Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Huomenna vaihtuu heinäkuuksi – joten on oiva hetki palata vielä juhannukseen. Siihen viikonloppuun, josta mun mielestä kesä alkaa, satoi tai paistoi.

Sitä kaikkea se tänä juhannuksena jälleen tekikin, mutta kyllä meillä oli Jyväskylän suunnalla niin kaunis juhannusaatto, että ei tuntunut missään hieman tuulinen ja epävakaa lauantai.

Me päästiin tänä vuonna mökkivieraiksi niin mielettömän sympaattiselle mökille. Iskettiin Simo ja Senja takapenkille ja posotettiin railakkaasti heti aamusella kohti Keski-Suomea. Olisin voinut viipyä noissa maisemissa parin yön sijaan pari viikkoa.. Järvi-Suomi, uudet perunat, yötön yö ja loistokas seura, ovat ne mitkä saavat minut syttymään.

Toivoin tältä juhannukselta mökkiä, hyvää ruokaa ja parasta seuraa. On mukavaa, kun toiveet toteutuu. Söimme mielettömiä herkkuja, joita oli ihana kokkailla ulkona. Nauroimme, keskustelimme, torkuimme ja uimme. Suomen järvet ovat niin upeita. Laskeuduin saunasta veteen, käännyin selälleni, painoin korvat veden alle ja lilluin tyynessä järvessä taivasta tuijotellen, pitkän tovin. Hengitin, hymyilin. Pienestä se on onni kiinni.

Kiitos, kun saimme tulla – ja viipyä.

]]>

Onko se todella niin, että kun lopulta lähtee kylään, niin aina on lopulta kivaa? Ei.
Se selittääkin sen miksi hemmetissä se lähteminen kylään tai tapahtumiin on toisinaan niin vaikeaa?

Olen kuvia käsitellessäni kuunnellut Antti Holman Auta Antti -podcastia ja nyökkäillyt ymmärtävästi, kun Antti kertoo elämänsä alkaneen tajutessaan, että häntä ei kiinnosta sosiaalinen elämä. Se väsyttää. Jotkut saavat ihmisistä energiaa, toiset väsyvät.

Minä olen hybridi noista kahdesta. Yleensä jos tapaan ystävän tai tapaamme perheiden kesken; kohtaamisesta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että olipa kiva. Usein jos jalkaudun pressiin tai bileisiin; tapahtumasta jää hyvä mieli. Sitä tuppaa ajattelemaan, että onneksi vaivauduin. Aina ei kuitenkaan näin ole.

Sinkkuna bailatessa usein sunnuntaisin ajattelin, että olis voinut jäädä kotiin ja kun tarpeeksi usein turhauduin – aloin jäämään kotiin. Jään usein kotiin vedoten kiireeseen, lapsiin tai muihin suunnitelmiin. Usein esteenä onkin kiire, lapset tai muut suunnitelmat. Yhtä usein kuitenkin jos oikein pinnistäisi, ehtisi paikan päälle. Mutta kun ei kiinnosta pinnistellä.

Rakastan ja vihaan ihmisiä. Rakastan mun ja Kain suhteessa eniten sitä, että suurin osa arki-illoista me puuhaillaan omiamme. Tarvitsen tilaa olla hiljaa, omissa oloissani, enkä jaksa koko ajan olla menossa ja tulossa. Joskus saatan uuvahtaa pelkästä ajatuksesta käydä kaupassa vielä iltasella. Täydellinen viikonloppu on minulle sellainen, että saan nukkua pitkään, syödä hitaasti ja kikatella jonkun hyvän sarjan parissa – parasta on jos sitä voi katsoa läppäriltä sängyssä. Kenties kirjoitan, kenties maalaan, kenties teen ruokaa. Kenties tuijotan Areenaa viisi tuntia putkeen. Jouten olo ja asioiden tapahtuminen omalla painolla ovat avain kysymyksiä.

Mutta mä kuitenkin rakastan ihmisiä. Mun elämässä on hemmetin monta tyyppiä, joihin haluaisin panostaa enemmän mutta on kiire, lapset ja muuta. Osa minusta haluaisi järjestää illallisia joka viikonloppu, viikollakin. Mutta aivoni eivät jaksa. Rakkauden voimalla saan välillä sovittua kohtaamisia rakkaiden ihmisten kanssa ja viime viikonloppuna me raahasimme peput ystäväni Annen luokse. Hän on hetki sitten saanut kaksoset ja vaikka meidän lapset on todella eri-ikäiset, meidän aikuisten ajatukset kohtaa. Kun näkee hitusen vaivaa ja lyö lukkoon kohtaamisia rakkaiden kanssa, yleensä lopputulema on positiivinen. Tälläkin kertaa aika loppui kesken (kiirehdimme Leevin kaverin synttäreille) ja olisin halunnut nuuskutella vauvoja ja kutitella heidän parivuotiasta loputtomiin.

Toisinaan mietin, että en halua olla ihminen joka töiden jälkeen istuu kotona elämänsä kaikki arki-illat. Kehossa kuitenkin tuntuu usein siltä, että iltoihin jäävät tunnit eivät tuo vaadittua lepoa ja aivot eivät voi ymmärtää, että siinä tilanteessa varaisin iltoihin menoja.

Ehkä joskus jaksan enemmän, ehkä joskus ehdin enemmän. Tyytyväinen olen siitä, että jos ei huvita tai jaksa, niin voi olla olematta ja menemättä. Sen osaan, se on osa mua ja sitä en häpeä.

]]>

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Itsemyötätunto. Olen vasta alkumetreillä, mutta jo hieman ihastunut teokseen. Siinä tuntuu kiteytyvän syy miksi käyn terapiassa ja miksi aikanaan sain masennusdiagnoosin. Itsemyötätunnon puute on iso juttu. Itsemyötätunto on laaja kokonaisuus ja siihen vaikuttaa moni asia. Kirjan alussa käsitellään läheisten ihmisten vaikutusta minuuteen ja se herätti oivalluksia ja tunteita. Wisconsinin yliopistolla tehtiin vuonna 2006 melko radikaali tutkimus, johon osallistui 16 pariskuntaa. Naisille annettiin lieviä sähköiskuja kolmesti ja tilanne muuttui jokaisella kerralla hieman. Vaihtelevassa järjestyksessä nainen oli huoneessa yksin, tuntemattoman ihmisen käsipuolessa ja aviopuolisonsa kanssa. Voitte vain kuvitella mitä aivokuvissa näkyi ja miten naiset kuvailivat tilanteita. Ahdistus ja pelko, eli suojavalmiuskeskukset olivat täydessä huudossa, kun huoneessa oltiin yksin. Tuntematon toi jo lohtua, mutta aviomiehen läsnäololla oli huomattavan rauhoittava vaikutus. Ikään kuin läheisen ihmisen läsnäolo ja kosketus olisi ollut voimakas rauhoittava lääke. Tämä sai minut pohtimaan stressiä ennen nykyistä parisuhdettani ja tilannetta näin puolitoista vuotta myöhemmin. Olen rennompi, rauhallisempi ja tyytyväisempi. Olen pistänyt tämän yleisesti sen piikkiin, että parisuhde vaan tekee hyvää. Mutta tässä taitaa olla syvempiä vaikutuksia, joita en ole edes tajunnut. Olen kirjoittanut ja puhunut usein sinkkuvuosina parisuhteen tarpeestani. Olin yksinäinen, mutta en lähtenyt suhteeseen ennen kuin se tuntui oikealta. Olin onnellinen, mutta en kuitenkaan kokonainen. Oloni oli turvaton ja tunnuin olevan hieman hakoteillä. Parisuhde tuo turvaa ja se taas laskee luontevasti stressitasoja. Läheinen ystäväkin voi tuoda turvaa, mutta minulle se ei koskaan riittänyt. Se ei kuitenkaan kerro epäpätevästä ystävyydestä tai siitä, että ystävältä ei saa seksiä (jonka usein katsotaan sinkuilta uupuvan ja olevan syy parisuhde-hinkuun). Se kertoo siitä, että yksinkertaisesti koen olevani turvassa kun toinen nukkuu yöllä vieressäni. On joku jonka kanssa suunnitella viikon ruokia, joku jonka kanssa suunnitella tulevaa. Joku jonka kanssa haluaa samoja asioita, yhteistä – jaettua elämää. Se turva on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Se on jotain muuta kuin yksin eläminen. Edelleen väitän kuitenkin, että olin tyytyväinen ja onnellinen yksinkin. Lopulta. Kasvoin kokonaiseksi, opin olemaan yksin. Opin sen vähän liiankin hyvin. Pieni osa meissä kuitenkin on aina, joka kaipaa lämmintä katsetta, kosketusta ja yhteyttä, jokapäiväistä arkea. Jotain sellaista, mitä ei voi saada aikaan kuin oman puoliskon kanssa. Parisuhde toi turvan ja rauhan, se antaa tilaa hengittää ja tutustua vielä paremmin itseeni. Jos tämä suhde joskus päättyy, olen jälleen vahvempi ja parempi versio itsestäni. Parisuhteen turvassa kehitän itsemyötätuntoa, ymmärrän laajemmin aivoituksiani ja kokonaiskuvaa. Ronnien kirja alkaa sanoilla ”Perusajatus on yksinkertainen: olemalla ystävällisempi ja myötätuntoisempi itsellesi voit vähentää henkistä kipua ja saada elämääsi lisää iloa ja tyytyväisyyttä.” Sitä kohti.]]>

Rotonen soittaa 10 minuuttia ennen tapaamista ja ilmoittaa, että hän on alasti.

Olen liki vuosikymmen sitten kuvannut Jennin hänen vanhan asuntonsa rappukäytävässä Trendi-lehteen. Sittemmin olemme tutustuneet paremmin ja toveruuteemme kuuluu suorasanaisuus ja toistemme päälle puhuminen. Meillä on kova halu tavata usein, mutta olemme niitä ihmisiä, jotka kohtaavat yleensä sattumalta ja jäävät silloin suustansa kiinni.  Jenni avaa oven alusvaatteissa, kääriytyneenä villapaitaan. Hän halaa ja kertaamme pikaisesti kuulumiset. Kun Jenni ottaa happea, isken väliin ja keskeytän turhat lötinät – nyt on kuitenkin tarkoitus jutella vakavasti sosiaalisesta mediasta. Jenni aloittaa meikkivoiteen levittämisen kasvoilleen ja sukeltaa suoraan syvään päätyyn: Hän on juuri käynyt Instagram Storiesin puolella keskustelua omasta aitoudestaan, joka lähti kriittisestä kommentista häntä kohtaan.  Pupulandia-blogia 11,5 vuotta kirjoittanut Jenni Rotonen on yksi Suomen tunnetuimmista somepersoonista. Hänen bloginsa tavoittaa 60 000 ihmistä joka kuukausi ja Instagramin puolella häntä seuraa reilut 32 000 silmäparia. Muotia, sekä Jennin kiinnostuksen kohteita käsittelevät kanavat ovat olleet jo vuosia hänen työnsä ja brändi on vakaalla pohjalla. Yksi tärkeimmistä tavoitteista Jennille onkin tuottaa aitoa materiaalia. Mutta mitä aitous on? Entä mistä johtuu, että seuraajille saattaa muodostua mielikuva epäaidosta ihmisestä? ”Ihmiset ovat kenties olleet mukana alusta asti, asuessani vielä Jyväskylässä ja ollessani tuntematon opiskelijatyttö. Muutin Helsinkiin, blogi kasvoi ja siitä tuli vähitellen ammatti. Julkisuuskuvani hieman muuttui ja elämäni on lipunut kauemmaksi tavallisuudesta. Kenties ihmiset tuntevat, että en ole enää niin samaistuttava” Rotonen pohtii ja jatkaa ”Joskus myös seuraajilta tuntuu unohtuvan, että ihminen muuttuu. Kaikki muuttuvat ja olisikin enemmän huolissani, jos mikään ei olisi muuttunut vuosikymmenessä.” Jenni kertoo tuottaneensa aina aitoa materiaalia. Sen hän kuvailee tarkoittavan, että hän on aina ollut somessa oma itsensä ja tuo esille myös inhimillistä puoltaan. Silti Jenni törmää silloin tällöin palautteeseen, jossa kommentoidaan hänen vaikuttavan teennäiseltä.   

Kuinka paljon somepersoonan on annettava elämästään, pihtaatko informaatiota, Jenni? 

Rotonen hilluu keittiössään edelleen puolialastomana, heittää villatakin tuolille ja rasvaa itseään päästä varpaisiin. ”On eri asia olla yksityinen kuin henkilökohtainen. Voin säilyttää yksityisyyteni, mutta voin samalla tuoda henkilökohtaisia mielipiteitäni julki. Minulla on paljon läheisiä ja ystäviä, jotka eivät halua olla julkisia ihmisiä ja minun on kunnioitettava sitä. Usein asiat liittyvät toisiinsa ja joudun toisinaan miettimään paljonkin, mitä voin somessa jakaa. Minulla on käsissäni sekä oma, että läheisteni yksityisyys ja heidän valinnat – useamman ihmisen dynamiikka.”  Pääasiassa positiivisen palautteen ohella Jenni on saanut muutamia kommentteja, joissa hänen aitouttaan on kyseenalaistettu. Hän epäilee, että yhtenä syynä voi olla siirtyminen Snapchatista Instagram Storyyn. Seuraajat kenties olettivat sisällön siirtyvän kanavasta toiseen sellaisenaan, mutta Jenni ei koskaan ajatellut kahta eri kanavaa toisilleen rinnasteisina. ”En missään vaiheessa ollut aikeissa tehdä Instagramiin samanlaista sisältöä kuin olin Snapchatissa jakanut. Snäpissä juttujani seurasi noin parituhatta henkeä, mutta Instassa yleisö on paljon suurempi. On eri asia puhua asioistaan pienemmälle, suljetulle joukolle kuin kymmenille tuhansille. Instagramin seuraajajoukko on niin valtava, että tein tietoisen valinnan rajata sisältöjäni tiukemmin.” Aitous nousikin esille, kun Jenni laajensi blogin teksteistä liikkuvan kuvan puolelle. Vuosia blogitekstejä lukeneet ihmiset olivat muodostaneet mielipiteensä. Kun Jenni asettui kameran eteen ja seuraajat kuulivat hänen äänensä sekä näkivät häneen eleensä, se ei välttämättä vastannut mielikuvia. ”Ihmiset usein yllättyvät kuinka eläväinen olenkaan, kun blogin puolella ilmaisuni on hillitympää.” Jenni vetää farkkuja jalkaan ja surauttaa meille smoothiet.

Onko aitous pääasiassa siis avoimmuutta?

Rotonen on huomannut somemaailmassa sen, että yleisö ei aina ole kirjoittajan puolella – blogia käy lukemassa myös ihmisiä, joiden motiivina on vain urkkia ja parjata. ”Mitä enemmän annan heille, sitä enemmän annan heille tavallaan aseita itseäni vastaan. Voisi sanoa, että kun somessa kerran avaa arkun, sitä on liki mahdoton sen jälkeen sulkea.” Hän toteaa, että jos itsellä on omassa elämässä jokin tilanne päällä, sitä on todella haavoittuvainen ja pitää miettiä kuinka paljon on valmis jakamaan. Somessa ihmisten kyky empatiaan on hetkittäin kateissa. ”Joskus ihmiset unohtavat, että kuvien ja tekstien takana on oikea ihminen ja että he näkevät hänen elämästään vain pienen osan.” Jenni kuitenkin haluaa puhua vaikeistakin asioista, kuten masennuksesta ja muista vaikeista teemoista. Hän haluaa vaikuttaa, kun siihen on mahdollisuus.    Ihmisten käsitykseen aitoudesta vaikuttaa moni muukin asia. Blogia Jenni kirjoittaa suomeksi, mutta Instagramia hän on tehnyt aina englanniksi. Osa ei tunne englanninkielistä sisältöä omakseen ja on kokenut, että Jenni meni valinnallaan kauemmas heistä. Jennille englannin kielen käyttäminen on kuitenkin luonteva valinta – hänellä on myös vieraskielisiä seuraajia ja lisäksi hänen parisuhteensa ja monen ystävyyssuhteensa kielenä on englanti. Eikä häntä yhtään harmita, että se on täydellinen tapa pitää huolta omasta kielitaidosta.  Kun Jenni miettii, mistä mielikuva epäaitoudesta voi johtua, hän mainitsee myös, että ammatikseen bloggaavalla somekuplan sisäpuolella olevat jutut korostuvat. Instagramin kaupallistumisen myötä Jenni on halunnut antaa enemmän aikaa myös somesta vapaalle olemiselle ja yksityisyydelleen. Videot ja kuvat pyörivät pitkälti työn parissa ja niissä esiintyy somepiireistä tuttuja tovereita. Kun tulee aika tavata tosiystävää tai käydä iltakävelyllä, some usein hiljenee. ”En koe, että puhelin olisi koskaan häirinnyt läsnäoloani tilanteissa, mutta somettaminen on työtäni ja vaikka siellä ollaan periaatteessa läsnä 24/7, haluan ottaa siitä myös lomaa.” 

Paradoksaalista onkin, että ihmiset haluavat tietää juuri siitä somen ulkopuolisesta elämästä ja samaan aikaan kyseenalaistetaan: onko kaikki jaettava?

Aitouden lisäksi tuumailimme keskustelua, jota seuraajien kanssa käydään. Jenni käyttää paljon työaikaa mahtaviin keskusteluihin seuraajiensa kanssa. Kun hän tarttui kriittiseen kommenttiin aitoudesta, siitä seurasi laaja ja analysoiva keskustelu, jonka päätteeksi alkuperäisen kommentin lähettäjä muutti mielipidettään. Asioita avaamalla, kommentoija oivalsikin mistä oli ollut kyse. Usein bloggaaja kohtaakin someraivoa väärinymmärrysten kautta. ”Somessa loukkaannutaan usein omalle tulkinnalle. Rivien väleihin lisätään omia päätelmiä, äänensävy ja unohdetaan kysyä mitä tarkoitit? Moni hermostuu ennen kuin on edes lukenut otsikkoa pidemmälle.” Jenni toivoisikin, että luettaisiin koko juttu, eikä takerruttaisi yhteen lauseeseen tai sanavalintaan. Toisaalta joskus ajatus on kristallin kirkkaana omassa päässä, mutta oman idean välittäminen muille tekstin kautta ei onnistukaan tai jokin olennainen näkökulma unohtuu lopullisesta jutusta. Silti hän toivoisi ennemmin keskustelua ja tarkennuksia kuin välitöntä hyökkäystä.

Mutta hyökkäätkö itse, Jenni?

”Olen temperamenttinen ja paras strategia ärsyyntyessä olisi, jos voisin nukkua yön yli. Toisinaan kirjoitan vastauksen ensin Word-dokumenttiin ja luen sen seuraavana aamuna. Usein lopullinen vastaus onkin paljon ”pehmeämpi”. Somessa on kuitenkin oltava hereillä koko ajan. Mikäli kiivaana käyvää keskustelua ei kommentoi heti, asia saattaa paisua skandaaliksi sillä välin, kun itse jäi hengittelemään ja harkitsemaan sanojaan. Kun ei ole aikaa miettiä rauhassa omaa vastausta, on joskus haastavaa pysyä rauhallisena, varsinkin jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin”  Voisimmeko lisätä empatiakykyä nostamalla raivoajat ja kiusaajat jalustalle? Jos jokainen saisi huomiota ja vääristyneet käsitykset avattaisiin, maailma olisi varmasti parempi paikka. Me Jennin kanssa kuitenkin toivotaan, että somekiusaajat herättelisivät empatiakykyään ja raivoajat nukkuisivat yön yli. Jenni uskoo, että uteliaisuus on osa ihmisen perusluonnetta ja siksi hän ei usko ihmisten kiinnostuksen muiden elämää kohtaa koskaan katoavan. Työ tekee osasta hänen elämäänsä vapaata riistaa keskustelulle. Täten ei auta kuin yrittää parhaansa ja taiteilla ristiriitaistenkin toiveiden ja vaatimusten aallokossa. ”Usein tuntuu, että on mahdotonta vastata siihen mitä odotetaan. Pitäisi olla virheetön ja samaan aikaan inhimillinen virheineen kaikkineen – virheet saisivat kuitenkin olla vain tietynlaisia. Pitää olla oma itsensä, mutta se oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää. Toisaalta, ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.” Rotosen muistivihko on täynnä juttuideoita, joten saamme varmasti nauttia vielä toisen vuosikymmenen Pupulandian tarinoita. Olen melko varma, että lähdettyäni Jenni heitti vaatteet taas nurkkaan ja jatkoi töitä alusvaatteillaan. Siinä teille kerrassaan aito mielikuva, aidosta ihmisestä.  ]]>

Instagram on kerrassaan ihmeellinen maailma ja huomaan toisinaan olevani aivan hukassa siellä. Haluaisin pitää sen kanavana, johon jaan silloin kun tulee sellainen fiilis ja sellainen hetki jonka haluan jakaa, mutta koska työni kannalta on oleellista, että siellä on materiaalia ja ihmisiä, tunnen toisinaan painetta. Etenkin kun kanava on jumahtanut, lopettanut kasvamisen. Haluaisinkin tietää, miksi te seuraatte siellä ihmisiä / yrityksiä? Millaista materiaalia toivotte sieltä löytävän ja mikä on syy jonka vuoksi lopetatte seuraamisen? Itse ärsyynnyn, jos joku laittaa kymmenen matkakuvaa tunnin sisään, enkä ole koskaan välittänyt selfieistä. On ihan mukavaa tietää millainen tyyppi siellä kanavan takana on, mutta vaikka selfien alle kirjoittaa kuinka koskettavan tarinan, en jaksa niitä jatkuvalla syötöllä. Olen tuottanut Instaan materiaalia jo vuosia ja huomannut, että ainut mikä ei tunnu ärsyttävän ihmisiä on kissakuvat. Ne keräävät likejä. Samoin parisuhdeasiat tuntuvat kiinnostavan ja niihin on helppo samaistua. Mutta meidän kissalla on oma feedi (@umppathecat) ja ei kukaan jaksaisi jos laittaisin rakkaus-kuvia viikoittain. En etenkään minä itse. Haha. Insta pelaa algoritmeilla, joita on järisyttävän vaikea ja turhauttavaa tulkita. Selkeästi hiljaisuus on pahinta. Eli pitäisi jakaa asioita, vaikka ei olisi mitään asiaa tai yhtäkään kaunista kuvaa jaettavana. Toisaalta taas aktiivisuudestakin voidaan sakottaa ja kuvat eivät nouse ihmisten feedeihin. Joillain nousevat ja kuva kuin kuva saa satoja ja satoja tykkäyksiä. Sitoutunut yleisö, sanoisi somegurut. Haluaisin sitouttaa teitä! Koska Instagram on osittain työvälineeni, minulla on luontaista tarvetta kehittää sitä. Millaista sisältöä toivoisitte minulta? Nautin arjen jakamisesta, mutta tuntuu, että sille ei aina ole yleisöä. Mutta onko se ruokaa, sisustusta, kotia, lapsia, tuotteita, fiilistelyä? Luetteko kuvatekstejä, etsittekö asioita hashtageilla? Te, ketkä ette vielä ole mun jengissä, ottakaa tili haltuun (@kaisujouppi)! Kuvien lisäksi höpötän elämästämme Insta Storiesin puolella. Instaviesteillä voi myös kanssani kommunikoida ja olen myynyt maalauksiani sitä kautta, eli jos abstrakti taide kiinnostaa, sielä voi löytää itselleen aarteen. Työtä tai ei, Instagram on sosiaaliselle visualistille täydellinen kanava, joka antaa vielä toistaiseksi paljon enemmän kuin ottaa. Haluan tehdä kanavastani paremman, kiitos jo etukäteen avusta. Yritetään saada 5000 seuraajan raja rikki vuoden vaihteeseen mennessä!! Tässä on myös hyvä hetki kiittää teitä kaikkia, jotka olette matkassani. Rakastan tuottaa tekstiä ja kuvia, joten on ihanaa, että te rakkaat muruset saatte näistä jotakin arkeenne. <3  ]]>

Äitini kysyi mitä olemme tehneet viime aikoina. Vastasimme, että olemme olleet mökillä.

En ole koskaan elämässäni ollut näin paljon mökillä. On ollut varsin ihanaa, että pojatkin ovat saaneet nauttia joutenolosta ja mökkeilystä tänä kesänä mielin määrin. Kalenterissa on vielä ainakin kolme mökkireissua ja varmasti syksylläkin mennään, vaikka säät olisivat mitä.

Vuorokausiin mökillä on mahtunut vaikka ja mitä, vaikka pääosin olemme ottaneet iisisti. Pojat rakensivat veneitä ensin bonus-farfarin kanssa ja sitten bonus-papan. Sanoisin, että bondattu on. Minä luin kirjoja kuin viimeistä päivää ja sain ajatella elämää kaikessa rauhassa. Käväisimme Porvoossa ja uimme meressä monen monta kertaa. Taistelimme ampiaisia vastaan ja kestitsimme yhtenä päivänä Minniä lapsineen.

Aapo opetteli pyöräilemään, kasvimaan perunat maistuivat mielettömiltä ja nukuimme parvekkeen ovi auki. Kuuma on ollut, mutta olen kestänyt sen. Olen vältellyt tekemistä ja huudahdellut aika ajoin ”jeeeesus kun on kuuma!” Mutta olen kestänyt. Odotan syksyä, mutta nautin vielä viimeiset rippeet lomasta. Pian ne koulutkin taas alkaa. Minne meni kymmenen viikkoa?