Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ENTÄ JOS MÄ KUOLEN YKSIN?

image

 

Sadepisarat valuvat makkarin ikkunaa pitkin. Mieleni valtaa ajatus – mitä jos mä kuolen yksin?

Olen kolmekymmentäyksi ja olen ollut jo hetken sinkkuna. Parisuhdemarkkinat ovat paskat, ketään likimainkaan kiinnostavaa ei tunnu löytyvän ja jos johonkuhun iskee silmänsä, voi lyödä päänsä pantiksi, että se juoksee karkuun ennen kuin ehdin edes mainita asiasta.

Kuolema tulee yleensä nopeasti, aiheellista onkin pelätä sairastumista. Olen nuori, mutta myös sen ikäinen, että melko moni sairaus rintasyöpää myöten voivat olla ajankohtaisia. Jos nyt on sellainen olo, että arkea ei jaksa yksin ja haluaisi helvetin paljon jonkun jakamaan tämän elämän. Niin mitä mä teen, jos oikeasti sairastun vakavasti ja olen yksin?

Nyt pisarat valuvat poskiani pitkin. Sänky tuntuu isolta, edes x-asennossa en saa täytettyä sitä kokonaan. Hautaudun neljän tyynyn, kahden peiton ja viltin sekaan. Ulkona ropisee ja tyynyni on märkä kyynelistä.

Kukaan ei lohduta, kenellekään ei voi purkaa päivittäisiä huolia ja mietteitään. Kukaan ei naura kanssani, kukaan ei hauku mulle päivittäin typerää pomoaan. Kukaan ei lähde matkalle tai ravintolaan mukaani. Kukaan muu ei koskaan imuroi tai vie roskia. Kukaan ei kommentoi kuinka laulan taas aivan väärin radiossa soinutta biisiä. Kukaan ei kokkaa kanssani. En saa tehdä kenellekään aamupalaa, eikä kukaan keitä minulle teetä. Teen kaiken yksin, päivittäiset murheet puran päiväkirjani sivuille tai Snapchattiin tuntemattomille. Naurahtelen vuoroon lapsille, kissalle, tv-sarjoille.. Yksin.

Yllä olevat asiat painavat mieltäni ja satuttavat, mutta entä jos sairastun? En varmaan murehtisi teekupposien keittämisistä.. Hajoaisinko? Jaksaisinko? Kykenisinkö? Vai luovuttaisinko koko elämän suhteen? En tiedä. Ja se pelottaa. Aika menee valtavan nopeaa vauhtia. Entä jos en ehdi löytää puoliskoani?

Jostain kuitenkin kumpuaa täysin selkeä ajatus siitä, että kuka tahansa ei kelpaa. Jokin idioottimainen voima sisälläni väittää, että jonain päivänä se maailman paras tyyppi löytää ja huomaa mut. Toivottavasti en sairastu tai kuole sitä ennen. En ole vielä valmis. Enkä halua lähteä täältä yksin.

 

35
12.7.2016
KOLMEKYMMENTÄYKSI
24.7.2016
ILTAPÄIVÄ LAURA PEHKOSEN SEURASSA

Kommentit

  • Hmm
    REPLY

    Johtuisiko nämä syvät vedet viikonlopun rankemmasta juhlimisesta? Alkoholi vaikuttaa elimistössä viikkokausia etenkin psyykkisesti, toisilla jopa aiheuttaen psykoosin.

    Sinulla on poikasi. Älä ikinä luovuta vapaaehtoisesti heidän takiaan.

    Vaikka et ilmeisesti pidä liikunnasta – pitäisikö kokeilla? Sen vaikutus mieleen on älytön. Se parantaisi fyysistä ja psyykkistä kuntoa nopeasti ja muuttaisi monta asiaa.

    Sairastumisen pelkääminen on hölmöä. Elä tässä ja nyt ja vaali itseäsi. Liikunta estäisi monta sairautta (ei toki kaikkia). Nykyinen elämäntyylisi on hiukan liian riskialtis alkoholin aiheuttamille sairauksille ja tapaturmille.

    13.7.2016
      • Hmm
        REPLY

        Hei vielä! En tarkoittanut sitä syyllistävästi, en näe sua alkoholisoituneena enkä edes sinne tielle luiskahtamassa. Turhaan nyt mietit liikaa tuota kommenttiani, Snäppejäsi siis tuossa vilkaisin :)

        Se oli vain yksi näkökulma, että alkoholi (jopa pienenä määränä) vaikuttaa monin tavoin, niin ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Mut ymmärrän kyllä tuon parisuhteen kaipuun, itse odottelin 3,5 vuotta miestä, mutta sitten se kolahti puskista (työpaikalla). Ällös siis epätoivoon vaivu, oot niin hauska ja mukava nainen, että ihan varmasti kohta kolahtaa :)

        13.7.2016
  • Miska
    REPLY

    Äärettömän hieno teksti. Ajatus, joka nostaa päätään aina uudelleen ja uudelleen. Ja et todellakaan ole yksin näiden ajatusten kanssa. Meistä moni ajattelee samaa, minä myös.

    En ole kahden ihanan lapsen äiti, mutta yrittäjä silti ja yksinäisyys pelottaa valtavasti. Kuka tuo leivän pöytään kun en itse kykene? Miksi kukaan ei ole ottamassa kainaloon silloin kun on sen tarve? Ja minulla suurin kysymys on, että olenko jollain tavalla rikki kun kukaan ei vain tunnu kolahtavan kohdalle. Varmaan olen vain tunnevammainen valas, mutta minkäs sille tekee.

    Tärkeintä tälläisillä hetkillä on niinkin kliseinen sana kuin ystävät. Tiedän, ettei ystävät pysty täyttämään sitä aukkoa, jonka joku yksi ihminen voisi, mutta heistä saa aivan mahtavan tukiverkon. En itse luultavasti olisi jaksanut tätä kesää ilman heitä.

    Tosi ystävän tunnistaa siinä vaiheessa kun on itse aivan loppu ja he tulevat luoksesi siivoamaan, tekemään ruokaa, pyykkäämään, silittämään päätä ja aloittaa keskustelua vaikkei itse kykene kuin itkemään ja tuijottamaan seinää.

    Joten muista ihana, ihana Kaisu, et ole yksin! :)

    13.7.2016
  • Johanna
    REPLY

    Ei liity aiheeseen millään lailla, en vain ole koskaan saanut aikaiseksi kirjoitettua asiasta. Kun avaa yksittäisen postauksen, ei tuo ’Edellinen’-linkki toimi. Täytyy siis aina siirtyä etusivun kautta lukemaan uusimmat päivitykset, jos tulee blogiin esim. Facebookin kautta.

    Sitten tää liittyy aiheeseen; Et sä kuole yksin! ♥ Olet niin valloittava persoona ja sulla on paljon (uusia, käsittääkseni samanhenkisiä) ystäviä, joiden kautta avautuu ihan uudet ovet, että löydät varmasti ennemmin tai myöhemmin just sen maailman parhaan tyypin, joka haluaa oppia ymmärtään sua ja nähdä maailmaa niinku sä näät. Mä uskon, että se on ennemmin!

    13.7.2016
  • Mustikka
    REPLY

    Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että olen löytänyt mielestäni ”sen oikean” rinnalleni. Se tapahtui juuri sillä hetkellä kun päätin elää yksin, opettelisin olemaan yksin ja sitten toinen lävähti elämääni. Näin on käynyt myös muutamille tutuille, se iskee juuri kun lopettaa etsimisen ja päättää olla täysin tyytyväinen juuri nyt. Odottamatta, pelkäämättä, kliseistä, mutta hetkessä eläen.

    <3

    27.7.2016

Kommentoi!

Your email address will not be published. Required fields are marked *