Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

KESÄ ON VIRALLISESTI TÄÄLLÄ!

Kesäjuhlat on kyllä eittämättä parasta Suomen suvessa. Pimeä ei hiivi unettamaan juhlakansaa ja bailata saa ulkona (mikäli säät sallii). Kaikki ovat leppoisalla tuulella ja etenkin näin alkukesästä, toivoa riittää: onhan koko kesä vielä edessä.

En itse rakasta kuumuutta, mutta sopiva +20 astetta ja alati jatkuva valo on kyllä tervetullutta. Haaveilen toki jo villasukista ja ahkerasta kerrospukeutumisesta.

Viime viikonloppuna juhlin Senjaa ja kolmenkympin etappia. Pienellä tyttöporukalla oli mielenkiintoiset keskustelut ja tasainen höpötys työelämästä ja parisuhteista kantoi hämärään asti. Nautimme mielettömän ihanat mansikka-margaritat (miksi näitä tekee itse vain kerran viidessä vuodessa?) ja söimme Senjan loihtimia herkkuja, joista pyysin jokaisen reseptin.

Lauantaina ajelimme Kain kanssa Korpilahdelle ja nostimme maljaa vuorostaan Joonakselle, joka alkuvuodesta pääsi miehenikään. Hän täytti viisikymm.. No ei vaan kolmekymmentä. Pääsin näkemään toistamiseen humalaisen Kain, jolla lähtee tanssijalkavipattamaan. Ai jotta se on mainiota se! Herkuttelimme, junkkasimme, juttelimme ja vaelsimme vielä yhden jälkeen paikalliseen, järven toiselle puolelle. Ehdimme olla tyhjässä baarissa tunnin ja vaelsimme takaisin.

Nukuimme takakontissa (ihana pesä!) ja heräsin auringon paahtaessa kasvoilleni, mutta vasta klo 10.30. Osa pulahti Päijänteeseen ja paikallinen tarjoili pitsat. Krapula oli järisyttävä, mutta nyt alkaa olla voiton puolella.

Lisää juhlia on luvassa, en malta odottaa!

8

Kaksikymmentä (!) vuotta sitten taakseni istui seitsemännen luokan ensimmäisellä tunnilla silmälasipäinen Sonja. Siitä se sitten lähti.

Reilut kaksitoista vuotta sitten tein Sonjasta esikoiseni kummitädin. Kaksi ja puoli vuotta sitten Sonja teki minusta esikoisensa kummitädin. Näitä tapahtumia ennen, välissä ja jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Paitsi ei yhtä.. Emme ole koskaan olleet kahdestaan ulkomailla. Tämä virhe oli korjattava ja päädyimme kiireisten ruuhkavuosien saattamana Latviaan kolmeksi päiväksi.

Sonja pakkasi matkalaukkuun päiväkirjan vuosimallia 2003-2004 ja me nauroimme pissat housuissa historialle. Muistelimme menneitä, pähkäilimme tulevaa ja nautimme toistemme seurasta. Söimme kaksi kertaa päivässä fine diningia ja joimme lukemattomia prosecco-, viini-, drinkki- ja kokislaseja. Kokis on yhteinen paheemme. Ja näköjään nyttemmin myös viini.

 

Pienessä sievässä käyskentelimme Riian katuja ja nautimme hotellissamme kunnon yöunet ja hyvän aamupalan. 

 

Riika näytti parastaan. Helle helli ja pääsimme maistelemaan ihania ruokia ja ihmettelemään, miksi vanhassa kaupungissa on niin monta kirkkoa? Kävimme (tietenkin) kanaaliajelulla, ihmettelimme suut auki juustojen, leivonnaisten ja kukkien hintoja. Haaveilimme kakkoskodista elintarviketaivaassa ja kapusimme Radissonin Sky Bariin maailman parhaimmalle valkoviini sangrialle kurkkimaan miltä Riika näyttää lintuperspektiivista.

Löysimme tuliaisia, jatkoimme nauramista ja elämän analysoimista. Totesimme, että ystävyytemme toimii myös reissussa. Rakastan Sonjaa. Olen onnenpekka, että hän istui aikoinaan taakseni ja että olen saanut jakaa ilot ja surut hänen kanssaan jo näin kauan. Sovimme, että otamme pian uudestaan. Viiniä varmasti, mutta tässä siis tarkoitan kahden keskistä reissua. Kyllä tuo ihminen taitaa kulkea rinnalla niin kauan kuin elämä meissä sykkii.

 

Riikan ravintoloista voisin mainita seuraavat: B Bars, Muusu ja Riits, kaikki kokeilemisen arvoisia. Ogle.Riga tarjoili hyvät pitsat ja Bake Berry taivaalliset kakkupalat! Kanaaliajelu maksaa 12-15e ja on koettava. Kauppahallit ovat valtaisat ja etenkin kesällä sieltä kannattaa hakea piknikille marjat ja hedelmät.

Hintojen sanoisin olevan edukkaita. Vanhassa kaupungissa toki drinkit voivat maksaa kahdeksankin euroa, kaupoissa taas on niin edullista, että kyrsii. Puistot ja kanaalin vierusta huutavat istuskelmaan. Riiassa riitti katseltavaa kolmeksi päiväksi, neljäs tai ainakin viides päivä olisi jo vaatinut Jurmalan rantoja. Kompakti kaupunki, jossa meille riitti syömistä ja juomista. Ihme kyllä.

 

 

6

Pelkään hieman Järvenpäätä. Vaikka perhe on lähellä, ystävät ovat siellä täällä.

Siskoni perheellä on oma jengi, josta liki kaikki asuvat Järvenpäässä. Jengistä aina joku pääsee, kun kutsutaan. Välimatka ei ole ongelma ja porukka voi kokoontua miesten kesken, naisten voimin, ilman lapsia tai koko porukalla.

Minulla oli jengi yläasteella. Sen jälkeen minulla oli porukka eksäni kanssa. Nyttemmin minulla on lukuisia ihania ihmisiä ympäri Suomea. Jopa maailmaa. Läheisiä tyyppejä riittää. Mutta varsinaista jengiä minulla ei ole. Sillä ei periaatteessa ole mitään väliä, mutta toisinaan koen, ettei minulla ole Järvenpäässä tyyppejä, joiden kanssa voisi liittoutua milloin mistäkin syystä. Se toisinaan mietityttää. Miksi jumitamme täällä?

Kuten muutama postaus sitten mainitsin, ydinperhe on täällä. Samaan aikaan kuitenkin haaveilen omista perinteistä. Kun kalenterissa on turhia juhlapyhiä uudesta vuodesta, vapun kautta juhannukseen. Olisi mukavaa, kun olisi jengi jonka kanssa kokoontua. Juuri viikonloppuna mietimme tulevaa juhannusta. Voisimme esimerkiksi kutsua mökille muutaman pariskunnan. Mutta ketä?

Sitä miettiessä saan itseni usein kiinni ajatuksesta, jossa puntaroin kaikilla muilla olevan jo omat perinteet. Että en kehtaa kutsua, kun ei olla ennen oltu sillai. Täytyisi varmasti vain ottaa puhelin kauniiseen käteen ja alkaa etsimään meidän kahden (tai neljän) omaa jengiä.

Viihdymme Kain kanssa kaksin vähän liiankin hyvin. Minussa asuu kuitenkin pieni emäntä, joka nauttii kestitsemisestä ja ihmisistä ympärillään. Haaveilen uudesta tuvasta, jonka saan täyttää ihanilla ihmisillä. Haaveilen siitä, että aamulla herätessäni keittiön pöytä on täynnä tyhjiä viinilaseja ja vatsalihakset ovat kipeinä nauramisesta.

Onneksi kuitenkin aina löytyy porukka johon liittyä ja olemme tervetulleita siskoni perheen jengin pariin, joka kerta! Kuten tänäkin vappuna!

 

8

Mummoni kuolemasta tulee huomenna kaksi vuotta. Hän oli viimeinen elossa ollut isovanhempani ja kuolema herätti paljon ajatuksia hänen sairastuessaan. Lähinnä orvoksi tulemisesta. Jos kaikki kuolevat vanhuuteen, vanhempani ovat seuraavaksi vuorossa. Ai miten piristävä ajatus.

En aio nyt käsitellä sitä, miltä vanhemmistani tuntuu elämä, sen rajallisuus tai miltä tuntuu olla mahdollisesti seuraavana vuorossa? Miltä tuntuu kun on vähemmän jäljellä kuin takana? Ai hyvänen aika, niin järkyttävän ahdistava ajatus. En todellakaan ole sujut kuoleman kanssa. Ymmärrän sen olevan osa elämää, musta se vaan on tosi paska osa sitä. Jos saisin valita, eläisin 30-vuotiaana ikuisesti. Se on hyvä ikä. On suht sinut itsensä kanssa, mutta ei ole juurikaan kremppaa kropassa ja jaksaa painaa.

Lauantaina juhlimme isäni kuusikymppisiä. Tämä toi jälleen mieleen kuoleman. Nalkutin pojille kotona, että ”NYT TEETTE KYLLÄ KORTIT, UKKI AINA TEITÄ PASSAA JA EI VOIDA TIETÄÄ, JOSKO SEITSEMÄNKYMPPISIÄ ENÄÄ TULEE!!” Vanhempani ovat tuntuneet nuorilta aina. Nyt kuitenkin sukulaisista, joiden kanssa olen juhlinut kaikenmaailman synttärit, nimpparit, valmistujaiset ja kissanristiäset syntymästäni asti, jäävät eläkkeelle yksi toisensa perään. Eläke tarkoittaa kuolemaa. Tietenkin. Siitä ei ole enää paluuta. Mihinkään.

Kun kuvasin Lesket -kuvasarjaani, erään puoliso oli kuollut juuri kun eläke alkoi. He olivat suunnitelleet eläkevuosilleen kaikkea ihanaa, vuosiksi eteenpäin. Vaan kuolema päätti korjata. Älkää siis turhaan suunnitelko eläkevuosianne! Turha oikeastaan suunnitella mitään koskaan, kuolema voi tulla sekunnin päästä.

Kyynelehdin lauantaina huppelissa muutamankin kerran, kun mietin kulunutta iltaa. Katselin läheisiä sukulaisiani ja  ensimmäistä kertaa näin elämän salakavalan kulumisen. Muistan 3v-synttärini valokuvista, miltä ihmiset näyttivät juuri valmistuneen omakotitalomme pihalla. Kolme vuosikymmentä myöhemmin istuimme liki samalla porukalla, samalla pihalla, mutta isäni oli yhtäkkiä kuusikymmentä ja minäkin hieman vanhempi. Kaikista ahdistavinta oli tajuta, että myös muut ihmiset ovat vanhentuneet. Kaikki siis kuolevat.

Kuolema ja elämän rajallisuus laittavat toimimaan. Mikäli olet tällainen kuin minä, tiedät että se ajaa eteenpäin ja halu toteuttaa unelmiaan on aikamoinen. Se kuitenkin myös tuo paineita. Jos et käytä jokaista valveilla olo sekuntia hyödyksi, olet about epäonnistunut elämässä totaalisesti. Nykyään en pysty tekemään oikein mitään, millä ei ole jotain tarkoitusta. Kaikelle toki voisi keksiä tarkoituksen, mutta en esimerkiksi lue lepoa siihen kastiin tällä hetkellä. Luette ehkä rivien välistä burn outin ensiaskeleet. Ettekä ole väärässä. Tämän vuoksi istun terapiassa kerran viikossa.

Olen järisyttävän huolissani vanhemmistani ja jokainen flunssa säikyttää, vaikka he ovat olleet (ONNEKSI) perusterveitä. Yhtäaikaa toki vakuutan, että laitan heidät välittömästi hoitokotiin, että minulla ei ole aikaa hoivata, jos Alzheimer iskee! Lähimmäisenrakkaus on mahtavaa. Puolustukseksi voin sanoa, että haluan itse mennä hoitokotiin mieluummin, kuin olla poikieni vaivoina.

Fakta kuitenkin on, että kohta he ovat eläkkeellä ja jäljellä olevat vuodet eivät ole itsestään selvyyksiä. Tilanne ajaa minut tekemään paljon oman elämäni eteen, mutta se ajaa myös lähemmäksi heitä. Haluan olla lähellä ja liki, istua iltaa yhdessä ilman suurempaa syytä ja pitää siskoni kanssa tiiviisti yhtä. Muun muassa sen vuoksi me rakennamme kotimme lähes kiinni vanhempieni taloon.

Täytynee kuitenkin muistaa kutsua kylään myös ystäviä. Että kun nuo tuosta kuolee, niin on muitakin rakkaita elämässä.

Onnea iskä! Korttiin kirjoitin ”Viivythän kanssamme vielä ainakin pari vuosikymmentä!”

(Teksti on kirjoitettu tavallaan mustalla huumorilla.)

 

17

Hän asuu nykyään osittain Helsingissä, mutta on niin kiireinen, että tapaamme aivan liian harvoin. Optimaalinen Friman-aika kuussa olisi vähintään neljä päivää. Nyt kalenterissa on muutaman kuukauden sisään neljät deitit ja istun parhaillaan Frimanin sohvalla onnellisena, kuin kotonani.

Toissa viikonloppuna olimme täällä Turussa lasteni ja Kain kanssa kaksi yötä ja tuore poikaystävänikin sulautui samoin tein symbioosiin johon ajaudumme aina kun tulemme tänne. Kyllä Frimanien huomassa on ihmisen hyvä olla.

Ja siksi hieman ärsyttääkin.

Tapasimme Lauran kanssa työmatkalla kahdeksan vuotta sitten. Viikon matkan aikana ystävystyimme ja tunsimme sielunsiskoutta. Suurin miinus toveruudessamme on se, että hän asuu kaukana ja on, kuten sanottu, kiireinen. Laura on ihminen johon kaikki rakastuvat, enkä ihmettele ollenkaan tätä ilmiötä. Hänessä on taikaa, enkä saa hänestä tarpeekseni. (Paitsi muutaman kerran pitkällä työmatkalla olen saanut.)

Lauralle voi puhua mistä vaan ja meidän huumorimme on mustaa kuin muta. Kun erosin, Laura lähetti minulle kukkia joissa hän kertoi kaiken järjestyvän. Ja oli oikeassa. Välillä katson Lauraa ja ihmettelen miten hän pitää paletin kasassa. Huolehtii perheestään, tekee jumalattomasti töitä, muistaa ystäviään ja hänen kalenterinsa on yleensä täyteen buukattu monella viikolla eteenpäin. On juhlia, arkea, ystäviä, lapsia, työkeikkoja.. Elämää, mutta ihan hemmetisti!

Vaikka Friman on nykyään myös radiossa ja telkkarissa, hän ei ole muuttunut yhtään (okei, rohkeammaksi mutta sehän on vain positiivista!) Aitous onkin parasta Laurassa. Pahinta ystävyydessämme on se, että olen toisinaan ollut kateellinen Lauralle. Enkä varmasti ole ainoa. Kun duunari-Lauran uraputki lähti nousuun ja itse kipuili töiden kanssa, se oli toisinaan vaikeaa. Mutta kaikkeen tottuu ja ystävyydessä on se kiva juttu, että yhtä aikaa voi olla helvetin ylpeä bestiksestään.

Parasta meissä on se, että minäkin olen aito oma itseni. Olen usein ollut järjen ääni ja rauhoitellut hysteeristä äitiä joka luulee vauvansa menehtyvän nuhaan. Me kannustetaan ja tuetaan toisiamme, haluamme olla kartalla toistemme arjesta. Laura on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, vaikka välillä viikot vierii ja toisen elämää seuraa vain somen kautta.

Me jatkamme aina siitä mihin jäimme edellisellä kerralla ja nykyään meillä on myös neljä poikaa (ja ristiin kaksi kummipoikaa) jotka tulevat toimeen keskenään loistavasti. Odotan elämältä enää yhteisiä ulkomaanmatkoja koko jengillä! Ja lisää Laura-laatuaikaa, toki.

Aitous on se syy miksi pystyn tulemaan yökylään milloin vain, kaivamaan oma-aloitteisesti kaapista teetä ja avaamaan suuni sen kummempia miettimättä. Kuten tänään.

 

 

27

Via dell’Amore, rakkauden tie! No juu, ei me sitä kuljettu, se on ollut kiinni jo vuosia koska tuli maanvyöry, turisteja jäi sen alle ja muuta mukavaa. Mutta hoin kuitenkin bellissima italiallani Via dell’Amoren nimeä koko viikon ja täytyy myöntää, että loma oli muuten melko rakkauden täyteinen.

Me matkustettiin Kain kanssa lentäen Milanoon syyskuun loppupuolella, hypättiin lentokenttäjunaan ja Milanon keskusrautatieasemalta otimme junan Italian länsirannikolle; La Speziaan. Kolmen tunnin lennon lisäksi junamatkat veivät siirtymineen noin neljä tuntia and it was totally worth it!

 

La Spezia on mukavan kokoinen satamakaupunki, mutta ei siellä viikkoa olisi jaksanut seikkailla, eikä meillä ollut tarkoituskaan. Majoituimme La Speziassa vain jotta pääsisimme tutustumaan Unescon maailmanperintökohteeseen; Cinque Terreen.

Ja kyllä, vielä sesongin loppupuolella näin oli päättänyt moni muukin.

Kun yhden kokonaisen La Spezia päivän jälkeen olimme menossa ostamaan kolmen päivän Cinque Terre -junakorttia, jono oli valtaisa. Mutta sen jälkeen helpotti. Mitä nyt muutamiakin kertoja hikoilimme junissa toisten turistien kanssa kuin sillit purkissa but it was totally worth it!

 

Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso. Siinä viisi merestä nousevaa kylää (paitsi keskimmäinen Corniglia on JUMALATTOMAN korkealla, aika monen portaan päässä) joiden nimiä en tule unohtamaan ikinä. Enkä järjestystä. Juna kulkee La Speziasta (lähinnä koko matkan vuoren sisällä) rantaviivaa pitkin edes takaisin. Junia menee koko ajan, samoin ihmisiä. Näin tekevät myös laivat. Kylät on siis mahdollista kokea mereltäkin päin. Mekin koimme!

Melko nopeasti siis oppii kylät, listaa suosikkinsa, visiteeraa kaikissa pikaisesti ja tutustuu niihin feivoritteihin syvemmin. Ja ne turistit, syyskuun lopussa ne eivät juuri riesaksi asti olleet. Vain muutaman kerran oli vaikeuksia saada pöytää ravintolasta, mutta yleensä heti seuraavassa on tilaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että Etelä-Euroopan kaupungeissa paras aika vierailla on syyskuu.

 

Ja me nautimme. Me söimme aivan liian monta pasta-annosta ja joimme aivan liikaa viiniä. Hyvänen aika, pulloittain! Me pulleroiduimme ja matkan kantava teema olikin se, että tajusin olevani paljon lihavampi kuin luulin. Kain ottama kuvamateriaali järkytti koko olemustani ja tein siitä toki numeron. (En oikeasti ymmärrä miten tuo hurmuri kattelee tämmöstä pullataikinaa, mutta ei kerrota sille! Se sai tarpeekseen jo reissussa itseni sättimisestä.)

Kantava teema oli kuitenkin pelottavan herättelevä ja tuli jopa olo, että näin ei voi jatkua on PAKKO tehdä tälle ruholle jotain. Kuvotin itseäni niin paljon. Se on jännä kun peilikuvassa usein on ihan ok, mutta se kamera. Jestas se kamera on julma! Pakotin itseni julkaisemaan täällä siveimmän uimakuvan, jotta totuus ei unohtuisi. Siis se, että tuossa näytin hoikimmalta. LUOJA!

Pääsin kuitenkin yli (useimmiten) tästä shokista ja herkuttelin menemään matkan kunniaksi kuin olisin viimeisellä ehtoollisella. Molemmat tosin olivat kahtena viimeisenä päivänä sitä mieltä, että olisi mukavaa löytää paikka josta saisi hyviä salaatteja. Pitsa, pasta ja äyriäiset tulivat korvista ulos. Etenkin kun itse en äyriäisiä edes syö, ravintoloiden listoilta ei välttämättä löytynyt muuta kuin sitä pastaa.

 

Mutta niin, se nauttiminen!

Meidän matka meni todella hyvin ja se oli ihanaa, tietty. Olemme seurustelleet reilut kolme kuukautta, mutta tuntui kuin olisimme reissanneet monia matkoja yhdessä. Kyllä tässä on rinnalle löytynyt hyvä ystävä.

Kun ensimmäisenä iltana stressi perinteisesti purkautui ja vaivuin tiedottomaan tilaan, nukkuen 12 tuntia putkeen, olo oli rento koko loppuloman ajan. Vaikka rahaa meni hemmetisti, olo oli kuin olisi laittaittanut rahaa pankkiin.

Toki Suomeen palattuamme stressi iski päin näköä heti seuraavana päivänä, mutta kun katselen näitä kuvia, pääsen onnelliseen paikkaan ja matkan muistelun kautta kehonikin rentoutuu.

 

Nämä kylät ovat taivaallisen kauniita. Italiamaisen rähjäisiä, mutta juurikin rappioromanttisia. Italia on Euroopan maista se johon en tule kyllästymään. Me suunnittelimme jo tälle kerralle auton vuokraamista, ehkä toteutamme sen seuraavalla kerralla kun Italia kutsuu. (Itse Cinque Terreen ei muuten kannata vuokrata autoa, muistaakseni vain yhteen kylään pääsee autolla.) Toscanan auringon alla on yksi lempielokuvistani ja luonnollisesti olenkin ihminen joka haaveilee joka toinen päivä maalaistalosta Italian maaseudulla. Juu, mun bucket list ei ole kovin kevyttä kamaa..

Koska maasto on vuoristoista ja kylät nousevat korkealle, italialaiset suojaavat kyliä maanvyöryiltä. Kaikkea ei kuitenkaan voi estää ja meidän visiitin ajan suurin osa patikointi-reiteistä oli suljettu. Meitä se ei haitannut, mutta se mahdollisuus siellä on ja voisin kuvitella senkin olevan aika mieletön seikkailu jollekin. Ei minulle. En patikoi. Se surullisen kuuluisa Via dell’Amore avautuu kyllä turisteille, muistaakseni 2019 ja sen olisin minäkin suostunut haikkaamaan! Rakkauden tie kulkee Riomaggioresta Manarolaan, meren rantaa, kallion reunaa pitkin. Harmitti, että emme päässeet kokemaan sitä!

Koettavaa ja katseltavaa kuitenkin riittää liiaksikin asti ilman patikointia.

 

Me halusimme myös ottaa iisisti, joten toisena Cinque terre -päivänä posotimme junalla suoraan Monterossoon, jossa on uimaranta. Asetuimme rantatuoleille ja nautimme, taas. Välimeri on ihanan lämmin loppukesästä, vaikka ulkoilma olisi ”vain” +25. Toistimme kuvion viimeisenä päivänä, koimme sen toimivaksi.

Meidän matka oli siis erittäin onnistunut ja kaupan päälle se vielä vahvisti suhdettamme. Tulin reissusta erittäin onnellisena takaisin kotiin. Monestakin syystä. Sinkkuna kaipasin matkaseuraa, ihmistä joka viihtyy maailmalla rennosti lomaillen. Nyt rinnallani on ihminen joka arvostaa perusarkea, nauttii siitä, mutta haluaa myös nähdä uusia paikkoja, stressittä. Toivottavasti edessä on Kain kanssa useita reissuja joilla nautitaan ja lopuksi kirotaan kun on tullut kiloja liiasta syömisestä. My kinda vacation!

Jaan mielelläni lisää infoa kohteesta, pommittakaa ihmeessä kysymyksillä! Me saimme vinkkivitosia toveriltani Tiialta ja niistä oli valtaisasti apua!

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

16

Toitotin itselleni useasti sinkkuna, että sitten jos joskus olen parisuhteessa, toimin näin ja näin en ainakaan tee. Nyt kun olen tapaillut yhtä ihmistä kolme kuukautta, olen ollut jo useasti tilanteessa jossa olen palannut näihin pohdintoihin.

Suurin aihealue on ihmissuhteet.

Sinkkuna valitettavasti törmäsin usein siihen, että en aina kelvannut yksin. Toisinaan illallisille ja mökkiviikonlopuille halutaan mukaan pariskuntia, mikäli pariskunta on järkkäämässä tapahtumaa. Kenties aika usein järjestävä taho kuvittelee, että sinkulla ei olisi hauskaa pariskuntien kanssa. Mutta saisiko sinkku päättää osallistumisestaan itse?

Ajauduin aikoinaan vaistomaisesti sinkkuna sinkkujen luokse. Yhtenevä elämäntilanne ja miehistä puhuminen on toki luonteva tapa ystävystyä ja valita lauantain seurue. Silloiset lähimmät ystäväni olivat pitkissä parisuhteissa ja aikansa toki kuuntelivat sinkkutarinoita suurella innolla, mutta on se myönnettävä: ellei minulla olisi ollut lapsia, yhteisiä juttuja ei kaikkien kanssa olisi ollut riittävästi. Eikä siinä mitään, osa ihmisistä kulkee vain tietyn elämänvaiheen samaa polkua. Mutta nyt minulla on monta ystävää joista haluan pitää kiinni vaikka elämäntilanne on eri.

Huomaan jo nyt tuumailevani, että sinkkuystäväni eivät varmaan haluaisi osallistua siihen tai tähän. En viitsi kutsua kylään kun Kai on täällä, koska eihän nyt ihmiset joiden kanssa olen jauhanut päiväkausia miesongelmista halua tulla auvoisan parisuhde illan keskelle. Jestas tämä puistattaa minua. Miten syvällä tällainen ajatusmaailma onkaan meissä ja mistä se tulee!?

Koska itse joutui tasapainoilla onnen ja katkeruuden kanssa muiden sinkkuystävien rakastuessa, tiedän että on varsin mahdollista, jotta ystävän pariutuminen tuo tuskaa omaan sydämeen. Ne tunteet eivät ole järjellä selitettävissä. Tietysti sitä on onnellinen ja haluaa ystävälleen parasta, mutta onhan se nyt useaan kertaan tässä maailmassa huomattu, että se muuttaa ystävyyttä. Vaikka ei pitäisi.

Niin minä päätin, mutta tunnen jo nyt laiminlyöväni ystäviäni. Meillä on Kain kanssa selkeä ajatus siitä, että omat ystävät ja omat tekemiset ovat tärkeitä. Lisäksi minä viihdyn itsekseni ja kaipaan aikaa erakoitumiselle. Kun siihen pakettiin lisää poikaystävän ja lapset, ei sitä aikaa kauheasti jää. Täten sitä ajautuu aktiviteetteihin jossa on pariskuntia, koska pitäähän sille miehellekin olla seuraa. AAARGH! Mitä enemmän kirjoitan aiheesta, sitä enemmän raivostun tästä ajattelutavasta.

Se sattuu kun jää ulkopuolelle. Se sattuu kun kuulumisia ei kysytä, eikä enää pailata yhdessä aamu kuuteen. Elämäntilanteet muuttuu, mutta hyvistä ystävistä pitää pitää huolta. Aikaa pitää raivata ja muistaa, että jokaiseen juhlaan ja tapaamiseen voi kutsua lempi-ihmisensä. Lopetetaan kokonaan konsepti parisuhdedinnereistä tai sinkkupailauksista. Ihminen voi sitten itse päättää jaksaako katsoa syödessään toisten lepertelyä tai haluaako ihmetellä baarissa miksi kaikki sinkut vilkuilevat ympärilleen ja lähtevät kahdelta jonkun muun matkaan.

 

15

Mitä kirjoittaisin festivaalista joka onnistuu vuosi toisensa perään? Festivaalista joka vastaa artistitoiveisiini. Festivaalista joka vastaa kulinaristisiin haaveisiini. Festivaalista joka keulii visuaalisuudellaan, eikä petä tunnelmallaan koskaan. Ei vaikka Kiira-myrsky pyyhkäisisi yli.

Ehkä sen, että olin pitkästä aikaa riennoissa POIKAYSTÄVÄNI kanssa, SAY WHAAAT?!
Ja se oli mielettömän söpöä ja rentoa. Ykkös-toveri jolle oli aivan sama mitä tehdään ja minne mennään. Oli kainalo johon nojata ja huulet joita pussailla juhlahumussa.

Ehkä sen, että pissani oli vielä maanantainakin punaista Grön ravintolan koivunlehtiä sisältävän punajuuriannoksen jälkeen.

Ehkä sen, että siskoni veti sellaiset sunnarit joita en ollut nähnyt hänen vetävän aikoihin. Se teki hyvää myös minun mielelle, koska siskoni oli selkeästi niitä vailla.

Ehkä sen, että muistan ikuisesti istuneeni Balloon Stagella kun kahden pisaran jälkeen aloin vetää sadeviittaa päälleni, enkä ollut saanut sitä edes päälleni kun näin kaula-aukosta Kiira-myrskyn vuodattavan vettä yleisön joukkoon kuin saavista kaatamalla.

Ehkä sen, että keskustelimme hieman ääntä korottoaen tasa-arvosta Princess Nokian keikan aikaan.

Ehkä sen, että pikaisesti laskettuna viinipullon ostaminen tuli hieman halvemmaksi kuin yksittäisten lasillisten juominen.

Ehkä sen, että vessoja oli juuri sopivasti ja vain muutaman kerran jouduin jonottamaan hetken.

Ehkä sen, että olisin tänäkin vuonna halunnut syödä enemmän ja nähdä enemmän.

Ehkä sen, että en nähnyt juuri yhtään tuttuja, kenties se johtui uudesta isommasta alueesta. Mutta uusi isompi alue oli kuitenkin erittäin toivottu.

Ehkä sen, että Soi Soin bataattiranskalaiset vegaanisella dipillä on elämäni paras asia. Söin ne kylläkin vain kahdesti. Mutta yhtenä päivänä.

Ehkä sen, että Vesta on ihanin. Upein. Nöyrin ja sitäkin kautta myös kaunein.

Ehkä sen, että Frank Ocean otti yleisön.

Ehkä sen, että ostin taas Flow kangaskassin koska se on joka vuonna NIIN KIVA.

Ehkä sen, että rakastan tuota festivaalia joka lopettaa kesän, ja kertoo heti sunnuntaina milloin on Flow Festival 2018.

1

 

Jostain käsittämättömästä syystä perustimme yläasteella salaisen nettipalstan jonka nimi oli Something in The Omenapuu. Itselläni ei ole mitään muistikuvia miten nimi muodostui, mutta muistan sen olleen neronleimaus. Samaisella älykkö-porukalla kuvasimme komediapätkiä, joissa päätähtinä olivat amerikkalaiset nuoret, Batman, kauhu ja muutamaankin kertaan järkätty Korso Music Awards.

Joimme itsemme humalaan, valehtelimme vanhemmillemme, järkkäsimme kotipileitä, pelasimme matopeliä Nokian 3210:lla, kirjoitimme slämyjä ja breikkuja, nauroimme, ihastuimme, juorusimme ja oksensimme.
Kaikki hyvä loppui aikanaan, osa meni lukioon ja osa amikseen. Toiset lähtivät vaihtoon, toisen muuttivat muualle. Porukasta muutama on läheisiä, toisia näki silloin tällöin. Jokin voima meidät veti vuosi sitten yhteen.

Whatsapp-ryhmä kantaa yllättäen nimeä Something in The Omenapuu ja se kokoaa yhteen jengin kuulumisia silloin tällöin. Kaikista tärkeintä kuitenkin on se, että olemme alkaneet harrastamaan live-tapaamisia, joille on saatu mukaan myös maailmalla asuvat. Viini-iltamia on ollut tänä kesänä jo kahdet, tästä on hyvä jatkaa. Ihan mieletöntä, että porukka löysi tiensä takaisin yhteen, vaikka kukaan ei oikeastaan missään ollutkaan. Aktivoiduimme isolla gangilla, aivan bestiä! Nykyään me juomme itsemme humalaan, mutta syömme sitä ennen hyvin. Juoruamme ja menemme nukkumaan puolilta öin, jotta emme oksentaisi.

0