Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

SYÖPÄ TULI SUKUUN

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Olen kasvanut mummoni kanssa samassa pihapiirissä 18 vuotta ja tavannut häntä muuttoni jälkeen viikoittain kymmenen vuotta. Sitten mummo ei enää välittömästi kävellyt vanhempieni luokse, kun autoni kaarsi pihaan. Liikeelle lähdettiin muistitesteistä, Alzheimer diagnosoitiin pian. Viime syksynä mainitsin täälläkin mummoni olevan todella sairas. Vatsasta löytyi syöpä joka oli levinnyt, mitään ei ollut tehtävissä.

Olen painiskellut paljon kuoleman kanssa aikuisvuosinani. Olen tehnyt pitkiä valokuvaprojekteja koskien kuolemaa, koska se pelottaa minua. Haluan altistaa itseäni kuolemalle, jotta se tuntuisi tutummalta. Pohdin paljon sitä, onko parempi tietää toisen kuolevan vuoden sisään, vai menettää läheinen yllättäen. Olen keskustellut asiasta jonkin verran ja usein kuolevan mielestä olisi parempi lähteä heti, omaiset taas haluavat roikkua niin pitkään kuin pystyvät. Olen ollut onnekas, kuolema ei ole henkilökohtaisesti koskettanut minua kovinkaan montaa kertaa. Laila-mummoni on läheisin ihminen kenet tulen menettämään. Ja nyt me odotamme, kuoleman tulevan.

Lailaa on siunattu siinä mielessä, että Alzheimer on pirullinen ja jos elää yksin kotona peloissaan, unohdelleen kymmenen vuotta, se on piinaavaa. Eikä se ole elämää. Syöpään sairastuminen ja kuolemantuomion saaminen on taas vähintään yhtä pelottavaa. Kiitos Alzheimerin, Laila ei muista kuolevansa. Kiitos kasvaimen, Laila ei kärsi Alzheimerista vuosikausia. Kuten huomaatte, yritän aina etsiä tilanteiden positiiviset puolet, mitään muuta kun ei ole tehtävissä.

Minun piti kuvata mummoni taivalta viime syksystä asti. Vasta viime viikolla uskaltauduin pokkarini kanssa kylään. Olen toki nähnyt mummoani muualla ja kuskannut muutamaan otteeseen muistihoitajalle ja jalkahoitoon. Mutta kun olen läheisiltäni kuullut mummon käyttätymisestä ja siitä kuinka hän on välillä todella kiukkuinen, piilottelee tavaroitaan ja syyttää muita niiden varastamisesta.. Kynnys nousi liian suureksi. Läheisen ihmisen muuttuminen on pelottavaa. Viikko sitten astelin spontaanisti kylään ja kohtaaminen meni mallikkaasti, vain muutamaa tarinaa toistellen. Mummo on kuihtunut, kasvain vatsassa on valtava, mutta hän kuitenkin oli aikalailla oma itsensä. Toki sairastaminen väsyttää, mutta hän oli tyytyväinen.

Seuraan mielenkiinnolla tuntemuksiani joita tänä vuonna tulen kokemaan Lailan sairastelun suhteen. Viime jouluna äitini halusi lapsenlapset illaksi samaan paikkaan, koska ”onhan tämä mummon viimeinen joulu”. Se oli kamala ajatus. On hirvittävää ajatella, että todennäköisesti mummo kuolee tämän vuoden aikana. Siksi en ajattele sitä. Elän päivä kerrallaan, uutinen kerrallaan. Keskityn niihin hölmöihin juttuihin joihin äitini ja hänen veljensä törmäävät päivittäin.

Laila: En löydä kenkiäni, sä olet taas varastanut mun talvikengät!
Enoni: No en todellakaan ole! *Etsii kenkiä vimmatusti*
Laila: Kyllä olet, en mä ole vihainen, mutta mä tarvitsen niitä. Nyt palautat ne!
Eno: Mitä hittoa mä niillä sun toppakengillä oikein tekisin?
Laila: Olet varastanut ne!
Eno: EN OLE! *Etsii kenkiä ja lopulta löytää ne pesukoneesta* Perkele mä naulaan nää tohon eteisen lattiaan kiinni!

<3 Suku, aivammahtava

 

20
23.3.2016
NYT LOPPU!
28.3.2016
FS 2016

Kommentit

  • Elme
    REPLY

    Kiitos tekstistä. Menetin oman isoäitini alzheimerille 3 kuukautta ja 3 päivää sitten. On käsittämätöntä, miten perusteellisesti olen joutunut aloittamaan itseni rakennusprojektin, täysin alkutekijöistä, surun sirpaleiden keskeltä. Osa minua on nyt kuollut, kun ihminen, joka on osallistunut kasvattamiseeni on poissa. Voin huonommin kuin koskaan, pelkään hieman, ettei suru ja ahdistus lopu ikinä. Olen ja olet silti onnekas, että on saanut kokea mummin. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

    27.3.2016
  • murphy
    REPLY

    Vahvat kuvat tässä. Mäkin pelkään kuolemaa. Vaikka kaikki isovanhempani olen jo menettänyt, niin heidän kohdallaan se on tuntunut kuitenkin luonnolliselta. Eniten pelkää tietysti lasten kuolemista, sitä ei uskalla oikein edes ajatella. Ja omaa kuolemaa myös. Silti huomaan hakeutuvani usein kuoleman aihepiiriin, oikein ahmin kaikki dokumentit tai lehtijutut mitä vaan sattuu tulemaan eteen. Erityisesti pelkään juuri syöpää, sitä sairastamista siis ja siihen kuolemista. Mummollasi on todellakin käynyt onni, kun sairaudet ikään kuin kumoavat toisensa.

    -murphy

    27.3.2016
  • Todella vaikuttavat kuvat! Surullista että mummo vetelee viimeisiä mutta lohdullista että hän on ollut niin pitkään teidän elämässä luomassa yhteisiä muostoja kaikille ja saanut nähdä kaikkien lapsien ja lapsenlapsien kasvavan <3 Mulla ei oo ollut yhtään isovanhempaa hengissä enää yli 10 vuoteen ja suurin osa nukkui pois kun olin ihan taapero tai jo ennen syntymääni. Harmittaa että olin teiniangstipissis kun äidin äiti oli vielä hengissä enkä arvostanut mummon oppeja tai muutenkaan ollut kovinkaan paljon hengaamassa mummon kanssa, lähinnä ärsytti kaikki tossa iässä. Ikuisesti jäänyt kalvamaan kun mummo oli soittanut kännykkääni päivää ennen täysin yllättävää kuolemaansa enkä tietenkään ollut muka kiireissäni soittanut takaisin, miten tyhmä olinkaan! Sitten kaikki oli io liian myöhäistä ja kaikki itkettiin kotona hänen sängystä löytyneen ruumiinsa ympärillä. Toivotaan armollisia viimeisiä kuukausia teidän ihanalle mummolle <3

    29.3.2016
  • neito
    REPLY

    Mummillani oli Alzheimerin tauti, ja hän kuoli 16 vuotta sitten. Kuolin syy hänellä oli keuhkokuume, kuten kai aika tavallisesti onkin Alzheimerin taudin yhteydessä onkin. Olin mummin kuollessa 17 ja tajusin vasta vuosia myöhemmin, että vaikka olinkin jo aika vanha kun mummini kuoli, mutta koska hän sairasti vuosia muistisairautta, niin en itse muista niitä aikoja kun mummi oli oma itsensä. Oma mummini oli tosi lempeä ja ystävällinen, vaikkakin muisti oli mennyt. Aika useastihan dementia tekee ihmisen vihaiseksi tai epäluuloiseksi. Muutama kuukausi ennen mummini kuolemaa, kun Alzheimer oli edennyt jo niin, että ei tuntenut omia lapsiaan tai miestään, tai ketään muutakaan läheistä, menimme häntä tapaamaan kuten tavallisesti, ja minut nähdessäni mummini sanoi kirkkaalla ja kovalla äänellä nimeni. Hätkähdin ja myös äitini ja olimme tosi ihmeissämme, että nimeni tuli jostain yht’äkkiä mummini mieleen.

    Itse taidan olla suurin piirtein saman ikäinen kuin sinä. Läheisimmät ihmiset, jotka minulta on kuolleet, ovat iso-vanhempani lukuunottamatta toista mummoani, joka on jo 95. Kuoleman myötä tulee tietenkin suru ja ikävä, kun menettää itselleen tärkeän ja rakkaan ihmisen. Itselläni on vahva tunne siitä, että kuolema on syntymän vastakohta ja vain fyysinen muotomme häviää kuollessamme. Meille tärkeät ihmiset jatkavat elämäänsä meissä ja muistoissamme.

    6.4.2016

Kommentoi!

Your email address will not be published. Required fields are marked *