Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

PAREMPI JO

kaisu

 

 

 

Keskivaikea masennus. Anteeksi, mitä?

En ole ollut niin yllättynyt pitkään aikaan. Olen tehnyt lääkärissä masennustestin kaksi kertaa aiemmin ja tiennyt jo etukäteen, että ei minulla varmasti mitään masennusta ole. Olin aloittanut terapian pari kuukautta aiemmin ja kun terapeuttini halusi tehdä jälleen kyseisen testin, pyörittelin silmiäni ja vastailin kysymyksiin kuin liukuhihnalta. Viimeisen raksin jälkeen terapeuttini totesi: Keskivaikea masennus, miltä nyt tuntuu?

Enhän minä nyt masentunut ole. Enhän minä nyt tule koskaan masentumaan, minä kyllä pärjään. Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että masennus voi tulla kenelle tahansa. Olen aina ollut tukena ja ymmärtänyt, ollut lääkityksen kannalla. Mutta kyseisen sairauden ei pitänyt lähestyä minua. En kokenut olevani immuuni, enkä todellakaan muita parempi. Olin vain yksinkertaisesti kuvitellut, että en ole masentuvaa sorttia, vaikka olin samaan aikaan oikeasti sitä mieltä, että masennus ei katso sorttia.

Koen masennuksen olevan kohdallani jotenkin väärä sana. Terapeutti tarttui testiin, koska olin kahden kuukauden aika ollut melko alakuloinen hänen vastaanotollaan. Tajusin tämän toki vasta myöhemmin. Elin normaalia arkea, mutta minulla oli jatkuvasti pala kurkussa. Normaalilla arjella tarkoitan sitä, että hoidin työni, lapset, kodin. Mutta minua ahdisti. Minua ahdisti mennyt, tuleva ja nykyhetki. Kun koin vastoinkäymisen, oli se sitten mikä hyvänsä, reagoin voimakkaasti ja otin kaiken henkilökohtaisesti. Kivi painoi rinnallani ja huokailin syvään jatkuvasti. Tätä tapahtui paljon kun olin itsekseni. Energiani olivat kadonneet, en jaksanut tehdä ylimääräistä, joka kuuluu perusluonteeseeni. Pieni ekstran tekeminen töissä ja viikonloppuna saa minut tuntemaan itseni tehokkaaksi ja saan siitä lisää iloa ja energiaa. Nyt en yhtäkkiä kyennyt. En jaksanut, ei huvittanut. Katsoin mieluummin telkkaria kotona kuin lähdin tapaamaan ystäviä tai sisustin kotia. Lopulta aloin alisuorittamaan ja silloin heräsin. Nyt ei kaikki ole kunnossa. Tämä ei ole enää tuntemani minä.

Aloitin välittömästi lääkityksen muutama kuukausi sitten. Se ei ollut helppo päätös. Ajattelin suruni olevan heikkoutta. Ajattelin, että olen eronnut, käynyt läpi kaikenlaista paskaa ja olen heikko kun en jaksa. Olen heikko kun olen ahdistunut. En saisi olla surullinen, en saisi olla itkuinen, en saisi olla jatkuvasti herkillä. Olen luuseri kun en saa itseäni paremmalle tuulelle, olen tyhmä kun loukkaannun niin helposti. Olen liian tunteellinen kun otan pettymykset näin raskaasti. Syyllistin itseäni jatkuvasti, soimasin kaikesta. Terapiassa aika pian selvisi, että olen kohtuuttoman vaativa itseäni kohtaan. Se puoli palvelee, mutta jos se menee äärimmäisyyksiin, se on uhka. Koskaan ei ole tyytyväinen ja aina vika on itsessä. Aina voisi tehdä enemmän, aina voisi olla parempi.

Lääkkeissä suurin huoleni oli se, että mikäli ne tuottavat minulle paremman olon, miten hitossa niistä pääsee eroon? Terapeuttini selitti kyseessä olevan pitkäaikaislääkitys. Hän painotti, että minun tapauksessani todella pieni annos varmasti riittää ja kun tunnen oloni olevan parempi, haluan lopettaa lääkkeet, siitä mennään vielä puoli vuotta eteenpäin täyden annoksen kera. Mikäli sen jälkeen elämä tuntuu edelleen olevan kasassa, aloitetaan lääkkeen vähentäminen asteittain. Tartuin lääkkeeseen optimistisesti, mutta myös skeptisesti. Kolmen viikon kuluttua oloni oli täysin erilainen.

Istuin sohvalla kun olin kokenut jälleen pienehkön pettymyksen miesrintamalla, aloin tuntemaan ahdistusta ja sitten. Mitä ihmettä? Minne se meni? Miksei rintaani paina? Miksen itke? Missä epätoivo? Missä suru? Se stoppasi.

Näitä hetkiä on tullut monia lisää. Näen tilanteet eri tavalla, tiedostan, että tässä ja tässä tilanteessa olen muutaman vuoden ajan tuntenut näin ja nyt en. Opin koko ajan itsestäni uusia asioita. Lääkkeet ovat poistaneet kovimman kärjen, mutta ne eivät ole turruttaneet. Kun tulee iso pettymys, itken. Lääkkeet ovat tehneet juuri sen mitä luvattiin ja minä pystyn taas hengittämään.

Olin halunnut aloittaa psykoterapian jo pitkään. Halusin tehdä matkan itseeni, halusin analysoida, saada uusia näkökulmia ja toivoin löytäväni sitä kautta työvälineet hankaliin tilanteisiin. Olin innoissani terapiasta, mutta vasta lääkkeiden aloituksen jälkeen näin kunnolla taaksepäin, olin aika romuna. Kielsin sen vain kovin voimakkaasti itseltäni. Jopa niin voimakkaasti, että nyttemmin olemme tulleet tulokseen, että olen elänyt hoitamattoman masennuksen kanssa jo tovin.

Nyt ajattelen, näen, koen ja suhtaudun asioihin eri tavalla, positiivisemmin. Jatkuva itkeskely ja herkillä olo on väistynyt, saan asioita aikaan ja suhtautumiseni elämään on energinen, iloinen, toiveikas. Edelleen on huonoja päiviä, edelleen vituttaa ja se on ihanaa! Koska se tarkoittaa juurikin sitä, että en ole lääkkeillä turrutettu zombi tai maaninen positiivikko! Pystyn kurkkimaan taakse päin, pystyn käymään läpi asioita. Terapeuttini sanoin; terapia on turhaa, mikäli potilas ei pysty vastaanottamaan. Olin majaillut jonkin aikaa kuplan sisällä. Läheiset seurasivat sivusta kun minulle tapahtui kivoja asioita, itse en niitä nähnyt.

Tiedän olevani onnekas, satuin saamaan apua vähän kuin vahingossa ja tilanteeni ei koskaan mennyt pahaksi. Tajuan nyt, että suruni ja ahdistukseni ei ollut enää normaalia, mutta elämäni ilman lääkkeitä oli kuitenkin melko hyvää elämää. Pääsin aina sängystä ylös ja jaksoin hoitaa pakolliset asiat, nauroin ja nautin. Sen vuoksi minun on edelleen hieman vaikeaa myöntää, että masennus olisi sana jolla tilaani kuvailisin. Kahdenkymmenenyhden kysymyksen perusteella tilanne kuitenkin on niin, että aivokemiat kokivat muutoksia ja sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen.

Terapiassa olen kokenut kymmeniä ahaa-elämyksiä ja suosittelen käymään psykoterapia-matkan, vaikka elämä olisi täysin #hallussa. Se on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä.

Joulukuun lopussa tajusin kuinka erilainen olin vuosi sitten. Katselin vuoden 2015 loppuun jolloin kelasin, että en odota vuodelta 2016 mitään. En yhtään mitään. Edeltävät vuodet olivat olleet mielestäni täysin paskoja ja nyt loppui odotus paremmasta. Tämän vuoden lopussa yksinkertaisesti päätin, että vuodesta 2017 tulee parempi. Asenteeni on aivan erilainen.

Mulla on hyvä fiilis, eikä mua yhtään haittaa se, että huono fiilis on poistunut pienellä lääkemäärällä. Hyvä fiilis on tärkeintä. Ilman sitä saattaisin ajaa itseni loppuun. Mulla on ollut paha olo syystä, mutta sitten se paha olo kasvoi liian isoksi ja nyt sitä paikkaillaan ulkopuolisella avulla. Hakekaa ajoissa apua. Olkaa rohkeita.

 

76
5.2.2017
FS 2017
11.2.2017
FS 2017

Kommentit

  • Jensku
    REPLY

    Kiitos kun jaoit tämän <3

    6.2.2017
  • Laura Gee
    REPLY

    Voih Kaisu. Tiedän tuon matkan. Mahtavaa että menit ja pääsit psykoterapiaan. Älä jätä kesken. Se on parasta mitä ihminen voi itelleen antaa.
    Muistan kaukaa vuosien takaa, kun oma terapeuttini sanoi mulle alussa noi about samat sanat. Ja sitten, että nyt jätät kaiken ylimääräisen ja keskityt itseesi. ”Sinä saat olla surullinen”, se sanoi. Siihen loppui yletön reippaus ja tsemppaus, ja alkoi suunta ylöspäin! Harmi, että ihmiset luulee, että hirveällä tsemppauksella paranee…. :/

    7.2.2017
  • J
    REPLY

    Kiitos tästä tekstistä, se valoi uskoa ja vei ehkä taas askeleen lähemmäksi sen myöntämistä (itselle ja muille) minkä alan ammattilaisena olen tiennyt jo pitkään: sairastan masennusta. Mikä siinä onkin, että vaikka työkseen hoitaa masennusta sairastavia ja julistaa suureen ääneen ettei masennus ole häpeä, on kamalan vaikea kohdata sairaus itsessä? No, suutarin lapsella ei ole kenkiä :) Upea teksti, puit sanoiksi juuri sen mitä itsekin koen. Kiitos.

    7.2.2017
  • Ihana Kaisu!

    Mulla on hoitoon hakeutumisen prosessi alussa, kivaa lukea tällaisia positiivisia (ja lääkemyönteisiä) kokemuksia, varmasti helpompi kohdata mitä tuleman pitää.

    Aloin vuoden alusta kirjoittelemaan virtuaalipäiväkirjaa (www.sonjasii.blogspot.fi) ja tänään huomasin sen pyörivän tavalla tai toisella aika paljon mt-asioiden ympärillä, toivottavasti sävy muuttuu sielläkin pian samalla tavalla kun sun somessa! :)

    Tsemppiä, oot ihan loistava tyyppi.

    7.2.2017
  • S
    REPLY

    Mulla samanlainen kokemus. Että eihän masennus mua koske. Mutta asioiden kanssa oppii elään. Varsinkin pikku hiljaa hiipivä masennus on ihmisen itsensä kaikkein vaikein mielenterveyshäiriö tunnistaa, ja usein myös ympärillä olevat ihmiset sopeutuu siihen, niin ettei nekään välttämättä huomaa. Sun blogia on miellyttävä lukea. Ihanan aitoa. Kiitos.

    8.2.2017
  • A
    REPLY

    Hei, tämä saattaa olla tunkeileva kysymys eikä ole pakko vastata mutta: mitä lääkettä syöt? Olen itsekin aloittanut masennuslääkitystä ja pohdin juuri, onko tämä se oikea lääke, toimiiko tämä oikein… Olo kyllä on parantunut, mutta samalla myös ne iloiset ääripäät ovat leikkaantuneet pois.

    Kiitos tämän jakamisesta.

    16.2.2017
  • Hanna
    REPLY

    Sama lääkitys tääl naapuritalossa hei!

    Luin taas paljon kerralla. Oot niin vahva ja rohkee!

    23.3.2017

Kommentoi!

Your email address will not be published. Required fields are marked *