Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

ILLALLINEN YHDELLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En pysty syömään keittiössäni yksin. En kykene tuijottamaan seinää yksinäni. Syön olohuoneessa sohvalla ja näin on ollut jo kahden vuoden ajan.

Pojat olivat reilun viikon rupeaman luonani ja lauantaina iltapäivästä he menivät isälleen. Jäin kotiin. Olin niin poikki työn ja lapsi-loma-arjen yhdistämisestä, kosteista hellepäivistä ja juurikin lasten lomailun vuoksi minulla oli liuta töitä tehtävänäni. Myös kotitöitä.

Viikonloppu oli yksinäinen, mutta se on jo niin tuttu tunne, että ei sitä koko ajan jaksa analysoida. Tein itselleni tämän hetken lempisalaattiani (Laura Pehkosen luona nautittua):

Tomaatteja
Korianteria
Valkosipulia
Limen mehua
Kikherneitä
Fetaa
Suolaa
Pippuria
(Pehkosen versioon tulee vielä kevätsipulia)

Ja nautin sen kanssa lasillisen lempiviiniäni, Casal Garcian Vinho Verdeä. Tuo Portugalin lahja maailmalle! Fuck jalkapallo.

Skidit festareiden uuvuttamana lauantain otin suht iisisti ja sunnuntaina kuroin kiinni mielettömän määrän things to do -juttuja. Pitkästä aikaa kirjoitin jotain positiivista päiväkirjani sivuille. Olin niin fiiliksissä siitä, että sain aikaiseksi! Siitä ei ollut takuuta, sunnuntait ovat masentavia sinkkuäidille ja vievät helposti sohvan omaksi, vaikka olisi ollut kiltisti kotona lauantaina.

Olen pohtinut elämää paljonkin viime aikoina. Kolmas kesä vierähti ohitse, yksin. Muutaman kuukauden ajan olen ollut poikkeuksellisen surullinen. Se on monien sattumusten summa ja asiat, kuten uuden auton kolaroiminen, eivät varsinaisesti auta asiaa.

Mietin montako vuotta vielä syön illalliseni yksin? En tunnu pääsevän yli millään tästä jumituksesta. Yksin vielä vuoden? Viisi? Vuosikymmenen? Herra varjele, miten kamalaa kun asioita alkaa oikein pohtimaan. On helpompi olla, kun elää hetkessä ja ajattelee, että rakkaus voi olla vaikka huomenna käsissä. En ole kyennyt ajattelemaan niin viime aikoina ja sen vuoksi vatsassani on jatkuvasti tunne, että kaikki on väärinpäin. Harjoitan hetkessä elämistä vain pilkahduksina ja usein se tapahtuu vahingossa, silloin kun olen täysin keskittynyt johonkin, esimerkiksi kuvauksissa.

Yhdessä hetkessä olen itkuinen ja surullinen, toisessa päätän vain hengittää, antaa päivien kulua ohi merkityksettöminä, stressaamatta siitä. Olla välittämättä ja hyväksyä nykyinen oloni. Haaveilen siitä, että jossain vaiheessa en kelaa menikö päivä hukkaan vai ei. Vaan elän siinä hemmetin hetkessä.

Toivon, että tilanne normalisoituu kun arki alkaa rullata. Sen täytyy olla myös päätös pääni sisällä. Tällä hetkellä kaikki takapakit tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta ja siihen pystyn itse vaikuttamaan. Odotan syksyä hirmuisesti. Toivottavasti se on armelias.

Ja älkää huoliko ystäväiseni! Joukossa on paljon merkityksellisiä päiviä, onneksi. Edelleen nautin ja nauran. Kehossani asuva surumöntti tosin saisi pienentyä, jotta oloni olisi kevyempi yksin, lauantai-iltaisin.

10
1.8.2016
KOODAAJA HAUSSA!
5.8.2016
PERJANTAI MÖKILLÄ

Kommentoi!

Your email address will not be published. Required fields are marked *