katselen ikkunasta Italian maalaismaisemaa tuntikausia, mutta Berliinin Pasila-henkinen miljöö ei kutsunut luokseen. Berliini tuntui liikaa Suomelta. Se vaikutti Vantaan, Pasilan ja Pietarin sekoitukselta. Ja sitä se olikin! Haha!

Analysoimme matkallamme ja sen jälkeen kotona, mikä on se mikä meidät sytyttää? Mikä Berliinissä oli vikana, mikä toimi ja menisimmekö sinne uudelleen?

 

 

Viiden päivän aikana ehdimme nähdä melko kivasti, kaikki ne Idän alueet, jotka halusimmekin. Matkaa varten olin ahminut Lonely Planetin oppaan ja toverini kattavat vinkit. Kokosin ne Google Mapsiin omaksi kartaksi ja värikoodasin ravintolat, nähtävyydet, museot ja puodit.

Berliini on laaja, Berliini on iso. En halunnut haahuilla väärillä kulmilla ja kartta helpotti asiaa kummasti. Kun päätimme aamulla lähteä kokemaan Friedrichshainin, karttani kertoi missä kannattaa lounastaa ja mikä katu on eläväisin. Sen pohjalta valitsimme metropysäkin ja lähdimme tutustumaan alueeseen.

Matkustimme kesäkuun puolessa välissä ja against all odds, siellä oli kuuma. Tunnelma oli hikinen, vaikka olin haaveillut keväisestä viimasta ja leppoisasta käyskentelystä. Kävelimme joka päivä jumalattomasti ja harkitsimme metron lisäksi pyörien vuokraamista. Matkalla selkeni pian, että nauttisimme pitäjästä enemmän, ellei olisi helle. Selvisi myös, että emme rakastuneet eloisaan kaupunkiin palavasti.

 

Toivoin mielessäni, että Berliini yllättäisi positiivisesti. Se oli kuitenkin juuri sitä mitä olin uumoillut, vain laajempi ja isompi kuin olin uskaltanut edes ajatella. Olen pohtinut paljon, mitä reissusta tai Berliinistä mukamas puuttui..

Totesinkin, että matkustamisessa on paljon kiinni sattumasta. Meille sattui kuuman kelin (kyllä, sää voi olla liian hyvä!) lisäksi melko kehnot ruoat. Olemme molemmat intohimoisia ruoan rakastajia ja takana oli ystäväreissu Riiaan muutama viikko aiemmin, mielettömine ruokineen. Oikein odotin Berliinin ravintoloita ja ruokaskeneä. Petyimme useasti. Okei, pettyminen on ehkä liian vahva sana. Emme kokeneen ihania elämyksiä ruoan parissa ja koska ruoka oli oleellinen osa reissua, se vaikutti lopputulemaan.

Poikkeuksen teki Kopps, joka on mieletön vegaaninen fine dining ravintola. Söimme siellä reissun kalleimman illallisen, mutta se oli sen arvoista! Miljööltään mainittakoon myös Kreuzbergin läntisellä puolella oleva Hallesches Haus, joka myy tunnettujen brändien tuotteita (Hay, Ferm Living) ja sisältää ihanan ravintolan ja sisäpihan. Suosittelen nappaamaan aterian kylkeen raparperi-limun!

 

Suurin osa ihmisistä totesi ennen matkaa, että menkää itään! Matkan jälkeen kuitenkin selvisi, että lännessä olisi ollut ehkä enemmän katsottavaa, noin niin kuin interiööri mielessä. Huomasimme, että nautimme enemmän käyskentelystä vanhojen jugend-talojen katveessa, kuin käppäilemällä kilometritolkulla suoraa tietä, jonka varrella on harmaita kerrostaloja.

Berliini ei vienyt meidän sydämiä, mutta nautimme reissustamme! Se oli meidän vuosipäivä-matka ja kolmas yhteinen ulkomaanmatka vuoden sisään. Fiilistelimme puistoissa (jotka olivat muuten kamalassa kunnossa kuivan kauden jälkeen) kirjoja lukien, joimme viiniä ja lukuisia oluita. Lilluimme veneajelulla ja vierailimme holokaustin uhrien vaikuttavalla muistomerkillä. Kävelimme, kävelimme ja kävelimme ympäri tuota valtavaa kaupunkia. Suukottelimme ja höpöttelimme tulevaisuudesta.

Tuumailimme, että olisi kiva kokea kaupunki joskus uudelleen, pyörien kanssa esimerkiksi syyskuussa, kun aurinko ei vie energioita seikkailulta. Pyörien lisäksi metrolla liikkuminen on toki vaivatonta ja melko edullista. Suosittelen lataamaan äpin (BVG), jolla on kreisi-helppoa ostaa julkisen liikenteen päivälippu. (Mikäli siellä on vielä ihmisiä, jotka eivät ole Berliiniä kokeneet.)

Matkalla oivalsin, että Berliini palvelee ehkä astetta paremmin tyyppejä, jotka innostuvat klubiskenestä ja drinkeillä istumisesta. Me olimme päivän jälkeen täysin valmiita nukkumaan kello kymmenen (Kai kello yhdeksän) ja nukuimmekin hotellissamme Alexanderplatzilla täydellisiä yöunia. Olisi ehkä pitänyt kokea Berliini ensimmäisen kerran sinkkuna, ystäväporukan kanssa bailaten. Kain kanssa matkustamme kuin väsyneet vanhukset. Haha!

Vantaan, Pasilan ja Pietarin lisäksi Berliini on kuin moninkertainen Tukholman Södermalm. Kaupunginosissa on tie tai kaksi, joilla on ihania putiikkeja ja pikkuisia kahviloita ja ravintoloita. En ehkä itse jaksaisi samoja puoteja ja ravintoloita uudelleen ja uudelleen, ellen asuisi kohteessa. Matkustusmielessä on mukavaa aina kokea jotain uutta. Söderikin alkaa olla vähän liian tuttu, mielettömän ihana Lissabonkin on kahden kerran jälkeen keskustan alueelta koettu. Haluan uutta, nähdä paljon! Berliini oli kuitenkin bucket listilla ja nyt se on ainakin kertaalleen koettu.

Loppuun vielä muutama vinkki reissultamme: Bikini Berlin on paikallisten- ja hipsterimerkkien kauppakeskus, eläintarhan kyljessä. Ihanat puitteet ja paljon shoppailtavaa tyylitietoiselle. Store Kitchenin tuotteina on Dolce&Gabbana henkistä trendsetteriä, kyljessä on ravintola. Ihania tuotteita, paksulle lompakolle. Ruoka oli vallan passelia. Pro Qm ja Do you read me?! -kirjakaupat olivat herkullisia. Strand Bar on joen rannassa oleva baari (saa myös ruokaa), jossa järjestetään tansseja. Mielettömän ihana tunnelma! Jos rakastaa hummusta, Hummus & Friends on siinä vieressä. Mauerparkin ”kirppis” on aina sunnuntaisin. Se on tapahtuma, jonka haluat kokea. Puisto on kaukana upeasta puistosta, mutta siellä me istuttiin palaneella ja pölyisellä ”nurmikolla” bisseä juoden ja vegaanista pitaleipää syöden, kun paikallinen artisti soitti sulosointuja. Kirpputori osiossa on myös paljon ruokakojuja, kylmää juomaa löytyy, sekä Berliiniläisiä taiteilijoita aina printeistä laadukkaisiin koruihin. Ihana kokemus, sitä Berliini on varmasti parhaimmillaan!

Millaisia teidän Berliini kokemukset ovat? Täyttikö kaupunki odotukset? Tärkeimmät vinkit mitä tarvitsee kaupungissa selviytymiseen?

10

Olen jännittäjä. Napsin beetasalpaajia kuin popcornia ennen tilaisuutta, jossa minulta odotetaan selkeitä ja asiasisällöllisesti rikkaita lauseita. Mietin tarkasti uskallanko osallistua tilaisuuteen, jossa huomio keskittyy minuun. Onneksi yleensä menen kohti pelkoa, tilaisuudet kuitenkin kasvattavat ja kuten kaikki tietävät: lieventävät esiintymispelkoa. Ennen esiintymistä suunnittelen sanottavani hyvin etukäteen, mutta fyysistä jännitystä ei kuitenkaan voi välttää.

 

Kädet hikoavat, syke nousee ja poskille nousee puna, jota ei edes parhain Joe Blasco peitä.

 

Hyvä meikkivoide (levitettävä myös rintaan jos on avonainen paita, koska punaiset läiskät valloittavat myös kaulan) tuo varmuutta ja helpottaa tilannetta. Se poistaa punoituksen ja lääkkeet lieventävät muita fyysisiä oireita. Sanon ”lääkkeet”, koska mielialalääke on vähentänyt huomattavasti sosiaalisten tilanteiden ahdistusta. Niin paljon, että usein en nappaa beetasalpaajaa. Hurraa lääkkeet, jotka muuntavat aivotoimintaamme!

 

 

Olen puhelias, avoin ja toisinaan suorasanainenkin. Paniikki iskee, kun minun pitää seisoa sanojeni takana, tuntemattomien edessä. Ystävien kanssa, pienellä porukalla voin vaikuttaa jopa uskaliaalta ja reteeltä. Instagram storiesiin jauhan elämästäni tämän tästä.

Viime vuosina olen analysoinut ja tarkastellut paljon minäkuvaani, löytänyt aivojen sopukoista vahvan pessimismin ja valtaisan itsekriittisyyden. Vaikka en haluaisi, ensimmäinen reaktio on hävettävän usein mitä joku muu minusta ajattelee? Vahvana muijana lopulta olen aina sitä mieltä, että aivan sama mikä joku muu minusta ajattelee. Ensimmäinen reaktio on kuitenkin aina voimakas ja aiheuttaa muun muassa jännittämistä. Pientä paniikkia.

Koska olen mennyt pelkoa kohti, olen varmempi. Uskon hitusen itseeni ja luotan, että tiedän mistä puhun. Muutama kuukausi sitten Valtarin Hanne oli tulossa studiolleni nauhoittamaan Unelmaduunarit podcastia. Aioimme keskustella pro bono töistäni, eli töistä jotka teen sydämellä, enkä saa niistä palkkaa.

 

En valmistautunut mitenkään, koska kyllähän minä tiedän mitä minä olen tehnyt, miksi ja minkä vuoksi teen niitä jatkossakin. En ottanut beetasalpaajaa, Hannehan on kaverini. Vastaanotin hänet teekuppi kädessä, pöhöttyneenä kuluneesta päivästä.

 

Hanne asetti mikrofonin eteeni ja esitti ensimmäisen kysymyksen. Loppua kohti puna nousi poskilleni, jännitys purkautui ja yhtä aikaa panikoin.

Keskityin haastattelun aikana useaan asiaan, yrittäen kontrolloida kaikkea, etenkin ajatuksia jotka harhailivat. Kun podcast kajahti eetteriin pari päivää sitten, minulla ei ollut mitään muistikuvia jorinoistani. Tuumasin, että en kuuntele sitä. En pysty. Mitä jos olen höpöttänyt joutavia? Mitä jos olen sanonut jotain totaalisen typerää? Mitä jos änkytän? Mitä jos en ole yhtään hauska? Mitä jos kuulostan tärkeilevältä idiootilta? Entä jos ääneni on järkyttävä? Mitä ihmiset ajattelevatkaan minusta?!

 

Eilen illalla tajusin, että haluan vastauksia ja kuuntelin podcastin.

 

Kuulostin hyvältä. Kuulostin siltä, että tiesin mistä puhuin. Näemmä olin löytänyt vastaukset kysymyksiin, jotka tulivat puskista. Ensimmäisten lauseiden aikana pitelin käsiäni kasvoillani ja toistelin ”en voi kuunnella tätä, en voi kuunnella tätä.” Mutta pian hymyilytti. Sitten itketti.

Puhuimme Tyhjä Syli -kirjastani, josta yllä olevat kuvat ovat. Kirjani käsittelee kohtukuolemaa ja jälleen kerran aihe tuli iholle. Jälleen kerran sain muistutuksen siitä, miksi nämä pro bono projektit ovat tärkeitä. Jälleen kerran tuli muistutus siitä, että minun pitää kertoa näistä projekteista, vaikka minua jännittäisi ja paniikki yrittäisi ottaa valtaa.

 

Minun pitää tehdä se muiden vuoksi. Minun pitää uskaltaa, jotta muut saavat äänensä kuuluviin. 

 

Pääset kuuntelemaan podcastin tästä alta tai osoitteesta https://aca.st/855748
Suosittelen lämmöllä kuuntelemaan aiemmatkin jaksot, sieltä löytyy niin paljon mielenkiintoista materiaalia työstä, unelmista ja tulevaisuudesta. Hae podcast-apista Unelmaduunarit!

 

7