Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Verkkokurssien maailma on kiehtonut minua pitkään. Koen, että mulla on monenlaista osaamista pääni sisällä, josta voisi olla hyötyä juuri sinulle. Uskalla pikkuhiljaa sanoa ääneen, että luominen on käynnissä ja kurssia on tulossa.

Ennen kuin pääsen julkaisemaan teille mitään, minulla on itselläni vielä oppimisen tietä edessä. Sisältö on hallussa, kurssin luominen käytännössä vielä kesken.

Mitä verkkokursseja on tulossa? 

Ammattivalokuvaajana minulla on yli vuosikymmenen kokemus kuvaamisesta ja useat kurssi-ideat keskittyvät kuvaamiseen. Olen myös kaavaillut kursseja aivan muista aiheista, kuten tavarakaaoksen selättämisestä; semi-minimalismista. Lähden kuitenkin liikkeelle suoraan työhöni liittyvistä asioista.

Olen kouluttanut viime vuonna yrityksille sisällöntuotannon kuvapuolta, jossa keskitytään puhelimella kuvaamiseen. Kaikilla on puhelin ja täten monilta työntekijöiltä nykyään odotetaan sisällön luomista yrityksen kanaviin. Puhumattakaan siitä, että olet yksityisyrittäjä ja vastuussa kaikesta markkinoinnista. Koulutukseni on ollut pidetty ja kun tämän lisäksi saan Instagramin puolella toiveita yksityishenkilöiltä puhelimella kuvaamisen opettamiseen – ensimmäisen verkkokurssin aihe oli helppo valita ideoiden pakasta.

Teillä on into ja kiinnostus tallentaa arkea loistavin kuvin, sen tiedän. Usealta ei löydy enää kameraa, puhelin on ainoa tallennin ja kuvista halutaan loistavia. Saattaa kuitenkin olla, että kuva on sekava, keltainen, epätarkka tai perspektiivi vinossa – eikä sinulla ole hajuakaan kuinka kuvasta saisi paremman.

Puhelimella kuvaamisen kurssini sisältö on laaja. Ensimmäisellä viikolla sukelletaan valokuvan ja kuvaamisen saloihin, seuraavalla viikolla tutkitaan hyvin syvällisesti kuvankäsittelyä.

Pidän yksinkertaistamisesta ja kurssien visuaalisuus noudattaa tätä maailmaa, haluan kuitenkin jakaa oppeja laadukkaasti ja paljon. Voit itse päättää, jos jokin osio ei kiinnosta. Kokonaisvaltainen pläjäys on missioni, mutta asiat on yksinkertaistettu ja tiivistetty niin, ettei ahdistus iske. Koulutusteni kautta olen saanut kysymyksiä, joihin on vastattu verkkokurssilla. Paketti on hyvin pitkälle kasassa, mutta aina on varaa täydentää.

Kursseja on valokuvaamisen saralla paljon tarjolla ja täten haluan tietää mitä sinä haluaisit oppia?

Mitä jos sinulla on jokin selkeä haaste tai ongelma johon haluat neuvoa – enkä ole hiffannut käsitellä juuri sitä?
Nyt on aika kertoa toiveet ja tuskailut! 

Vastaa tätä kautta nopeaan kyselyyn, joka auttaa minua luomaan kurssin juuri teille sopivaksi!

Kiitos avusta ja toivottavasti heitämme virtuaaliheippoja kursseillani! <3

Follow my blog with Bloglovin

2

 

Eilinen Instagram-päivitys:

Istuimme raksalla lautapinon päällä, ihmettelimme kattoikkunoiden tuomaa valoa ja ensimmäistä kertaa mittasimme sisustukseen liittyviä asioita. Ulkoilimme, teimme ruokaa ja höpöttelimme isäni kanssa. Luimme kirjoja sohvalla, taustalla soi jazz ja keskeytimme lukukokemuksen vuorotellen kertoaksemme mistä omassa kirjassa puhutaan. Peruutin esikoisen ensi viikonlopun juhlat ja mietin, että huomenna olen ollut 14 vuotta äiti. Sanoin Kaille, että haluaisin jo pakata muuttoa varten ja hän totesi sen olevan ihan ok (rrrakastan tuota miestä!). Muuttoon on siis aivan vähintään kolme kuukautta. Vähän koronaa, enemmän ihan normaalia elämää. Vähän on kurkku kipee, enemmän uskon sen olevan luulosairautta. Välillä tekee myös hyvää sanoa toiselle: Siis se olis ihan kamalaa, jos sä kuolisit!

Elämä tuntuu nyt juuri oudolta. Yhtä aikaa vaaralliselta ja tavalliselta.

Tänään on esikoiseni neljästoista syntymäpäivä. Huomenna lapset palaavat kouluun, Kai jatkaa etätöitä ja minulla kalenteri ammottaa tyhjyyttään.

Vuosi elämästäni -projekti tuntuu koko ajan tärkeämmältä. Valo ja rakkaus inspiroi kuvaamaan.
Jännittävää, kuinka olen muuttunut viimeisten kahden viikon aikana ajatuksiltani taas huimasti. Mikroteoista voi tulla suuria muutoksia, kun niiden antaa hieman muhia.

Korona, töiden puute ja raksa tuovat jokainen oman palikan soppaan, joka nostaa stressileveleitä. Olen kuitenkin hirmu onnellinen ja kiitollinen siitä mitä tässä ympärillä on.

6

Saatan suhtautua hyvin skeptisesti uusiin asioihin. Olen varmasti se mummo, joka ei suostu ostamaan lentävää autoa, vaan päristelee maan tasalla tottuneesti. Olisin se mummo, joka ei usko internetiin ja haluaisi käydä pankissa maksamalla tilisiirroilla, koska niin on aina tehty.

Toisaalta minusta löytyy palasia, jotka himoavat uuden äärelle ja haluan ehdottomasti kehittyä.

Kun sain maalauskurssilla tehtäväksi valita muotokuvan, jonka pohjalta maalaisin elämäni ensimmäistä kertaa öljyväreillä, olin hieman kauhuissani, mutta varovaisen innostunut. Olin ajatellut, että tarkka työskentely ei ole minua varten. Epäonnistun varmasti, olen huono, en osaa… Huomasin tuumivani, että öljyvärien hidas kuivuminen ja kerrosten maalaaminen rauhallisesti yksi kerrallaan eivät ole myöskään minua varten. Ajatus kokeilemisesta kuitenkin kiehtoi, kenties yllätän itseni – ehkä jopa ylitän!

Kolmannen kerran jälkeen minulla oli käsissä teos, jonka äärellä olin ollut täysin uppoutuneena yhteensä kuusi tuntia. Olin tutustunut ruutusuurennokseen, tarkkaan työskentelyyn ja öljyväreihin. Näen maalauksessa toki kaikki ne puutokset, joita vielä tekisin jos jatkaisin työtä (kurssilla aika loppui), mutta näen myös onnistumista ja ennen kaikkea uuden oppimista.

Sain varmuutta maalaamiseen. Sain lisää uskoa kykyihini, vastauksia kysymyksiini. Rakkaus maalaamiseen syveni. Kaikki tämä pienen itsensä ylittämisen kautta. 

Tällä hetkellä yritän hitaan varovaisesti muuttaa pieniä asioita arjessani. Huomaan pyöritteleväni ajatusta kuolemasta ja hetkestä sitä ennen. Nykyinen arki ei useinkaan anna tyydyttävää vastausta kysymykseen ”Otinko kaiken irti, elinkö arvojeni mukaisesti?”

En ota tätä haudanvakavasti, heheh. Tähtään mikromuutoksiin. Erityisesti haluan tuoda hetki hetkeltä enemmän uutta päiviini, uutta tietoa. Se voi olla niinkin yksinkertainen asia, kuin valita dokumentti Areenasta turhan draamasarjan sijaan.

Toivon, ettei altistaminen uudelle katoa mummoutuessani vuosi vuodelta. Oppiminen ja yllättävät kokemukset antavat hirmuisesti. Myös arjen moninaisuus tuottaa varmasti enemmän iloa kuin ahdistusta.

 

6

Voi helmikuu. Olet ollut pimeä. Olet ottanut idioottimaisesti mallia edeltävistä kuukausista ja tehnyt omalla osallasi tästä kuukaudesta väsyttävän ja kostean. Tämä talvi on ollut niin pimeä, että olen varmasti ensimmäistä kertaa ikinä aivan tohkeissani keväästä. Se on tämän talven silver lining.

Useita kertoja olen ollut liikenteessä ja miettinyt – äsh kamera olisi pitänyt ottaa mukaan! Projekti ei kuitenkaan unohtunut viikossa (kuten uumoilin), vaan odotan malttamattomana valon määrän lisääntymistä ja sitä, että kameran mukana kantamisesta tulee rutiinia.

Olen nauttinut siitä tunteesta, että nähdessäni jotain mielenkiintoista minuun iskee tarve etsiä kamera käsiini. Aiemmin otin nopeasti puhelimen, nyttemmin metsästän pikkujärkkäriäni. Kuten ensimmäisessä jutussa mainitsin; se millä kuvaan, on erittäin oleellinen osa tätä prokkista.

Minulla on takana pari melko mukavaa viikkoa. Töiden lisäksi olen ehtinyt levätä ja tahti on ollut erittäin sopiva, jopa verkkainen. Kiire saa minut toimimaan tehokkaasti, mutta aina ei tarvitse olla sata lasissa. Lepääminen on antanut tilaa luovuudelle, vaikkakin parhaillaan ajan saa nopeasti kulumaan taloprokkiksen parissa ja luovuus ei ehdi konkretisoitua.

Tämän projektin läsnäolo tuntuu hieman potkivan eteenpäin kohti monimuotoisempaa arkea. Verkkaisuus saa aikaa sen, että kotona ei ole enää mitään kuvattavaa ja täten sitä alkaa himoamaan jotain muuta linssin eteen. Uskon, että tuo himo saa myös liikettä luihin ja kenties olon aktiivisemmaksi.

Haaveenani on, että vuoden päästä mulla on kymmenen kuvaa, joissa voin todella kokea onnistuneeni tallentamaan jotain mielenkiintoista. Jännittää onnistunko. Sen tiedän, että mulla tulee olemaan satoja täysin onnistuneita ruutuja elämästäni ja rakkaimmistani. Se tuntuu ihanalta.

3

Kaksi päivää sitten päätin tarttua kameraan pitkästä aikaa omaksi ilokseni. Kuvaan kyllä puhelimella jatkuvasti, mutta reissukamerani, jolla aiemmin taltioin arkea, on unohtunut kaappiin. Olen kipuillut kuvaamisen kanssa jo tovin. Kaikki alkoi tuntua samalta puurolta, enkä saanut kiinni siitä mitä haluan ja mihin suuntaan olen menossa. Toivoin inspiraation saapuvan ja pari päivää sitten hyväksyin ettei se tule itsestään. Sen voi löytää vain jos kuvaa. Kuvaa ja kuvaa.

Ahdistaa toki ajatus, että sitä ei löydy kuvaamallakaan, mutta nämä viime päivät olen taas katsonut maailmaa tutulla vanhalla tavalla, kuitenkin uudella tvistillä. Haluan uudistua kuvaajana ja haastan itseäni näkemään asioita eri tavalla kuin aiemmin. Haluan suhtautua arkikuviin hyvin vähäisellä perfektionismilla. En etsi vaaleita, raikkaita, suoria, selkeitä kuvia. Etsin tunnetta ja vahinkoja. Niitä sattuu ja löytää, kun kantaa kameraa kaikkialle ja pitää silmän kiinni etsimessä.

Huomasin jo parissa päivässä kuinka erilaista kuvaaminen on etsimen kautta. Kuvaan kyllä pääosin työssäni etsimen kautta. Ruoka ja tilakuvat näytön tai tietokoneen ruudulta, mutta repparit ja useimmat henkilökuvat etsimeen tuijotellen. Arjesta kertovat kännykkäkuvat on kuitenkin kuvattu näytön kautta. Huomasin myös, että kauttaaltaan terävät puhelinkuvat ovat vieneet tyyliäni tietynlaiseen suuntaan ja haluan rikkoa senkin linjan.

Jos olet kuvannut vain näyttöjen kautta, suosittelen kokeilemaan etsimen kautta kuvaamista. Etsimeen tuijottaminen sulkee maailman ympäriltä ja edessäsi on vain tallennettava ruutu. Minä kuvaan etsimen kautta niin, että pidän aina vasenta silmää kiinni. Täten olen mustassa maailmassa, vain haluamani rajattu sisältö edessäni. Taianomaista, kun tarkemmin ajattelee.

Työssäni kuvaan lähes poikkeuksetta automaattitarkennuksella. Kuvaan silmälaseilla, enkä ole koskaan luottanut silmiini tarkennuksen osalta. Kun kuvaa isolla aukolla, syväterävyys on todella lyhyt ja on aika oleellista, että tarkennus on siellä missä sen pitää. Arkikuvissa sen ei tarvitse olla ja jotta vahingoilla olisi vielä suurempi mahdollisuus tapahtua, lähdin pari päivää sitten kuvaamaan manuaalisella tarkennuksella. Oi miten eri tunnelman se luo mustan maailman keskiöön. Nyt olen vaihdellut tarkennusta, kun kohde on hyvin liikkuvainen, vaihdan yleensä automaattiin, että saan edes jotain teräviä kuvia. Mutta saan valtaisasti intoa manuaalisesta tarkennuksesta, olen vallassa.

Koska menemme valoa kohti, luulen että saan pidettyä nyt kameraa mukanani jatkuvalla syötöllä. En välttämättä kuvaa joka päivä satoja kuvia (kuten viime päivinä), mutta olen aktivoitunut. Aikomuksena on olla aktivoitunut vuoden ajan. Yliaktivoitunut. Haluan koostaa tästä oman projektin itselleni, jossa tutkailen arkeani. Tuumailin jakavani teille joka viikko muutamia ruutuja, Instagramissa pyörii jo 365-sarja.

Jännittää viekö tämä mukanaan ja jos, niin missä määrin. Kehitynkö? Oivallanko? Jaksanko jatkaa? Mitä löydän matkan varrelta? Nyt aion kuitenkin vain kuvata. Luoda ystävyyden jälleen valokuvien voimaan. Haluan rikkoa visuaalisen näkemisen rajojani.

#vuosielämästäni
Kuvat ovat ensimmäiseltä päivältä.

 

4

Minusta kamalin asia maailmassa olisi synnyttää kuollut lapsi. Pelkkä ajatus tuntui järkyttävältä, kuinka kukaan kykenee läpikäymään moista. Kun puhuin asiasta neljänkymmenenkolmen kohtukuoleman kokeneen äidin kanssa, tuli aika nopeasti selväksi, että mikäli joutuu kohtaamaan kohtukuoleman – lapsen synnyttäminen muotoutuu lopulta tragedian kauneimmaksi hetkeksi.

Tapasin kolmen vuoden aikana äitejä ympäri Suomen, jokaisella oli oma elämäntarinansa ja niitä yhdisti kohtukuolema. Naiset olivat menettäneet lapsensa raskausviikon 22 jälkeen, osan raskaus oli edennyt viimeisille viikoille. Kun olin saanut kuulla raskaudesta, kohtukuoleman toteamisesta, synnyttämisestä ja menetyksen jälkeisestä ajasta, oli aika ottaa valokuvia. Halusin kertoa näiden naisten tarinan yksissä kansissa ja kuvien kanssa muodostui teos Tyhjä syli (2015).

Kirja on valokuvateos, joka sisältää yksitoista pidempää tarinaa ja lyhyitä lainauksia haastatteluista. Kirja antaa ennen kaikkea vertaistukea kohtukuoleman tai keskenmenon kokeneille – lapsensa menettäneille. Vertaistukena kirja antaa toisten kokemukset alusta loppuun, pohjattoman surun läpikäymisestä elämän jatkumiseen. Se on myös valokuvataidetta ja kuvien lisäksi tarinat voivat kiinnostaa jokaista meistä.

Tyhjä syli otettiin neljä vuotta sitten upeasti vastaan, olen ollut kertomassa naisten kokemuksista kätilö-opiskelijoille ja saanut kuulla kohtalotovereiden tarinoita vuosien saatossa. Media myös kirjoitti aiheesta laajasti ja olin onnellinen, että vaiettu asia sai äänen. Kirjoja on vielä muutama jäljellä ja haluaisin, että he löytävät sinne missä heitä tarvitaan.

Teoksen (128 sivua, sidottu, kovakantinen) voi hankkia suoraan minulta (25e+3e postikulut) laittamalla minulle sähköpostia (kaisu @ kaisujouppi.com). Mikäli sinulla on kiinnostusta hankkia useampi kappale ja saattaa kirjoja eteenpäin, laita ihmeessä viestiä. Aikoinaan haaveeni oli saada teos kätilöille, sairaaloihin, neuvoloihin. Edelleen tuumailen, löytyisikö taho joka painaisi teoksesta kevyen lehtisen ja saattaisi sen vertaistukea kipeästi tarvitseville – mikäli sinulla on ideoita, ota yhteyttä.

7

Koko ajan pitää kehittyä. Sen vuoksi otin tavallaan takapakkia ja päätin lopettaa Instagramin yritystilini (@kaisujouppiphotography). Viimeisin postaus on siellä toukokuulta ja se fakta siivitti päätöstä eteenpäin – en ole inspiroitunut työstämään sitä, se ei palvele minua tai asiakkaitani. Sosiaalinen media on ihana tapa viestiä, mutta se on myös hyvin aikaa vievä ja minun työssäni kuitenkin lopulta melko epäoleellinen. Etenkin jos sitä tekee puolivillaisesti, se ei palvele ketään. Sen vuoksi päätin yhdistää tilit – luoda vahvempaa henkilöbrändiä.

Päätös tuntui kuitenkin paikoitellen vaikealta, koska olen ollut vahvasti sitä mieltä, että haluan pitää blogin sekä henkilökohtaisen Instagram-tilin kaukana asiakkaistani. Olen ajatellut, että suorasanaisuus, avoimuus, ronski huumorini karkottavat potentiaalisia asiakkaita – sitä se saattaa toki tehdäkin. Ymmärsin kuitenkin jossain kohti taivalta, että en voi miellyttää kaikkia ja mikäli avoimuus ärsyttää, asiakas ei kuulukaan minulle. On uskallettava olla oma itsensä. On uskallettava luottaa, että mulle on asiakkaita, jotka innostuvat tarjotusta paketista. Rinta rinnan kulkevat tästä eteenpäin ajatukset elämästä – arjesta ja työstä.

Yritystilini muotoutui aikoinaan hyvin tylsäksi ja geneeriseksi tiliksi, joka ei kerro minusta mitään. Se ei kertonut edes työtavoistani, tekniikasta, ei mistään. Päädyin luomaan pohjan, joka kertoi julkaisun kohteen ja vuosiluvun. Kuollettavan tylsää – edes valokuvaamisesta kiinnostuneita ei kiinnosta tuollainen. Ajatus portfoliosta oli täysin turha, koska minulla on olemassa verkkosivut ja materiaalit menivät yksyhteen. Tuumasin Instagramin olevan hyvä kanava esitellä työni hedelmiä, mutta verkkosivujen muoto ei toimi sosiaalisessa mediassa. Ei etenkään sen vuoksi, että tilin päivittäminen toteutui harvakseltaan, sen ollessa minulle itselleni niin pirun tylsää.

Teksti olisi tuonut kuvia lähemmäs, rutiinia ei kuitenkaan ollut ja sen luominen tuntui raskaalta. Sen vuoksi alkoi tuntumaan, että yhdistäminen ei välttämättä olisi huono asia. Jouduin kuitenkin vielä puntaroimaan, haluanko tuoda työjuttuja henkilökohtaisen feedini puolelle, kiinnostaako ne siellä ketään? Hetken tuumailtuani tajusin, että miksi en löytäisi kiinnostavia tarinoita myös kuvauksista. Jokaiseen kuvaan liittyy muistoja ja ainakin yksi ajatus. 

Henkilöbrändiä voi luoda usealla eri tavalla. Voi olla kasvoton, voi olla kasvot vailla minuutta, voi olla sydän auki.  Mä haluan uskoa, että mun nykyiset ja potentiaaliset asiakkaat ovat kiinnostuneita koko paketista. Työskentelen ihmisten kanssa ja persoonalla on väliä. Sillä on suuri merkitys kohtaavatko minun ja asiakkaan ajatukset sekä tavat toimia. Jos ne eivät kohtaa, asiakkuus jää yhteen kertaan tai asiakkuutta ei synny. Instagram voi viedä asiakkaita, mutta se voi myös tuoda niitä – ennen kaikkea se voi ylläpitää niitä.

Toinen paljon päässäni pyörivä asia on nimeni vaihtaminen. Olen luonut Kaisu Jouppi -henkilöbrändiä kymmenen vuotta. Nimeni on varmasti joidenkin mielessä, eikä vielä muutama vuosi sitten tullut kuuloonkaan, että voisin vaihtaa sukunimeni. Miten kukaan enää koskaan löytäisi minua, asiakkuudet pitäisi luoda uudelleen ja koko brändi alusta. En vieläkään tiedä kuinka toimisin. Uusi sukunimeni ei olisi nykyistä huonompi, sillä olisi merkitystä minulle ja perheelleni, mutta uskallanko ottaa riskiä? Voinko luottaa, että harvinaisempi etunimeni kantaa hakutuloksissa alkuvaiheessa, voinko luottaa brändini olevan nimeäni isompi? Onko teillä kokemuksia nimen vaihtamisesta, kun pohja henkilöbrändille on luotu? 

Yhtälailla ajatus blogin nimen vaihtamisesta oman nimeni alle on ollut mielessä vuosia. Vahvan paketin luomisessa se voisi olla oikea ratkaisu, mutta viekö se tie minut takaisin alkuun, tyhjän päälle?

Kehitys saattoi tällä kertaa mennä Instagramissa taaksepäin, enemmän kuitenkin näen sen niin, että paketti alkaa löytämään muotonsa. Yrittäjän pitää kokeilla ja nyt kokeillaan tätä. Nimen vaihtamiset pitää pohtia läpikotaisin, niitä ei voi kokeilla – niissä on mahdollisen vaihdon jälkeen pysyttävä.

Instagram, jossa jaan tätä nykyä kaiken: @kaisujouppi

2

Olin kuumissani ja väsynyt, minulla oli kuitenkin kuvattavana vielä yksi ihminen siihen iltapäivään. Piti kommunikoida englanniksi, ei olisi yhtään kiinnostanut – mutta laitoin tsemppivaihteen päälle, hymyn kasvoille ja höpöttelin mukavia. Kysyin Soalheiron viinitilan pitäjältä milloin heillä on sadonkorjuu, kerroin haaveestani päästä seuraamaan äksöniä ja seuraavaksi kuulin Luísin sanovan ”You should come!”

Sadonkorjuuseen oli pari viikkoa, muutaman päivän päästä löysin lentoliput sähköpostistani ja päädyin Pohjois-Portugaliin tallentamaan Soalheiron 2019 vuoden sadonkorjuuta. Istun parhaillaan viinitilan tasting-huoneessa, edessäni maisema Espanjan puoleisille vuorille, pöydällä ties monesko lasi kuohuvaa, mieli lämmin ja huomenna olen kotona.

Mittari näytti 202km/h kun Luís ajelutti minua ja venäläisiä sommeliereja Portosta Melgaçoon. Vauhtisokeus iski päälle ja 180km/h alkoi tuntua normaalilta. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että kaahailusta tulisi koko reissun kestävä vitsi. Moottoritie vaihtui taajamaan ja 70km/h alueella 120km/h tuntui aivan älyttömältä. Silmät suljin kuitenkin vasta, kun viimeisenä iltana ajoimme vuorille ja 100km/h serpentiinitiellä sai nauramaan hysteerisesti kuoleman ja elämän rajamailla. Aina kun auto pysähtyi, huokaisimme helpotuksesta, kuin huvipuiston laitteen kierroksen loputtua. Huokailujemme ja minun ”Oh my God, you drive like a maniac!!!” lomassa Luís tokaisi ”I only do this, so you can get the relaxation feeling after and really, really enjoy life!” 

Koska en kuollut, voin kertoa, että ajomatkat Luísin kanssa olivat täynnä naurua, älytöntä musiikkia – muun muassa Backstreet Boyseja liikenneympyrässä, jota hän ajoi täysiä kolme kertaa ympäri ennen kuin poistui siitä. Suurin osa täällä ei puhu englantia, mutta seuranani on ollut Josh jenkeistä (vapaaehtoisena sadonkorjuun ajan), Luísin tuttu viinialalta Georgiasta ja samoin eräs työharjoittelija niiltä seuduilta. Itse tiimin kanssa kommunikointi on tapahtunut sana kerrallaan, arvaamalla ja elekielellä, muutamia kielitaitoisia lukuunottamatta. Periaatteessa englantia ei tarvita, olen tehnyt täällä dokumentaarista kuvaamista ja tallentanut asioita niin kuin ne ovat. En ohjaa ja jos haluan jonkun  pysähtyvän hetkeksi; STOP! karjaistuna toimii kielellä kuin kielellä.

Tämä työmatka jää mieleen ehkä juuri siksi, että tänne päätyminen oli kiinni vain siitä, että avasin suuni ja sen vuoksi pääsin toteuttamaan yhden pienen unelman. Tämä työmatka jää mieleen myös siksi, että Luís  kutsui minut tänne, näkemättä yhtään kuvaani. Kymmenen minuuttia kohtaamisemme jälkeen hän sanoi ”No need for pictures, I like you.” Tämä matka jää mieleen, koska minua on kohdeltu kuin VIP-vierasta. Mieleenpainuvimmat syyt ovat kuitenkin tunnelma, lämpö ja huumori. Olen päässyt neljän päivän aikana Soalheiron viinitilan sadonkorjuuajan hektiseen arkeen kiinni, minut on otettu osaksi tiimiä. Työskentelyäni on ihmetelty (kun en ohjaa kuvattavia, vaan tallennan tilanteita niin kuin ne ovat), olen ollut hyväntahtoisten vitsien kohde, minulla on ollut hyvin tervetullut olo. Olen istunut useita lounaita, välipaloja ja päivällisiä tiimin kanssa ja huomannut kuinka taustalla ohi lipuvien turistien silmistä paistaa halu olla mukana. Olen etuoikeutettu. Olen vieraillut lukuisilla viinitiloilla työni kautta, mutta en ole koskaan päässyt takahuoneeseen. Istun kertakäyttöisen pöytäliinan ja keikkuvan tuolin ääressä, syvällä ylpeydellä.

Kun päätin lähteä tänne (sekunnissa), tiesin mitä minulta odotetaan, mutta käytännöstä en tiennyt mitään. Luotin sokeasti Luísin ”Things will work out!” fraasiin ja se on kannattanut. Hän on noutanut minut, kuten on edellisenä iltana sovittu. Olen saanut hyöriä miten haluan ja pyytää mitä haluan. Suunnitelmia on paljon, osa toteutuu, osa ei. Hetkessä eläminen on täällä avainsana. Eilen suunnitelmana oli, että Josh ajaa minut Portoon lentokentälle, aamulla hän ilmoitti, että jääkin tänne ja äsken Luís tuli luokseni kertoen ”When I heard the news, I changed my whole life completely. I will drive you to Porto!”

Mielenkiintoinen, antoisa matka. Olen aina välillä ymmälläni siitä, minne intohimoni valokuvien parissa minua viekään. Palaan kotiin haikein mielen, heitän heipat tiimille, joka oli perheeni muutaman päivän ajan. Ihmettelen jälleen omaa pienuutta – kohtaloa, joka vie meidät tiettyyn ympäristöön, tiettyyn hetkeen. Kenties palaan jonain päivänä ja osallistun itse rypäleiden poimintaan ja mehun tuottamiseen. Kun pari viikkoa sitten olin kuvannut Luísin ja hyppäsin autoon, en ollut enää väsynyt. Nauroin ja liki kiljuin ratissa. Sellaista on unelmien toteuttaminen – niistä saa virtaa.

Luís kävi hetki sitten kertomassa työpisteelläni, että lähdemme pian. Lopuksi hän kommentoi ”Nice music! – Of course not as good as mine.” On aika hyvästellä, it has been a huge pleasure.

In vino veritas. <3

12

Toteutin viime vuonna Järvenpään kaupungin ikäihmisten palveluiden, perusopetuksen ja taidemuseon kanssa ison projektin, johon osallistui oppilaita ja ikäihmisiä. Sen lisäksi projektissa oli mukana jokaiselta saralta vastuuhenkilöitä. Projekti oli erittäin mielenkiintoinen ja aihe tärkeä. Meidän tarkoituksena oli kaventaa sukupolvien välistä kuilua, vahvistaa ikäihmisten minäkuvaa ja tuottaa oppilaille perusopetukseen kuuluvaa taidekasvatusta. Reilun vuoden aikana minusta kuoriutui kerhotäti, joka ohjasi oppilaita ja valaisi heitä valokuvauksen maailmalla. Pidin oppilaille peruskurssin valokuvauksesta, he kulkivat mukanani jokaiseen haastatteluun (kävimme ikäihmisten luona kahdesti) ja viettivät kanssani kuvauspäivän. Suunnittelimme kuvauksen aiheen, paikan ja toteutuksen yhdessä. Haastatteluissa oppilailla oli vetovastuu, mutta kysyin täydentäviä kysymyksiä ja ohjasin keskustelua. Näyttely TAKAUMA on vielä tammikuun ajan Järvenpään taidemuseolla. Kuvat jäävät Järvenpään kaupungin taidekokoelmiin (mikä on aika hienoa!). Siellä on kahdeksan järvenpääläisen ikäihmisen tarina ja heidän kuvansa. Oppilaat kuvasivat making offia projektista ja niitä kuvia löytyy myös näyttelystä. Lopulliset kuvat ovat allekirjoittaneen käsialaa ja tarinat kuvien vieressä oppilaiden. Olen taidemuseolla 19.1 lauantaina kertomassa projektista laajemmin. Vedä Museokortti esiin ja tule moikkaamaan tai käy katsomassa näyttely muulloin. Tämä oli koskettava projekti ja mieleenpainuvin palaute tuli yhden ikäihmisen henkilökohtaiselta avustajalta: ”Sun pitäisi olla opettaja.” Täytyy myöntää – nautin roolistani ohjaajana kyllä! Vähintään yhtä paljon nautin ikäihmisten kohtaamisesta, ihmisten elämäntarinat ovat aina upeita. Kuvissa Tenho, Aino ja Pauli.  ]]>

4